Me olemme ansainneet sen

Audrey Magee: Sopimus. Suom. Heli Naski. Atena, 2015. 332 s.

Toinen maailmansota ja erityisesti kansallissosialistisen Saksan vaiheet jaksavat kiehtoa yhä vielä kaksituhattaluvulla. Viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet tavallisten saksalaisten kokemukset. Teoksissa on käsitelty muun muassa naisten roolia natsien murhakoneistossa ja Lebensborn-ohjelmaa, jossa valloitetuilta alueilta viedyt, arjalaisiksi luokitellut lapset saivat uuden, saksalaisen identiteetin. Audrey Magee tarkastelee romaanissaan Sopimus tapahtumia kahden nuoren näkökulmasta. Avioliiton alku tosin ei ole kovin romanttinen, Peter on itärintamalla ja Katharina Berliinissä kun heidät vihitään. Sopimuksesta hyötyvät molemmat: Peter saa loman ja Katharina pääsee eroon määräilevistä vanhemmistaan ja saa leskeneläkkeen, jos Peter sattuu kaatumaan. Ensi tapaaminen ei ole lupaava, sillä täitä kuhiseva ja löyhkäävä Peter kuvottaa nuorta morsianta, mutta silti nuoret rakastuvat.

Peter kunnostautuu jo lomansa aikana, kun hän perheen tuttavan mukana tyhjentää asuntoja juutalaisista. Katharina muuttaa vanhempineen hienoon asuntoon, jonne ei tarvitse ottaa mukaan kuin kattilat. ”Heille sallitaan vain yksi matkalaukku. Se, mitä asuntoon jää, on meille.” Sillä ei ole merkitystä, minne entiset asukkaat on viety. Teoksessa toistuu ajatus siitä, että etuudet ovat ansaittuja, oli sitten kyse uudesta asunnosta, lastenvaunuista tai levosta ja ruoasta jossain Venäjällä. Ja kylistä löytyy aina lopulta ruokaa, kun ampuu riittävän monta asukasta muiden nähden. Katharina kirjoittaa Peterille, kuinka ylpeä hän on miehestään ja kuinka lehdet kirjoittavat Stalingradin pikaisesta valtaamisesta. Peter on venäläisten piirittämässä kaupungissa, jossa miehet yrittävät uskotella itselleen ja toisilleen Führerin järjestävän apua, vaikka toverit kuolevat ympäriltä nälkään, kylmyyteen, tauteihin tai oman käden kautta.

Lukukokemuksena Audrey Mageen Sopimus on ristiriitainen. Teoksessa vaihtelevat dialogi ja kertovat osuudet. Alun töksähtelevä ja toisteinen, lyhyistä lauseista koostuva vuoropuhelu sai melkein hylkäämään kirjan. Kertovat osat kannattelevat teosta. Paikoin inhorealistiset kuvaukset Peterin kokemuksista itärintamalla ja Katharinan vähittäinen muuttuminen itsekkäästä, mukavuudenhaluisesta naisesta vastuulliseksi pienen lapsen äidiksi tekivät vaikutuksen. Ajatus ansaitsemisesta saa ironisen käänteen teoksen lopussa, kun Katharina toteaa venäläisten Berliinissä tekemistä julmuuksista järkyttyneelle Peterille: ”Me teimme sen ensin.”