Avainsana-arkisto: sotakokemukset

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla