Avainsana-arkisto: Anneli Kanto

Isoviha 1713–1721 (ooppera)

Isoviha-ooppera sai ensi-iltansa Ilmajoen Musiikkijuhlilla 2025, mutta onneksi esityksiä oli myös tänä kesänä. Esitykset olivat Kyrönjoen rannassa Ooppera-areenalla, jonne mahtuu yli 1300 katsojaa. Olin lauantain 6.6.2026 esityksessä, jossa väliaika lyhennettiin vain 10 minuutin mittaiseksi, koska sateen odotettiin yltyvän. Toisin kävi, sillä sadekuuro iski ensimmäisen näytöksen aikana, ja esityksen päätyttyä kuulin sivusta jonkun sanovan, että sehän osui draamankaaren kannalta oikeaan kohtaan – niin teki! Katos suojasi yleisöä mutta ei näyttelijöitä, mutta se ei näyttänyt esiintyjiä häiritsevän. Sain kimmokkeen lähteä katsomaan esitystä Anneli Kannon Elämänlangalla-teoksesta (ks. arvioni 29.5.2026), jossa Kanto kertoo libreton kirjoittamisesta ja yhteistyöstä muiden tekijöiden kanssa.

Isoviha eli Venäjän miehitys osana suurta Pohjan sotaa on jättänyt jälkeensä koko joukon tarinoita murhista, kidutuksista, raiskauksista ja pakko-otoista. Tunnetuin esitys lienee Kustaa H. J. Vilkunan laaja tutkimus Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005), joka on luettavissa pdf-tiedostona Dorian sivuilla. Vaikka isostavihasta on jo kolmesataa vuotta, on aihe erityisesti Ukrainan sodan vuoksi ajankohtainen. Pohjanmaa (erityisesti Pohjois-Pohjanmaa) joutui kärsimään hävityksestä, sillä Pietari Suuri käski sotilaidensa polttaa ja tuhota maan suojavyöhykkeeksi Ruotsia vastaan.

Isoviha-ooppera. Kuvassa Pirkitta ja kasakat.
Kuvassa Pirkitta (Minja Rantalainen) ja osa kasakoista. Kuva: Heikki Peräaho.

Esitys alkaa pohjalaistalon tyttären Katariinan 15-vuotisjuhlilla. Muutamaa vuotta nuorempi Pirkitta on kateellinen, kun Katariina saa isältään lahjaksi hopeakäädyt. Vieraina ovat naapurista nuoripari Mikko ja Brita sekä kirkkoherra vaimonsa Matildan kanssa ja tietysti iso joukko lapsia ja nuoria. Seuraava näytös vie katsojan Pietariin, jossa Pietari antaa kasakoilleen käskyn tuhota Suomen: ”Polttakaa rannikko mustalle mullalle. Polttakaa talot, polttakaa vilja. Sadan virstan päästä mustalle mullalle se polttakaa, ettei korttakaan nouse.” Eipä aikaakaan, kun kasakat jo riehuvat Pohjanmaalla. Mikko (roolissa oulaistelaislähtöinen baritoni Tomi Punkeri) menettää vaimonsa joukkoraiskauksen seurauksena ja liittyy sisseihin kostaakseen. Pidin siitä, miten libretisti Anneli Kanto on kirjoittanut tarinaan myös vihaa vastustavia ääniä: vaikka kasakat ovat tappaneet puolison, ymmärtää tyttöjen äiti Sofia (mezzosopraano Erica Back), että julminkin mies on ollut jonkun poika. Hän myös vetoaa Mikkoon, jotta tämä ei muuttuisi tappajaksi. Naisrooleista on vielä nostettava esiin mustissaan vaikuttava papinrouva Matilda (Reetta Haavisto), joka päättää hyötyä sodasta. Hän käy kauppaa kasakoiden kanssa ja toimittaa heille lapsia orjiksi. Monelle katsojalle tulivat varmasti mieleen ukrainalaisten lasten kaappaukset Venäjälle, kun orjiksi viedyt lapset ilmestyivät näyttämölle aiempien vaaleasävyisten asujen sijaan punaisissa vaatteissa.

