Avainsana-arkisto: psykologiset romaanit

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja (2023) teki niin suuren vaikutuksen (lue arvioni täältä), että otin saman tien kuunneltavaksi hänen edellisen romaaninsa Mustaa jäätä (2020). En tiennyt teoksesta muuta kuin, että se oli ollut Finlandia-palkintoehdokas. Kuuntelemisen jälkeen hain kirjan vielä kirjastosta ajatuksena kirjoittaa lyhyt arvio, sillä teos iski tajuntaan niin kerronnallaan kuin henkilöhahmoillaan. Vasta nyt aloin lukea, mitä teoksesta on kirjoitettu, ja hämmästyin ristiriitaista vastaanottoa – tai oikeastaan kielteisesti kirjoitti lähinnä Helsingin Sanomien kriitikko, mikä tietysti herätti palkintoehdokkuuden yhteydessä huomiota.

Anne Vuori-Kemilän teoksen Mustaa jäätä kansikuva.

Teoksen alku on koukuttava: Antti on vastentahtoisesti menossa Gulffin ja Siirin luo jälkimmäisen syntymäpäiville mutta löytää molemmat kuolleina. Seuraavassa luvussa Antti on pieni poika, joka asuu samassa pihapiirissä kuin Elffi eli Siiri ja Gulffi. Antti tutustuu Gulffiin ja ihailee tämän pirssi-Mersua, jota saa kiillottaa. Siiri saa epilepsiakohtauksia ja joutuu välillä ”piirille”. Seuraavassa otteessa tapahtuma nähdään Antin näkökulmasta:

Gulffi oli ollut saattamassa, ei ollut antanut vieraiden retuuttaa vaan oli taluttanut Elffin käsipuolesta autoon ja tunkenut kassillisen tavaraa mukaan. Auton mentyä Gulffi oli itkenyt.
Gulffiko itkenyt?
Katsoin Sakaria eikä se onneksi huomannut. Kunhan puhuu omiaan, vasiten liioittelee, varmasti valehteleekin jos joku vaan on niin pöljä että uskoo. Ei Gulffi itke. Sillä on Mersu ja lihaksia. (35)

Tapahtumia kuvataan Antin lisäksi myös Siirin ja Gulffin näkökulmista. Takaumina kerrotaan Siirin avioliitosta ja pitkään odotetun Timo-pojan syntymisestä sekä tutustumisesta Gulffiin eli Railiin. Aviomies Erkki sallii Siirin lopulta aloittaa työt sijaisena kirjastossa. Ruumiinavausapulaisen hommat jätettyään Raili pääsee taksikuskiksi ja alkaa kasvattaa osaamistaan autoista kirjaston tarjonnalla. Siellä vastaan tulee Siiri, jonka ”[l]aihasta varresta tuli mieleen heinä, ei mikään törröttävä korsi lumen alta vaan tuore ja tuulessa taipuisa” (71–72). Raili keksii olevansa etsimässä tietoa rasvatatista.

Lopulta suostuin tavallisiin tatteihin, sitten rouskuihin, haperoihin, seitikkeihin. Lainasin kirjan kerrallaan. Jokaisen kohdalla kiitin kirjailijaa ja sienilajien määrää. Tiskin takana istuvaa naista.

Kuukauden jälkeen Raili rohkaistuu pyytämään Siiriä kahville: ”Myrkkyseitikkeihin helposti hairahtuu jos ei tunne. Vähän kuin hengenpelastustyöstä kiitokseksi.” (77) Rasvatatin metsästys toi mieleen Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) hillittömän sieniluettelon. Teoksessa on paljon tämänkaltaista huumoria, joka keventää muutoin tummasävyistä tarinaa, sillä niin Siirillä kuin Raililla on menneisyyden taakkansa. Gulffin ja Antin omalaatuinen ystävyys, jos sitä siksi voi kutsua, on usein koetuksella. Hyvä esimerkki on Kokkolaan ruumisautolla – Peli-Taskisen ruumis takaosassa – tehty reissu, jolle Gulffi saa houkuteltua Antin mukaan lupaamalla avusta hyvän maksun niin pojalle kuin tämän äkkipikaiselle kommunisti-isälle. Ehkä parasta teoksessa on juuri epätavalliset ihmissuhteet, jotka on kuvattu lämmöllä ja huumorilla. Vuori-Kemilän tekstiä on ilo lukea ja etenkin dialogissa on iskevyyttä. Kerronta on muutenkin paikoin lakonista: ”Menin ovelle, sen takana oli maailma. Ei ahdas niin kuin arkku mutta ei paljoakaan avarampi tai sellainen että vaivatta mahtuisi” (272), on yksi Gulffin paljonpuhuvista toteamuksista.

Löytyykö teoksesta sitten mitään moitittavaa? Miesmäinen Raili / Gulffi on 2020-luvun näkökulmasta turhan stereotyyppinen lesbohahmo, mutta olisiko tällaista tarinaa saanut rakennettua toisenlaisen hahmon varaan. Gulffi herättää huomiota ulkonäöllään ja käytöksellään ja tuo esiin ne ennakkoluulot, joita 1960-luvun Pohjois-Pohjanmaalla seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnettiin.

Vuoden 2020 Finlandia-ehdokkaiden joukossa oli teoksia useilta suosikkikirjailijoiltani: Ann-Luise Bertellin Heiman (suom. Oma maa 2021; ks. arvioni 19.7.2021), Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita, joka nappasi voiton. Toisinaan valitsijat nostavat esiin kokeellista kirjallisuutta mutta tämä vuosi näyttäisi olleen enemmän perinteisten tarinankertojien. Vuori-Kemilän teoksen perustelut olivat:

Yhteisön poikkeusyksilöitä tukahduttava paine, suomalainen vaikenemiseen kallistuva puhekulttuuri, vuosien tunnelukot ja mielenterveysongelmat. Vuori-Kemilän aiheet ovat raskaat, mutta hän kuvaa maailman kolhimia ihmisiään oikeudenmukaisella lämmöllä ja rakkaudella, heidät kirjailijan taidolla lihaksi ja vereksi muuttaen. (Kirjasäätiön julkaisemasta tiedotteesta)

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. 297 s.

Finlandia-palkintoehdokkaana teoksesta julkaistiin arvioita lehdissä ja blogeissa, mutta ehkä olisin odottanut vielä enemmän huomiota. Tässä muutamia poimintoja:

Kirjallisuustoimittajan (Seppo Putkonen) arvio. Puttonen haastatteli kirjailijaa Keravan kirjastossa 14.1.2021.

Arvio Kansan Uutisten sivuilla, kirj. Hannu Hurme

Teoksesta muun muassa seuraavissa blogeissa Tuijata, Kirjallisia, Marjatan kirjat ja mietteet

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjastossa työskentelevänä annan lukuvinkkejä asiakkaille niin ihan päivittäisissä asiakaspalvelutilanteissa kuin erikseen järjestetyissä kirjavinkkitilaisuuksissa. Usein myös asiakkaat vinkkaavat spontaanisti lukemistaan kirjoista. Vinkin Pauliina Vanhatalon romaanista Vastuulliset sain kirjallisuuspiirissämme, jossa joitakin vuosia sitten luimme hänen teoksensa Pitkä valotusaika (2015). Myöhemmin tutustuin omaelämäkerralliseen Keskivaikea vuosi: muistiinpanoja masennuksesta (2016).

”Tiiättekö te mitä teijän kotona on tapahtunut?” (5), kysyy Inka-tyttö naapuriin muuttaneelta Lenniltä. Teoksen ensimmäinen lause ja Raahessa asuvan kirjailijan käyttämä murre koukuttivat minut välittömästi tarinaan. Uudessa kodissa on aiemmin tapahtunut perhesurma, mutta Lennin perheelle talo merkitsee uutta alkua rahahuolien ja muusikkoisän työttömyyden ja masennuksen jälkeen.

”Emmää häiritte – –. Tyhyjä talo, ketä se haittaa, jos mää nukun siellä tän yön?” (23), toteaa Valo Pasille tunkeuduttuaan tämän asuttamaan autiotaloon Lennin naapurissa. Huumeriippuvaisen Valon mieliala vaihtelee sen mukaan, onko hän onnistunut hankkimaan rahaa piikkiä varten vai ei. Pasi tuntee vastuuta ystävänsä, perheensä surmanneen Jukan teoista niin, että hänen oma elämänsä on lähes pysähdyksissä. ”Ookko käyny tämän tontin ulukopuolella koko viikkona?”, kyselee Valo. ”Ekkö oo kuullu, että ihimisen pittää aina välillä poistua mukavuusalueelta? That’s where the magic happens. Tai anna mulle ees sun kortti ja tunnusluku.” (95) Pasin ja Valon välille syntyy omalaatuinen suhde, jossa hyväksikäyttö (enkä nyt puhu seksuaalisesta hyväksikäytöstä) ja jonkinasteinen välittäminen kietoutuvat toisiinsa.

Opettajana työskentelevä Nina haluaa pois kodista, jossa hänen poikansa käy vain varkaissa saadakseen huumeannoksensa.

Tornitalon juurella Niina tarkisti puhelimensa ja huomasi saaneensa Mirvalta viestin.
Näin valon eilen ohimennen, kun etsin meidän tyttöä, siinä luki. Valolla kai taas ostohousut jalassa.
Heillä oli tapana lähettää toisilleen näitä lyhyitä tiedonantoja, elossaoloilmoituksia. Niihin ei kirjoitettu mitään ylimääräistä, mutta mainittiin kyllä, jos lapsen olemuksessa oli jotakin mistä saattoi iloita: jos tämä oli puhdas, ravittu, rauhallinen. Nyt kun Mirva ei maininnut asiasta mitään, epäilyt heräsivät väistämättä.
Likainen, syömätön, sekaisin. (91)

Vastuulliset on romaani tragedioista ja siitä, miten laajoja ja tuhoisia seuraukset voivat olla etenkin niille, jotka jäävät miettimään, mitä olisivat voineet tehdä estääkseen tapahtuneen. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista mutta Pasin ja Valon hahmot erottuvat kirkkaimpina.

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset. Tammi 2022. 252 s.

Teoksesta muun muassa blogeissa Tuijata ja Kirjakaapin kummitus

Arvio Kaltiossa (kirj. Marjo Jääskä)

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Mikko Saari)

Pauliina Vanhatalon sivut

Karoliina Niskanen: Muamo

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Aina joskus tulee eteen teos, josta voisi poimia sitaatin toisensa jälkeen. Karoliina Niskasen romaani Muamo on naisen aistillisuuden, äitien sitkeyden ja isoäitien viisauden ylistys. Kielellisesti ja kerronnallisesti teos on niin rikas, että se ei yhdellä lukemisella tyhjene.

”Kai se lypsylle jaksaa kontata?”

Teoksessa seurataan kahden naisen elämää eri puolilla Suomea. Raskaana oleva ruotsalainen Anna päätyy isoisänsä kotimaahan Suomeen, kun Mamma haukkuu huoraksi ja heittää ulos. Junassa hän tapaa Erkin, joka vie hänet kotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle, jossa ”maailma oli loputonta peltoa” (29). Viittaukset Niva-Kaijaan seudun kantaäitinä sekä hevosten näivetystautiin ja kapinaan sijoittavat Annan tarinan Nivalan seudulle. Anna synnyttää pojan, jolle anoppi Johanna antaa nimen Juha. Erkki on lähtenyt kaupunkiin tienaamaan: ”Emminä rikkauvesta välitä, mutta rahhaa olla pittää” (29). Vie kuukausia, ennen kuin Anna alkaa vähitellen osallistua talon töihin ja pitää huolta pojastaan.

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää yksin navetassa tytön, kun Anoppi ei anna jättää lypsyä kesken. Puoliso makaa sammuneena ”lattialla, Relanderin suojelevan katseen alla, ja kuorsaa niin, että Laatokalla kaikuu” (15). Synnytyksen jälkeen ”Miniästä tulee Äiti” (21). Työt jatkuvat kivuista ja saappaisiin valuvasta verestä huolimatta. Luettelomaisuus korostaa niin töiden määrää kuin niiden toistumista päivästä toiseen:

Peltoväki kiittää ruoasta, Äiti Korjaa pöydän, kantaa vedet ja puut saunalle ja sytyttää pesän, käy lypsyllä ja palaa pirttiin ja kattaa iltapalan ja korjaa iltapalan ja tiskaa tiskit ja lakaisee lattiat ja pyyhkii pölyt ja pesee padan ja hakee pyykit ja sytyttää takan ja nostaa lapsen syliinsä ja sanoo, että pikkuinen, nyt myö käymme levolle.
Lapsi alkaa itkeä. (36)

Kahvia eli kouffia keittäessään Äiti miettii, miksi Muamon oli pysyteltävä saunassa viikko synnytyksen jälkeen. ”Miksi Muamosta tehtiin saastainen eläin, joka ei saanut koskea edes puurokauhaan? Miten äiti, ihana elämänantaja, kallis maalle synnyttäjä, saatettiin nähdä likaisena.” (33)

”Vitun väen voimalla”

Karjalassa asuvan naisen oikea nimi paljastuu vasta teoksen lopussa. Siihen saakka hän on Tyttöne, Miniä, Äiti eli Muamo, Anopin kuoltua Emäntä ja kotiseudultaan sodan karkottamana Evakko. Nimeämällä hänet vain elämänvaiheiden mukaan kertomus laajenee yksilöä suuremmaksi kuvaukseksi naisen elämästä, joka määriteltiin ulkoapäin ja jossa oli vain vähän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin. Naiset ovat kuitenkin niitä, jotka pitävät maailmaa pystyssä, rakentavat kun miehet tuhoavat ja tuhoutuvat sodissa. Kun Johanna tivaa Annalta lapsen oikeaa isää, Anna vastaa, että ”[e]hkä isää ei aina tarvitakaan. Eihän niitä edes näe kuin valokuvissa, piironkien päällä pölyttymässä” (159). Tai kuten Kulkuri sen Tyttöselle sanoo:

Työ naiset ette ole koskaan tarvinneet meidä miehiä, mutta myö tulemme aina tarvitsemaan teidä. Työ raotatte meilä porttia salaisuuksien maahan. Tarvitsemme pehmeyttä, vaikka olette kaikkea muuta kuin pehmeitä, olette routaisen maan ja karhean kuokan kovettamia, auringonpaahteen kuivattamia, järvivesien huuhtomia. Ja toisinaan olette ruusunkukkia ja syreenintuoksua ja mettä apilan terälehdellä. (155)

Kun Tyttöne kysyy, mikä on nainen, vastaa Kulkuri, että ”kerro sie”. Ja Tyttöne kertoo:

Roihuava tuli ja räjähtävä ukkonen, sateenkohina ja järven ylle nouseva usva, täysikuu ja maa. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä tahansa.

Kieli on yhtä aikaa runollista ja rehevää, rumaa ja kaunista, mikä näkyy naisen aistillisuuden ja etenkin synnytysten kuvauksissa. Tekstin lomassa kuljetetaan tarinoita Mariasta, josta Tyttösen äiti eli Muamo on kertonut. Näissä tarinoissa sekoittuvat Kalevalan Marjatta, joka tulee puolukasta raskaaksi, ja Neitsyt Maria, jonka ikonia Miniä piilottelee patjansa alla ja jota hän hädässään rukoilee. Maria syö marjan ja tulee raskaaksi. Perhe hylkää hänet ja hän päätyy synnyttämään ”liävään” lehmien keskelle. Seuraavassa otteessa näkyy Niskasen kielellinen taituruus:

Mie lopetin kertomukseni Mariasta, ensimmäisestä äidistä, hänestä, joka oli synnyttänyt lapsen ja antanut sille nimen, jonka kaikki tuntevat ja jota toistellaan iltarukouksissa, ja sie, muamon ainavone tyttöne, kullankallis evakkovasikkani, kuvajaiseni, kysyit: ”Siihenkö päättyi tarina”, ja mie vastasin, että kyllä, sillä hyö siirtyivät toisiin aiheisiin, uusiin sankareihin, ja jättivät äidin yksin, keskelle verilammikkoa, kivuissansa makaamaan.
Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen, en nainen, en yhtään mikään, enkä mie muuta tähdeltäni pyytänyt kuin ystävää, edes yhtä, joka ymmärtäisi. Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho. (216)

Sota tuo Annan ja Evakon yhteen, ja viimein molemmat kohtaavat vertaisensa ja saavat kokea ”sielunsiskouden” (240). Evakko ei vieläkään ole valmis paljastamaan oikeaa nimeään, vaan kertoo olevansa Aino. Hän on ennen Karjalasta lähtöään kuullut tarinoita pakolaisten huonosta kohtelusta, ryssittelystä ja lasten päälle heitetyistä kananmunista. Tarina ei pääty vielä, sillä Aino palaa Karjalaan, vaikka aavistaa lopullisen lähdön olevan edessä.

Kirjailija onnistuu naisten elämäntarinoissa kuvamaan uskomattoman paljon viime vuosisadan alun ja sotien ajan tapahtumia, niin että huomio pysyy kuitenkin mikrotasolla. Tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita ja historiallisiin tapahtumiin viitataan kuin ohimennen. Etualalle nousevat naiset elämän ylläpitäjinä ja äiteinä. Naisten roolin korostuminen näkyy myös siinä, että muut henkilöt, kuten puolisot ja sisarukset, on jätetty tahallisen valjuiksi. Vain isoäidit ja lapset saavat vähän enemmän tilaa. Tekstin joukossa on karjalan kieltä ja ruotsia ilman suomennoksia, ja hyvä näin, vaikka muutamien karjalankielisten sanojen kohdalla joutuikin miettimään merkitystä. Minut teoksen kielellinen moninaisuus hurmasi.

Karoliina Niskanen on kirjailija, näyttelijä ja tuttu monien äänikirjojen lukijana. Esikoinen Tilhi (2020) oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Muamo on nautinnollinen lukuelämys ja tulee niin ikään kisaamaan ensi syksyn kirjapalkinnoista. Kiitos kirjailijalle paitsi hienosta teoksesta myös jälkisanoista, joissa hän kertoo lähteistään ja siitä, miten tarina kietoutuu hänen omiin sukujuuriinsa.

Karoliina Niskanen: Muamo. Bazar, 2023. 303 s.

Arvio Amman Lukuhetkessä. Kirjoittaja on kuunnellut äänikirjan, jossa lukijana kirjailija itse, Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman, jonka itkuvirsiä tekstin joukossa on. Tämä on siis kuunneltava vielä äänikirjanakin!

Arvio blogissa Anun ihmeelliset matkat

Juttua kirjailijasta ja teoksen synnystä Kotiliedessä

Kirjailijan haastattelu Mesta.netin sivuilla

Kaarina-lehdessä (kirj. Jaana Pakarinen) julkaistu arvio luettavissa Kritiikki näkyy -sivustolla

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck

Ane Riel: Tiima

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sitten Alma ajatteli, mitä oli tehnyt.
Jotkin päivät olivat melkein liian kirkkaita. (26)

Ane Riel onnistuu mahdottomassa. Hän kuvaa muistisairaan, kuuron vanhuksen haurauden ja epävarmuuden niin aidon kouraisevasti, että lukijan sydän on pakahtua. Tarina avautuu Alman näkökulmasta, mikä tarkoittaa sitä, että menneisyyden tapahtumat paljastuvat välähdyksittäin myös lukijalle. Näin teokseen rakentuu jännite, joka säilyy viimeisille sivuille asti.

