Avainsana-arkisto: punakaartit

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Antti Rämäsen teoksen Rikottu rajamaa kansikuva.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: 4 kommenttia

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Ida Maria Saarisen sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

Ida Maria Saarisen sisällissotaromaanit

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)