Avainsana-arkisto: sarjakuvat

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen kansi hätkähdyttää: etualan hääkuvassa miehen pääkallomaisissa kasvoissa on tummat silmäaukot ja naisen silmistä kasvaa kukkia. Tausta on punasävyinen, ja lentokone, sotilas ja savupatsas vievät ajatukset sota-aikaan. Jokelainen kuvaa Epigenesis-teoksessaan, miten talvi- ja jatkosota ovat vaikuttaneet ja yhä vaikuttavat hänen suvussaan alkaen ”Paavolan” papasta ja mummusta eli isoisovanhemmista. Teoksen alussa on tekijän sukupuu, ja seuraavissa luvuissa kerrotaan jokaisesta sukupolvesta.

”Sota ei lymyä vain tavoissa elää toistemme kanssa, se tunkeutuu myös soluihin. Ympäristön stressitekijät, muun muassa koetut traumat, muuttavat ihmisen geenien toimintaa.
Epigenesis [– –] on solujen erilaistumista ympäristön vaikutuksesta.” (139)

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen kannessa on sotarintamaa kuvaava punainen tausta ja etualalla hääkuva, jossa parin kasvot viittaavat kuolemaan.

Ylisukupolvisesta traumasta ja jälkimuistista on puhuttu jo pitkään, mutta yhä useammin törmää epigenetiikkaan eli siihen, miten traumaattiset kokemukset voivat jättää jäljen perimäämme ja tulla esiin fyysisinä tai psyykkisinä oireina jälkipolvilla. ”Isä oli kuulemma ennen sotaa erilainen, viis vuotta rintamalla muutti sitä” (77), kirjoittaa Jokelainen pappansa näkökulmasta kerrotussa luvussa. Monet sodasta palaavat kärsivät painajaisista, ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Niiden lääkitseminen alkoholilla lisäsi puolestaan väkivaltaa tai sen uhkaa.

Mustavalkoiset piirrokset ovat ilmeikkäitä, kuvien koko ja asettelu vaihtelee, samoin tekstin tyyli ja fontti. Muutamissa kuvissa Jokelainen toisintaa sellaisia maalaustaiteen klassikoita kuin Pablo Picasson ”Guernicaa”, Hugo Simbergin ”Kuoleman puutarhaa” (jossa luurangot ovat saaneet kypärät ja aseet) ja Francisco de Goyan maalausta ”Saturnus syö poikansa”, jotka kertovat sodan aiheuttamasta tuhosta ja ahdistuksesta. Viimeksi mainitun tulkitsen tässä kuvaavan sotaa tuhovoimana, joka syö myös omat lapsensa eli sodan alullepanijat.

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen sivu 152.
Jokelaisen piirrostekniikka on ilmeikästä. Kuvien asettelu, ruutujen koko ja tekstityyli vaihtelevat suuresti. Teoksen loppua kohden edellisten sukupolvien kokemukset laajenevat universaaleiksi: ihmisten hätä on kaikkialla samanlaista ja siksi meidän olisi kyettävä osoittamaan myötätuntoa. Sivu 152.

Epigenesis on informatiivinen teos, jossa Jokelaisen sukuhistoria ja henkilökohtaiset kokemukset laajenevat kilpavarusteluun ajautuneen maailman ja nykyhallinnon itsekkään politiikan kritiikiksi ja sitä kautta vakuuttavaksi ihmisyyden ja rauhan puolustukseksi. Jokelainen kirjoittaa: ”Usein mietin, että tällä määrällä kokemusasiantuntijuutta meillä kuuluisi olla kansakuntana paljon enemmän myötätuntoa konfliktialueilta saapuvia kohtaan ja täten myös poliittisia rakenteita mielenmaiseman tueksi.” (143) Sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta itsenäisenä selviytyneellä maalla luulisi todellakin riittävän myötätuntoa sodan jaloista pakenevia kohtaan.

Teos tihenee loppua kohden: alussa kuvat painottuvat tekstiä enemmän, kun taas seitsemännessä luvussa ”Perintö” teksti hallitsee tarkkoine lähdeviitteineen. Samalla Epigenesis onnistuu koskettamaan lukijaa tunnetasolla. Luin teosta osin omien muistojeni läpi, sillä isäni osallistui kaikkiin kolmeen sotaan (siis myös Lapin sotaan). Hän palasi mukanaan hiljaisuus ja painajaiset, joihin muistan hänen silloin tällöin heränneen vielä vanhoilla päivillään.

Jessi Jokelaisen edellinen teos Femokratia (2024) käsitteli politiikkaa naisten näkökulmasta ja sai ylistäviä arvioita. Nyt Jokelainen onnistuu vielä paremmin tarkastelemalla nykypolitiikkaa menneiden sukupolvien kokemusten läpi.

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 s. (Kiitän Into-kustannusta arvostelukappaleesta.)

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sara Harju

Arvio Maaseudun Tulevaisuudessa, kirj. Henna Lääveri

Epigenetiikasta Ylen sivuilla

Tuomas Koivurinne: 1918

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Suomen sisällissodasta on kirjoitettu niin paljon, että teokset täyttäisivät pienemmän kirjaston hyllyt kokonaan. Joukkoon mahtuu myös sarjakuvia, vieläpä erinomaisia sellaisia, ja yksi näistä on Tuomas Koivurinteen sarjakuvateos 1918 (2025). Kymmenen eri näkökulmista kerrottua tarinaa kuvaa sotaa venäläisten aseistariisumisesta Pohjanmaalla sodan loppupäiviin. Tarinoissa liikutaan useilla keskeisillä tapahtumapaikoilla Oulusta ja Tampereelta Lahteen ja Viipuriin. Pääosassa eivät kuitenkaan ole sotatapahtumat vaan ihmiset, mikä tekee tarinoista universaaleja ja koskettavia.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 kansikuva.

Ensimmäisen sivun kartta toimii eräänlaisena sisällysluettelona sijoittaen tarinat tapahtumapaikoilleen. Tarinat ”Taakka” ja ”Esirippu” ovat yleisiä eikä niitä ole liitetty mihinkään tiettyyn paikkakuntaan. ”Taakka” kertoo sotasairaalassa makaavasta miehestä, joka kirjoittaa kotiin ja kysyy, voisiko pahasti loukkaantunut ”kaveri” tulla heille asumaan. ”Tuollaisilla vammoilla hän olisi taakaksi perheellemme”, vastaa äiti (80). Viimeisessä tarinassa ”Esirippu” nuori kahden lapsen äiti juttelee miehelleen ja kertoo ikävästään. ”Railot” puolestaan kuvaa, miten vastapuolessa saatettiin taistelujen keskellä nähdä ihminen eikä vihollinen ja toimia sen mukaisesti. Kertomuksessa ”Olisit pysynyt kuolleena” punakaartissa mukana ollut nainen palaa raskaana kotiin, ja isä on heittää tyttärensä saman tien ulos. ”Ei minulta kukaan kysynyt…”, puolustautuu tyttö (104).

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksesta 1918 sivu 53
Eläinten kärsimys tulee esiin monissa tarinoissa. Kuva sivulta 53.

Mustavalkoinen kuvitus on samanaikaisesti yksityiskohtaista ja maalailevaa. Ruutujen koko ja muoto vaihtelevat koko sivun täyttävistä (kirjan korkeus on 29 cm) pienempiin – toisinaan eri aikatasoja tai tilanteita esittävät kuvat on yhdistetty saumattomasti yhdeksi kuvaksi. Punaisten käsivarsinauhat rikkovat vaikuttavasti mustavalkoista yleisilmettä. Koivurinne käyttää taitavasti eri alueiden murteita ja ”Sotaorvon vala” -tarinassa myös ruotsia. Tarinan alku näyttäisi sijoittuvan Inkoon Västankvarniin, jossa toukokuun puhdistuksissa teloitettiin kymmeniä punakaartilaisia – joukossa myös kolme naista. Teloituksista on kaksi kuuluisaa valokuvaa, jossa tummapukuisten miesten keskellä erottuu täysin valkoisiin pukeutunut nainen. Nämä valokuvat on piirretty osaksi tarinaa. Tampereelle sijoittuvan ”Kiirastorstai”-tarinan kuva, jossa mies kävelee hevosen vierellä ja takana reessä makaa ruumiita, toi etsimättä mieleen Antti Tuurin romaanin Kylmien kyytimies (2007) – yksi parhaista koskaan kirjoitetuista (sisällis)sotaromaaneista.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 sivu 110.
Koivuranta käyttää taitavasti eri murteita; tarinassa ”Sotaorvon vala” myös ruotsia. Viittauksia on kirjallisuuden ohella laulurunouteen ja valokuviin. Ylin kuva esittää Inkoon Västankvarnissa tapahtunutta teloitusta, josta on jäänyt kertomaan kaksi valokuvaa. Valkopukuinen nainen erottuu selvästi teloitettavaksi kuljetettavien joukosta. Kuva sivulta 110.

Tekijä hyödyntää laajasti sisällissotaan liittyviä tarinoita ja aineistoa, mikä tekee teoksesta intertekstuaalisesti rikkaan – ja tämä puolestaan antaa lukijalle ilon bongailla viittauksia ja oppia uutta. ”Sotaorvon vala” -tarinassa lauletaan samannimistä laulua (tunnetaan myös nimellä Punaorvon vala) ja vanhaa virttä 381. Molemmat laulut olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka voisi olettaa niiden tulleen vastaan niin romaaneissa kuin tietokirjoissa. ”Valittaa täytyy totta ja surra suuresti” -alkavaa virttä ei löydy enää virsikirjasta, mutta se oli työväenliikkeen suosiossa ja sitä laulettiin vankileireillä. Kapinaorkesteri (mm. Mariska, Remu Aaltonen ja Sami Yaffa) teki virrestä oman versionsa (julkaistu 31.3.2017).

Teoksen lopussa on viisitoista sivua yleistä tietoa sodasta ja sen osapuolista. Koivurinne kertoo myös omasta suvustaan, josta sarjakuvaa tehdessä löytyi uutta tietoa. Tärkeimmät lähteet on niin ikään lueteltu. Koivurinne on käsitellyt sotaa myös aiemmin: yhdessä Vesa Vitikaisen kanssa syntyi Hokki. Jatkosodan viimeinen kaukopartio (2015), joka kertoo vihollisen puolelle jääneiden miesten vaarallisesta matkasta takaisin omien joukkoon. Sieltä jostakin (2019) sijoittuu vuoteen 1944 ja kuvaa sodan jälkivaikutuksia.

Ytimekkäästi nimetty 1918 on ansiokas esitys sisällissodasta ja myös kirjana näyttävä ja laadukas, joten teoksen soisi löytyvän kirjastojen ohella koulukirjastoista.

Tuomas Koivurinne: 1918. Sotakirjasto, 2025. 147 s.

