Aris Fioretos: Mary

Granaattiomenan siemen

Aris Fioretos: MaryAris Fioretos: Mary. Suom. Liisa Ryömä. Teos, 2016. 337 s.

Aris Fioretoksen romaanin Mary tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alun Kreikkaan, sotilasjuntan viimeiseen vallassaolovuoteen. Itse tekstissä maata ei nimetä, ja kirjailija onkin kertonut halunneensa osoittaa, että samat kauheudet voisivat tapahtua missä tahansa. Teos on pelottavan ajankohtainen, kun ajatellaan vaikkapa Turkin epäonnistunutta vallankumousta ja sitä seuranneita puhdistuksia. Juntan vastaiset mielenosoitukset yliopistolla ovat jatkuneet jo useita päiviä, ja sotilaat piirittävät rakennuksia. Maria, tai Mary kuten hänen poikaystävänsä Dimos häntä kutsuu, on juuri saanut tietää olevansa raskaana.

Mary pidätetään ennen kuin hän ehtii kertoa raskaudestaan Dimosille, joka on Vapaiden opiskelijoiden johtohahmoja. Vankilassa Marya painostetaan paljastamaan tietonsa. Arkiset, tutut sanat saavat uuden merkityksen. Teekutsut tarkoittavat kuulustelua pahoinpitelyineen, kutsuilla tarjoiltavat leivokset raiskausta. ”Miten sanat sairastuvat? Onko se kuin tulehdus? Tietääkö niitä käyttävä ihminen että voi saada tartunnan? Ja missä myrkky on kätkössä?”, Mary miettii.

Mary passitetaan muiden naisten kanssa saarelle, jossa he ensi töikseen joutuvat siivoamaan parakit. On talvi, eikä rottien valtaamalla karulla saarella lakkaa koskaan tuulemasta. Mary ei paljasta kuulusteluissa edes nimeään, hän haluaa suojella Dimosia ja lasta joka kasvaa vankeusaikana hänen sisällään ruusunmarjasta aprikoosinsiemeneksi ja lopulta granaattiomenaksi. Mary onnistuu salaamaan raskautensa pitkälle, mutta lopulta se paljastuu kuulustelijoille, ja hänelle esitetään uhkavaatimus, josta ei ole ulospääsyä. ”Joka kerta kun yritän keksiä ratkaisua, tunnen olevani käärme joka syö omaa häntäänsä.” Ratkaisu, johon hän vaihtoehtojen puutteessa päätyy, mykistää lukijan.

Aris Fioretos on Ruotsissa syntynyt kirjallisuudentutkija, kääntäjä ja kirjailija. Mary oli August-palkintoehdokas ja se sai Ruotsin radion romaanipalkinnon. Yhtä aikaa ahdistava ja kaunis teos jää lukijan mieleen pitkäksi aikaa.

(Arvio julkaistu myös: Kymppisanomat 22.12.2016)

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Ruokaa, rakkautta ja salaisuuksia

Leena Parkkinen, Säädyllinen ainesosasLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Säädyllinen ainesosa on Leena Parkkisen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Viime vuosisadan alkuun sijoittuva siamilaisista kaksosista kertova esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2013 ilmestynyt Galtbystä länteen sai sekin kiittävät arviot, niinpä lukijalla on melkoiset ennakko-odotukset. Teoksen nimi tuo etsimättä mieleen Helvi Hämäläisen 1941 ilmestyneen skandaalin aiheuttaneen avainromaanin Säädyllinen murhenäytelmä. Molemmissa teoksissa säädyllisen julkisivun taakse kätkeytyy salaisuuksia.

Romaanin rakenne on kiehtova. Ensimmäisessä luvussa ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera” emännöitsijä Reetta Murros järjestää Porvoossa kesällä 1941 kustantamo Rosalundin juhlat, joiden kunniavieras on kaksiosaisen poliittisen teoksen julkaissut saksalainen Herr Junger. Illallisen aikana nimekäs seurue, johon kuuluu muun muassa kansainvälisesti arvostettu ”järkälemäisiä historiallisia romaaneja” kirjoittava kirjailija, runoilee menukortille ”Herr Jungerin” teosta ylistävän viestin allekirjoituksineen. Tästä kortista tulee Saksan hävittyä sodan kiusallinen todistuskappale, jonka löytämiseen teoksen vakoojatarina kiertyy. Seuraavassa luvussa ”Munaleivät” kerrotaan, kuinka tarinan päähenkilö Saara muuttaa miehensä Juhanin ja pienen Elias-pojan kanssa kerrostaloon Töölönlahden rannalle. Eletään vuotta 1956, Juhani työskentelee apteekissa ja Saara leikkii kotirouvaa. Samassa rapussa asuu kiehtova Elisabeth, jonka kautta Saara saa uudelleen otteen elämästään. ”Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Lisin pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä.”  Molempien naisten menneisyys kuvataan takaumina, joissa paljastuu, miksi Saara turruttaa itsensä rauhoittavilla pillereillä, miksi hän on suostunut avioliittoon isänsä halveksiman miehen kanssa ja kuka on Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitä.

Teoksessa esiintyvillä ruokaohjeilla on oma salainen merkityksensä, joka selviää viimeisillä sivuilla. Selitys ei olisi ollut edes tarpeen, sillä niin herkullisesti ruoka kietoutuu tapahtumiin ja ihmissuhteisiin. Leena Parkkinen on jälleen kerran kirjoittanut erinomaisen romaanin, joka kestää useamman lukukerran.

Audrey Magee: Sopimus

Me olemme ansainneet sen

Audrey Magee: Sopimus. Suom. Heli Naski. Atena, 2015. 332 s.

Audrey Magee, SopimusToinen maailmansota ja erityisesti kansallissosialistisen Saksan vaiheet jaksavat kiehtoa yhä vielä kaksituhattaluvulla. Viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet tavallisten saksalaisten kokemukset. Teoksissa on käsitelty muun muassa naisten roolia natsien murhakoneistossa ja Lebensborn-ohjelmaa, jossa valloitetuilta alueilta viedyt, arjalaisiksi luokitellut lapset saivat uuden, saksalaisen identiteetin. Audrey Magee tarkastelee romaanissaan Sopimus tapahtumia kahden nuoren näkökulmasta. Avioliiton alku tosin ei ole kovin romanttinen, Peter on itärintamalla ja Katharina Berliinissä kun heidät vihitään. Sopimuksesta hyötyvät molemmat: Peter saa loman ja Katharina pääsee eroon määräilevistä vanhemmistaan ja saa leskeneläkkeen, jos Peter sattuu kaatumaan. Ensi tapaaminen ei ole lupaava, sillä täitä kuhiseva ja löyhkäävä Peter kuvottaa nuorta morsianta, mutta silti nuoret rakastuvat.

Peter kunnostautuu jo lomansa aikana, kun hän perheen tuttavan mukana tyhjentää asuntoja juutalaisista. Katharina muuttaa vanhempineen hienoon asuntoon, jonne ei tarvitse ottaa mukaan kuin kattilat. ”Heille sallitaan vain yksi matkalaukku. Se, mitä asuntoon jää, on meille.” Sillä ei ole merkitystä, minne entiset asukkaat on viety. Teoksessa toistuu ajatus siitä, että etuudet ovat ansaittuja, oli sitten kyse uudesta asunnosta, lastenvaunuista tai levosta ja ruoasta jossain Venäjällä. Ja kylistä löytyy aina lopulta ruokaa, kun ampuu riittävän monta asukasta muiden nähden. Katharina kirjoittaa Peterille, kuinka ylpeä hän on miehestään ja kuinka lehdet kirjoittavat Stalingradin pikaisesta valtaamisesta. Peter on venäläisten piirittämässä kaupungissa, jossa miehet yrittävät uskotella itselleen ja toisilleen Führerin järjestävän apua, vaikka toverit kuolevat ympäriltä nälkään, kylmyyteen, tauteihin tai oman käden kautta.

Lukukokemuksena Audrey Mageen Sopimus on ristiriitainen. Teoksessa vaihtelevat dialogi ja kertovat osuudet. Alun töksähtelevä ja toisteinen, lyhyistä lauseista koostuva vuoropuhelu sai melkein hylkäämään kirjan. Kertovat osat kannattelevat teosta. Paikoin inhorealistiset kuvaukset Peterin kokemuksista itärintamalla ja Katharinan vähittäinen muuttuminen itsekkäästä, mukavuudenhaluisesta naisesta vastuulliseksi pienen lapsen äidiksi tekivät vaikutuksen. Ajatus ansaitsemisesta saa ironisen käänteen teoksen lopussa, kun Katharina toteaa venäläisten Berliinissä tekemistä julmuuksista järkyttyneelle Peterille: ”Me teimme sen ensin.”

Rick Yancey: 5. aalto ja Ääretön meri

Rick Yancey: Viides aaltoRick Yancey: Ääretön meriyancey_viimeinen_tahti

Ihminen vai muukalainen?

Rick Yancey: 5. aalto ja Ääretön meri. Suom. Ulla Selkälä. Wsoy, 431, 290 s.

Rick Yanceyn tieteisjännäri Viides aalto alkaa koukuttavasti. Vuonna 1995 tapahtuu huomaamaton valtaus, jossa syntymättömän lapsen sisään asettuu vieras olento.

Sivun mittaisen prologin jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa vanhempansa menettänyt kuusitoistavuotias Cassie elää muukalaisten jo osittain tuhoamassa maailmassa. Elektromagneettinen impulssi vei sähkön, toinen vaihe nostatti tsunamin, joka tuhosi rannikoiden suuret kaupungit, verirutto tappoi miljoonia ihmisiä, minkä jälkeen niin kutsutut vaimentajat eliminoivat harvoja eloonjääneitä.

”Miksi nähdä näin paljon vaivaa, kun niiden tarvitsi vain heittää tänne valtavan iso kivi?” on teoksissa toistuva kysymys. Mihin muukalaiset siis pyrkivät toimillaan? Keneen voi luottaa, jos muukalaiset ovat asettautuneet osaan ihmiskunnasta? Kerta toisensa jälkeen kirjailija kääntää asetelmat päälaelleen, ja lopulta lukija epäilee kaikkea ja kaikkia. Tapahtumia valotetaan eriluonteisten ja -ikäisten henkilöiden näkökulmasta, ja päähenkilöä mielenkiintoisemmiksi kertojiksi nousevatkin Zombie, Haka eli Marika ja Cassien pikkuveli Sammy. Haka kieltäytyy surmaamasta pientä tyttöä ja vastaa samalla ikuiseen kysymykseen ihmisen arvosta ja siitä onko yhden henki uhrattavissa, jotta useat pelastuisivat: ”Sen läksyn ne meille opettivat. Millä on merkitystä ja millä ei. Sen totuuden kaikkien valheiden keskellä.”

Nuorille suunnatut dystopiat ovat valloittaneet myyntilistat ja monet niistä ovat päätyneet valkokankaalle. Tämän tyyppisissä teoksissa häiritsee jonkin verran se, että lapset koulutetaan taistelemaan ja tappamaan. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa nuorimmat taistelijat olivat kaksitoistavuotiaita, Viides aalto -sarjassa he ovat seitsemän, ja sitäkin nuoremmille on suunniteltu sydäntä kylmäävä tehtävä. Kaikesta kuvatusta kärsimyksestä huolimatta jää tunne kestävyyden ja kovuuden ihannoimisesta. Lisäksi Yancey on turhaan lisännyt tarinaan romanttisia elementtejä; tarkoitus lienee ollut houkutella teokselle mahdollisimman laaja lukijakunta. Niin jännittäviä tapahtumien käänteet kuitenkin ovat, että trilogian toukokuussa ilmestyvä kolmas osakin on luettava. Ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, jonka Suomen ensi-ilta oli 1.4.2016.