Ane Rielin romaanin Tiima kannessa on kellon rattaita.
Rielin romaanin yksi motiivi on kellot ja ajan hahmottaminen, joihin viittaavat myös teoksen nimi Tiima ja Tuomo Parikan suunnittelema upea kansi.

Alma asuu yksin. Ruokapöydän vahakankaaseen on teipattu lappuja, joissa kehotetaan odottamaan rauhassa, että sekavuus menee ohi, muistutetaan syömään ja juomaan sekä vetämään olohuoneen kaappikello. Kelloja on ollut kolme kuten heitäkin, mutta vain tämä yksi, vaimoksi kutsuttu, on pelastunut tulipalolta, joka muutamia vuosia aiemmin tuhosi aviomiehen kellosepänverstaan ja osan silloista kotia. Otto osasi olla hankala jo aiemmin, mutta dementia muutti hänet kokonaan toiseksi:

Kun Otto oli vihainen, ensimmäiseksi sen paljastivat kulmakarvat: karvaiset eläimet painoivat etupäänsä alas ja nostivat peräpäänsä ylös ja vapisivat halusta hyökätä toistensa kimppuun. Seuraavaksi muuttui Oton katse. Hänen ennen niin ystävällisiin silmiinsä tuli jotakin etäistä ja vaarallista, ja se sai Alman tuntemaan itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Otosta tuli vieras, joku muu. Alman mies oli poissa. (34)

Vastakohta onnellisten hetkien muistojen ja Oton muutoksen välillä on valtava, ja se tekee koko kertomuksesta lähes sietämättömän traagisen. Nyt Otto on ollut poissa konkreettisesti jo useita kuukausia, ja toisinaan Alma miettii, mihin mies on mennyt, toisinaan taas torjuu esiin pyrkivät muistot.

Alman yksinäiseen elämään tuovat iloa pieni poika ja koira, jotka alkavat vierailla hänen luonaan. Koska Alma ei kuule pojan puhetta, hän kutsuu tätä Otoksi. Vierailut piristävät Almaa ja saavat hänet odottamaan uutta päivää aivan eri tavalla kuin ennen: ”Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli. – – Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.” Vanha kaappikello on kuvattu romaanin alussa tarkasti. Alma uskoo, että kellon vetäminen pitää myös hänet hengissä seuraavaan päivään. Kellot ja ajan hahmottaminen saavat ison roolin teoksessa, ja motiivi toistuu myös kannessa ja teoksen nimessä. Aika muuttuu huokoiseksi muistisairaan mielessä, mutta samalla korostuvat elämän merkitykselliset hetket.

Tanskalaisen Ane Rielin aiempi teos Pihka (2016) sai ylistävät arviot ja pokkasi myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon, vaikka ei varsinaisesti genreä edustakaan. Tiima on häkellyttävän taitavasti rakennettu teos, jossa niin ikään voi nähdä jännitysromaanille tyypillisiä elementtejä. Tapahtumienkulku avautuu lukijalle vähitellen ja moni mitättömältä vaikuttanut seikka paljastuu kertomuksen edetessä keskeiseksi tarinan ymmärtämisen kannalta. Aihe on rankka, mutta teoksessa on myös lämpöä, joka ainakin minulle jäi päällimmäiseksi mieleen.

Ane Riel: Tiima (alkuteos Urværk), suomentanut Katriina Huttunen. Aula & Co, 2022. 214 s.

Teoksesta muualla:

Helsingin Sanomien arvio, kirj. Helena Ruuska.

Helmi Kekkosen blogi sekä Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Minä kerron sinulle sen vähän mitä tiedän, sen vähän mitä muistan. Tämä ei ole mikään anteeksipyyntö, tämä on vain kertomus siitä miten kaikki kävi miten kävi. (15)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen Maria Alina Rönnblom kirjoittaa elämäntarinaansa Kanadaan jääneelle tyttärelleen Lidialle. Aika käy pitkäksi; television kaukosäädintä on vaikea käyttää, ja rutiinin rikkovat vain postin hakeminen rollaattorilla ja kodinhoitaja Ramyn käynnit. Vierailulla käyvät vain kuolleet ystävät ja sukulaiset sekä Dallasin J. R. Jälkisanoissa kirjailija kertoo teoksen pohjautuvan äidinäitinsä elämään mutta olevan siitä huolimatta fiktiivinen.

Ann-Luise Bertellin romaanin Ikävän jälkeen kansikuva.

Koti-ikävää ja vapaudenkaipuuta

Maria muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita väritti isän menettäminen. Äiti Margareta menee uusiin naimisiin omalaatuisen Augustin kanssa, vaikka näkee varoittavia enneunia. Margaretalla on taito lohduttaa sairaita ja kuolevia. Erityisen hyvin hän osaa parantaa hevosten koti-ikävän. Ruotsinkielinen nimi Vänd om min längtan viittaakin kaipuun tai ikävän poistamiseen. Teoksen henkilöhahmot potevat koti-ikävää, ihmisen ikävää ja vapaudenkaipuuta. Ja ikävä toimii Amerikkaan vievän aluksen polttoaineena:

Me matkasimme pois saven, kivien ja suolasillien luota. Matkasimme pois kuokkien, kämmenrakkojen ja vähien mahdollisuuksien luota. Matkasimme pois niiden kaikkien surullisten silmien luota, jotka vainoaisivat meitä jatkuvasti. (98)

Ensin Kanadaan lähtee muutamaa vuotta vanhempi veli Harald, joka sitten lähettää matkarahat sisarelleen. Maria tapaa jo laivalla puheliaan ja nauravaisen Ellenin, johon hänen kohtalonsa tulee kietoutumaan. Molemmat päätyvät Ontarion Kirkland Lakeen, jossa saavat töitä pesulasta. Junassa matkalla Torontosta samaan vaunuun osuu mies, joka Marian tavoin on kotoisin Vöyriltä. Marian harmiksi tämä alkaa puhua hänen sukulaisistaan ja udella kuulumisia. Hän tietää Jakob-veljestä, jonka kuolema aiheutti Haraldille ja Marialle syyllisyydentunteita.

Etten minä edes Amerikan suuressa avarassa maassa pääsyt eroon hölösuisesta juoruilusta ja ylenpalttisesta mielenkiinnosta toisten onnettomuuksia kohtaan. Kaikkialla laskeutuivat korppikotkat herkuttelemaan ihmisten murheilla ja vastoinkäymisillä. – – Yritin tahdonvoimalla saada hänet tipahtamaan junasta, mutta en ollut perinyt Margaretalta siihen tarvittavaa kykyä. (109)

Teoksen paikoin synkkiä tapahtumia loiventaa Bertellin vino huumori. Toinen hyvä esimerkki tästä on Augustin äidin arkun katoaminen matkalla kirkkoon. Axel-poika istutetaan arkun viereen kärryjen perälle. Pelostaan huolimatta Axel ei malta olla kurkkimatta oksanreistä pahalta haisevaan arkkuun. Nähdessään isoäidin ”pahan silmän” katsovan suoraan häneen Axel kiljaisee. Hevonen säikähtää ja arkku rysähtää maahan. Kun hevonen saadaan viimein taltutettua, ja Margareta ja August palaavat etsimään arkkua, ei sitä löydy mistään: ”August huusi ja räyhäsi. Ei ollut mahdollista kadottaa kirstua jossa oli vainaja, ja kun vainaja sattui kaiken lisäksi olemaan oma äiti.” (119) August häpeää, mutta ”Margaretan sisällä jokin puhkesi laulamaan”, olihan hän oli toivonut Hildan katoamista. Arkkua ja ruumista ei löydy koskaan, ja August kulkee tienvieriä lopunikäänsä etsien äitiään.

Runollisen koskettavasti vaikeista aiheista

Vietettyään Kanadassa kaksi vuotta Maria tapaa Eddien ja ymmärtää miksi oli olemassa. Eddien nauru ja tarinat valaisevat kaiken ympärillään, mutta hänen sisällään asuu pimeys, jonka olemassaolon Maria yrittää pitkään kieltää. Pian syntyy Lidia, jolle Maria jo osin dementoituneena vanhuksena kirjoittaa kirjeitä ja yrittää selittää ratkaisujaan. ”Kuoleman esikartanossa”, kuten Maria elämänsä loppuvaihetta kutsuu, hänellä on aikaa pohtia naisten alati jatkuvaa kaltoinkohtelua: ”Miksi meitä on jatkuvasti pilkattava, potkittava, murskattava, viilleltävä, poltettava poroksi?” (129)

Riittäköön tämä juonesta, vaikka sen paljastaminen ei lukunautintoa vähennäkään. Sen sijaan nostan esiin yhden keskeisen teeman, siirtolaisuuden, johon teoksessa nivoutuu evakkous ja pakolaisuus. Maria tunnistaa ruotsalaispitäjään sijoitettujen Karjalan evakkojen silmissä ja tavassa liikkua omat kokemuksensa ummikkona Amerikassa. Somalialaisen kodinhoitaja Ramyn pakolaisuus kerrotaan runollisesti toistoa hyväksi käyttäen.

Ramylla ei ollut ketään koko maailmassa, hän oli astellut yli kuolleiden ruumiiden, hän oli nähnyt miehiä verta käsissään, hän oli matkustanut meren yli, hän oli yksin maailmassa. Meidän kertomuksemme ovat oikeastaan ihan samat, ne eivät uudistu, toistuvat vain yhä uudestaan ja uudestaan. (194)

Bertellin taidosta kirjoittaa, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita kertoo se, miten hän yhdistää groteskin, mustan huumorin, maagisen realismin ja runollisuuden uskottavaksi kokonaisuudeksi, joka häikäisee ja lumoaa lukijan.

Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsinkielisenä alkuteoksena 2016. Se sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Bertellin toinen teos Heiman (2020, Oma maa 2021) oli Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokas (kirjoitin teoksesta 19.7.2021). Syksyllä suomeksi ilmestyvässä romaanissa Glöm bort din saknad (2022, Ikuinen kaipuu) tapahtumia Pohjanmaalla katsotaan Marian tyttären Marlenen silmin. Yhdessä nämä teokset muodostavat Botnia-trilogian.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. Suom. Vappu Orlov. Tammi, 2022. 200 s. Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan, 2016

Teoksesta muualla:

Teoksesta kustantamo Förlagetin sivuilla

Svenska Ylen juttu kirjallisuuspalkinnosta, kirj. Anna Dönsberg (28.10.2016)

Arvio Hufvudstadsbladetissa, kirj. Anna-Lina Brunell (27.10.2016)

Arvio Kirja vieköön! -blogissa

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lars Myttingin Sommen kuusitoista puuta tuli eteeni hyllyttäessä, ja kun ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut vuonna 2020 ilmestynyttä, lähes viisisataasivuista romaania, se oli hankittu ostotuella, vähälevikkisen laatukirjallisuuden hankintaan myönnetyllä tuella, ja tullut kirjastoomme pari kuukautta aikaisemmin. Jokaisen kirjojen ystävän ikuinen ongelma on se, että kaikkiin kiinnostaviin teoksiin ei ehdi tutustua, mutta kuinka paljon ilmestykään teoksia, joihin ei koskaan edes törmää. Onneksi tämä teos osui käteeni.

Lars Myttingin romaanin Sommen kuusitoista puuta kansikuva.

Mytting on aiemmin kirjoittanut kansainvälistä menestystä saaneen tietokirjan Täyttä puuta (2013), ja puilla on iso rooli myös tässä romaanissa, sillä tarina kiertyy kuudentoista Sommen taistelukentällä kasvaneen arvokkaan saksanpähkinäpuun ympärille. Norjan Saksumissa asuva Edvard Hirifjell pääsee vanhempiinsa liittyvän salaisuuden jäljelle, kun hän isoisänsä kuoleman jälkeen löytää papereita tämän jäämistöstä. Edvard menetti vanhempansa ollessaan kolmevuotias, ja hänellä on vain hajanaisia muistikuvia tapahtumista. Vanhemmat menehtyivät Authuillessa Pohjois-Ranskassa vuonna 1971, kun he jostain syystä olivat menneet ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelukentän aidatulle alueelle ja altistuneet vanhoista kranaateista peräisin olleelle kaasulle.

