Hakutulokset kohteelle: pietarsaaren surmat

Pietarsaaren surmat 2.3.1918

Vuosi sitten maaliskuun 2. päivä tuli sata vuotta Pietarsaaressa tapahtuneesta tragediasta. Tuolloin seitsemän miestä teloitettiin Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Muistopäivänä 2.3.2018 paljastettiin tehtaan seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa lueteltiin surmansa saaneiden nimet. Samassa yhteydessä järjestetyssä seminaarissa Heikki Ylikangas puhui sodan nimityksistä ja Matias Kaihovirta siitä, että suomenruotsalaisten keskuudessa oli myös punaisten kannattajia.

Tapahtumaan liittyy salailua ja vaikenemista. Miksi työläisten joukossa oli yksi valkoinen, Vaasan entinen lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen? Ketkä olivat läsnä Kaupunginhotellin kabinetissa järjestetyssä tuomioistuimessa? Minne katosivat oikeudenkäyntipöytäkirja ja muut paperit? Oliko teloitettavia sittenkin kahdeksan ja yhden onnistui paeta?

Kahdeksasta teloitettavaksi viedystä kertoo Anna Bondestam teoksessaan Jakobstad, vintern 1918 = Pietarsaaren talvi 1918 (1990). Siinä hän kertoo isänsä Otto Elfvingin auttaneen paennutta miestä. Jo tätä ennen hän oli kuvannut kevään 1918 tapahtumia omaelämäkerrallisessa romaanissaan Klyftan (1946, Kuilu 1967), jossa kertoo pakoon päässeestä miehestä, jonka Rut-tytön isä auttaa Ruotsin puolelle.

Epävarmuudet ja aukot historiallisissa tiedoissa ovat kiehtovia aiheita kirjailijoille, ja tapausta ovat kuvanneet Bondestamin lisäksi Kjell Westö romaanissaan Vådan av att vara Skrake (2000, Isän nimeen) ja Lars Sund romaanissaan Tre systrar och en berättare (2014, Kolme sisarta ja yksi kertoja). Vähän varhaisempi kuvaus löytyy Kaarlo Haapasen Pietarsaari-trilogian ensimmäisestä osasta Leskien kortteli (1982).

Lue enemmän näistä teoksista tekstistä Pietarsaaren surmat 2.3.1918.

Muistopäivän tapahtumista ks. esim. ”Arkebuseringarna i Jakobstad 1918” Svenska.yle.fi:n sivuilla (kirj. Kjell Vikman) ja ”Minnesplattan i Jakobstad blev verklighet till slut” Demokraatin sivuilla (kirj. Johan Kvarnström)

1918

Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen -tutkimukseni on osa laajempaa Sodan muisti -projektiani, jossa tarkastelen sodan muistamisen ja siitä kertomisen tapoja. Ensimmäinen osaprojekti käsitteli talvi-, jatkosodan ja Lapin sodan kuvauksia 2000-luvun historiallisessa romaanissa. Toinen osaprojekti keskittyy sisällissotakirjallisuuteen.

Teokset viittaavat aina aiempaan kirjallisuuteen, lisäksi historiallinen romaani ja historiankirjoitus ovat genren alkuhetkistä saakka olleet kytköksissä toisiinsa. Niinpä nykykirjallisuuden käsitteleminen ilman viittauksia aiempiin teoksiin tai aihetta käsitteleviin tutkimuksiin on kutakuinkin mahdotonta. Esimerkiksi Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan romaanit, joissa kuvataan lasten kokemuksia ja sodan heille aiheuttamia traumoja, johdattivat kirjoittamaan sellaisista teoksista, kuin Anna Bondestamin Klyftan, joka ilmestyi ruotsiksi jo 1946 ja suomeksi 1967 Elvi Sinervon kääntämänä, ja Eino Koivistoisen Siivetön enkeli, joka ilmestyi 1962. Toisin sanoen nostan esiin joitakin vanhempia teoksia, jotka linkittyvät käsittelemiini nykyromaaneihin ja ansaitsisivat mielestäni enemmän huomiota – osa teoksista on  Bondestamin ja Koivistoisen romaanien tapaan unohdettuja helmiä.

Tutkimusprosessin aikana kirjoittamistani teksteistä osa on julkaistu artikkeleina, osan julkaisen pdf-tiedostoina tällä blogisivustollani. Tekstini edustavat suurimmaksi osaksi populaaria kirjallisuudentutkimusta ja on suunnattu historiallisia romaaneja lukeville sekä sisällissodasta ja sen tulkinnoista kiinnostuneille. Kirjoitustyöni on saanut tukea Suomen tietokirjailijat ry:ltä.

Dokumentaarinen romaani – faktan ja fiktion leikkiä

Nainen punainen – ja valkoinen

Sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio

Sisällissodan kahtiajako rikosromaaneissa

Lapset ja sisällissodan varjot

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaupungissa, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.