Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2020. 215 s.

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Colson Whiteheadin romaanin Nickelin pojat aloitus on pysäyttävä ja samalla koukuttava. Prologi sijoittuu noin viidenkymmenen vuoden päähän kuvatuista tapahtumista. Nickelin koulukodin alueelta on löydetty virallisen hautausmaan lisäksi toinen, jonka uhreissa on väkivallan merkkejä: ”murtuneita luita, kuopalle painuneita pääkalloja ja kylkiluita, joista löytyi hauleja” (9). Nickelin kasvatti Elwood Curtis näkee uutisen ja ymmärtää, että hänen on palattava Floridaan ja kerrottava tarinansa.

Colson Whiteheadin Nickelin pojat kansikuva

Varsinainen kertomus alkaa Elwoodin lapsuudesta. Hän asuu isoäitinsä luona, käy koulua, tienaa rahoja tupakkakaupan apulaisena ja kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä. Elwood on aloittamassa lukiota, kun hän sattuu liftaamaan varastettua autoa ajavan miehen kyytiin. Mies jää poliisin haaviin, ja Elwood tuomitaan Nickeliin. King on saanut Elwoodin kiinnostumaan kansalaisoikeustaistelusta, eikä hän ole valmis luopumaan ihanteistaan edes koulukodin rujossa todellisuudessa. Ei edes sen jälkeen, kun hänet on viety ensimmäistä kertaa ”Valkoiseen taloon”, jossa hänet ruoskitaan sairaalakuntoon. Tilassa on vanha pesulanpuhallin, joka peittää metelillään poikien huudot.

Elwood ystävystyy Turner-nimisen pojan kanssa, vaikka tämä on hänen vastakohtansa. Kyynisen Turnerin taktiikka on yrittää selviytyä pysymällä mahdollisimman paljon omissa oloissaan. Hänen mielestään ”Nickel oli rasistinen helvetti – luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun – mutta Turnerin mielestä pahuus oli ihmisessä ihonväriä syvemmällä” (109).

Vuotuisen nyrkkeilyottelun kuvaus on hyvä esimerkki kirjailijan ironian taidosta – kohtauksessa vedätetään myös lukijaa. Vastakkain ovat valkoisten iso Chet ja mustien Griff, ”vastenmielinen häirikkö” ja kiusantekijä, jolle nyt hurrataan, koska hänen odotetaan tuovan voiton värillisille. ”Jos hän sattui menettämään sitä ennen pari hammasta, sitä parempi” (101). Griffin voiton jälkeen vuodattamat kyyneleet eivät kuitenkaan kerro voitonriemusta vaan kauhusta. Hän katoaa vielä samana yönä.

Teoksessa toistuu ajatus siitä, että ”isät olivat opettaneet pojilleen keinot pitää orjat kurissa” ja valkoiset pojat käyttivät oppimaansa tehokkaasti hyväkseen:

Floridan osavaltion poikien ammattikoulu ei ehtinyt toimia puolta vuottakaan, kun varastotilat asuntoloiden kolmannessa kerroksessa muutettiin eristysselleiksi. Talonmies kiersi asuntolasta toiseen ja ruuvasi oviin salvat: valmista tuli. Pimeiden sellien käyttö jatkui vielä senkin jälkeen, kun kaksi niihin suljettua poikaa kuoli vuoden 1921 tulipalossa. Perinteistä ei luovuttu hevillä. (193)

Romaanin lopussa on vielä yksi yllättävä juonenkäänne, joka sai katsomaan kansikuvaakin uusin silmin. Loppusanoissa Whitehead nimeää lähteitään – tarina perustuu Floridan Mariannassa toimineen Dozierin poikakoulun tapahtumiin. Vaikka Whitehead kuvaa järkyttäviä tapahtumia, teos ei ole raskas luettava, mieleenpainuva se kyllä on. Tekstiä värittää ironia ja musta huumori.

Nickelin pojat on saanut runsaasti huomiota kirjablogeissa, tässä muutama: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta sekä Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta ennen suomennoksen ilmestymistä.

Helsingin Sanomissa oli koko aukean laajuinen Jukka Petäjän kirjailijan haastattelu ja arvio teoksesta (15.3.2020).

BBC:n sivuilla on uutinen antropologi Erin Kimmerlen löydöksistä Dozierin koulun alueella (16.4.2014).

