Kategoria-arkisto: 2022

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista

Tuija Saarinen-Härkösen teoksessa Rintamakarkurit yhdistyy yleinen ja yksityinen, mistä kertoo jo alaotsikko Eino Hietarinne, yksi monista. Tekijä kuvaa äidinisänsä elämänvaiheita mutta laajentaa näkökulmaa kertomalla 1900-luvun alussa eläneiden pienituloisten, punaisten puolella sisällissodassa olleiden olosuhteista. Henkilökohtainen kytkös tutkimusaiheeseen tekee usein tietokirjasta helpommin lähestyttävän. Niinpä kirjailijan lapsena tekemä huomio siitä, kuinka toisessa mummolassa sota-aikaa puitiin tarinoissa mutta toisessa aiheesta vaiettiin, vie lukijan mukaan selvittämään Einon arvoitusta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista -teoksen kansikuva.

Orimattilasta kotoisin oleva Eino Hietarinne osoittautuu otolliseksi kohdehenkilöksi, sillä hänestä löytyy runsaasti materiaalia Kansallisarkiston eri kokoelmista. Hän oli muun muassa saanut useampia sakkorangaistuksia juopumuksesta, vankilatuomion varkaudesta ja kuritushuonetta karkaamisesta. Taustaltaan hän on kuten moni muu sotakarkuruuteen syyllistynyt: ”työväestöön kuuluva rivimies” ja kotoisin alueelta, joka 1918 oli punaisten hallussa. Eino oli kolmetoistavuotias sisällissodan aikoihin, mutta hänen kaksi vanhempaa veljeään osallistui taisteluihin punaisten riveissä. Poistuessaan joukko-osastostaan elokuun 1941 kiivaiden taistelujen jälkeen Eino oli kolmekymmentäkuusivuotias, naimisissa ja kolmen lapsen isä; tässä hän siis poikkesi tyypillisistä sotakarkureista, jotka olivat pääsääntöisesti nuorempaa ikäluokkaa.

Karkuruudelle oli tietysti monia syitä, vaikka asiakirjat niistä usein vaikenevat: palvelus oli psyykkisesti raskasta, olosuhteet olivat vaikeat eikä huoltokaan aina toiminut. Jatkosodan odotettiin olevan ohi syksyyn mennessä, ja kun niin ei käynyt, saivat miehet palella taistelujen pitkittyessä kesävarusteissa. Jatkosota poikkesi jo luonteeltaan talvisodasta, sillä nyt ei ollut kyse enää puolustussodasta, ja etenkin vanhan rajan ylittäminen tuntui monista väärältä.

Rangaistus karkuruudesta saattoi olla jopa kuolemantuomio – teloitettujen määrästä käytiin kiivasta keskustelua syksyllä 2007 Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? -teoksen julkaisun myötä. Seuraavana vuonna ilmestyi artikkelikokoelma Teloitettu totuus: kesä 1944, jossa joukko tutkijoita esitti oman kantansa väitteisiin. Eino ei kuitenkaan saanut kuolemanrangaistusta vaan hänet tuomittiin joulukuussa 1941 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Hän päätyi suorittamaan rangaistustaan Sukevalle, jossa säilytettiin myös mielipiteidensä vuoksi vangittuja. Tuomiotaan kärsivistä oli sotilasvankeja enimmillään 30–40 prosenttia. Kustannuksia helpottamaan perustettiin jo vuonna 1941 rykmentti JR 101, johon vanki halutessaan saattoi liittyä. Osa liittyi vain saadakseen mahdollisuuden paeta tai siirtyä rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Eino ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja päätyi palvelemaan konekiväärikomppaniassa. Näin myös hänen perheensä tilanne helpottui, sillä sotapalvelus oikeutti puolison saamaan sotakuukausipalkkaa.

Einon ongelmat kuitenkin jatkuvat, koska hän ei malta palata lomalta ajoissa vaan sortuu juopottelemaan. Otteet kuulustelupöytäkirjoista antavat surkuhupaisan mutta samalla hyvin inhimillisen kuvan tapahtumista. Einon käytös ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä karkuruustapauksista lähes puolet johtui siitä, että lomaltapaluu myöhästyi juopumuksen vuoksi. Noin vuotta myöhemmin elokuussa 1943 Eino kaatui saatuaan kranaatinsirpaleen tai luodin rintaansa. Eino Hietarinne oli todella ”yksi monista”, sillä karkuruuteen syyllistyneitä oli yli 30000.