Esityksessä toimi kaikki: lavastus oli näyttävä aina taustalle nousevia, aseista koottuja kotkansiipiä myöten. Julmuudet tuotiin esiin tyyliteltynä väkivaltana ja verisinä vaatteina. Roolitus oli onnistunut: pääosassa teoksessa ovat naiset ja lapset ja heidän rooleihinsa oli löydetty upeita laulajia. Katariinaa esittää suomalais-islantilainen sopraano Wilhelmina Tómasdóttir ja Pirkittaa 16-vuotias Minja Rantalainen, jonka luontevuus ja laulutaito ihastuttivat. Esityksen lopussa yleisö osoitti seisaaltaan suosiota; Rantalainen ja Aili-Omena Ritola, joka esitti mainiota Pientä kuolemaa, saivat raikuvat suosionosoitukset.

Isoviha-oopperan ensimmäisen näytöksen loppukohtaus.
Ensimmäisen näytöksen loppukohtaus. Etualalla Pieni Kuolema (Aili-Omena Ritola) ja taustalla Katariina (Wilhelmina Tómasdóttir). Musta näyttämö ja veritahrat naisten esiliinoissa kertoivat tuhosta ja väkivallasta. Kuva: Jussi Niukkala.

Ooppera ei ole minulle mieluisin taidelaji, mutta isoviha aiheena, Ilmajoen Ooppera-areena esityspaikkana ja historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto libretistinä olivat sellainen yhdistelmä, että olihan tämä nähtävä. Suosittelen libreton ostamista, sillä se auttoi tapahtumien seuraamisessa etenkin kohtauksissa, joissa useamman laulajan äänet yhtyvät ensembleksi (tämän termin löytymisessä auttoi tekoäly!).

Esitys on onneksi saanut näkyvyyttä tänäkin kesänä, vaikka ensi-ilta oli 2025. Helsingin Sanomat julkaisi 6.6. Liisamaija Hautsalo esittelyn, jossa hän kehotti myös pääkaupunkiseutulaisia vierailemaan Ilmajoella. Seinäjoelle on tosiaan helppo mennä junalla ja sieltä on bussikuljetus Ilmajoelle. Toivottavasti esitykset jatkuvat muodossa tai toisessa seuraavinakin vuosina.

Isoviha 1713–1721. Ilmajoen musiikkijuhlat, ensi-ilta 6.6.2025. Ohjaus Tuomas Parkkinen. Sävellys Uljas Pulkkis. Libretto Anneli Kanto.

Kesällä 2025 julkaistuista arvioista nostan tähän Elsa Vähäsen artikkelin Parasta Suomessa Matkailulehdestä. Hän toteaa, että ”[k]aikki modernin klassikon ainekset ovat kasassa” ja antaa esitykselle neljä tähteä. Olen samaa mieltä siitä, että näytösten loppukohtaukset, jossa näyttämöllä oli useita kuoroja, olivat erityisen vaikuttavia.

Miia Gustafsson viittaa Ylen sivuilla (6.6.2025) Ilmajoen musiikkijuhliin kulttuuritekona, sillä Isoviha on jo 15. juhlille tilattu ooppera. Ilmajoen musiikkijuhlat ovat tehneet oopperakentästä rikkaamman, kirjoittaa Gustafsson ohjaaja Tuomas Parkkista lainaten.

Lisävinkki 1: Kaksi Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvaa romaania viime vuosilta valottaa isonvihan aikaisia tapahtumia: Päivi Alasalmen Meren ja veren liitto (2024) ja Jenni Räinän Vaino (2025).

Lisävinkki 2: Seinäjoella oli sen verran aikaa ennen bussikuljetuksen lähtöä, että lähdin etsimään kahvipaikkaa. Onnekas sattuma toi eteen Kahvila-Konditoria Pikku-Paussin – olenkohan koskaan nähnyt vitriiniä, joka olisi ollut yhtä täynnä herkkuja niin makean kuin suolaisen nälkään. Tarjolla on myös lounasta: keittoja, salaatteja ym.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja kansikuva.
Elämänlangalla-teoksen kansi kuvaa hyvin sitä ”sälää”, josta elämä koostuu ja jota Anneli Kanto raikkaasti kommentoi. Kuvassa myös rakas Tinke-kissa, jonka elämästä ja poismenosta Kanto kertoo.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

  • josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
  • seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
  • lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
  • ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
  • aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto palaa uusimmassa teoksessaan Punaorvot sisällissotaan ja erityisesti sen seurauksiin työläisperheille. Aiemmissa sisällissotaromaaneissaan Kanto on kuvannut naiskaartilaisia (Veriruusut, 2008) ja valkoisten sotataivalta (Lahtarit, 2017). Punaorvot on alkuaan kirjoitettu näytelmäksi, mutta koronaepidemia rajoitti esityksiä Helsingin kaupunginteatterissa keväällä 2020.

Anneli Kannon romaanin Punaorvot kansikuva.

Kalliossa asuvasta työläisperheestä sotaan lähtevät isä Arvo ja neljätoistavuotias Aarre. Raskaana oleva Helmi jää kotiin yksitoistavuotiaan Lahjan ja kuusivuotiaan Ilonan kanssa. Kanto käyttää Lahtareista tuttua tapaa vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen. Osa seitsemästäkymmenestäseitsemästä lyhyestä luvusta on otsikoitu henkilön mukaan, ja ääneen pääsevät perheen lasten ohella muun muassa Ester Hällström, vuodesta 1920 Ståhlberg, sekä pohjalaisisäntä.

Suurin osa teoksesta kuvaa sodan jälkeistä aikaa vuoden 1920 kesään saakka. Vain Aarre palaa kotiin sodasta, hänkin hakattuna ja vankileirin surkean ruoan heikentämänä. Isän kuolema on äidille järkytys, eikä hän tunnu osaavan arvostaa poikansa kotiinpaluuta. Aarre saa töitä satamasta lastin kirjurina, mutta se ei riitä toimeentuloksi koko perheelle. Eräänä päivänä joulukuussa ovella on kaksi porvarisrouvaa, jotka ovat tulleet ottamaan Ilonan huostaan. Koska perhe on hakenut köyhäinapua, ovat he holhouksenalaisia ja näin lapset voidaan ottaa pakolla huostaan. Huostaanottojen taustalla oli paitsi huoli perheiden pärjäämisestä myös ajatus punaisten kotien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin. Ilona ei lähde hyvällä: ”Käpälät irti, saatanan lahtari!” (72) Niinpä Lahja päättää lähteä mukaan. Toisen naisen tokaisu ”kai tuon isommankin joku kuudellasadalla markalla huolii” herättää Lahjankin huutamaan, että antaisivat rahan äidille, mutta se ei enää auta.

Aarren ja äidin välit huononevat sen jälkeen, kun tytöt viedään. Työt vähenevät talveksi, ja Aarrea alkaa kiinnostaa niin kommunistien toiminta kuin pirtun salakuljetus. Vankileiri pilasi Aarren terveyden ja jätti jälkeensä katkeruuden, jota lisää syyllisyys isän kuolemasta, sillä tämä oli antanut leivänmurikkansa Aarrelle. Kanto piirtää Aarressa kuvan nuoresta miehestä, melkein vielä lapsesta, jolle köyhyys ja sodan jälkeinen kova aika ei juuri tarjoa mahdollisuuksia.

”Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia”

Tytöt viedään junalla Kauhavan asemalle, jossa ”urheat pohjalaiset – – ovat ensimmäisinä sodan haavoja lääkitsemässä”, kuten Ester Ståhlberg asian ilmaisee. Lasten ja kasvatusvanhempien kohtaaminen ei liene todellisuudessakaan ollut täysin kitkatonta, eikä se ole sitä ainakaan teoksen maailmassa. Ilona ja Lahja erotetaan asemalla, jotta ”turmeleva vaikutus ei jatku”. Tämä saa tytöt tappelemaan vastaan ja Ilonan luettelemaan kaikki osaamansa kirosanat. Lahja joutuu pettyneelle isännälle, joka on tullut hakemaan itselleen renkiä eikä laihaa tyttöä. Ilona puolestaan sijoitetaan Kurikkaan kahden sisaruksen hoiviin. On kuin Kanto olisi halunnut tyttöjen kohtaloissa kuvata punaorpojen kohtaloiden äärilaidat: Lahja laitetaan lypsämään lehmiä, lapioimaan sontaa, kuuraamaan lattioita, ja jos hän ei jotain osaa, häntä lyödään.

Hänet oli heitetty nurinniskaiseen maailmaan. Yksinäisyys, turvattomuus ja kauhu sekoittuivat toisiinsa paksuina värijuovina, kiemurtelivat toistensa sisään, menettivät alkuperäisen värinsä ja muuttuivat paskanruskeiksi. (118)

Ilona puolestaan pääsee kotiin, jossa on lämpöä ja rakkautta, joka sulattaa kiukkuisen tytön. Pian menneisyydestä on jäljellä vain ”kissin” nimi Aarrelahja, eikä senkään alkuperää Siviäksi uudelleen ristitty Ilona enää muista. Stadin slangikin vaihtuu vähitellen eteläpohjalaiseen murteeseen:

– Kai sä meirän hoirat hautahan kun meistä tuloo vanahoja ja raihnahia?
Siviä haukkasi pullaa ja vilkaisi kumpaakin.
– Katton teirän perähän nottettä aiva prunnihin putua. Jos putuatte niin istutan pelakuun hauralle, hän lupasi.
Iida tirskahti ja Siviä pisti paremmaksi.
– Mä tyyrään sitte teitä kun ootta kerran huolehtinu musta. (201)

Isäntä puhuu vielä leveämpää murretta, ja muutamia sanoja, kuten ”rössööksis”, sai etsiä netin sanalistoista. Perheen poika Heikki kuoli sodan aikana, eikä emäntä anna sitä anteeksi. Kaiken lisäksi Lahja tuo Isännän mieleen ikäviä muistoja punakaartilaisnaisten teloittamisesta.

Siinä se on mun silimieni eressä joka päivä, koko vapaussota ja ne samanikääseet flikat, jokka me pistimmä kylmäksi. Siihen ne laitettihin rivihin ja saviprunnihin purotettihin. Pyssyjen kanssa ne oli liikkeellä, notta vihollisia ne oli, vaikka flikkoja olivakkin. Häjyä teki silti, sitte jälkiinpäin. Siinä kohden ei tehnyt. Se oli käsky ja se täytettiin. (134)

Teos ei yllä Kannon aiempien sisällissotakuvausten tasolle, mutta kirjailijan mestarillinen taito käyttää kielen eri variaatioita ja tästä syntyvä huumori sekä ennen kaikkea tärkeä aihe tekevät Punaorvoista ehdottomasti lukemisen arvoisen. Näkökulmatekniikka antaa kuvan niin eri tekijöiden motiiveista kuin huostaanotettujen kokemuksista. Kirjallisuusluettelossa Kanto mainitsee käyttäneensä Ester Ståhlbergin osuuksissa paikoin suoria sitaatteja tämän teksteistä. Olisin toivonut, että sitaatit olisi erotettu kursiivilla, kuten oli esimerkiksi Lahtareissa, jossa se toimi mielestäni hyvin. Ester Ståhlberg ottaa orpojen asian omakseen, mutta joutuu idealistisen ja ehkä vähän omahyväisen alun – ”Voi miten minä olen kiitollinen, että pystyn näitä onnettomia raukkoja auttamaan” – jälkeen tunnustamaan, että virheitä tehtiin, eivätkä kaikki vastaanottajat halunneet vilpittömästi lasten parasta.

Teoksen lopussa kerrotaan sisällissodan jättäneen jälkeensä arviolta 25000 orpoa tai puoliorpoa, joiden isä oli joko kuollut tai vankileirillä. Kannon mukaan huostaanotettujen lasten määrä on ollut paljon suurempi kuin aiemmin on arvioitu.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co, 2023. 276 s.

Anneli Kanto kirjoittaa sivuillaan punaorvoista näytelmän valmistumisen aikoihin.

Teoksesta myös:

Tuijatan blogissa ja Ilkka-Pohjalaisessa (kirj. Anne Puumala)

Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Anneli Kanto: Kirjoittamassa. Reuna 2020. 199 s.

Kirjoitusoppaita on parin viime vuoden aikana ilmestynyt runsaasti. Ohjeita löytyy niin romaanin, käsikirjoituksen, tietokirjan kuin blogin kirjoittamiseen. Pelkästään vuosilta 2019–2020 omasta Tiekkö-kirjastokimpastani löytyi toistakymmentä jollain tapaa kirjoittamiseen ja sen ohjaamiseen liittyvää teosta. Täydensin suosikkilistaani muutamilla aiempina vuosina ilmestyneillä teoksilla. Listan lopussa on viisi nuorille ja lapsille suunnattua kirjoitusopasta, sen sijaan akateemisen kirjoittamisen oppaat jätin pois.

Hyviä kirjoitusoppaita on useita, mutta valitsin esiteltäväksi kaksi hyvin erilaista mutta omilla tavoillaan erinomaista teosta. Anneli Kannon romaanit Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017) ovat tehneet minuun todella suuren vaikutuksen, ja ne on tullut luettua useampaan kertaan. Kanto kertoo aloittaneensa 2015 blogin, jossa on voinut pohtia kirjoittamista ja keskustella lukijoiden kanssa, ja nämä pohdinnat ja keskustelut ovat Kirjoittamassa-teoksen taustalla.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Teoksessa keskitytään kirjoittamiseen prosessina, kirjoittamisen vaiheisiin ja solmukohtiin. Heti alkuun Kanto tyrmää myytin, jonka mukaan kirjoittamista ei voi opettaa: ”Jopa Aleksis Kivi tunsi kirjallisuuden klassikot ja sai neuvoja, tukea ja runsaanpuoleisesti apurahoja.” (12) Kanto kertoo aiheen löytämisestä, joka muistuttaa ensirakkauden huumaa, teoksen valmistusprosessista eri versioineen, kirjan markkinointiin liittyvistä esiintymisistä ja haastatteluista sekä siitä, miten elättää itsensä eli apurahojen hausta. Kannon tunnistettava, terävä tyyli ja ironia pääsevät oikeuksiinsa tässäkin teoksessa. Kirjan eri versioita hän valottaa seuraavasti:

Kirjoittamisessa ei ole hissiratkaisuja. Kolmoskerrokseen ei pääse muuten kuin nousemalla ensin kakkoseen. Vaiheet ovat välttämättömiä. Kakkosversiota ei synnyt ilman ykkösversiota. (16)

Hän myös ampuu alas kliseen punaviiniä kittaavasta kirjailijasta:

Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrkimmin – siis väitteen, en lasia. Kirjailija nukkuu öisin, jotta jaksaa päivällä. Känninen kirjailija kirjoittaa kännistä sössöä. Punaviini voi sisältää flavonoideja mutta se ei sisällä inspiratsionia. (185)

”Historiallisen romaanin kirjoittaja keskustelee kuolleiden kanssa”

Historiallisia romaaneja lukevana ja tutkivana itseäni kiinnosti eniten luku, jossa Kanto valottaa, millaista taustatyötä historiallisista aiheista kirjoittava joutuu tekemään. Hänen mukaansa mielikuvitukselle jää tilaa vielä taustatutkimuksen jälkeenkin. Kannon historiallisissa romaaneissa on lähdeluettelo tärkeimmistä lähteistä. Tällä tavoin hän haluaa antaa kunnian sille, kenelle se kuuluu eli asiaa tutkineille tahoille, mutta on luettelon lisäämisellä toinenkin tavoite:

Toivon myös tällä tavoin tekeväni historiallisen romaanin kirjoittamisprosessia läpinäkyvämmäksi. Ehkä lähdeluettelo, joka ei siis suinkaan ole niin täydellinen ja täsmällinen kuin tieteellisessä tekstissä, voi neuvoa kiinnostunutta lukijaa syvemmälle aiheeseen. (90)

Olen löytänyt useita kiinnostavia lähteitä niin Kannon kuin muidenkin kirjailijoiden lähdeluetteloista. Jos historiallinen romaani tässä jäljittelee tutkimuksen keinoja, niin se on pelkästään lukijoiden eduksi, toisin kuin joidenkin tietokirjojen tapa jättää teksti viitoittamatta ja luetella lopussa vain osa lähteistä.

Kirjoittamassa on erinomainen opas kaikille fiktiota kirjoittaville mutta erityisesti se kurottaa historiallisista aiheista kiinnostuneiden puoleen.

Teokseen liittyvässä blogissa on myös Kannon esittelyvideo teoksestaan.

Myös moni muu bloggari on kirjoittanut innostuneesti teoksesta, katso esimerkiksi seuraavat blogit: Tuijata, Täällä toisen tähden alla sekä Aina joku kesken. VETUS Et NOVA -sivuston (Jari Olavi Hiltunen) arvio on ilmestynyt alkuaan Virkkeessä 3/2020.

Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma 2020. s. 296.

Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön opas herätti kiinnostuksen monipuolisuudellaan ja rakenteellaan. Kaksitoista lukua käsittelevät kirjoittamista motivaatiosta ”raakaan työhön”, kirjoitusblokista palautteen vastaanottamiseen. Nostot, erilaiset listat ja esimerkit tekevät teoksesta käytännöllisen oppaan, jota on helppo selata ja lukea sieltä täältä tai sitten poimia neuvoja juuri sen hetkiseen ongelmaan.

Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Jokaisen luvun lopussa on kirjoittajavieraan lyhyt artikkeli, jossa tämä valottaa omaa kirjoittamistaan. Kirjoittajavieraina on kirjailijoita kuten Kjell Westö, Juha Itkonen ja Saara Turunen, viestintäalan ammattilaisia kuten Annukka Oksanen ja Riku Rantala sekä vähän erityyppisen kirjoittamisen edustajina muusikko Mikko ”Pyhimys” Kuoppala ja tubettaja Inari Fernández. Jo tämä vierailijalista kertoo, että kirjoittamista käsitellään hyvin laaja-alaisesti. Mihin tekstejä voi lähettää, kannattaisiko tehdä omakustanne, miten valmistautua haastatteluun – muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään Kynässä. Neuvoja löytyy niin kirjoitussuunnitelman tekemiseen, motivaation ylläpitämiseen kuin napakan otsikon keksimiseen.

Teokseen liittyy harjoituskirja Kynä – Tehtäviä oman äänen löytämiseen. Molemmista teoksista pääsee kurkkaamaan näytesivuja kustantaja Tuuman sivuilla.

Satu Rämön sivustolta löytyy esittely teoksesta.

Teoksesta myös seuraavissa blogeissa: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kuiske.