Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918. Miehikkälän museotoimi. 2020. 238 s.

Tähän teokseen ei ehkä olisi tullut tartuttua ilman nimekästä tekijää. Kirjallisuudentutkija ja professori Yrjö Varpio on pitkän uransa aikana käsitellyt teoksissaan muun muassa Lauri Viitaa ja Väinö Linnaa, ollut kolmiosaisen Suomen kirjallisuushistorian päätoimittaja ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Sisällissodan pikkujättiläiseen sisältyvä ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” on tiivis katsaus sisällissotakirjallisuuteen yhdeksänkymmenen vuoden ajalta.

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Tuoreimmassa teoksessaan Varpio tarkastelee synnyinpaikkakuntansa Miehikkälän tapahtumia sisällissodan aikana. Hän kertoo kannustimenaan olleen tarpeen esittää vaihtoehtoinen näkökulma:

Katse on käännetty sotaoperaatioista, sotasuunnitelmista, sodan ideologioista ja joukkojen liikkeistä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kärsimyksiinsä, joka on sotien merkittävin ominaisuus. (218)

Toisin sanoen teos edustaa niin sanottua uutta sotahistoriaa. Vuoden 1918 tapahtumista on joidenkin mielestä kirjoitettu jo liikaakin, mutta vaikka rintamien liikkeet ja sodan jälkiselvittelyt teloituksineen ja vankileirikuolemineen olisikin puitu jo moneen kertaan, riittää yksittäisten paikkakuntien ja yksilöiden kohtaloissa selvittämistä. Paikallishistoriana Varpion teos onkin hyvä esimerkki sisällissotatutkimuksen viimeaikaisesta suuntauksesta. Lähteinä on käytetty valtionrikosoikeuksien asiakirjoja, sanomalehtiä, muistelmia ja haastatteluja – mukana on myös runsaasti valokuvia.

Verihäistä vankileirille

Teos alkaa kuvauksella kesällä 1917 vietetyistä häistä, jotka saavat ikävän lopun, kun paikalle ilmaantuu pontikalla itseään terästäneitä miehiä, ja Ilta päättyy tappeluun. Osallisten kohtaloihin palataan teoksen viimeisillä sivuilla. Näkökulma on siis heti ensi sivuilta ”niin yksilökeskeinen kuin mahdollista” (12), kuten tekijä alkusanoissa toteaa. Ensimmäiset luvut taustoittavat sotaa kuvaamalla työväenyhdistyksen syntyä, heinäkuun 1916 ja lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä ylipäätään Miehikkälän oloja. Kalliokosken lasitehdas oli monikielinen yhteisö, ja tehdas tarjosi työtä eri ammattien harjoittajille. Liikkuvien tehdastyöläisten mukana myös sosialismi aatteena tuli tutuksi.

Lähellä itärajaa ja Vaalimaata sijaitseva Miehikkälä jäi punaisten puolelle, ja paikkakunnalta lähdettiin runsaslukuisammin punakaartiin kuin valkoisten joukkoihin. Ensimmäiset liittyivät kaartiin jo helmikuussa, viimeiset vasta huhtikuun loppupuolen pakko-otossa. Punakaarti maksoi hyvin, miehille viidentoista ja naisille kymmenen markan päiväpalkkaa – alkuvaiheessa rahaa myös oli palkanmaksuun. Työttömyys ja elintarvikepula ajoivatkin monet kaartiin, ja liittyneissä oli myös puolenkymmentä naista.

Miehikkälän seudulta oleville teos antaa runsaasti tietoa alueen tapahtumista ja sota-aikana siellä vaikuttaneista ihmisistä, mutta aihe kiinnostanee myös laajempaa lukijakuntaa, sillä kirjoittaja nostaa esiin monia yleisiä seikkoja, kuten tuomioistuinten toiminnan. Koska valtiorikosoikeudessa vangin toimia ja menneisyyttä ei useinkaan tunnettu, pyydettiin lausunto kotipaikkakunnan suojeluskunnalta. Lomakkeissa annettiin tietoja vangitun taustasta ja osallisuudesta sotatoimiin sekä arvioitiin hänen luonnettaan ja työhalukkuuttaan. Suojeluskunnan lomakkeet ohjasivat lausuntoja, ja ne ovat Varpion mukaan ”valtiorikosoikeuksien kriittisintä aineistoa”. Kysymyksiin oli helppo vastata valitsemalla aina kielteisempi vaihtoehto. Luonnetta pyydettiin kuvaamaan esimerkiksi sanoilla ”kiivas tai rauhallinen, työteliäs vaiko lakkoihin yllyttelijä”, niinpä suurta osaa Miehikkälän nuorista miehistä luonnehdittiin kiivaiksi lakkoihin yllyttäjiksi.

