Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät

Loikkareita, urkkijoita ja muita alistettuja

Papp: Mitättömät elämätSándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät. Suom. Juhani Huotari. Siltala, 2012. 431 s.

Fiktio vaikuttaa käsityksiimme houkuttelemalla lukijan eläytymään toisessa ajassa ja paikassa elävien henkiöiden kohtaloihin, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja pohtimaan asioita heidän näkökulmastaan. Sándor Zsigmond Papp, nykyisin Unkarissa asuva romanianunkarilainen toimittaja, vie teoksessaan Mitättömät elämät lukijan Transilvaniaan aikaan ennen ja jälkeen Ceausescun kukistumisen. Romanialaisten ja unkarilaisten rinnakkaiselon näyttämönä toimii Pyrintökatu 37:n ”ruskeanharmaaksi kulahtanut kulmatalo”, jonka asukkaat riitelevät sujuvasti molemmilla kielillä.

Ensinnä pääroolissa ovat kolmannen kerroksen kulmahuoneistoon asettuvat Rudolf ja Márta. Kirjoittajan blokista kärsivä Rudolf yrittää löytää kateissa olevan inspiraation: ”Mikä olisi ratkaiseva avauslause? Olisiko tapahtumilla selkeä kaari vai olisivatko faktat kuin hanhet jonossa?” Työn alla ei ole kuitenkaan romaani vaan muita asukkaita käsittelevä viikkoraportti salaisen poliisin Securitaten Nicu Zmeuralle, joka murtaa miehen kuin miehen katkomalla tämän sormet yksi kerrallaan. Takaumina paljastetaan, että Rudolfin poika Balázs on loikkausyrityksen yhteydessä ammuttu, todisteeksi isälle näytetään pojan verinen farkkutakki ja hänet painostetaan ilmiantajaksi.

Toisessa osassa tarina etenee Mihai Gondrun, joka hänkin on Securitaten palkkalistoilla, ja hänen poikansa Rolandin kuvaamana. Gondru harmittelee loikkareiden tapaa lähettää terveisiä radiossa: ”Ja onpa joku antanut lausuntoja telkkarissakin. Kaikelle maailmalle. Kuinka perkeleessä sitten kukaan enää uskoisi, että elämä on niin auvoista tässä monipuolisesti kehittyneessä bunkkerissa.” Kertomus vapautuksen päivän paraatista on absurdi: osa ryhmistä jää tulematta ja Roland luokkatovereineen joutuu vaihtamaan asuja ja marssimaan kierroksen uudestaan. Väsymys ja tympääntyminen saavat Rolandin julkisesti uhmaamaan isäänsä. Rolandin rangaistus selviää kolmannessa osassa, jossa kuvataan vuoden 1989 vallankumouksen tapahtumia ja vapauden ajan ensimmäisiä vuosia. Nyt huoneistossa asuu Eszter, joka oli koulun terveydenhoitaja ja Rolandin ihastus, ja hänen salanimen taakse kätkeytyvä mutta tutun oloinen uusi miesystävä.

Romaanin rakenne on taidokas: kulmahuoneiston asukkaat vaihtuvat, mutta heidän tarinansa limittyvät toisiinsa ja vasta kolmannessa osassa Eszterin muistoina paljastuu, mitä loikkausta yrittäneille nuorille tapahtui. Balázsin tarina kulkeekin punaisena lankana läpi teoksen. Pappin huikea, satiirinen kertomus haastaa lukijan kokemaan kommunismin ahdistavat vuodet, diktaattoriparin kukistumisen – ”oli varottava säälimästä noita kahta huitovaa surkeaa vanhusta” – ja uuden ajan hämmennyksen. Mitättömät elämät ei kuvaa täydellisiä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.

Paula Havaste: Kolme käskyä

 

Kasvua ja jälleenrakennusta

Paula Havaste: Kolme käskyä. Gummerus, 2013. 374 s.

Paula Havaste: Kolme käskyäPaula Havaste jatkaa romaaneista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tuttujen sisarusten Annan ja Oilin tarinaa. Edellinen romaani kuvasi Lapin sotaa ja Oilin kohtaloa; tapahtumista on nyt kulunut yli kymmenen vuotta. Kolme käskyä romaanin pääosassa on Annan tytär Raija, kansantieteen opiskelija, joka pääsee tutkimusryhmän mukana kesätöihin Rovaniemelle luetteloimaan tulevan kotiseutumuseon tavaroita. Äiti on joutunut jäämään töistä kotiin auttamaan huonoille teille haksahtanutta nuorempaa sisarta Liinua opinnoissa, eivätkä isän ja äidin välitkään tunnu olevan kunnossa, joten Raija iloitsee tulevasta kesästä kaukana kotiongelmista.

Havasteen teos on kasvutarina. Tutkimusryhmän muut jäsenet nimittävät Raijaa pikkusiskoksi ja suhtautuvat häneen suojelevasti. Horoskooppeja lukevasta ja taikauskoisesta tytöstä kasvaa kuitenkin nuori nainen, joka uskaltaa sanoa ”ei ja minä tahdon”. Mutta sitä ennen hän on tavannut romanimies Rainerin, menettänyt tämän, joutunut vastakkain tätinsä Oilin salaisuuksien kanssa ja saanut selville ottoveljensä Armaan taustan. Heidän tarinansa ovat tuttuja edellisistä teoksista, joten lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, mikä hiukan latistaa teoksen jännitettä. Raijan tutustuminen Afrikasta palanneeseen Sirkka-Liisaan ja tämän tarinat Ambomaalta tuntuvat myös irrallisilta.

Raijan ja Rainerin ystävystymisen kautta teos kritisoi ennakkoluuloja mutta tuo myös esiin kulttuurierot. Perinnetapojen esittely, niin romanien kuin valtaväestön, on kiintoisaa, ja hauskuutta teokseen tuovat sananparret, joita väitöskirjaa suunnittelevalla Penalla on joka tilanteeseen. Teoksen parasta antia ovat kuitenkin sodasta selvinneen Rovaniemen ja kokemuksistaan hitaasti toipuvien ihmisten kuvaus. Raijan isän tavoin lukuisat miehet näkevät öisin painajaisia, toiset juovat, jotkut ovat väkivaltaisia, ”ja yhtä lukemattomat olivat vaimot ja tyttäret, jotka eivät koskaan sanoneet siitä sanaakaan”. Ehkä kirjailija palaa vielä Annan ja Oilin tarinaan ja kuvaa lähemmin jälleenrakennuksen vuosia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 2.5.2013)