Avainsana-arkisto: selviytyminen

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista. Warelia 2021. 242 s.

Sururisti kertoo viime sodissa kaatuneiden omaisten, leskien ja lasten, kohtaloista: 30000 naista jäi leskeksi ja 55000 lasta isättömäksi. Kaija Sepponen tarkastelee teoksessaan niin omaisille lähetettyjä osanottokirjeitä kuin naisten ja lasten selviytymistä sodan jälkeen.

Kaija Sepposen teoksen Sururisti: kertomus suomalaisista sotaorvoista kansikuva.

Teoksen alkuosa koostuu osanottokirjeistä ja Mannerheimin päiväkäskyistä, jotka kehystävät sodan vaiheita. Suruviesteissä toistuvia asioita olivat kaatumisen syy, viimeiset sanat sekä ”ylösnousemuksen toivo ja asevelikumppanuus” (73). Osa kirjeistä on kirjoitettu käsin, osa on laadittu valmiille lomakkeelle, joitakin näistä on tekstin joukossa kuvina. Kaatumisesta ilmoittaminen kuului sotilaspapeille, ja heitä oli ohjeistettu kirjoittamaan hienotunteisesti ja lohduttaen. Kirjeet ovat hyvin yhdenmukaisia, mikä on sisällön huomioon ottaen ymmärrettävää, mutta silti jäi mietityttämään, eikö kirjeissä koskaan kyseenalaistettu sankarikuolemaa tai Jumalan tahtoa. Kesällä 1944 sävy on hieman muuttunut: ”Enää ei puhuta sankarikuolemasta isänmaan puolesta, vaan pyydetään apua ja lohdutusta Jumalalta” (127). Tekijä toteaa kirpeästi, että sotaorpojen oli mahdotonta käsittää annettua uhria. Seuraavan kaltaista pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin:

Suomalaisten pappien sotaa käsittelevässä keskustelussa sotilaan kuolemalla on tulevaisuutta rakentava näkökulma. Tämä teema esiintyy osanottokirjeissä, esimerkiksi ilmauksessa ”kaatunut suorittaessaan tehtäväänsä yhteiskunnan turvallisuuden puolesta”. Uhri velvoittaa myös eloonjääviä toimimaan esikuvan mukaisesti. Tämäkin teema esiintyy osanottokirjeissä esimerkiksi näin: Nainen ja äiti voi raskaimpinakin aikoina olla rohkea ja tyytyä Korkeimman tahtoon tai Mikään uhri ei voi olla liian kallis, kun sen antaa isänmaan puolesta tai Tämä velvoittaa meitä aseveljiä kovaan taistoon.
Monille meistä sotaorvoista oli täysin mahdotonta käsittää, miksi isän täytyi olla isänmaan puolesta annettu uhri. (87)

”Useimmille sodan päättyminen oli henkilökohtaisella tasolla helpotus, mutta meille sotaorvoille se oli isän palaamista kotiin valkoisessa arkussa.”

Teoksen toisessa osassa yhdistyvät sotaorpoja käsittelevä tutkimustieto ja heidän tarinansa. Sepposen oma tarina ”kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan”; hänen isänsä kuoli 1947 jatkosodan aikana saamaansa keuhkotautiin. Kirjoittajan sekä muiden lasten muistot hautajaisista, evakkoon tai Ruotsiin lähdöstä, nälästä ja kiusaamisesta tuovat tapahtumat lähelle lukijaa. Lapset joutuivat usein ottamaan aikuisen roolin ja tekemään jo varhain töitä niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Sodan jälkeinen itsesensuuri näkyi myös sodan uhreista ja sotaorvoista vaikenemisena. Sepposen mielestä sotaorvot ovatkin ”ideologisesti ja yhteiskunnallisesti petetty ryhmä” (228). Käsitellessään sotaorpojen tarinoita, perheille myönnettyä usein puutteellista tukea ja yhteiskunnan vähäistä arvostusta tekijän asenne onkin kriittisempi kuin suruviestejä käsittelevässä osassa.

Teoksen nimi Sururisti viittaa kaatuneen omaiselle – leskelle, vanhimmalle tyttärelle tai äidille – myönnettyyn 4. luokan Vapaudenristiin mustassa nauhassa. Kaija Sepponen on kasvatustieteen tohtori ja Oulaisten Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen puheenjohtaja. Sepponen on tarttunut itselleen tärkeään aiheeseen, ja juuri kirjoittajan henkilökohtainen kokemus tekee teoksesta koskettavan.

Kaija Sepposen tutkimus Sota-ajan Suruviestit on vapaasti luettavissa pdf-tiedostona Kaatuneitten Omaisten Liiton sivuilla.

Teoksesta Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen)

Teoksesta ja kirjailijasta Kalajokilaaksossa 13.5.2021 (kirj. Anne Mattila; vaatii kirjautumisen)

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa 27.12.2020 (kirj. Sirpa Pääkkönen; vaatii kirjautumisen)

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Joki-verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.