Hyllyy-blogin arvio

Arvio Man made lifestyle -blogissa

Kuuntele Kapinaorkesterin ”Kapinavirsi” Youtubessa

Lue myös Ylen artikkeli ”Virsihistorian asiantuntija: Virsikirja kaipaa entistä räväkkyyttään”, kirj. Ari Mölsä (2.8.2015) Artikkelissa virrestä 381 kertoo Pekka Kivekäs.

Posy Simmonds: Gemma Bovery

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sarjakuvaromaaneja ei voi niputtaa yhteen sen enempää kuin tavallisia romaaneja: aiheet, tyyli, pituus, piirrosjälki, tekstin määrä ja kuvien koko vaihtelevat. Yksi viime vuosien vaikuttavimmista lukuelämyksistä – tosin ei romaani – on ollut Marjane Satrapin toimittama Nainen, elämä, vapaus (2024), jonka taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Informatiivinen teos Iranin historiasta ja nykypäivästä on juuri nyt ajankohtainen käynnissä olevan sodan vuoksi (arvioni 6.4.2024).

Useita palkintoja urallaan saaneen Posy Simmondsin Gemma Bovery on ilmestynyt alkuaan The Guardianin sivuilla 1997–1999, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva (2014). Vuonna 2024 Simmonds sai ensimmäisenä brittiläisenä taiteilijana pääpalkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla elämäntyöstään. Teoksen taustalla on tietysti Gustave Flaubertin vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary, joka kertoo elämäänsä maalaislääkärin vaimona kyllästyneen Emma Bovaryn kiihkeästä halusta löytää romantiikkaa ja jännitystä. Teos oli erinomainen lukupiirikirja! Ja milläpä muulla Emma rakkauden nälkäänsä ruokki kuin rakkausromaaneilla. Simmondsin Gemma on moderni, päivitetty versio Flaubertin hahmosta.

Posy Simmondsin sarjakuvaromaanin Gemma Bovery kansikuva.

”Gemma Bovery on maannut haudan mullissa kolme viikkoa.” Näin aloittaa kertomuksensa Raymond Joubert, joka pyörittää leipomoa Normandian Baillevillessä, josta Gemma ja Charlie ostavat ajan patinoiman talon – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että katto vuotaa ja viemärit ovat tukossa niin, että alakerta löyhkää. Kesäkuussa kaikki on ihanaa, mutta jo lokakuussa ”tappavan tylsää”. Alkuun naapuriin muuttavan pariskunnan nimet huvittavat Joubertia – onhan hän kirjallisesti sivistynyt – mutta teoksen lopulla yhtäläisyydet Flaubertin teokseen menevät niin pitkälle, että hän alkaa pelätä molempien puolesta.

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 78
Pelkkänä hauskanpitona Gemman taholta alkanut suhde Hervéen muuttuu, kun tämä tulee lausuneeksi sanan Rakkaus: ”Je táime! Je táime! Je táime!”

Gemman menneisyys kuvataan pitkässä takaumassa, johon Joubert saa aineksia Gemman kuoleman jälkeen varastamistaan päiväkirjoista. Gemma ja Charlie tapaavat juhlissa, joissa Gemma kulkee synkkänä saatuaan miesystävänsä Patrickin kiinni pettämisestä. Charlie on eronnut vaimostaan, ja lapset asuvat vuoroin molempien luona. Charlien nuhjuinen olemus ja siteet aiempaan perheeseen saavat Gemman pian haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Talo Ranskassa suo kuitenkin vain hetken huojennuksen, kuin myös suhde ”aidosti rappeutuvaa ylenpalttisuutta” henkivässä kartanossa asuvan nuoren Hervén kanssa. Entä miten käy, kun Patrick palaa kuvioihin?

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 99
Flaubertin Rouva Bovary ei toimi vain pohjatekstinä, vaan sillä on iso rooli myös tapahtumissa.

Tekstiä on todella paljon, ja joissakin arvioissa pohdittiin, onko kyse sarjakuvaromaanista vai kuvitetusta proosateoksesta. Joubertin kertomus saa runsaasti tilaa. Joubertin subjektiiviseen tulkintaan tuovat raikkaan tuulahduksen Gemman päiväkirjaotteet. Otteet ovat kursiivilla, minkä lisäksi dialogi kuvissa on vielä eri fontilla. Kuvien asettelu ja koko vaihtelevat pienen pienistä puoli sivua kattaviin, rajatuista täysin reunattomiin. Yhtäältä sivut tuntuivat liian täyteen ahdetuilta, ja kaipasin väljempää esitystapaa. Toisaalta huomasin, että kun aloin suhtautua teokseen kuin romaaniin ainakin, pääsin eri tavalla kiinni tarinaan. Simmonds koukuttaa lukijan niin piirrostekniikallaan – hahmojen ilmeikkäät kasvot kiinnittivät erityisesti huomiota – kuin tekstin sisään rakennetulla ironialla. Jopa Joubertin kertomuksen ranskankieliset lauseet, joista vain osa on suomennettu kunkin ruudun alalaitaan, ovat osa lukijan viettelyä.

Teosta kuvataan kansiliepeeseen nostetuissa arvioissa ratkiriemukkaaksi ja hirvittävän hauskaksi. Teos on kyllä satiirinen, ja vaikka hahmoista jokainen nähdään ironisessa valossa, osoittaa Simmonds myös ymmärrystä ihmisten heikkouksille. Etenkin Gemma on monisärmäinen hahmo, jonka hapuilua seuraa myötätunnolla. Aivan viimeisellä rivillä lukijaa odottaa vielä yksi hauska tvisti.

Posy Simmonds: Gemma Bovery. Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2026. 116 s. Sivuilla voi lukea näytteen teoksesta.

Hyllyy-blogin arvio

Mikko Lambergin tarkka ja kriittinen arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla

Sortir a Paris -blogissa myös elokuvasta.

Ahvenaario-blogin arvio, kirj. Paavo Ihalainen

Löytöjä keväältä 2026

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja on mukava selailla ja samalla laittaa osa suosikeista varaukseen verkkokirjastossa. Jos jotain ei halua heti varata, niin suosikkilistoilla teostiedot säilyvät kätevästi. Finna-kirjastoissa Suosikkeihin voi tehdä omia listoja, nimetä ne mielensä mukaan ja tarvittaessa lisätä myös muistiinpanoja.

Tässä muutamia poimintoja kevään katalogeista:

Mikkel Fønsskovin romaanin Kirkas yö kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Teos sijoittuu toisen maailmansodan ajan Tanskaan. Nuori musiikinopettaja saa paikan pienen kylän opettajankoulutuslaitoksesta, mutta miten hänen ja opiskelemaan tulleiden nuorten käy, kun natsit marssivat Tanskaan. Ilmestyy Karistolta maaliskuussa.

Virpi Vainion historiallinen romaani Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa. Aikakausi ja tapahtumapaikka kuulostavat houkuttelevilta: Petsamo vuonna 1937. WSOY:n sivuilla voi lukea lukunäytteen teoksesta.

Kolme kansikuvaa kevään 2026 kirjakatalogeista.

Johanna Holmströmin Vargens unge (2024, suom. Suden lapset) oli kiehtova luku- ja kuuntelukokemus. Kainuun seudulle sijoittuu myös uusi, huhtikuussa Förlagetilta ilmestyvä jännäri Björndråparen. Suomeksi teos ilmestyy Otavalta kesäkuussa nimellä Karhunkaatajat.

Huhtikuussa ilmestyy myös Malin Klingenbergin Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian kolmas osa Vågornas barn – suomennos ilmestynee S&S:ltä loppukeväästä. Teossarjan ensimmäinen osa voitti Runeberg Junior -palkinnon. Kirjat sopivat kaikenikäisille, ja mikä hienointa, nämä ovat luettavissa ja kuunneltavissa Ekirjastosta.

Posy Simmondsin palkittu Gemma Bovery -sarjakuva ilmestyy maaliskuussa. Kustantajan sivuilla teosta kuvataan dekkarisävyiseksi tragikomediaksi. Ja nimeke tuo tietysti mieleen Flaubertin Rouva Bovaryn.

Lopuksi vielä ”kesäinen” vinkki: Virpi Hämeen-Anttilan Kuoleman kuriiri on jo kolmastoista Karl-Axel Björkin tutkimuksista kertova dekkari. Teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, ja ajankuva hurmaakin näissä teoksissa vähintään yhtä paljon kuin juoni. Julkaisupäivä on 28. toukokuuta, joten tällä on jälleen ihana aloittaa kesä.

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pitkän sodan lyhyt historia on sarjakuvateos Ukrainan ja Venäjän suhteista läpi vuosisatojen tämän päivän sotaan. Teoksen on kirjoittanut ukrainalaisaktivisti ja kulttuurintutkija Mariam Naiem ja kuvittaneet sarjakuvataiteilijat Julija Vus ja Ivan Kypibida. Realistista, harmaasävyistä kuvitusta täydentää oranssi, kuten Ukrainasta kertovalle sarjakuvateokselle hyvin sopii.

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen kansikuva.

Nuori Vika-niminen nainen herää aamuyöllä ilmahälytykseen. Kello on kaksi, Vika pudottaa puhelimen lattialle ja painaa tyynyn kasvoilleen. Hän viestittelee tilanteesta matkoilla olevalle asuintoverilleen, joka kehottaa menemään eteiseen. Kylmäävän ironisesti nimetty osio ”Sotainfoa vasta-alkajille” kertoo, että jos pommisuojaa ei ole, niin ihmisiä kehotetaan menemään joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen, koska siten on kaksi seinää suojaamassa iskulta. Vika raahaa patjan eteiseen ja alkaa etsiä puhelimesta tietoa kansanmurhasta. Seuraa kuuden aukeaman mittainen historiaosuus vuosien 1932–1933 nälänhädästä eli holodomorista, joka nykyään on yleisesti tunnustettu kansanmurhaksi. Tragedia on säilynyt kollektiivisessa muistissa ja sen seuraukset näkyvät yhä tänään esimerkiksi suhtautumisessa ruokaan: ”Lautanen on syötävä tyhjäksi.”

Aukeama sarjakuvateoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.
Aukeama Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen alusta, jossa Vika on herännyt aamuyöllä puhelimen ilmoitukseen ilmahälytyksestä.

Tämä rakenne – Vikan kokemukset ja historiaosuudet – toistuvat läpi teoksen, tosin niin että Vikan osuudet lyhenevät, mikä ei välttämättä ollut kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, sillä paikoin teksti muuttuu faktojen luettelemiseksi.

Historiaosuus jatkuu kertomuksella ruhtinas Vladimir Suuresta ja Kiovan ruhtinaskunnasta, josta käytetään myös nimitystä Kiovan Rus. Nimitys selitetään historioitsija Serhi Ploh’ia lainaten:

Nimityksen Kiovan Rus keksivät tutkijat 1800-luvulla. Nykyään se tarkoittaa laajaa valtiota, jonka keskus oli Kiovassa ja joka oli olemassa 900-luvulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin se hajosi mongolien iskuihin.