Ben Montgomeryn Tampa Bay Times -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”They went to the Dozier School for Boys damaged. They came out destroyed” (18.8.2019, julkaistu alkuaan 2009) haastatellaan muutamia koulun entisiä työntekijöitä.

Erin Kimmerle sai vuoden 2020 Scientific Freedom and Responsibility Award -palkinnon työstään Dozieriin haudattujen uhrien löytämisestä ja tunnistamisesta.

Carolin Emcke: Vihaa vastaan

”Se loppuu nyt”

Carolin Emcke: Vihaa vastaanCarolin Emcke: Vihaa vastaan. Suom. Päivi Malinen. Vastapaino, 2017. 217 s.

Saksalainen toimittaja ja filosofi, useita journalismipalkintoja saanut Carolin Emcke tutkii teoksessaan vihapuhetta, vihan taustalla olevia mekanismeja ja ennen kaikkea sitä, miten vihaa voidaan vastustaa. Kirjailijan esimerkit ovat suurimmaksi osaksi Saksasta, mutta samankaltaisia hyökkäyksiä maahanmuuttajia kohtaan on tehty muualla Euroopassa, myös Suomessa, ja vihaa lietsottu samoin perustein. Kirjailijan tavoin on vaikea uskoa, miten vapaasti julkisessa keskustelussa saa halveksuntansa toisia kohtaan esittää. On jälleen ”alettu vihata avoimesti ja pidäkkeettömästi”. Yhä useammin kuulee kysyttävän, eikö holokaustia ole käsitelty jo riittävästä: ”Ikään kuin Auschwitzin muistamisella olisi parasta ennen -päiväys kuin jogurtilla”, toteaa Emcke ironisesti. Oikeistopopulististen puolueiden saamat kannatuslukemat eri maissa ovat pelottavan korkeita, monet ovat vieläpä hallituspuolueita, kuten perussuomalaiset, jonka Emcke myös mainitsee. Yhteistä näille ryhmittymille on pitää esillä uskonnoltaan ja kulttuuriltaan yhtenäistä kansakuntaa, jota on puolustettava ulkopuolisilta, mutta kuten kirjailija toteaa, tällaista valtiota, ”jossa kaikki ovat ’meikäläisiä’”, ei ole koskaan ollut olemassa.

Oman piirin ulkopuolelta tuleviin viitataan usein ryhmänä, ja näemme herkästi jokaisen ainoastaan ryhmänsä edustajana, emme yksilönä. Tällainen ajattelutapa ei vielä synnytä vihaa, mutta vie ”tilaa mielikuvitukselta ja samalla myötätunnolta”. Emcke kyseenalaistaa taitavasti monet luonnollisiksi muotoutuneet ajattelutavat ja käytänteet. Entä jos rikoksista uutisoitaessa mainittaisiin aina erikseen, että ”lainrikkoja on valkoihoinen”? Tai jos kristityt mainittaisiin vain silloin, kun he ovat syyllistyneet rikoksiin? Vähemmistöjä kohtaan osoitettuun suvaitsevaisuuteen hiipii usein omahyväisyyttä: eivätkö he (juutalaiset, homoseksuaalit, naiset…) voisi olla jo tyytyväisiä siihen, mitä ovat saaneet.

”Se loppuu nyt”, toteaa afroamerikkalainen Eric Garner, kun poliisit hätistelevät häntä kadulla. Poliisi käyttää kiellettyä kuristusotetta, minkä seurauksena Garner kuolee – video tapahtumasta löytyy uutissivustoilta. Garnerin tapaus on vain yksi Emcken lukuisista esimerkeistä vihasta toista kohtaan. Vihaa ja väkivaltaa voidaan torjua tarkastelemalla niiden toimintatapoja, sillä silloin voidaan ”osoittaa, missä jokin olisi voinut mennä toisin, missä joku olisi voinut päättää toisin, missä joku olisi voinut puuttua asiaan”. Vastuu on meillä kaikilla, ja kuten Emcke toteaa: ”Ei vaadi paljoa pysyä niiden vierellä, joita uhkaillaan, koska he näyttävät erilaisilta, ajattelevat toisin, uskovat toisin tai rakastavat toisin.”

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 9.8.2018)