Avainsana-arkisto: Pohjanmaa

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Minä kerron sinulle sen vähän mitä tiedän, sen vähän mitä muistan. Tämä ei ole mikään anteeksipyyntö, tämä on vain kertomus siitä miten kaikki kävi miten kävi. (15)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen Maria Alina Rönnblom kirjoittaa elämäntarinaansa Kanadaan jääneelle tyttärelleen Lidialle. Aika käy pitkäksi; television kaukosäädintä on vaikea käyttää, ja rutiinin rikkovat vain postin hakeminen rollaattorilla ja kodinhoitaja Ramyn käynnit. Vierailulla käyvät vain kuolleet ystävät ja sukulaiset sekä Dallasin J. R. Jälkisanoissa kirjailija kertoo teoksen pohjautuvan äidinäitinsä elämään mutta olevan siitä huolimatta fiktiivinen.

Ann-Luise Bertellin romaanin Ikävän jälkeen kansikuva.

Koti-ikävää ja vapaudenkaipuuta

Maria muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita väritti isän menettäminen. Äiti Margareta menee uusiin naimisiin omalaatuisen Augustin kanssa, vaikka näkee varoittavia enneunia. Margaretalla on taito lohduttaa sairaita ja kuolevia. Erityisen hyvin hän osaa parantaa hevosten koti-ikävän. Ruotsinkielinen nimi Vänd om min längtan viittaakin kaipuun tai ikävän poistamiseen. Teoksen henkilöhahmot potevat koti-ikävää, ihmisen ikävää ja vapaudenkaipuuta. Ja ikävä toimii Amerikkaan vievän aluksen polttoaineena:

Me matkasimme pois saven, kivien ja suolasillien luota. Matkasimme pois kuokkien, kämmenrakkojen ja vähien mahdollisuuksien luota. Matkasimme pois niiden kaikkien surullisten silmien luota, jotka vainoaisivat meitä jatkuvasti. (98)

Ensin Kanadaan lähtee muutamaa vuotta vanhempi veli Harald, joka sitten lähettää matkarahat sisarelleen. Maria tapaa jo laivalla puheliaan ja nauravaisen Ellenin, johon hänen kohtalonsa tulee kietoutumaan. Molemmat päätyvät Ontarion Kirkland Lakeen, jossa saavat töitä pesulasta. Junassa matkalla Torontosta samaan vaunuun osuu mies, joka Marian tavoin on kotoisin Vöyriltä. Marian harmiksi tämä alkaa puhua hänen sukulaisistaan ja udella kuulumisia. Hän tietää Jakob-veljestä, jonka kuolema aiheutti Haraldille ja Marialle syyllisyydentunteita.

Etten minä edes Amerikan suuressa avarassa maassa pääsyt eroon hölösuisesta juoruilusta ja ylenpalttisesta mielenkiinnosta toisten onnettomuuksia kohtaan. Kaikkialla laskeutuivat korppikotkat herkuttelemaan ihmisten murheilla ja vastoinkäymisillä. – – Yritin tahdonvoimalla saada hänet tipahtamaan junasta, mutta en ollut perinyt Margaretalta siihen tarvittavaa kykyä. (109)

Teoksen paikoin synkkiä tapahtumia loiventaa Bertellin vino huumori. Toinen hyvä esimerkki tästä on Augustin äidin arkun katoaminen matkalla kirkkoon. Axel-poika istutetaan arkun viereen kärryjen perälle. Pelostaan huolimatta Axel ei malta olla kurkkimatta oksanreistä pahalta haisevaan arkkuun. Nähdessään isoäidin ”pahan silmän” katsovan suoraan häneen Axel kiljaisee. Hevonen säikähtää ja arkku rysähtää maahan. Kun hevonen saadaan viimein taltutettua, ja Margareta ja August palaavat etsimään arkkua, ei sitä löydy mistään: ”August huusi ja räyhäsi. Ei ollut mahdollista kadottaa kirstua jossa oli vainaja, ja kun vainaja sattui kaiken lisäksi olemaan oma äiti.” (119) August häpeää, mutta ”Margaretan sisällä jokin puhkesi laulamaan”, olihan hän oli toivonut Hildan katoamista. Arkkua ja ruumista ei löydy koskaan, ja August kulkee tienvieriä lopunikäänsä etsien äitiään.

Runollisen koskettavasti vaikeista aiheista

Vietettyään Kanadassa kaksi vuotta Maria tapaa Eddien ja ymmärtää miksi oli olemassa. Eddien nauru ja tarinat valaisevat kaiken ympärillään, mutta hänen sisällään asuu pimeys, jonka olemassaolon Maria yrittää pitkään kieltää. Pian syntyy Lidia, jolle Maria jo osin dementoituneena vanhuksena kirjoittaa kirjeitä ja yrittää selittää ratkaisujaan. ”Kuoleman esikartanossa”, kuten Maria elämänsä loppuvaihetta kutsuu, hänellä on aikaa pohtia naisten alati jatkuvaa kaltoinkohtelua: ”Miksi meitä on jatkuvasti pilkattava, potkittava, murskattava, viilleltävä, poltettava poroksi?” (129)

Riittäköön tämä juonesta, vaikka sen paljastaminen ei lukunautintoa vähennäkään. Sen sijaan nostan esiin yhden keskeisen teeman, siirtolaisuuden, johon teoksessa nivoutuu evakkous ja pakolaisuus. Maria tunnistaa ruotsalaispitäjään sijoitettujen Karjalan evakkojen silmissä ja tavassa liikkua omat kokemuksensa ummikkona Amerikassa. Somalialaisen kodinhoitaja Ramyn pakolaisuus kerrotaan runollisesti toistoa hyväksi käyttäen.

Ramylla ei ollut ketään koko maailmassa, hän oli astellut yli kuolleiden ruumiiden, hän oli nähnyt miehiä verta käsissään, hän oli matkustanut meren yli, hän oli yksin maailmassa. Meidän kertomuksemme ovat oikeastaan ihan samat, ne eivät uudistu, toistuvat vain yhä uudestaan ja uudestaan. (194)

Bertellin taidosta kirjoittaa, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita kertoo se, miten hän yhdistää groteskin, mustan huumorin, maagisen realismin ja runollisuuden uskottavaksi kokonaisuudeksi, joka häikäisee ja lumoaa lukijan.

Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsinkielisenä alkuteoksena 2016. Se sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Bertellin toinen teos Heiman (2020, Oma maa 2021) oli Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokas (kirjoitin teoksesta 19.7.2021). Syksyllä suomeksi ilmestyvässä romaanissa Glöm bort din saknad (2022, Ikuinen kaipuu) tapahtumia Pohjanmaalla katsotaan Marian tyttären Marlenen silmin. Yhdessä nämä teokset muodostavat Botnia-trilogian.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. Suom. Vappu Orlov. Tammi, 2022. 200 s. Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan, 2016

Teoksesta muualla:

Teoksesta kustantamo Förlagetin sivuilla

Svenska Ylen juttu kirjallisuuspalkinnosta, kirj. Anna Dönsberg (28.10.2016)

Arvio Hufvudstadsbladetissa, kirj. Anna-Lina Brunell (27.10.2016)

Arvio Kirja vieköön! -blogissa

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta tekemäni kirjavinkkivideo löytyy Ylivieskan kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta ja kirjaston Instagramista.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.