Teos perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja arkistotutkimuksiin. Viitteitä on yli viisisataa, joten lukija voi niin halutessaan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Johtuneeko laajasta aineistosta, mutta valitettavasti lähdeluettelo on puutteellinen, sillä törmäsin useamman kerran siihen, että viitteessä mainittua teosta ei löytynyt lähteistä. Tekstin joukkoon poimitut kuvakaappaukset lehdistä kertovat muun muassa karkureiden tekemistä varkauksista, pidätetyksi tulemisesta ja pirtutakavarikoista elävöittäen näin aikakauden kuvaa.

*****

Tartuin kirjaan osin henkilökohtaisista syistä, sillä isäni oli yksi noista yli kolmestakymmenestätuhannesta. Asia selvisi minulle noin viisi vuotta sitten, kun tilasin hänen kantakorttinsa Kansallisarkistosta. Isäni karkasi 25.6.1944 Noskuan taistelusta, jota käytiin Kannaksella Tali-Ihantala-linjan oikealla puolella. Taisteluista on jonkin verran Bair Irinchevin teoksessa Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (2016). Kolme päivää myöhemmin isäni ja muut karanneet palautettiin yksikköönsä. Mitään merkintää rangaistuksesta ei ollut; ilmeisesti asia käsiteltiin vain joukkueen sisällä. Isä ei juuri sodasta puhunut, mutta veljeni kertoi kuulleensa karkaamisesta. Isäni kuoli ollessani nuori aikuinen. Hän oli yksi niistä, jotka näkivät painajaisia lopunikäänsä. Ehkä karkaaminen selittää muutaman lapsena ja nuorena kuulemani kommentin, jotka ovat jääneet mieleen. Valitettavasti enää ei ole ketään, jolta kysyä asiasta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva, 2022. 232 s.

Teoksesta muualla:

Verkkouutiset (kirj. Jarkko Kemppi); Kymen Sanomat (kirj. Ilkka Kuosmanen)

Bair Irinchevin teoksesta ja Noskuan taisteluista Ilta-Sanomissa 30.10.2016 (kirj. Tuomas Manninen)

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Minä kerron sinulle sen vähän mitä tiedän, sen vähän mitä muistan. Tämä ei ole mikään anteeksipyyntö, tämä on vain kertomus siitä miten kaikki kävi miten kävi. (15)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen Maria Alina Rönnblom kirjoittaa elämäntarinaansa Kanadaan jääneelle tyttärelleen Lidialle. Aika käy pitkäksi; television kaukosäädintä on vaikea käyttää, ja rutiinin rikkovat vain postin hakeminen rollaattorilla ja kodinhoitaja Ramyn käynnit. Vierailulla käyvät vain kuolleet ystävät ja sukulaiset sekä Dallasin J. R. Jälkisanoissa kirjailija kertoo teoksen pohjautuvan äidinäitinsä elämään mutta olevan siitä huolimatta fiktiivinen.

Ann-Luise Bertellin romaanin Ikävän jälkeen kansikuva.

Koti-ikävää ja vapaudenkaipuuta

Maria muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita väritti isän menettäminen. Äiti Margareta menee uusiin naimisiin omalaatuisen Augustin kanssa, vaikka näkee varoittavia enneunia. Margaretalla on taito lohduttaa sairaita ja kuolevia. Erityisen hyvin hän osaa parantaa hevosten koti-ikävän. Ruotsinkielinen nimi Vänd om min längtan viittaakin kaipuun tai ikävän poistamiseen. Teoksen henkilöhahmot potevat koti-ikävää, ihmisen ikävää ja vapaudenkaipuuta. Ja ikävä toimii Amerikkaan vievän aluksen polttoaineena:

Me matkasimme pois saven, kivien ja suolasillien luota. Matkasimme pois kuokkien, kämmenrakkojen ja vähien mahdollisuuksien luota. Matkasimme pois niiden kaikkien surullisten silmien luota, jotka vainoaisivat meitä jatkuvasti. (98)

Ensin Kanadaan lähtee muutamaa vuotta vanhempi veli Harald, joka sitten lähettää matkarahat sisarelleen. Maria tapaa jo laivalla puheliaan ja nauravaisen Ellenin, johon hänen kohtalonsa tulee kietoutumaan. Molemmat päätyvät Ontarion Kirkland Lakeen, jossa saavat töitä pesulasta. Junassa matkalla Torontosta samaan vaunuun osuu mies, joka Marian tavoin on kotoisin Vöyriltä. Marian harmiksi tämä alkaa puhua hänen sukulaisistaan ja udella kuulumisia. Hän tietää Jakob-veljestä, jonka kuolema aiheutti Haraldille ja Marialle syyllisyydentunteita.

Etten minä edes Amerikan suuressa avarassa maassa pääsyt eroon hölösuisesta juoruilusta ja ylenpalttisesta mielenkiinnosta toisten onnettomuuksia kohtaan. Kaikkialla laskeutuivat korppikotkat herkuttelemaan ihmisten murheilla ja vastoinkäymisillä. – – Yritin tahdonvoimalla saada hänet tipahtamaan junasta, mutta en ollut perinyt Margaretalta siihen tarvittavaa kykyä. (109)

Teoksen paikoin synkkiä tapahtumia loiventaa Bertellin vino huumori. Toinen hyvä esimerkki tästä on Augustin äidin arkun katoaminen matkalla kirkkoon. Axel-poika istutetaan arkun viereen kärryjen perälle. Pelostaan huolimatta Axel ei malta olla kurkkimatta oksanreistä pahalta haisevaan arkkuun. Nähdessään isoäidin ”pahan silmän” katsovan suoraan häneen Axel kiljaisee. Hevonen säikähtää ja arkku rysähtää maahan. Kun hevonen saadaan viimein taltutettua, ja Margareta ja August palaavat etsimään arkkua, ei sitä löydy mistään: ”August huusi ja räyhäsi. Ei ollut mahdollista kadottaa kirstua jossa oli vainaja, ja kun vainaja sattui kaiken lisäksi olemaan oma äiti.” (119) August häpeää, mutta ”Margaretan sisällä jokin puhkesi laulamaan”, olihan hän oli toivonut Hildan katoamista. Arkkua ja ruumista ei löydy koskaan, ja August kulkee tienvieriä lopunikäänsä etsien äitiään.

Runollisen koskettavasti vaikeista aiheista

Vietettyään Kanadassa kaksi vuotta Maria tapaa Eddien ja ymmärtää miksi oli olemassa. Eddien nauru ja tarinat valaisevat kaiken ympärillään, mutta hänen sisällään asuu pimeys, jonka olemassaolon Maria yrittää pitkään kieltää. Pian syntyy Lidia, jolle Maria jo osin dementoituneena vanhuksena kirjoittaa kirjeitä ja yrittää selittää ratkaisujaan. ”Kuoleman esikartanossa”, kuten Maria elämänsä loppuvaihetta kutsuu, hänellä on aikaa pohtia naisten alati jatkuvaa kaltoinkohtelua: ”Miksi meitä on jatkuvasti pilkattava, potkittava, murskattava, viilleltävä, poltettava poroksi?” (129)

Riittäköön tämä juonesta, vaikka sen paljastaminen ei lukunautintoa vähennäkään. Sen sijaan nostan esiin yhden keskeisen teeman, siirtolaisuuden, johon teoksessa nivoutuu evakkous ja pakolaisuus. Maria tunnistaa ruotsalaispitäjään sijoitettujen Karjalan evakkojen silmissä ja tavassa liikkua omat kokemuksensa ummikkona Amerikassa. Somalialaisen kodinhoitaja Ramyn pakolaisuus kerrotaan runollisesti toistoa hyväksi käyttäen.

Ramylla ei ollut ketään koko maailmassa, hän oli astellut yli kuolleiden ruumiiden, hän oli nähnyt miehiä verta käsissään, hän oli matkustanut meren yli, hän oli yksin maailmassa. Meidän kertomuksemme ovat oikeastaan ihan samat, ne eivät uudistu, toistuvat vain yhä uudestaan ja uudestaan. (194)

Bertellin taidosta kirjoittaa, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita kertoo se, miten hän yhdistää groteskin, mustan huumorin, maagisen realismin ja runollisuuden uskottavaksi kokonaisuudeksi, joka häikäisee ja lumoaa lukijan.

Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsinkielisenä alkuteoksena 2016. Se sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Bertellin toinen teos Heiman (2020, Oma maa 2021) oli Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokas (kirjoitin teoksesta 19.7.2021). Syksyllä suomeksi ilmestyvässä romaanissa Glöm bort din saknad (2022, Ikuinen kaipuu) tapahtumia Pohjanmaalla katsotaan Marian tyttären Marlenen silmin. Yhdessä nämä teokset muodostavat Botnia-trilogian.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. Suom. Vappu Orlov. Tammi, 2022. 200 s. Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan, 2016

Teoksesta muualla:

Teoksesta kustantamo Förlagetin sivuilla

Svenska Ylen juttu kirjallisuuspalkinnosta, kirj. Anna Dönsberg (28.10.2016)

Arvio Hufvudstadsbladetissa, kirj. Anna-Lina Brunell (27.10.2016)

Arvio Kirja vieköön! -blogissa

Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Vapaa käännös on kirosana. Tai ainakin huono, sisäisesti ristiriitainen ilmaus: jos teksti on käännös, se ei voi olla vapaa. Vapaus on huonossa huudossa, sillä ”vapaan” vastakohta on uskollinen käännös, ja uskollisuus on kääntäjänetiikan kulmakivi. – –
Kääntäminen ei ole joko–tai vaan sekä–että, ja juuri se on siinä äärimmäisen kiinnostavaa. Miten on mahdollista, että toisella kielellä, aivan erilaisessa merkitysjärjestelmässä kirjoitettu teos voi kielierosta huolimatta olla jossain relevantissa mielessä sama kuin alkuteos? (43, 45, kursivoinnit Roinilan)

Näin pohtii kääntämisen sisäistä ristiriitaisuutta kääntäjä ja taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) esseekokoelmassaan Samat sanat (2022). Roinila käänsi saksasta, ranskasta ja espanjasta, ja hänen käännöstensä myötä olemme saaneet tutustua muun muassa itävaltalaisen Thomas Bernhardin romaaneihin, ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn filosofiaan ja meksikolaisen Coral Brachon runouteen. Roinila menehtyi pyöräilyonnettomuudessa kaksi vuotta sitten toukokuussa. Kesken jääneen esseekokoelman on toimittanut Mika Kukkonen, joka on valinnut mukaan jo aiemmin julkaistujen tekstien oheen muutamia julkaisemattomia esseitä.

Tarja Roinilan teoksen Samat sanat kansikuva.

”Kääntämisen yksikkö on teos”

Kääntäjä ei käännä yksittäisiä sanoja eikä edes lauseita, vaikka sanakirjat ovatkin ahkerassa käytössä. Roinila kertoo hauskan esimerkin siitä, kuinka Bernhardin käyttämä pieni sana doch sai selailemaan ”hulluna” sanakirjoja ja ihmettelemään omaa ”pilkunviilaamisen” määrää. Lopulta alkuun turhalta tuntunut sana löytää tarkoituksensa: se on pyyntö lukijalle pysähtyä ja kuunnella.

Työpäiväkirja Thomas Berhardin romaanin Frost (1963) kääntämisestä valottaa erinomaisella tavalla käännösprosessia tehtävän saannista toukokuussa 2017 valmiiksi kirjaksi syyskuussa 2018. On käännöstyöpajaa, jossa päänsärkyä tuottavia kohtia saa pohtia kollegojen kanssa, kiireen tunteen väistelyä, tympääntymistä kun työ takkuaa, riemua raakakäännöksen valmistumisesta, viimeistelyä ja oikovedoksen lukemista.

Roinila luottaa suomen kieleen; ”kieliero on kääntämisen ydintä”, ei siis ongelma. Hän myös tyrmää monien ammattilaistenkin toistaman hokeman, jonka mukaan runouden kääntäminen on mahdotonta tai ainakin kääntäjän on itse oltava runoilija: ”Jos ihmisellä on runoilun lahja, hän saa ’runollisuuden’ mukaan jopa käännökseen? Höpö höpö.” (66) Vaikka Frostin suomentaminen oli vaikeaa ei siinäkään tulleet kääntämisen rajat vastaan, eivätkä ne tule koskaan: ”Juuri ’mahdottomimpia’ tekstejä pitää kääntää! Sellaisia, jotka käsittelevät myös kieltä ja kielen rajoja.” (118) Roinila ottaa esimerkin kääntäjäkollega Kristiina Drewsin suomentamasta Ali Smithin romaanista, jonka huumori nousee paljolti assosiaatioista sanojen välillä. Kääntäminen ei tässäkään tapauksessa osoittautunut mahdottomaksi; Roinila kertoo sanaleikkien suomennosten saaneen hänet kiljumaan naurusta.

Ilo kielen ihmeellisyydestä

Roinila sukeltaa kieleen ja kääntämiseen tavalla, joka tempaisee mukaansa. Esseistä välittyy innostus, lähes lapsenomainen ilo kielen ihmeellisyyksien edessä. Ensimmäisessä esseessä ”Monta kieltä, monta elämää” Roinila kuvaa, miltä tuntui, kun vieras kieli alkoi ”resonoida” ja miten ympärillä kuuluva puheen sorina muuttui ymmärrettäviksi sanoiksi – kokemus oli pyörryttävä, jopa ruumiillinen. Jokaisella käännettävällä teoksella on oma tapansa puhua, ja sen löytäminen vie jälleen ”aloittelijuuteen”. