Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. 298 s.

Petra Rautiaisen esikoisromaani on saanut paljon huomiota osakseen ja syystä. Sota-aika, yhteistyö saksalaisten kanssa, Lapin tuho ja jälleenrakentaminen kiinnostavat yhä. Rautiainen kuvaa vankileirin kurjuutta ja julmuutta, mutta vastapainoksi nousee runollisen kaunis kieli.

Teoksessa on kaksi aikatasoa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Väinö Remes työskentelee tulkkina vankileirillä Inarissa, ja hänen päiväkirjamerkintänsä ulottuvat helmikuusta syyskuuhun 1944. Hän näkee sodan loppuvaiheen kaaoksen, sen miten saksalaisten luottamus suomalaisiin aseveljiin heikkenee, teitä kunnostetaan kiireellä pakoa varten ja todisteita tuhotaan. Sodan jälkeen vuonna 1947 tulee Inkeri Lindqvist Enontekiölle kirjoittamaan juttua Lapin jälleenrakentamisesta. Samalla hän yrittää löytää sodan loppuvaiheessa kadonneen miehensä Kaarlon, joka oli päässyt pakenemaan Neuvostoliiton vankileiriltä mutta päätynyt saksalaisten leirille. Hän asettuu asumaan taloon, jonne jää myös entinen vuokralainen, kirkkotyömaalla autteleva Olavi Heiskanen. Inkeri törmää vaikenemiseen ja salailuun, mutta lopulta kolme vuotta myöhemmin etsintä tulee eräänlaisen päätökseen.

Lapin ja saamelaisten kohtalo avautuu seitsemänkymppisen Pieran ja tämän pojantyttären Bigga-Marjan kautta. Lapin tuhon totaalisuus – rakennusten, luonnon ja eläinten hävitys – tulee vaikuttavasti esiin. Olavi saapuu Enontekiölle samana päivänä, kun sota loppuu. Ensimmäisenä hän näkee siniseen saamenpukuun pukeutuneen Bigga-Marjan, mutta myöhemmin mielikuvaan yhdistyy poltettu, musta maa.

Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina. (49)

Mustat, kesken lentonsa kuolleet linnut kertovat ihmisten ja nimenomaan sodan eläinkunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä; lintusymboliikka näkyy myös teoksen kauniissa kannessa.

Olavin, Väinön ja Kaarlon tiet risteävät vankileirillä. Kaarlo on vanki, mutta hänellä on erioikeuksia. Olavi ja Väinö kiinnostuvat molemmat Saara Valvasta, saamelaisesta kupparista, joka toimii leirillä sairaanhoitajana, mutta jota luonnehditaan noidaksi. Kaikki ovat jollain tavalla osallisina ruumiiden kuljettamiseen pois leiriltä, asia joka pyritään salaamaan Valpolta. Väinö on ristiriitainen hahmo. Hänen kerrotaan opiskelleen kulttuurintutkimusta ja kieliä, mutta toisaalta hän on aikakautensa ajatusmaailman edustaja ja uskoo Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun. Hän tekee rotuselvityksen uusista vangeista ja kirjaa tiedot ylös:

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ole kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.
Eilisen kuormassa tulleissa oli paljon haavoittuneita tai muuten vammautuneita. – – Osa teloitettiin saman tien takapihalla. Heitä emme merkinneet mihinkään. (45)

Rodunjalostusta harjoitettiin muuallakin kuin natsi-Saksassa. Rautiainen tuo tämän esiin saamelaisten kohtelussa. Bigga-Marja ja muut koululaiset alistetaan nöyryyttävään tutkimukseen, jossa heidän kallonsa mitataan ja heidät valokuvataan alastomina. Kohtaus toi etsimättä mieleen muutama vuosi sitten julkaistun elokuvan Saamelaisveri. ”Mihin sellaisia kuvia käytetään?” Bigga kysyy myöhemmin Olavilta itkuun purskahtaen.

Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä. Ja kun oli annettu lääkettä, piti seurata miten vanki siihen reagoi. Mihin hän kuoli ja miksi. Ja kun hän kuoli, oli pitänyt tehdä tarkka ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. (167–168)

Bigga syyttää myös Inkeriä siitä, että tämä haluaa vain esitellä häntä lapinpukuun pukeutuneena alkuasukkaana. Biggan ja Inkerin kompleksinen suhde kuvaa hyvin niitä vaikeuksia, joita valtaväestön ja vähemmistön suhteeseen väistämättä liittyy, oli valta-asemassa olevan tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Valokuvaus on teoksessa muutenkin keskeisessä osassa, koska Inkeri kuvaa työkseen ja opettaa Biggan käyttämään kameraa. Keskeisenä motiivina toimii valokuva, jonka Olavi yrittää piilottaa kirkon perustuksiin, mutta jonka Inkeri löytää ja jota hän käyttää selvittäessään miehensä kohtaloa. Toinen toistuva motiivi on jo otsikossa esiintyvä tuhka, jota jää leijailemaan niin saksalaisten kylvämän tuhon kuin venäläisten partisaanien hyökkäysten jäljiltä.

Teemojen runsaudesta huolimatta teoksesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ainoastaan Inkerin ja Kaarlon oleskelusta Keniassa kertovat jaksot rikkovat yhtenäisyyttä, vaikka toistavatkin päätarinan teemoja. Eri aikatasojen kertomusten välillä on lukuisia pieniä kytköksiä niin tarinoiden kuin esineiden muodossa, mikä myös tuo koherenssia teokseen ja tuottaa lukijalle oivaltamisen iloa. Tiheään esiintyvän komsiopallon, saamelaisten perinnelelun, kerrotaan pitävän pahat henget loitolla: ”Tarun mukaan joutsenenluusta tehty helistin saa siivet kasvamaan lapsen jalkoihin. Niin se voi lentää hädän hetkellä turvaan.” (162)

Tuhkaan piirretty maa on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka voittaisi kisan. Lapin sotaa ja vankileirejä ovat kuvanneet myös Katja Kettu (Kätilö) ja Heidi Köngäs (Dora, Dora) sekä aihetta karnevalisoiden Seppo Saraspää (Leiri maailman laidalla). Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Rautiainen kertoo löytäneensä tietoa vankileireistä Oula Seitsosen väitöskirjasta Digging Hitler’s arctic war – vankileirejä on ollut luultua enemmän, arviolta lähemmäs kaksisataa. Suomalaisten yhteistyöstä saksalaisten kanssa on kirjoittanut Oula Silvennoinen 2008 ilmestyneessä Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Mervi Kantokorven arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 13.8.2020.

Teos on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, tässä Kirjaluotsin, Tuijatan ja Annelin lukuvinkkien arviot.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2020. 215 s.

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Colson Whiteheadin romaanin Nickelin pojat aloitus on pysäyttävä ja samalla koukuttava. Prologi sijoittuu noin viidenkymmenen vuoden päähän kuvatuista tapahtumista. Nickelin koulukodin alueelta on löydetty virallisen hautausmaan lisäksi toinen, jonka uhreissa on väkivallan merkkejä: ”murtuneita luita, kuopalle painuneita pääkalloja ja kylkiluita, joista löytyi hauleja” (9). Nickelin kasvatti Elwood Curtis näkee uutisen ja ymmärtää, että hänen on palattava Floridaan ja kerrottava tarinansa.

Colson Whiteheadin Nickelin pojat kansikuva

Varsinainen kertomus alkaa Elwoodin lapsuudesta. Hän asuu isoäitinsä luona, käy koulua, tienaa rahoja tupakkakaupan apulaisena ja kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä. Elwood on aloittamassa lukiota, kun hän sattuu liftaamaan varastettua autoa ajavan miehen kyytiin. Mies jää poliisin haaviin, ja Elwood tuomitaan Nickeliin. King on saanut Elwoodin kiinnostumaan kansalaisoikeustaistelusta, eikä hän ole valmis luopumaan ihanteistaan edes koulukodin rujossa todellisuudessa. Ei edes sen jälkeen, kun hänet on viety ensimmäistä kertaa ”Valkoiseen taloon”, jossa hänet ruoskitaan sairaalakuntoon. Tilassa on vanha pesulanpuhallin, joka peittää metelillään poikien huudot.

Elwood ystävystyy Turner-nimisen pojan kanssa, vaikka tämä on hänen vastakohtansa. Kyynisen Turnerin taktiikka on yrittää selviytyä pysymällä mahdollisimman paljon omissa oloissaan. Hänen mielestään ”Nickel oli rasistinen helvetti – luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun – mutta Turnerin mielestä pahuus oli ihmisessä ihonväriä syvemmällä” (109).

Vuotuisen nyrkkeilyottelun kuvaus on hyvä esimerkki kirjailijan ironian taidosta – kohtauksessa vedätetään myös lukijaa. Vastakkain ovat valkoisten iso Chet ja mustien Griff, ”vastenmielinen häirikkö” ja kiusantekijä, jolle nyt hurrataan, koska hänen odotetaan tuovan voiton värillisille. ”Jos hän sattui menettämään sitä ennen pari hammasta, sitä parempi” (101). Griffin voiton jälkeen vuodattamat kyyneleet eivät kuitenkaan kerro voitonriemusta vaan kauhusta. Hän katoaa vielä samana yönä.

Teoksessa toistuu ajatus siitä, että ”isät olivat opettaneet pojilleen keinot pitää orjat kurissa” ja valkoiset pojat käyttivät oppimaansa tehokkaasti hyväkseen:

Floridan osavaltion poikien ammattikoulu ei ehtinyt toimia puolta vuottakaan, kun varastotilat asuntoloiden kolmannessa kerroksessa muutettiin eristysselleiksi. Talonmies kiersi asuntolasta toiseen ja ruuvasi oviin salvat: valmista tuli. Pimeiden sellien käyttö jatkui vielä senkin jälkeen, kun kaksi niihin suljettua poikaa kuoli vuoden 1921 tulipalossa. Perinteistä ei luovuttu hevillä. (193)

Romaanin lopussa on vielä yksi yllättävä juonenkäänne, joka sai katsomaan kansikuvaakin uusin silmin. Loppusanoissa Whitehead nimeää lähteitään – tarina perustuu Floridan Mariannassa toimineen Dozierin poikakoulun tapahtumiin. Vaikka Whitehead kuvaa järkyttäviä tapahtumia, teos ei ole raskas luettava, mieleenpainuva se kyllä on. Tekstiä värittää ironia ja musta huumori.

Nickelin pojat on saanut runsaasti huomiota kirjablogeissa, tässä muutama: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta sekä Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta ennen suomennoksen ilmestymistä.

Helsingin Sanomissa oli koko aukean laajuinen Jukka Petäjän kirjailijan haastattelu ja arvio teoksesta (15.3.2020).

BBC:n sivuilla on uutinen antropologi Erin Kimmerlen löydöksistä Dozierin koulun alueella (16.4.2014).

Ben Montgomeryn Tampa Bay Times -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”They went to the Dozier School for Boys damaged. They came out destroyed” (18.8.2019, julkaistu alkuaan 2009) haastatellaan muutamia koulun entisiä työntekijöitä.

Erin Kimmerle sai vuoden 2020 Scientific Freedom and Responsibility Award -palkinnon työstään Dozieriin haudattujen uhrien löytämisestä ja tunnistamisesta.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.

Raija Oranen: Maan aamu

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Elisabet Aho: Sisar

Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuuVienan punainen kuu (1992) kuvaa viime vuosisadan alun tapahtumia Vienan Karjalassa Uhtuan ja Vuokkiniemen maisemissa. Teoksen alkuosa kertoo Aniviisun eli Anna-Liisa Huotarin lapsuudesta ja nuoruudesta, ystävyydestä Anjaan ja rakkaudesta Kaarloon, nuoreen viulistiin. Anna-Liisa on menettänyt vanhempansa veneonnettomuudessa ollessaan yhdeksänvuotias. Kanadaan lähtenyt ja siellä rikastunut isoisä Ilja Huotari palaa takaisin Uhtualle huolehtiakseen hänestä. Suunnilleen puolet teoksesta kuvaa Anna-Liisan aikuisikää ja sitä, miten Suomen sisällissota tunkeutuu rauhalliseen Vienaan ja sekoittaa ihmisten elämän.

Anna-Liisa ja Anja ovat valmistuneet opettajiksi Sortavalan tyttökoulusta; Anna-Liisa saa opettajan paikan suomenkielisestä ja Anja venäjänkielisestä koulusta. Anjan äiti, opettajana toimiva Darja Mihailovna Remisova on katkeroinut, koska hänen isänsä teloitettiin tsaarin murhayrityksestä. Anja ja Darja ovat molemmat sosialisteja ja kannattavat vallankumousta. Kun valkoiset saapuvat vapauttamaan Vienan ”bolševikeista, punakaartilaisista ja ryssistä”, huomaavat Anna-Liisa ja Anja olevansa eri puolilla. Luutnantti Gilbert Weisenberg pyytää Ilja Huotaria rahoittamaan valkoisten aseita, mutta tämä kieltäytyy. Huotari epäilee vienalaisten saavan saman kohtelun valkoisten käsissä kuin intiaanit saivat siirtolaisilta Amerikassa.

Etsiessään alueelta aseita ja bolševikkisoluja Weisenbergin joukot pahoinpitelevät raa’asti niin Darjan kuin Anjan. Kuvaukset heidän väkivaltaisista kuolemistaan ovat pysäyttäviä. Anja raiskataan ja hänen vatsansa läpi työnnetään pistin.

Hän makasi hiljaa ja liikkumatta alleen leviävässä verilammikossa eikä enää tajunnut että verestä ja kiimasta juopuneet miehet sotkivat häntä saappaankoroilla ja kiväärinperillä, kunnes olivat saaneet sammutetuksi viimeisenkin elämänkipinän. Kuolema tuli vihdoin – armahtaen. (348)

Weisenbergin ja Anna-Liisan välille syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anna-Liisan hylkäämään Kaarlon. Anna-Liisa järkyttyy kuitenkin syvästi Anjan kohtalosta; hän pitää Weisenbergia syyllisenä, vaikka tämä ei ollutkaan joukkojensa mukana tapahtumahetkellä. Romanttiselle viihdekirjallisuudelle tyypillistä onnellista loppua odottava joutuukin pettymään.

Vienan punainen kuu yllätti minut monellakin tavalla. Ensinnäkin Darjan ja Anjan väkivaltaiset kuolemat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Toiseksi romaanin loppu yllätti, mikä ehkä kertoo omista vääristä odotuksistani teoksen suhteen. Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana (lukijana Erja Manto), ja ”lukukokemus” saattoi senkin vuoksi olla niin voimakas.

Lue pitempi, vähemmän tunteellinen ja hivenen analyyttisempi kirjoitukseni teoksesta seuraavasta linkistä: Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu.

Romaanista myös Kirjakaapin avain -blogissa.
Kirjan pauloissa oli myös kuunnellut teoksen äänikirjana.

Jos sisällissodan tapahtumat Vienassa kiinnostavat, kannattaa tutustua Pekka Vaaran teokseen Viena 1918: kun maailmansota tuli Karjalaan (2018).