Mytting vyöryttää lukijan eteen monella aikatasolla ja useissa eri maissa liikkuvan monipolvisen tarinan. Mutkikkaan juonen seuraamista vaikeuttaa osaltaan se, että jotkut henkilöt esiintyvät monella eri nimellä. Sinnikkäät tutkimukset vievät Edvardin Shetlantiin etsimään tietoa isoisänsä Einar-veljestä ja sieltä mutkien kautta Ranskaan. Itse asiassa juoni on sen verran koukeroinen, että luovun yrityksestä selittää sitä enempää. Sen sijaan poimin tähän loppuun muutamia sitaatteja – henkilöhahmojen monisärmäisyys, ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumien nivoutuminen Edvardin suvun historiaan ja se, miten taitavasti ja rakkaudella kirjailija kuvaa visakoivusta ja saksanpähkinäpuusta tehtyjä esineitä tekevät romaanista lukemisen arvoisen.

Edvard lukee löytämiään papereita ja ”kelaa Hirifjellin aikaa taaksepäin”.

Vuodet kävivät synkemmiksi ja synkemmiksi. Hylkäys karjamajan palovahinkojen korvauksesta. Maanpetturuustuomio vuodelta 1946. Putosin keskelle sotavuosia. Heidän Nasjonal Samling -jäsenkorttinsa. Kymmeniä kuivuneilla kuminauhoilla sidottuja kirjekuoria. Hakaristejä, kotkia ja sensuurileimoja. (81)

Isoisä oli kuulunut kansallissosialistiseen Nasjonal Samling -puolueeseen, ja yhä vielä hänen autonsa kylkeen piirreltiin hakaristejä. Einar puolestaan liittyy Ranskassa vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hän yrittää löytää rakastettunsa Isabellen siinä onnistumatta. Einar palaa Shetlantiin murtuneena ja rappiokunnossa. Agnes, johon Einar on tutustunut aiemmin, auttaa häntä. Kiitokseksi Einar pistää Agnesin hiussalongin sisustuksen uusiksi:

Kaunein huonekalu oli lipasto, jossa oli kolmekymmentä pientä laatikkoa saksille ja pikkuesineille. Jokainen laatikko oli päällystetty kiiltelevillä helmiäistipoilla, ja suljettuina ne muodostivat lipaston pintaan tulppaanin ääriviivat, samanlaiset kuin lampuissakin.
”Kaikki ajopuusta”, Einar sanoi. ”Kuten sinä ja minä.” (214)

Sommen taistelun kuvaus on kaikessa groteskiudessaan vaikuttava. Taistelu on jatkunut heinäkuun alusta lähtien, ja kymmeniätuhansia sotilaita on kuollut heti ensimmäisinä päivinä.

Konekiväärit täplittivät koko etulinjaa ja tappoivat aggressiivisimpien etenemisten aikana sadoittain miehiä vain muutamissa minuuteissa. Kasapäin sotilaita jäi roikkumaan piikkilanka-aitoihin, joista heitä ei saatu irti. He mätänivät kesähelteessä, liha alkoi riippua velttona ja löysänä. Jopa niitä ruumiita, jotka oli saatu haudattua, oli vaikea pitää maan sisässä, sillä jokainen vastahyökkäys räjäytti raadot uudelleen esiin. (277)

Kuvauksen keskellä lukijaa muistutetaan siitä valtavasta asiantuntemuksen ja osaamisen määrästä, jonka valtiot tuhlasivat tappaakseen miljoonia ihmisiä: ”Sillä työvoiman ja tietotaidon määrällä olisi voinut rakentaa pyramidin päivässä” (278).

Pelto- ja kirkkomaat, metsät ja kylät muuttuivat kaikki silmänkantamattomiin jatkuvaksi rapavelliksi. – – Uudet sotilaat ihmettelivät pieniä pilviä, jotka näyttivät roikkuvan suoraan maan yläpuolella ja näkyivät viidenkymmenen metrin päähän. Vasta tunnistaessaan korviinsa epätodellisen kovana kantautuvan surinan he ymmärsivät, että pilvet olivat ruumiilla herkuttelevia kärpäsparvia. (278)

Pidin romaanista, mutta olen samaa mieltä Veijo Hietalan kanssa (Turun Sanomat 21.7.2020): kaikkea oli vähän liikaa ja teos olisi vielä parempi, jos kirjailija olisi tiivistänyt kerrontaa. Anne Cathrine Straume moittii teosta Norjan yleisradion sivuilla julkaistussa arviossaan paljolti samoista asioista: kirjailija ei tunnu luottavan siihen, että lukija osaisi ajatella itse (julkaistu 15.9.2014). Straume viittaa myös alkuteoksen ”kryptiseen” otsikkoon Svøm med dem som drukner, mutta ei lähde tulkitsemaan sitä. Kerrankin suomennettu nimeke tuntuu osuvammalta, vaikkakin alkuteoksen otsikko, joka viittaa uimiseen hukkuvan kanssa, antaa enemmän tulkintamahdollisuuksia. Teoksen lopussa tapahtuu Shetlannin myrskyävällä rannikolla kohtaus, johon otsikko voisi viitata konkreettisesti, mutta sillä on myös symbolinen merkitys, joka viitannee rinnalla kulkemiseen. Lue myös Mummo matkalla -blogin arvio.

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta (Svøm med den som drukner). Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2020

Tiina Lifländer: Hyvä yö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tiina Lifländer tarttuu teoksessaan Hyvä yö ajankohtaiseen aiheeseen, vanhustenhoidon ongelmiin. Teoksessa kuvataan hoitohenkilöstön vajetta ja vanhusten kaltoinkohtelua. Tapahtumat nähdään niin hoitajan kuin vanhuksen näkökulmasta, ja tuloksena on syvältä riipaiseva ja ajatuksia herättävä romaani.

Marianna, tai Nanna kuten hän tahtoo itseään kutsuttavan, työskentelee lähihoitajana Kultarinteessä. Nanna kärsii unettomuudesta, mutta työterveyslääkäri kieltäytyy uusimasta hänen unilääkereseptiään ja kehottaa miettimään syitä unettomuuteen. Nanna vetoaa turhaan kolmivuorotyöhön.

Tiina Lifländerin romaanin Hyvä yö kansikuva.

Yksi hoidettavista on Tyyne, joka on ”äänekäs ja hankala ja harvoin hiljaa”.

Pesuhuone kaiuttaa kaiken moninkertaiseksi. Kun pesen, en katso kohti vaan pesuhuoneen kaakeloituihin seiniin. Vaikka en näe kulunutta ihoa ja tyhjiä silmiä enkä mitään, ääni ei lopu. Tyyne ammuu. Suihku sihisee. Vesi lätisee. – –
Pesen kainaloista ja roikkuvien rintojen alta. Tyynen toinen käsi heiluu pakkoliikettä. Siitä on vaikea saada otetta, sillä saippuaiset kumihanskat lipsuvat. Pitelen kiinni lujasti. – – Heti kun irrotan, käsi alkaa taas veivauksensa. Suusta aukeaa mölisevä ääni. (15)

Työtoveri Maryam juttelee vanhusten kanssa, vaikka ei ymmärtäisikään näiden puhetta tai äännähdyksiä. Nannan mielestä on toiveajattelua kuvitella Tyynen yrittävän sanoa jotain. Tyyne on kuitenkin se, joka antaa toisen näkökulman tapahtumiin. Tyynen kautta myös lukija näkee ja kokee kaiken: vaikeuden hahmottaa nykyhetkeä, vieraat kasvot ja kädet, muistot, jotka tuovat menneisyyden lähelle.

Joku nykäisee. Tyyne avaa silmät. Mustasilmäinen tekee jotakin, ja Tyyne yrittää auttaa, mutta hän auttaa väärin ja nainen ärähtää. Alkaa itkettää. Hän ei ole tottunut rumaan puheeseen.
On ikävä Marttia. (30)

Tyynen muistot aviomiehestään Martista, sota-ajasta, ystävistä ja lapsista muuttavat avuttoman, ymmärtämättömän ja hankalan vanhuksen siksi, mikä hän on eli ihmiseksi, jonka elämällä on merkitys ja joka ansaitsee kunnioituksen. Lifländer kuvaa taitavasti, miten Tyynen dementoituneessa mielessä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat; ikkunassa on vihreät verhot vaikka niiden pitäisi olla sini-vihreät, lakanoiden kangas tuntuu oudolta ja joku on laittanut sänkyyn kylmää rautaa olevat laidat.

Niin ikään Nannasta piirtyy lihaa ja verta oleva hahmo. Isän itsemurhayritys, ristiriitaiset tunteet avopuoliso Eeroon ja kontrolloiva äiti lisäävät unettomien öiden kasvattamaa väsymystä. Työvuorosta puuttuu usein joku, eikä sijaisia ole. Väsymys ja päivästä toiseen jatkuva kiire kulminoituvat lopulta lyönniksi. Nostan kohtauksen esiin, vaikka se voi tuntua spoilaukselta – teos kestää tästä huolimatta useita lukukertoja. Seuraavassa tapahtuma ensin Nannan näkökulmasta:

Lyönti napsahtaa rajusti kuin kuminauha.
En edes huomaa käteni liikettä, se on niin nopea. Käteen sattuu.
Hiljaisuus.
Näinkö vähän tuntuu missään, kun lyö toista ihmistä. Vain käteen sattuu.
Tähän halkeilevaan ja rohtuneeseen käteen.
Voi luoja. Kasvoille leviää kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Sydän hakkaa. Säikähdys notkauttaa jalkoja. Pelkoa se on vasta sitten, kun säikähdys on poissa ja läimäytyksen kaiku imeytyy seiniin ja vuodevaatteisiin.
Katson taakseni, mutta ovi on kiinni.
Tyyne on hiljaa. Sen silmät ovat isot ja hätääntyneet ja suu veltto ja hiljainen.
Mitään ei tapahtunut, koska kukaan ei nähnyt. (123)

Tilanne tuntuu Nannasta epätodelliselta: ”Löin. En lyönyt. En.” Hän ymmärtää lyöneensä oikeasti, vasta kun näkee Tyynen säpsähtävän hänen läheisyyttään. Tyynen mielessä läimäys sekoittuu siihen ainoaan kertaan, kun Martti löi häntä, kun hän palasi sekavana kotiin jouduttuaan keskelle pommituksia.

Martti löi häntä avokämmenellä vasemmalle poskelle. Lujaa.
Pää oli pelkkää hohtavaa kipua korvasta silmään ja koko kadun poikki.

Pää on pelkkää hohtavaa kipua. Hän ei sano mitään, hän kuuntelee. Sillä on mustat silmät. Ehkä se on tullut viemään. Hän ajatteli, että se olisi mies, mutta se ei ole. Se nostaa käden ja hänen lihaksensa värähtävät. Vieläkin sattuu, ei enempää, ei enää (127)

Paikoitellen käytetyt lyhyet ja terävät lauseet nostavat korostetusti esiin yksittäisen tapahtumahetken ja vetävät lukijan mukaan tilanteeseen ja kuin osalliseksi tekoihin. Taitavasti kirjoitettu romaani menee ihon alle ja saa tuntemaan myötätuntoa niin hoidettavia kuin hoitajia kohtaan. Toisinkoinen-sivuston Otto Rikka toteaakin osuvasti, että ”lukija joutuu empatiapainiin”. Lifländerin edellinen teos Kolme syytä elää oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Toivottavasti myös Hyvä yö saa mahdollisimman paljon lukijoita.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. 200 s.

Teoksesta muualla:

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Esittelin jo hieman Asta Olivia Nordenhofin teosta Löysää rahaa postauksessa, joka käsitteli tanskalaista Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmasarjaa. En aikonut kirjoittaa aiheesta enempää, mutta tämä niin kieleltään kuin rakenteeltaan omaperäinen, kapitalismia jyrkin sanoin suomiva teos vaatii tulla esitellyksi.

Teoksessa se, miten kerrotaan, on vähintään yhtä merkityksellistä kuin se, mitä kerrotaan. Aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat. Teksti on aseteltu paikoin tiiviisti paikoin väljästi, toisinaan sivulla on vain muutama lyhyt kappale. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Nordenhofin kielikuviin, jotka ovat raikkaita ja yllättäviä: ällöttävä matto on kuin ”vettynyttä ruisleipää” (17), virkailijoiden supina ”kutistaa ja pullistaa heidän ilmapallopäitään” (17), Kurt on ”väljähtyneen, sohvaan pieraistun raivon vallassa” (21), Maggie ”tunsi itsensä samalla lailla erityiseksi kuin leijaileva kurkku” (89).

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

”Tämän luvun ensimmäisellä sivulla tahdon olla onnellinen”

Teoksessa on kaikkitietävä kertoja, joka välillä puhuttelee hahmoja ja kommentoi heidän kohtaloitaan. Kertoja saattaa pyytää Maggieta kertomaan jotain tai Maggie esittää kertojalle toiveen saada olla onnellinen tai kieltäytyy kertomasta enempää.

