Avainsana-arkisto: sukuromaanit

Maria Broberg: Veden varjot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta tekemäni kirjavinkkivideo löytyy Ylivieskan kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta ja kirjaston Instagramista.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Raija Oranen: Maan aamu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Julkaistu Kirjoittaja:

Todellisuuden tuolla puolen

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017. 208 s.

Anne Leinonen: Metsän äitiSyvän vihreä metsä, kaukana polulla hahmo. Jostain tunkeutuva valo luo syvyysvaikutelman, joka houkuttelee astumaan sisään kuvaan. Kestää hetken, ennen kuin huomaa, että otsikossa Metsän äiti on jotain outoa: yksi kirjain on vinksahtanut nurin. Anne Leinosen uusi romaani täyttää kansikuvan antaman lupauksen, sillä tarina kylästä, jonka ”historia oli mustempaa mustempi” kietoo lukijan verkkoonsa kuin huomaamatta.

Kolmekymppinen Riina palaa vuosien jälkeen kotiinsa Kevätlahden Vihainperälle, kylään jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat. Riinan tarkoitus on tallentaa vanhaa perinnettä kotiseutuyhdistykselle valokuvaamalla kellareita ja pihapiirejä. Kuvausmatkallaan naapurissa Riina löytää kuolleen miehen. Miksi talon omistaja ei lupauksistaan huolimatta ilmoita tapahtuneesta poliisille? Asia muuttuu vielä oudommaksi, kun sama mies ilmestyy elävänä kylän juhannusjuhlille. Vihainperällä on tapahtunut selvittämättömiä kuolemia aiemminkin. Vuonna 1990 nuori nainen löydettiin suolta kuristettuna. Kyläläiset epäilevät oikean murhaajan olevan edelleen vapaana.

Eri aikatasoissa liikkuva kertomus valottaa Riinan sukuhistoriaa, joka tuntuu liittyvän outoihin tapahtumiin. Mielenterveydeltään järkkyneen, nyt jo kuolleen äitinsä Inkerin tavoin Riina alkaa nähdä näkyjä, joista hän ei tiedä ovatko ne valveunia vai enteitä. Vuodeosastolla makaava dementoitunut isoäiti Raisa varoittaa: ”Se pittää estää. – – Niillä on väärä mies.” Viittaako Raisa nuoren Liisan surmaan? Ja mihin katosi Inkerin aviomies, jonka ”silmissä tuikki huvitus – – mutta katseen takana lymysi peto”? Entä kuka tai mikä on salaperäinen Se, johon Raisa viittaa: ”Se kulki onneksi hänen kanssaan – –. Tyttö oli turvassa. Se suojelisi tyttöä ja heitä muita.”

Leinosen romaanissa metsä on yhtä aikaa pelottava ja turvallinen paikka: toisia se suojelee, toiset se nielee harhailemaan syvyyksiinsä. Metsän äiti on onnistunut sekoitus kansanuskomuksia ja jännitystä.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 19.5.2017)