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainenPirjo Tuomisen vuonna 2017 ilmestynyt romaani, joka on jatkoa teokselle Hiljaiset huvimajat (2016), oli lukukokemuksena ristiriitainen. Olin aiemmin lukenut Tuomiselta Satakunta-sarjan, ja palasin sisällissodan satavuotismuistovuoden puitteissa vielä uudestaan aloitusosaan Itkevät syvät vedet (2001). Huovin sahan omistajan tyttären Linda Huovin ja pääsahuri Joel Knaapin rakkaustarina kosketti yhä. Tulen väri punainen -romaanin miljöönä ovat Tampere ja Karkku. Maria Manner on tavannut jälleen nuoruudenihastuksensa Jere Kauppilan, mutta työ lennätinlaitoksen alaisuudessa vie Jeren Venäjälle rintaman tuntumaan, ja Maria ajautuu rakkaudettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Vuoden 1918 tapahtumat luovat taustan Marian ja Jeren polveilevalle rakkaustarinalle.

Se mikä minua lukijana häiritsi, oli teoksen valkoinen eetos, joka näkyy jossain määrin myös romaanissa Itkevät syvät vedet, mutta siinä vastakkainasettelu ei ole niin jyrkkä. Tuominen kuvaa tapahtumia toki molemmilta puolilta. Marian kautta tulee esiin kauppiaiden ja kartanon omistajien näkökulma ja Frimanin sisarusten kautta torpastaan häädetyn perheen vaikea asema. Sofiasta tulee innokas sosialisti ja naiskaartin jäsen, Matildasta sairaanhoitaja, ”lemmensisko”, kuten heitä halventavasti nimitettiin, ja Nikolai pakko-otetaan kaartiin hevosmieheksi. ”Tuomisen teoksessa valkoiset ovat vapauttajia ja yhteiskuntarauhan palauttajia”, toteaa Alueviestin Minna Isotalo kirjailijan haastattelun yhteydessä (ks. Alueviesti 23/2017). Kirjailijan mukaan itsenäisyyden juhlavuosi ei suosinut punaisten terroritekojen esiin nostamista: ”Väinö Linnan teosten historiakäsitys on muuttunut totuudeksi. Se kertoo tärkeän tarinan merkityksellisestä näkökulmasta. Mutta se on vain tarinan toinen puoli.”

Teoksen tarkemmassa analyysissa (ks. alasivu 1918 tai klikkaa teksti pdf-tiedostona tästä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen) on esimerkkejä siitä, miten romaanin valkoinen näkökulma tulee esiin ja miten se ei kuitenkaan välttämättä johda teoksen yksipuoliseen vastaanottoon.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut kirjat. Laajemmin teosta on käsitellyt Lea Toivola Sotaromaanit-blogissaan.

Punavalkoista historiaa

Sisällissodan satavuotismuistovuosi on ohi. Vuoden aikana sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessa, teatterissa, akateemisissa tutkimuksissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä lukuisissa luento- ym. tilaisuuksissa ympäri maata. Kiinnostus vuoden 1918 tapahtumia kohtaan on ollut todella suurta (ks. historiantutkija Marko Tikan mietteitä sodan muistovuodesta Alusta!-verkkolehdessä).

Oma projektini Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen on sekin saavuttanut jonkinlaisen välietapin – projektin päättymisestä en uskalla puhua, koska sisällissotakirjallisuuden tutkiminen voi hyvinkin viedä loppuelämäni. Tutkimukseni on keskittynyt nykykirjallisuuteen, mutta yksi kirja johti toiseen ja kiinnostava aihe sai tarttumaan aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tuttujen Sillanpään, Viidan, Linnan, Rintalan ja Meren romaanien lisäksi löytyi esimerkiksi koskettavia lapsikertomuksia, joista muutamia olen esitellyt jo aiemmin tässä blogissani, sotavuonna kirjoitettu salapoliisiromaani, nuoren sankaripojan tarina, jota yhä hyödynnetään, ja niin paljon muita tarinoita. Nykykirjailijoista sävähdyttäviä lukuelämyksiä tarjosivat muun muassa Anneli Kanto (Veriruusut ja Lahtarit), Heidi Köngäs (Sandra), Antti Tuuri (Kylmien kyytimies, Surmanpelto), Jari Järvelä (Kosken kahta puolta) ja Pasi Pekkola (Huomenna kevät palaa) – vain muutamia mainitakseni.

Alkuvuoden 2019 aikana tulen julkaisemaan tutkimukseni tähän mennessä kirjoittamani tekstit (noin 150 sivua) pdf-tiedostoina blogini alasivulla 1918 (ehkä jossain vaiheessa aineistoille tulee oma blogisivustonsa, mutta tällä hetkellä sen tekemiseen ei ole aikaa). Tarkastelunäkökulmani ovat dokumentaarisen romaanin tapa leikkiä faktalla ja fiktiolla (tästä esimerkkinä alla postaus Leena Landerin romaanista Liekin lapset), naisten ja lasten kohtalot sekä sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio. Näiden kolmen näkökulman lisäksi innostuin lukemaan ja kirjoittamaan siitä, miten sisällissodan kahtiajako näkyy rikoskirjallisuudessa. Yllättävän moni dekkarikirjailija on sijoittanut teoksensa 1920-luvulle (Timo Sandberg, Mikko Porvali, Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma), jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan Timo Saarron romaaneissa rikoksia ratkotaan sodanajan punaisessa Helsingissä.

Leena Lander: Liekin lapsetYksi hienoimmista lukuelämyksistä oli Leena Landerin Liekin lapset (2010). Lander on käsitellyt sisällissotaa aiemmin romaanissaan Käsky (2003), joka oli Finlandia-palkintoehdokas ja josta tehtiin useampia näyttämöversioita. Aku Louhimiehen teoksen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 2008 ja kasvatti romaanin mainetta entisestään. Lander on pitänyt Liekin lapsia uransa tärkeimpänä teoksena, eräänlaisena synteesinä siitä, mikä on fiktion ja faktan ero (Aamun kirjan haastattelu on katsottavissa Ylen Elävän arkiston sivuilla).

Romaani on uskomattoman monitasoinen ja moniääninen. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla. Kehyskertomuksessa muurarin työnsä jättänyt Risto Salin alkaa tutkia, mitä Halikon Vartsalassa tapahtui vuonna 1918. Mikä johti useiden kymmenien punaisten teloituksiin Halikon Märynummella? Menneisyyden aikataso alkaa jo vuodesta 1903. Näin lukija näkee henkilöhahmojen kehittyvän, valitsevan puolensa tai vain ajautuvan osallisiksi tapahtumia omien tai muiden toimien seurauksena. Joel Tammiston, Sakari Salinin, Saida Harjulan ja Arvi Malmbergin kohtalot imaisevat lukijan osaksi pienen sahayhteisön elämää. Yhtä lailla kiinnostava on kirjoittamisajankohdan taso, jossa Salin historiantutkijan tavoin yrittää saada tolkkua erilaisista dokumenteista. Hän toimii teoksessa lukijan vastineena mikä tuotiin esiin myös arvioissa. ”Hän olemme me, jotka haluamme tietää”, totesi Helsingin Sanomien Antti Majander (ks. Joukkomurha ei vanhene).

Siltalan julkaisema Liekin lapset sai ylimääräistä julkisuutta siitä käytyjen tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Tammen mukaan teos oli uusi versio heidän 1987 julkaisemastaan romaanista Jumalattoman kova tinki. Kyse on kuitenkin itsenäinestä romaanista, vaikka tapahtumapaikka ja henkilöhahmot ovat paljolti samoja. Lander kohtelee Liekin lapsissa aiemmin kirjoittamaansa teosta hyvin pilkallisesti, hän puhuu muun muassa nuoresta ”tutkijanplantusta”, joka oli ottanut vähän liikaa kirjallisia vapauksia.

Koko teksti pdf-tiedostona: Historian vapaa ladelma – Leena Lander: Liekin lapset

Liekin lapset -romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua elämää ja Annelin lukuvinkit.