Mitä rakkaus on? Maggie katsoo minua, ja hänen kasvonsa ovat kuin tyhjä rukous. Kuin jäljellä olisivat ainoastaan rukouksen pirulliset ääriviivat.
En minä tiedä, Maggie-kulta, kerro niin kirjoitan sen muistiin. (95)

Tämän kehotuksen jälkeen Maggie jatkaa minä-muodossa hänen ja Kurtin alkutaipaleesta, siitä miten suhteeseen jo varhaisessa vaiheessa hiipii halveksunta ja väkivalta.

Kurt ja Maggie ovat molemmat lähtöisin köyhistä oloista. Romaanin alussa tilanne on parempi: Kurt on saanut bussifirmansa ansiosta vähän ylimääräistä ”kirstun pohjalle” ja pohtii, miten sijoittaisi rahat. Maggie on nuoruudessaan turvautunut milloin miehiin, milloin sosiaaliviranomaisiin saadakseen ylläpidon ja katon päälleen. ”Rakkauden ruinaaminen sosiaalitoimiston aikuisilta” (54) on sekin Maggien mielestä kaupankäyntiä. Maggien identiteetti tuntuu olevan hukassa, hänestä huokuu pettymys elämään ja tehtyihin valintoihin.

Hän kuvittelee jonkun muun naisen, sen, joka hänestä olisi voinut tulla, jos kaikki olisi mennyt toisin, ja se nainen on edelleen kaunis, eikä Maggien tavoin elämän tuhrima, ja se nainen on ennen kaikkea tyyni ja vastaa viipyillen, houkuttelee sanat pehmeästä vedestä, laskee köyden ja vetää esiin sanat, jotka hänelle ovat jääneet, ja ne ovat yksinkertaisia sanoja: polkupyörä, kananliha, uimalaituri. (32)

Kurt on perheensä kuopus ja julkilausuttu syy siihen, että rahat eivät riitä. Kurt jää kahdeksantoistavuotiaana ensimmäisen vaimon lähdettyä yksin vastasyntyneen kanssa: ”Hän makaa kauan katsellen nukkuvaa lasta, vuoroin epäuskoisena, vuoroin täynnä tuskaa, joka on rakkautta” (127). Kurt ei keksi muuta keinoa rahan hankkimiseen kuin itsensä myymisen, vaikka häntä hirvittää jättää lapsi yksin. Kurt ja Maggie eivät ole kovin rakastettavia hahmoja, mutta Nordenhofin taitavuudesta kertoo se, että hän saa lukijan välittämään heidän kohtaloistaan.

”Ei. Kuolema ei ole virhe. Se on osa järjestelmää.”

Scandinavian Star -nimisessä luvussa kertoja selvittää samannimisellä matkustajalautalla 7.4.1990 tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi 159 ihmistä, joista 28 oli lapsia. Palon epäillään olleen korvausten toivossa tehty vakuutuspetos. Lukijan on helppo samaistua kertojaan, jonka lautan monimutkaiset omistussuhteet ja lukuisat taustayhtiöt saavat hämmennyksiin:

Minua huimaa, kun luen bisneksistä. Huimaa, kun luen yhtiöistä ja niiden päällekkäisistä omistajapiireistä, jotka ostavat ja myyvät toisiltaan. Rahasta, joka vaihtaa eikä sittenkään vaihda omistajaa. – –
Kyllä minä tiedän, että se on yksi liikemiehen toimintatavoista. Hänen valttikorttinsa on kieli, jolla saadaan muut vaiennettua. Hänen valttikorttinsa on se, että minä tunnen itseni tyhmäksi. (70)

Nordenhof ampuu täyslaidallisen ahneutta kohtaan kutsuen kapitalismia joukkomurhaksi. Matkustajalautan palo on epätavallinen vain siinä, että uhrit olivat pohjoismaalaisia. Ahneuden vuoksi kuolevat tehtaan sortuessa pohjoismaisille yrityksille vaatteita ompelevat työläiset ja banaaniplantaasilla torjunta-aineita käsittelevät.

[E]i banaanifirman varsinaisena tavoitteena ehkä ollut sairaus ja kuolema, mutta yhtiö oli silti valmis siihen uhraukseen.

Kuolema ei ole virhe. Murha on murha, vaikka murhaaja olisikin tavoitellut rahaa eikä toisen ihmisen henkeä. – –
Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys.

Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle.

Kapitalismi on joukkomurha.

Mutta me olemme elossa, ja me voimme tehdä lopun kapitalismista. (72–73)

Löysää rahaa on vahva kannanotto riistokapitalismin jalkoihin jäävien puolesta. Se vaatii näkemään ympärillämme olevan hädän mutta myös toimimaan kapitalismin eriarvoistavia rakenteita vastaan. Ensimmäinen askel voisi olla myötätunto – kertojaa koskettavat uhrien joukossa olleet lapset, joista nuorin oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Ajattelen omaa lastani, jonka haen kohta päiväkodista, ja puhkean itkuun. Se on ihmeellistä itkua. Sekoitus raivoa ja surua ja rakkautta. (71)

Nordenhofin Löysää rahaa on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Sisältö, muoto ja kieli tukevat toisiaan ja sulautuvat kokonaisuudeksi, jossa mitään ei ole liikaa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän mieleenpainuvan teoksen. Ja koska Löysää rahaa on seitsenosaiseksi suunnitellun Scandinavian Star -sarjan ensimmäinen osa, on upeita lukuelämyksiä tarjolla jatkossakin.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Penge på lommen). Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka. Teos 2021. 146 s.

Teoksesta ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä

Löysää rahaa oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teos sai 2020 P. O. Enquistin palkinnon ja Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

Aftonbladetin Amelie Björck viittaa Kurtiin ja Maggieen osuvasti kapitalismin sivullisina uhreina (collateral damage).

Arvio Mummo matkalla -blogissa

Scandinavian Starin tulipalosta on julkaistu lukuisia artikkeleita. Helsingin Sanomat uutsioi vuonna 2016 Norjan poliisin vapauttaneen miehistön tuhopolttoepäilyistä. Palot tutkineet asiantuntijat eivät hyväksyneet päätöstä.

Tuhopoltosta on tehty myös kuusiosainen tv-sarja Scandinavian star (2019), jota on esitetty ainakin C Moressa.

Maria Broberg: Veden varjot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

« Vanhemmat artikkelit