Kategoria-arkisto: 2019

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Arjen kaaos ja ihanuus

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt. Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2019. 333 s.

Jonas Hassen Khemiri on Ruotsin tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen edellinen teoksensa Kaikki se mitä en muista (2015) sai August-palkinnon, ja tänä syksynä Yle on esittänyt romaaniin perustuvan tv-sarjan. Khemiri on kirjoittanut myös näytelmiä, ja hän on herättänyt huomiota kirjoituksillaan Yhdysvaltoja myöten. Khemiri on syntynyt Tukholmassa, hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä tunisialainen. Teoksissaan hän ottaa usein kantaa ongelmiin, joita syntyy eri kulttuurien kohdatessa.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Isän säännöt -romaanin keskiössä on isän ja pojan kipeä suhde. Isoisä tulee ulkomailta pari kertaa vuodessa ja viettää poikansa toimistossa kymmenen päivää jättäen jälkeensä pinon tyhjiä pizzalaatikoita ja likaisia astioita. ”Isoisällä, joka on isä, on kaksi lasta. Ei kolmea. Yksi poika. Yksi tytär. Hän rakastaa kumpaakin. Erityisesti tytärtä.” (9) Nämä lyhyet toteamukset paljastavat niin perhettä kohdanneen tragedian kuin ongelmallisen isä-poika-suhteen.

Henkilöitä ei nimetä, vaan he ovat poika, joka on isä, naisystävä, joka on äiti, yksivuotias, joka sanoo ”muu” kymmenillä eri tavoilla viestiäkseen kymmeniä eri tarpeitaan, ja nelivuotias tytär. Nimettömyydestään huolimatta henkilöhahmoista tulee eläviä, tunnistettavia hahmoja toiveineen ja ongelmineen.

Tytär, joka on lapsenlapsi, joka on ammattijalkapalloilija, joka on lohikäärmeenkesyttäjä, joka on ninja, jolla on tulivoimia, on nelivuotias mutta miljardien vahva. Ei, ei nelivuotias. Neljä ja puoli. Ei, neljä ja niin monta kuukautta että ihan kohta viisi. Hän on jalkapallossa parempi kuin Zlatan. (225)

Nuoren isän näkökulma hallitsee kerrontaa. Naisystävä on juristi ja mies on jäänyt koti-isäksi hoitamaan lapsia. Hän on kirjanpitäjä, mutta etsii yhä elämänsä uraa niin stand-up-komiikan kuin kirjallisuuden parista. Lapsiperheen arki, joka on välillä yhtä kaaosta, naurattaa ja hirvittää ja on varmasti samaistuttavaa luettavaa kaikille pienten lasten vanhemmille. Erään valvotun yön jälkeen (kun yksivuotias oli herättänyt nelivuotiaan, joka herätti yksivuotiaan jne.), äiti tarjoutuu jäämään kotiin. ”Ei hätää, isä sanoo. Minä hoidan.” Kun äiti saapuu töistä, lapset nukkuvat, ja kaikki on mennyt hyvin.

Hän jättää kertomatta että yksivuotias oli kylvyssä, kun isän oli käytävä nostamassa kiehuvat perunat pois liedeltä, ja nelivuotias onnistui lukitsemaan itsensä ja pikkuveljen kylpyhuoneeseen. Isä seisoi ulkopuolella, hän kuuli kylpyveden kohinan, hän yritti saada nelivuotiasta avaamaan lukon, mutta nelivuotias vain nauroi ja lopulta isä joutui hakemaan keittiöveitsen ja avaamaan lukon ulkopuolelta. Miksi hän kertoisi mokomasta? Hän on aikuinen. Ei hän ole niin hajalla kuin tuntee olevansa. (242)

Isän säännöt on tragikoominen kuin elämä itse, mistä hyvä esimerkki on teoksen lopussa kerrottu yhä kaoottisemmaksi muuttuva ostosreissu. Nuori isä on jaksamisensa äärirajoilla – toistaako hän oman isänsä virheet? Ärsyttävän, vaivojaan valittelevan isoisänkin menneisyydestä paljastuu asioita, jotka herättävät lukijan myötätunnon. Tämä humoristinen ja koskettava tarina sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Suomeksi teoksen lukee Jukka Pitkänen, mutta jos ruotsin kieli taittuu, niin suosittelen alkukielistä versiota, jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri, joka toimii lukijana hänen muissakin teoksissaan.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 18.12.2019)

Khemiri vieraili Efter nio -ohjelmassa 14.10. 2019. Jakso katsottavissa Yle Areenassa.

Khemirin teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi (joka myös suosittelee äänikirjaversiota), Kirja hyllyssä ja Tuijata.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.

Ida Maria Saarisen sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

Ida Maria Saarisen sisällissotaromaanit

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Demokratian rajat koetuksella

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin. Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen. Vastapaino, 2019. 271 s.

Markus Tiittulan Valkokaavuista punahattuihin on hänen toinen Donald Trumpin Yhdysvaltoja käsittelevä teoksensa. Trumpin jälkeen (2018) pohti, millaisen perinnön Trump jättää. Uusi teos tarkastelee Trumpin kannattajia ja taustaryhmiä. Teoksen kannessa on valkokaapuinen Ku Klux Klan -hahmo vieressään hahmo punainen MAGA-lippis päässään. Make America Great Again -sloganin Trump lainasi toiselta republikaanipresidentiltä Ronald Reaganilta, joka Tiittulan mielestä oli kaikin tavoin Trumpia parempi ja humaanimpi johtaja. Kansi on osuva monessakin mielessä, sillä se peilaa niin sisältöä kuin esitystapaa: Tiittula kirjoittaa jossain määrin provosoivasti Trumpin hallinnon kytköksistä äärioikeistoon. Osansa saavat myös Trumpia kannattavat kristilliset tahot, joissa ei enää kysytä ”mitä Jeesus tekisi” vaan ”mitä Donald tarvitsisi”.

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin

Teoksen keskiössä on republikaanipuolueen muutos ”perinnetietoisesta, tunneskaalan ääripäitä välttelevästä herrakerhosta lähes radikaaliksi ääriliikkeeksi”. Osa edustajista on jättänyt puolueen ja jäljelle on jäänyt ”trumpilaisempi” osa. Asenteet vähemmistöjä kohtaan ovat koventuneet, äärioikeistolle tyypilliset ennakkoluulot ja vihapuhe arkipäiväistyneet ja liukuneet osaksi valtavirtaa. Trump ei tunne olevansa vastuussa näkemyksistään, joista osa perustuu virheellisiin tilastoihin, osa on suoranaisia valheita. Ei, vaikka hänen valintaansa seuraavan kuukauden aikana tehdyistä yli tuhannesta viharikoksesta lähes puolet tehtiin hänen nimissään. Teoksessa kuvatut joukkosurmat ovat karua luettavaa, esimerkiksi Uuden-Seelannin Christchurchissa viisikymmentä muslimia ampunut mies viittasi Trumpiin ”valkoisen identiteetin ja yhteisten tavoitteiden” symbolina.

Trump on demokraattisesti valittu presidentti – vaikka saikin kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin Hilary Clinton. Äänestämiseen on kuitenkin yritetty vaikuttaa tekemällä siitä mahdollisimman vaikeaa osalle kansaa: henkilötodistuksien kriteereitä on kiristetty, vaalipiirien rajoja vedetty uusiksi, vaalirekistereitä ”siivottu” jne. Monien vaalilakien on todettu sortavan värillisiä – eli demokraattien kannattajia – ”lähes kirurgisella tarkkuudella”. Rasismi ei todellakaan ole ”museokamaa”, kuten yksi teoksen otsikoista kuuluu. Orjuuden ja nykyisen vankilajärjestelmän yhteyteen viitattiin myös dokumentissa Orjuus nyt: orjana vankilassa, jonka YLE esitti alkuvuodesta: perustuslain mukaan orjuus / työvelvollisuus on sallittu rangaistuksena rikoksesta. Yhdysvalloissa on 2,2 miljoonaa vankia, joista noin puolet on afroamerikkalaisia, vaikka heidän osuutensa väestöstä on neljätoista prosenttia. He eivät ole ”rodullisesti” taipuvaisempia rikollisuuteen, vaan taustalla ovat yhteiskunnan rakenteelliset mekanismit, jotka kohtelevat ihmisryhmiä eri tavoin. Vankien lähes ilmaisesta työpanoksesta hyötyvät lukuisat yritykset, niinpä uusia vankeja tarvitaan jatkuvasti. Orjana vankilassa -dokumentin mukaan vankilateollisuuden liikevaihto on huikeat 265 miljardia dollaria.

Tiittula on Washingtonissa asuva toimittaja, joten hän on päässyt seuraamaan läheltä tapahtumia. Teoksessa toistuu ajatus, että Trump on muuttanut Yhdysvaltoja peruuttamattomalla tavalla. Tiittulan näkemys Trumpista on kielteinen ja hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan ei jää epäselväksi. Asenteellisuudestaan huolimatta teos toimii tarpeellisena ravistelijana, sillä tosiasia on, että vaikka naureskelemme Trumpin käyttäytymiselle, hän on vaikuttanut Yhdysvaltojen lisäksi koko maailmaan tavalla, jonka laajuutta tuskin vielä tajuamme.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 2.10.2019)

Markus Tiittula esitteli kirjaansa Yle:n Aamu-tv:ssä 31.7.2019.

Pekka Tikka on kirjoittanut teoksesta Historia jatkuu… -blogissaan pariinkin otteeseen, ks. tekstit Trumpin ”vallankumous” ja Trumpin lipunkantajat – edelläkävijöitä ja tukimiehiä

Teoksesta myös Marja Honkosen juttu Journalisti-lehden sivuilla.

Unohdettu helmi III: Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oiva Paloheimon romaanista Levoton lapsuus (1942) ei voi puhua samalla tavalla unohdettuna helmenä kuin Anna Bondestamin romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) tai Eino Koivistoisen romaanista Siivetön enkeli (1962), jotka olen aiemmin esitellyt. Paloheimon lapsikuvauksista on kirjoitettu artikkeleita ja opinnäytetöitä, tosin enää harvakseltaan viime vuosikymmeninä. Tirlittanista (1953) on tehty elokuva ja sitä on esitetty näyttämöllä tälläkin vuosituhannella. Romaanista Levoton lapsuus on otettu useita painoksia, viimeisin 1975, ja se on sovitettu kuunnelmaksi. Teos on kuitenkin painunut unhoon ja on kirjastoissakin enimmäkseen varastojen kätköissä.

Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teos on pitkälti omaelämäkerrallinen, sillä Paloheimo kuvaa lapsuuden kokemuksiaan vuoden 1918 Tampereella. Tapahtumia tarkastellaan yhdeksänvuotiaan Laurin silmin. Isä, tuomari Parvela, käy silloin tällöin katsomassa poikaansa, joka on hoidettavana tiukan Hanna-tädin luona. Äiti on ”tuuliajolla”, minkä Lauri ymmärtää tarkoittavan jotain pahaa. Kertojaääni vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen kohteen mukaan: aikuisten maailma asettuu usein ironiseen valoon, kun taas Lauria ja muita lapsia kertoja kuvaa lämpimästi myötäeläen.

Teoksen aikajänne on noin vuosi alkaen syksystä 1917. Maailmansodan ja myöhemmin myös sisällissodan tapahtumat heijastuvat lasten leikkeihin. Teoksen alussa sotaleikkien kuvauksessa on paljon huumoria. Kun leikin aikana yksi vangituista alkaa itkeä, hänet ammutaan leikin sääntöjen mukaisesti. Vanki päätetään haudata pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Pappia esittävä poika heittää lusikalla hiekkaa haudattavan kasvoille ja lausuu: ”Maata sinä olet ja maahan sinä menet. Aamen!”

Vainaja alkoi syljeskellä armottomasti ja nousi istumaan kaivaen santaa suustaan. Mutta pappi napautti häntä lusikalla päähän ja komensi:
– Ruumiit eivät saa luurata. Nyt minun täytyy kastaa sinut uudestaan.
Itku kurkussa yritti Reino selittää, ettei nyt ollut kysymys kastamisesta, vaan siunaamisesta, mutta Valtteri ärjäisi:
– Suu kiinni silloin kun puhutaan! (28–29)

Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, vangitsemisiin ja teloituksiin saavat leikit katkerampia sävyjä. Kertoja ennakoi teoksen lopulla kuvatun sotaleikin ikävää päätöstä varoittamalla leikillä olevan ”kohtalokkaat seuraukset”. Nyt taistellaan tosissaan eikä leikissä ole lainkaan iloa. ”Kaikki oli katkeraa ja totta. Kumpikin puoli tunsi vihaavansa ja halveksivansa toista.” (151) Valkoisten voitto on selviö, sitä ei kiistä kukaan lapsista. Leikki ei kuitenkaan pääty tähän: hävinneet ”tuomitaan kuolemaan, koska he ovat punakaartilaisia”. Vahinko sattuu, kun teloitus päätetään suorittaa oikeilla kiväärinkuulilla pudottamalla kivi nallin päälle.

Paloheimo katselee tapahtumia lapsen näkökulmasta kaihtamatta rankkojakaan aiheita. Kirjailija eläytyy lasten maailmaan ja tämä tuo esitykseen huumoria. Sen sijaan kertojan kommentteja sävyttää ironian ohella pessimismi:

Oli joulu, sotavuosien väliin tuleva rauhanjuhla, jonka viestiä maanpäällä julistivat tykkien kellonlyönnit. Palavat lentokoneet ja valopommit putoilivat kentille enkelien ilmestyksenä paimenille. Taivaalliset sotajoukot olivat laskeutuneet maahan murhaten toisiaan yli-inhimillisin asein. Tämä oli jo neljäs samankaltainen joulu eikä rauhan messiaslasta ollut vieläkään laskettu seimeen. (98)

Paloheimon edeltäjinä on mainittu muun muassa Aapeli, Teuvo Pakkala ja Juhani Aho. Nykykirjailijoista etenkin Sirpa Kähkösen lapsikuvauksissa on nähty vaikutteita Paloheimolta. Talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvan Kuopio-sarjan lapsissa sotaleikkeineen on samaa koskettavaa vallattomuutta. Lapset poimivat kuulemastaan ja lukemastaan aineksia leikkeihinsä. Esimerkiksi romaanissa Hietakehto (2012) toisella kymmenellä oleva Juho ja kahdeksanvuotias Charlotta leikkivät löytävänsä joukkohaudan, jonka ruumiit on tunnistettava ja niiden kuolemansyy selvitettävä. Myös Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta (2018) voi nähdä yhtäläisyyksiä Paloheimon lapsikuvauksiin. Kertomuksessa seitsemänvuotiaan Jari-pojan kesänvietosta eri puolilla sotaa olleiden mummiensa luona on samankaltaista huumoria ja lapsen asemaan asettumista. Lopputuloksena on teos, joka kuvaa sodan kauheutta ja sen tapaa ryvettää kaikki, mutta tekee sen asettumatta kummankaan puolelle.

Levoton lapsuus päättyy seesteisesti, vaikka Lauri menettää sodassa isänsä. Lauri pakenee ikäväänsä luontoon. Kaunis, ”turvallisen tuttu ja suloisella tavalla hellä” Pyhäjärvi yhdistyy Laurin mielikuvissa äitihahmoon. Ensin omaan äitiin, joka on tuuliajolla kuin vene ilman airoja, sitten Toivosen lasten äitiin, joka on painunut Laurin mieleen madonnamaisena hahmona kellarin suojassa vietetyn yön seurauksena. Elämä kaupungissa päättyy siihen, että Laurin uusi holhooja, hänen isänsä veli, tulee hakemaan hänet luokseen maalle.

Levoton lapsuus oli upea lukuelämys ja toivoisin teoksen löytävän edelleen lukijoita.
Laajempi analyysini teoksesta on luettavissa tekstistä Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teoksesta Kirjasammon sivuilla
Paloheimon haastattelu Yle:n sivuilla

Soili Pohjalainen: Valuvika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Omaperäistä jännitystä Ranskasta

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2019. 272 s.

Fred Vargasilta on aiemmin suomennettu komisario Adamsbergin tutkimuksista kertovaa sarjaa sekä romaanit Pystyyn, kuolleet! (2002) ja Ei takkaa, ei tupaa (2003). Nyt suomennettu Muistoksi käynnistäsi sijoittuu näiden teosten väliin. Pääosassa teoksissa on kolme eri aikakausiin perehtynyttä historiantutkijaa, Mathias, Marc ja Lucien, joita etunimiensä vuoksi kutsutaan kolmeksi evankelistaksi. Muistoksi käynnistäsi -romaanissa he jäävät Marcia lukuun ottamatta sivurooleihin, sillä tutkimuksia johtaa ministeriöstä potkut saanut Louis Kehlweiler, joka tarkkailee lempirupikonnansa Bufon ja lukuisien avustajiensa kanssa epäilyttäviä henkilöitä eri puolilla Pariisia.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Eräänä päivänä Louis huomaa puistonpenkin vieressä koirankikkareessa ihmisen luun kappaleen. Tästä alkaa hyvin vargasmaisesti polveileva juonivyyhti, joka vie Louisin ja Marcin pieneen Port-Nicolasin kylään Bretagneen. Ensinnä on kuitenkin selvitettävä, miten kappale isovarvasta on voinut tulla koiran syömäksi, kuka omistaa koiran ja kuka ylipäätään on kuollut. Murhaajaehdokkaita on lopulta useita: onko murhaaja pittbullin omistaja, tämän vaimo vai kenties Louisin entisen rakastetun uusi miesystävä? Kunnanjohtaja Chevalier ja hänen valtaistuintaan havitteleva Blanchet ovat hekin epäilyttäviä tyyppejä. Kursiivilla olevissa luvuissa lukija pääsee kurkistamaan murhaajan ylimielisiin ajatuksiin. Tutkimusten edetessä paljastuu, että murhaaja on iskenyt aikaisemminkin, mutta kuolemia on pidetty luonnollisina. Tarinaan liittyy myös kylän laidalla oleva romuraudasta koottu valtava rakkine, joka kampea väännettäessä antaa kävijälle muistoksi mietelauseen. Louisin isä oli saksalainen sotilas, ja teoksessa sivutaan myös sota-aikaa ja vastarintaliikettä – murhatutkimuksen ohessa napataan kiinni natseja avustanut ilmiantaja.

Muistoksi käynnistäsi koukuttaa, vaikka kuten niin usein Vargasin romaaneissa, pääosan varastavat juonen sijaan toinen toistaan herkullisemmat hahmot ja hykerryttävän hauska dialogi. Nykytrillerit ovat yhä kieroutuneempia ja sadistisempia, mutta tätä teosta voi suositella kaikille lempeän jännityksen ystäville. Tunnelma, omalaatuiset henkilöhahmot ja viisto huumori nostavat Vargasin romaanit kirkkaasti tavallisten dekkareiden yläpuolelle.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 7.8.2019)

Vuonna 2013 kirjoitin otsikolla ”Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario” arvion Vargasin Adamsberg-romaanista Normandialainen tapaus. Muistoksi käynnistäsi ei mielestäni ollut aivan parasta Vargasia, mutta sellaisenaankin se päihittää useimmat nykydekkarit.

Teoksesta myös Kirja vieköön! ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogeissa

Raija Oranen: Maan aamu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Sally Green: Savuvarkaat / Robin Hobb: Narrin vaellus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Fantastista kesälukemista!

Sally Green: Savuvarkaat. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus, 2019. 524 s. / Robin Hobb: Narrin vaellus. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019. 784 s.

Kesä on tunnetusti dekkareiden kulta-aikaa, mutta lomalukemiseksi sopivat yhtä lailla seikkailuromaanit. Puoliksi paha -trilogiastaan tunnetun Sally Greenin Savuvarkaat aloittaa uuden sarjan, jossa pääosassa on yhden henkilön sijaan viisi nuorta, joiden kohtalot lomittuvat. Robin Hobbin Narrin vaellus on toinen osa Narri ja näkijä -trilogiaa, joka jatkaa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoista tuttujen Fitzin ja Narrin tarinaa.

  • Sally Green: Savuvarkaat
  • Robin Hobb: Narrin vaellus

Jos Hobbin uuden trilogian esittelisi kertomuksena siitä, miten isä yrittää ymmärtää erilaista, muiden hyljeksimää lastaan ja suojella tätä vaaroilta, teossarja saisi laajemmin lukijoita, kuin paljastamalla, että kyse on fantasiaromaanista. Uudessa romaanissa Fitz jäljittää tyttärensä sieppaajia. Hobb on yksi arvostetuimmista fantasiakirjailijoista Valtaistuinpeli-romaaneistaan tunnetun George R. R. Martinin ohella, ja monet kirjailijat, kuten jo mainittu Sally Green, ovat hänelle velkaa.

Greenin Savuvarkailla ja Hobbin Narrin vaelluksella on monia yhteisiä piirteitä. Kuten monet tämän lajityypin edustajat, ne sijoittuvat keskiaikaa muistuttavaan, huolella rakennettuun maailmaan, jota värittävät juonittelut ja valtataistelut. Päähenkilöt eivät ole supersankareita vaan hyvinkin inhimillisiä kaikkine virheineen, ja siksi myös samaistuttavia. Greenin viisikkoon tosin kuuluu niin kaunis prinsessa kuin rohkea soturi. Särmää ja huumoria tarinaan tuovat muut kolme: Edyon, joka ei pysty hillitsemään taipumustaan varasteluun ja joutuu sen vuoksi vaikeuksiin, suorapuheinen Tash, joka sanailee paholaisia metsästävän isäntänsä Gravellin kanssa sekä March, joka edustaa lähes sukupuuttoon hävitettyä abaski-kansaa ja joka joutuu arvioimaan toimintansa motiiveja ja suhtautumistaan Edyoniin useita kertoja uudelleen. Hobbin FitzUljas Näkijä kasvaa teossarjan myötä varjoissa toimivasta salamurhaajan oppipojasta hallitsijasuvun jäseneksi. Aiemmista romaaneista tuttu Yönsilmä-susikin häivähtää tarinassa fanien iloksi.

Teoksissa pohditaan myös vakavampia teemoja kuten erilaisuuden hyväksyminen, lisäksi Savuvarkaissa nousee esiin naisen alistettu asema ja Hobbilla eläinten oikeudet. Greenin ja Hobbin teoksissa riittää lukemista pitkäksi aikaa ja niitä voi suositella niin nuorille aikuisille kuin vanhemmillekin seikkailu- ja fantasiaromaanien ystäville. Molemmissa teossarjoissa esiintyy fantasiaan liitettyjä elementtejä, mutta niin maltillisesti, että niiden ei pitäisi karkottaa yhtäkään laatukirjallisuuden ystävää.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 11.7.2019)

Elisabet Aho: Sisar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti
Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

« Vanhemmat artikkelit