Kun kysyttiin, onko vanki esiintynyt kiihottajana punaiseen kaartiin, vallankumoukseen, laillista hallitusta vastaan, asevelvollisuutta vastaan tai onko hän levittänyt vääriä kulkupuheita sotatoimista ja esittänyt uhkauksia laillisen hallituksen kannattajia vastaan, oli helpointa merkitä jokaiseen kohtaan ”On”. Vaikeahan olisi ollut tietää tarkkaan, mitä kukin mies oli ajatellut ja puhunut kotikulmillaan. (182)

Lomakkeessa ehdotettiin rangaistusta kolmiportaisen asteikon mukaan, josta ensimmäinen luokka oli ankarin eli kuolemanrangaistus, toinen vankilarangaistus ja kolmas ”kotipaikalle lähetettävä”. Loppulausuntoja leimaa usein kostonhimo, ja rangaistusvaatimusta saatettiin vielä perustella vangitun ”huonon entisyyden ja kiihkeän punakaartilaistoiminnan vuoksi” tai toteamalla tämän olevan ”kaikin puolin huono mies” (185). Aiempi rikosrekisteri tai huono maine saattoi siis vaikuttaa lausuntoon.

Varpio toteaa kuitenkin, että tuomarit näyttävät osanneen lukea suojeluskunnan ”yli-innokkaita lausuntoja maltillisesti”. Valtionrikosoikeuksien asiakirjoissa kuuluvat sodan molempien osapuolten äänet:

Yllättävän uskollisesti ja asenteettomasti pöytäkirjaa on kuitenkin pidetty. Punakaartilaisten äänen voi tavoittaa melko aitona kirjausten takaa. Valkoisen puolen asenteet tulevat kuulustelupöytäkirjoissa esiin lähinnä vain joinakin vähäisinä ironisina sivuhuomautuksina. Jonkun verran kirjurit ovat kirjanneet vastauksia jopa murteellisessa asussa, jolloin pöytäkirja on myös dokumentti sen aikaisesta kielenkäytöstä, miehikkäläläisistä kielenkäänteistä. (174)

Jos suojeluskuntalaiset liioittelivatkin lausunnoissaan vastapuolen toimia, niin vangitut selittivät tekojaan parhain päin selvitäkseen mahdollisimman lievällä tuomiolla. Varpio tiivistää selitykset ironisesti näin:

Vaikka sotaa oli käyty monta kuukautta, omaa aseellista toimintaa vähäteltiin – oli oltu vain vartiossa, ammuttu vain muutamia laukauksia ja nekin parhaassa tapauksessa kiven takaa ohi vihollisen. (174)

”En ole kenellekään pahaa tehnyt vaan etsinyt muille parempaa elämää”

Näin totesi maltillisena sosialistina tunnettu Matti Peltola, kun valkoiset hakivat hänet sodan jälkeen kuulusteltavaksi. Hän oli mielestään toiminut sodan aikanakin lain mukaan. Peltola ammuttiin Viipurin vankileirillä. Varpio vertaa hänen kohtaloaan räätäli Halmeen tarinaan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiassa: hän joutui maksamaan hengellään muiden virheistä.

Teosta värittävät lukuisat tarinat, kuten kertomus Snellmanin veljesten kuolemasta, Simo Päkistä opastamassa kahta punaisten vakoojaa valkoisten etappitiellä ja kuvaus punaisten läpimurtoyrityksestä Viipurista näyttelijänäkin tunnetun Jalmari Parikan johdolla. Hän muuten toimi yhtenä esikuvana Toivo Parikan hahmolle elokuvassa Suomen hauskin mies (2018). Makaaberein tarina liittyy punapäällikkö Jaakko Peltolaan, edellä mainitun Matti Peltolan veljeen, joka ammuttiin Haminassa 11. toukokuuta. Myöhemmin kesällä tavattiin vapautettu punakaartilainen kaivamassa hautoja; hän oli kuullut Peltolan kätkeneen saappaaseensa ison summan rahaa.

Uutinen levisi sanomalehtiin kautta maan. Miehikkälän punakaartin päälliköstä tuli hetkeksi kuuluisampi kuin mitä hän oli ollut koskaan eläessään. (169)

Kaikkien tarinoiden todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa. Tarinat ”ovat lähteneet liikkeelle jostakin todellisesta tapauksesta, mutta saaneet lisäväriä kauhutarinoiden pitkästä perinteestä ja muuntuneet myöhemmin uusien kertojiensa mukana”, Varpio toteaa viitaten sisällissodan muistikulttuuria tutkineen Ulla-Maija Peltosen teokseen Punakapinan muistot (1996).

Tarkka viitoitus, lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto hyödyttävät lisätietoja kaipaavaa lukijaa, ja kuten tekijä toteaa, valtiorikosoikeuksien aktit ovat kenen tahansa luettavissa Kansallisarkiston digitaaliarkiston sivujen kautta.

Teoksen esittely Salpakeskuksen sivuilla

”Yli sata vuotta sitten suomalaisissa pikkukylissä tapahtui kauheuksia – vaietut sisällissodan tarinat pääsevät esiin uusissa tietokirjoissa”. Tässä Ylen artikkelissa lähinnä Sanna Lönnforssin teoksesta Pyhtää sisällissodassa (2020) mutta myös muita lukuvinkkejä.

Jalmari Parikasta ja elokuvasta Suomen hauskin mies on kirjoitettu muun muassa Ylen sivuilla (”Suomen hauskin mies näyttää naurun voiman nälän ja epätoivon keskellä”) ja Iltasanomissa (”Suomen hauskin mies televisioon – Martti Suosalo näyttelee isoisänsä ystävää traagisten tapahtumien keskellä 1918”)

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.