Tutkimuksessa nimitys Kiovan Rus on vakiintunut, mutta aikalaislähteissä se oli Russien maa tai Rus.

Vladimir antoi kastaa itsensä ortodoksiseen uskoon, jotta saattoi ottaa Bysantin keisarin sisaren Annan puolisokseen. Seuraava sivu kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt hyödyntämän Ukrainassa vuodesta 2008 vietettyä juhlapäivää. Kiinnostavaa oli lukea myös kasakoista, joilla Ukrainassa näyttää olevan huomattavasti parempi maine kuin Suomessa, jossa heidät on liitetty isonvihan ajoista erilaisiin tihutöihin ja laittomuuksiin.

Kuva teoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.

Teoksen lopussa on lueteltu tärkeimpiä lähteitä sekä erikseen viitteitä sivuilla esiintyviin tietoihin, joskaan itse sivuilta en löytänyt sivunumeroita. Teoksessa ei ollut mainintaa siitä, onko historiaosuuksissa käytetty asiantuntijoita tai faktantarkistajia. Osa etenkin uudemmista tapahtumista on uutisia seuraavalle pääpiirteissään tuttuja – Viktor Juštšenkon myrkytys dioksiinilla vaalikampanjan aikana, oranssi vallankumous, Krimin valtaus jne. Ylipäätään teos on hyvä muistutus nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista.

Mariam Naiem (kirj.), Julija Vus & Ivan Kypibida (kuv.): Pitkän sodan lyhyt historia. Alkuteos Korotka istorija dovhoji viiny, suom. Eero Balk. Tammi, 2025. 112 s.

Tammen sivuilla kerrotaan, että kirjan tuotto menee Suomen Unicefin kautta Ukrainan lasten hyväksi.

Mariam Naiemin sivut, jossa hänen artikkeleitaan englanniksi.

Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen innokas ruotsin kielen harrastaja ja yritän pitää kielitaitoa yllä eri tavoin ja samalla oppia uutta. Luen ja kuuntelen paljon muun muassa E-kirjaston kautta ja viime vuoden aikana olen löytänyt podcastit. Tässä joitain vinkkejä huviksi ja hyödyksi!

Sommarpratare – kesäpuhuja

Sommarpratare-sarjasta osui silmiin kirjailija Ulrika Hanssonin ohjelma, jossa hän kuvaa, miten muutto vuonna 2005 Suomesta Ruotsiin Taalainmaalle Hedemoraan aiheutti identiteettikriisin (I Sverige gick Ulrika Hansson från duktig flicka till arbetslös – längtan hem till Österbotten var stor, 7.7.2025).

Pidän Hanssonin romaaneista ja olen esitellyt blogissani teoksen Jaktlaget (19.2.2023) ja historiallisen romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö, jotka molemmat sijoittuvat ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Hansson pohtii suorittamisen vaikutusta identiteettiimme: ”Vem är jag om jag inte presterar?” Hansson haki kahdeksaakymmentä työpaikkaa kaikilta mahdollisilta aloilta toimistotyöstä kulttuurialan paikkoihin tuloksetta. Hansson halusi ruotsalaisten ymmärtävän, että hän on käynyt koulunsa ruotsiksi ja että kirjasto on täynnä ruotsinkielisiä kirjoja ja…. Hän sai kuitenkin tuntea olevansa maahanmuuttaja muiden joukossa. ”Kanske en del av lyckan handlar om just det här: en längtan efter att bli sedd och förstått fullt ut”, Hansson kuvailee tunteitaan. Lopulta onni kääntyi ja työpaikka löytyi, vaikkakin projektin rahoitus ehdittiin perua. Myöhemmin Hansson pääsi toimittajaksi paikallislehteen, jonka päätoimittaja rakasti Suomea ja riemastui löytäessään tekstistä finlandismeja!

Näst sista ordet eli toiseksi viimeinen sana

Näst sista ordet -podcastin juontajat.

Näst sista ordet -podcast käsittelee ruotsin kieltä rennolla otteella. Juontajat Jens Berg ja Jenny Sylvin keskustelevat vieraiden kanssa ja vastailevat katsojien kysymyksiin. Ohjelmissa on käsitelty niin sekakieltä, vöyriläisen KAJ’n murretta, vahvistussanojen epäloogisuutta (”grymt snäll”) kuin sitä, miten kieli paljastaa puhujan luokkataustan. Ohjelmassa tehdään paljon kyselyjä kuuntelijoille, ja kesäkuussa paljastettiin vaikeimmin ymmärrettävä suomenruotsin murre. Vieraana oli ruotsalainen Peter Törnroth, joka sai kuunneltavakseen kolmen kärjen: kolmantena oli stadin slangi 7 prosentilla ja toisena Kokkolan seudun murre grondsprååtsi 25 prosentilla. Entä minkä murteen kuuntelijat olivat äänestäneet kaikkein vaikeimmaksi ymmärtää peräti 61 prosentilla?

Ruotsia sarjakuvan keinoin

Suosikkikirjailijani Lars Sund ja Leo Ågren käyttävät romaaneissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan murteita: Sund Pohjanmaan eteläosan ja Ågren pohjoisosan, lähinnä Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren alueen murteita. Lisäksi molemmat höystävät dialogia laajalle levinneillä puhekielisillä ja suomenruotsalaisille murteille yhteisillä piirteillä. Kokkolan kirjaston aulassa on kulttuurikeskus Luckan, josta bongasin keväällä murteelle käännetyn Asterixin Reiså yvi Atlanten (2024; suomennettu nimellä Asterix ja suuri merimatka). Käännös on siis tehty grondsprååtsiksi, jonka Näst sista ordet -podcastin kuuntelijat äänestivät toiseksi vaikeimmaksi suomenruotsin murteeksi. Murrekirjoitusta kehotetaan usein lukemaan ääneen, jolloin teksti on helpompi ymmärtää: esimerkiksi kuvan viimeisen ruudun stsäll muuttuu ymmärrettäväksi ääneen lukemisen – ja tietysti kontekstin – avulla (’skälla’ eli ’haukkua’).

Kuvakaappaus Asterix-murresarjakuvasta. Kuvassa Asterix ja Obelix riitelevät veneessä merellä.
Kuva sivulta 10 Asterix-sarjakuvateoksesta Reiså yvi Atlanten.

Jos ääneen lukeminen ei auta, niin kannattaa tsekata netin Ordbok över Finlands svenska folkmål – murresanakirja. Tosin tässä tapauksessa apua löytyi paremmin Soole på bakka -sanakirjasta, joka on Kokkolan ja Alavetelin alueiden murteen sanakirja ja jonka senkin aikoinaan löysin Luckanista. Seudulla arvostetaan murretta, sillä molemmat teokset, niin sarjakuva kuin sanakirja, ovat paikallisen Dialektens Vänner -ryhmän työn tuloksia.

Asterix ja Obelix palaavat metsältä keskelle tappelua, joka on saanut alkunsa kalakauppiaan suututtua tuotteidensa arvostelemisesta. Ystävykset lähtevät merelle kalaan, mutta riitahan siitä syntyy, kun Obelix Asterixin käskystä heittää verkon veteen.

Kriitikkopaneeli

Lopuksi vinkki kulttuurin ystäville: Kritikerpanelen, jossa kriitikot keskustelevat Simon Karlssonin johdolla ajankohtaisesta kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja teatterista. Jokaiseen osaan (noin 20–25 min) liittyy Ylen sivuilla julkaistu johdantoartikkeli, jossa esitellään aihe ja keskustelijat. Kirjallisuuskriitikot ovat ruotineen muun muassa Ann-Luise Bertellin uuden romaanin Skuggas (2025) ja Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge (2014, suom. Suden lapset). Luin Holmströmin romaanin kesällä. Kirja on sen verran paksu (yli 400 sivua), että en halunnut ottaa sitä matkalle mukaan. Tapahtumat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen niin, että matkan aikana oli ostettava äänikirja, jota kuunnellessa osaksi valvottu yö ja kotimatka junassa hurahtivat huomaamatta. Lukijana on yksi suomenruotsin upeimmista äänistä, näyttelijä Linda Zilliacus.

Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge kannessa pieni poika makaa sammaleen keskellä.

Vielä muutama sana Holmströmin teoksesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa, mutta muut työt veivät ajan. Erikoista romaanissa on, että tapahtumat sijoittuvat Kuhmoon eli kauas suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinteisiltä alueilta. Niinpä suuri osa päähenkilöistä on suomalaisia, mutta se näkyy tekstissä vain muutamina yksittäisinä suomenkielisinä sanoina. Tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: vuonna 2000 Gloria muuttaa toisella kymmenellä olevan poikansa Luukaksen kanssa ekokylä Toivolaan. Toukokuussa 2023 ilmestyy pieni, likainen poika Seija ja Tarmo Sadeniemen pihalle. Paikalliset poliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö alkavat tutkia, mistä poika on tullut ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Holmström kietoo tapahtumiin niin koronapandemian kuin Ukrainan sodan nostattamat pelot. Jossain oli maininta, että teos aloittaisi sarjan – toivottavasti näin on, sillä niin vetävän tarinan Holmström on luonut.

Peter Lüttge nostaa arviossaan Svenska Ylen sivuilla esiin romaanin kytkökset Kalevalaan.

Leena Riekko kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, miten on ” virkistävää lukea jännitysromaaniksi luokiteltu romaani, jossa kuvataan paljon muutakin kuin rikos ja sen selvittäminen”, ja tähän mielipiteeseen yhdyn täysin.

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tänä keväänä on tullut luettua monta upeaa sarjakuvateosta. Näihin kuuluu ehdottomasti myös oululaisen Emilia Laatikaisen Ei ois susta uskonu – tosin ”löysin” teoksen vasta, kun se palkittiin Sarjakuva-Finlandialla. Voittajan valitsi kuudenkymmenenkolmen sarjakuvateoksen joukosta kirjailija, toimittaja Roman Schatz. Laatikainen kuvaa sarjakuvan keinoin alkoholiriippuvuuttaan ja siitä selviytymistään. Schatz luonnehtiikin teosta rohkeaksi ja riipaisevaksi ja pitää erityisenä ansiona sen tarjoamaa vertaistukea muille päihdeongelmien kanssa taisteleville (ks. HS 22.3.2024). Schatzin arvioon on helppo yhtyä, ja teos onkin omistettu ”Jokaiselle vielä kärsivälle addiktille”.

Emilia Laatikaisen sarjakuvateoksen Ei ois susta uskonu kansikuva.

”Käyn hakee vielä yhen ja lähen sit kotiin.” ”En aio juoda huomenna.” Nämä ja kymmenet muut lupaukset päättyvät usein kahdenkymmen oluen tai useamman viinipullon juomiseen. Välillä Emilia sanoo voivansa halutessaan lopettaa juomisen, välillä ettei hän pysty olemaan juomatta. Päätökset olla juomatta kaatuvat kerta toisensa jälkeen.

Sivu 61 Emilia Laatikaisen teoksesta Ei ois susta uskonu.
Sivu 61. Päätökset tehdä jotain muuta kivaa juomisen sijaan eivät pidä.

Niin tyttöystävä kuin vanhemmat yrittävät saada Emilialle pitkäkestoisempaa apua, eikä vain toistuvia käyntejä katkolla. Lopulta alkaa pari kuukautta kestävä kuntoutusjakso, joka on kuvattu yksityiskohtaisen tarkasti. Vaihtelevat tunteet – ahdistus, levottomuus, turhautuminen, syyllisyys ja häpeä – saavat Emilian kysymään, ”[m]itä mä teen kaikille mun tunteille?” Yksi ryhmäistunnoissa purettava tehtävä on oman elämäntarinan kirjoittaminen niin, että se tuo esiin päihteidenkäytön. Tämä tarina kerrotaan myös lukijalle ikään kuin kuntoutusjakson sisäkertomuksena. Emilia harrastaa yleisurheilua, mutta joutuu kiusatuksi. Nilkan murtuminen lopettaa urheiluharrastuksen, kun Emilia on seitsemäntoista, ja silloin hän myös juo ensimmäistä kertaa: ”Kokeilin pikkuhiljaa juoda enemmän. Romantisoin juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä blogissa.” (91) Alkoholismista kärsivät aina myös läheiset, mikä paljastuu Emilialle viimeistään läheiskohtaamisessa: vanhemmat ovat tunteneet pelkoa ja huolta mutta myös häpeää, ja sisarukset ovat jääneet omine ongelmineen Emilian varjoon.

Kansia lukuun ottamatta teos on mustavalkoinen, mikä korostaa vakavaa aihetta. Piirrosjälki on selkeää, teksti- ja kuvakoko vaihtelevat suuresti; esimerkiksi osa kuntoutuksessa vietetyistä päivistä eri aiheineen ja pohdintoineen on tiivistetty yhteen ruutuun, joka on täynnä piirroksia ja tekstiä. Teoksen nimi Ei ois susta uskonu viittaa niihin vähätteleviin ja epäuskoisiin kommentteihin, joita Emilia sai tilanteestaan.

Sivut 84 ja 146 Emilia Laatikaisen teoksesta Ei ois susta uskonu.
Sivut 84 ja 146. Vasemmalla keskellä kuvaus 12. päivästä kuntoutuksessa. Oikealla Emilia purkaa puhelimessa turhautumistaan siitä, että joidenkin mielestä hänen olemuksensa ei kerro alkoholismista.

Emilian tunteet ja pohdinnat alkoholista ja riippuvuudesta, siitä miten kuntoutuksen jälkeen ”addiktio kuiskailee” ottamaan pari kaljaa antavat tarttumapintaa kaikille, jotka kamppailevat omien riippuvuuksiensa kanssa. Tekijä toteaakin lopussa: ”Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.” (174) Tämän sarjakuvateoksen toivoisi löytyvän jokaisesta koulusta ja jokaisesta kirjastosta.

Emilia Laatikainen on sarjakuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Katso ihastuttavat ja rohkaisevat lintuaiheiset piirrokset taiteilijan sivuilta.

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa, 2023, 2. painos 2024. 176 s.

Teoksesta ja palkinnosta Helsingin Sanomien sivuilla ja Ylen sivuilla

Laaja esittely Ilta-Sanomien sivuilla, kirj. Veera Reko

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Nainen, elämä, vapaus -sarjakuvateoksen taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Syyskuussa 2022 siveyspoliisi pidätti Aminin, koska hänen huivinsa ei peittänyt riittävän hyvin hiuksia. Hakkaamisen seurauksena Amini vajosi koomaan ja kuoli kolme päivää myöhemmin. Aminin kohtalo nostatti eri puolilla maata mielenosoituksia, joissa huudettiin kuolemaa diktaattorille. Protesteissa naiset uhmasivat pukeutumissääntöjä riisumalla huivinsa.

Marjane Satrapin toimittaman sarjakuvateoksen Nainen, elämä, vapaus kansikuva.

Nainen, elämä, vapaus -teos on seitsemäntoista piirtäjän ja kolmen Iran-asiantuntijan yhteistyötä. Tuloksena on 24 eri tyyleillä piirrettyä ja esitettyä kertomusta Iranin historiasta ja nykypäivästä. Antologian toimittanut Marjane Satrapi, joka on tunnettu omaelämäkerrallisista sarjakuvateoksistaan Persepolis, joista hän on ohjannut myös palkitun animaatioelokuvan, on mukana muutamilla piirroksilla ja teksteillä – myös vaikuttava kansi, jossa naisten hiukset kohoavat leimuten ylös, on hänen käsialaansa.

Teoksen ensimmäinen osa ”Tapahtumat” kertoo viime vuosien vallankumousliikkeestä, toinen osa ”Historiaa” 1900-luvun vallankumouksista ja kolmas osa ”Hirmuhallinto… ja kansa, joka panee hanttiin” lukuisista naisilta kielletyistä asioista (kuten yksin asuminen, lenkkeily, skootterilla ajaminen…). Yli neljäkymmentä vuotta maata pelon vallassa pitäneestä vallankumouskaartista kertova aukeaman mittainen luku ”Pelätyt ja vihatut” on Satrapin piirtämä.

Kaikki iranilaiset tuntevat vallankumouskaartin, ja useimmat pelkäävät ja vihaavat kaartilaisia. Kaartin historia on pitkä ja tuskallinen. Sitä ei ole helppo kertoa muutamalla sivulla, varsinkin kun kaartin väkivaltaisuus on niin yletöntä, että ajatus sen piirtämisestä saa sormeni kramppaamaan. Mutta on mahdotonta puhua ”Nainen, elämä, vapaus” -kansannoususta mainitsematta vallankumouskaartia. (136)

Väkivaltainen, korruptoitunut ja fanaattinen kaarti vastaa suoraan ajatollah Khameneille ja sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Satrapin mukaan ilman kaartia nykyhallinto ei kestäisi kuukauttakaan.

Teos vaikuttaa monella tasolla: se vetoaa tunteisiin kuvatessaan niitä alistavia käytänteitä ja väkivaltaisuuksia, joita naisiin kohdistetaan. Se antaa valtavan määrän tietoa Iranista, iranilaisista ja korruptoituneen nykyhallinnon julmista tavoista pysytellä vallassa. Runsas, paljon tekstiä ja henkilökuvia sisältävä teos ei kertalukemisella tyhjene. Piirrostyyli ja kerrontapa vaihtuu joka luvussa; hyvä esimerkki on Khamenein ja muiden johtajien eri tavoin karrikoidut hahmot.

Kolme kuvaa Marjane Satrapin toimittamasta sarjakuvateoksesta Nainen, elämä, vapaus.
Vasemmalla kerrotaan Khamenein hajota ja hallitse -politiikasta (s. 97 luvusta ”Teitä tarkkaillaan”, tekijöinä Mana Neyestani ja Farid Vahid). Keskellä kuva luvusta ”Kuka Irania johtaa?” – Khamenein pitäisi olla Jumalan edustaja maan päällä, mutta kuva kertoo Jumalan jäävän toiseksi (s. 123, tekijät Touka Neyestani ja Jean-Pierre Perrin). Oikealla kuvitusta lukuun ”Kielletty alue”. Sahar Khodayari meni vastoin sääntöjä katsomaan miesten jalkapallo-ottelua ja hänet vangittiin. Ollessaan vapaana takuita vastaan hän teki polttoitsemurhan, joka järkytti urheilijoita ympäri maailmaa – myös Fifa yritti mutista vastalauseensa (s. 219, tekijät Coco ja Jean-Pierre Perrin).

Nainen, elämä, vapaus – liikkeen tunnuslaulun Baraye on tehnyt iranilainen Servin Hajipur (myös Shervin Hajipour). Hän sai Grammy-palkinnon ”parhaasta yhteiskunnallista muutosta edistävästä laulusta”. Barayessa (”Puolesta” tai ”Vuoksi”) lauletaan eri asioiden, kuten esimerkiksi tanssimisoikeuden, katulasten haaveiden ja hymyilevien kasvojen puolesta.

Kauniista laulusta löytyy useita eri versioita YouTubesta – kaikki yhtä koskettavia. Iranilaisen taiteilijan Shabnam Adibanin kuvittamassa versiossa kulkee englanninkielinen käännös alareunassa. Laulusta kertovassa luvussa on Adibanin kuvitus, jossa jokaisesta kuvasta syntyy seuraava.

Kuvitusta Marjane Satrapin toimittamasta sarjakuvateoksesta Nainen, elämä, vapaus.
Vallankumouksen tunnussävel -luku kertoo iranilaisen Servin Hajipurin säveltämän ja sanoittaman ja Grammy-palkitun laulun Baraye synnystä. Kuvat ovat Shabnam Adibanin kuvittamasta videosta.

Servin Hajipurin esittämässä versiossa kuva on jaettu kahtia: laulajan rinnalla näytetään välähdyksiä elämästä Iranissa.

Azam Alin ja Ramin Torkianin sekä vierailevien artistien (Hamed Nikpay, Mamak Khadem, Arash Avin, and Mahsa Ghassemi) vaikuttavassa versiossa on myös englanninkielinen tekstitys.

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus (Femme, vie, liberté). Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2024. 272 s.

WSOY:n sivuilla on lukunäyte, jossa sisällysluettelo sekä näytteitä eri taiteilijoiden kuvituksesta.

Kulttuuritoimituksen arvio, kirj. Ilkka Valpasvuo

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Arla Kanerva

Maailmankuvalehden arvio, kirj. Harri Römpötti

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”

Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanin Tule kanssani kulman taa kansikuva.

Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.

Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.

Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.

Kolmen sivun kooste Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanista Tule kanssani kulman taa.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.

Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.

Furmarkin kotisivuilla lisää kuvia teoksesta sekä muiden teosten esittelyt.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Mikko Lamberg

Arviot blogeissa Hyllyy ja Kirjahilla

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.

Art Spiegelmanin klassikkosarjakuvan Maus kansikuva

Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.

Sivu 201 Art Spiegelmanin sarjakuvateoksesta Maus.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”

Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.

Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.

Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.

Suosittelen myös Joanna Rubin Drangerin palkittua sarjakuvaromaania Ihågkom oss till liv (2022), joka kertoo, miten tekijälle vähitellen paljastuvat suvun vaiheet toisen maailmansodan joukkotuhossa.

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina. Suom. Jukka Snell. Tekstannut Erkki Kukkonen. Wsoy, 2023. 296 s.

Teoksesta myös:

Petri Kemppisen arvio Helsingin Sanomissa 9.8.1990

Arvio Maailmankirjat-sivustolla, kirj. Liisamari Seppälä

Arvio Sallan lukupäiväkirja -blogissa

« Vanhemmat artikkelit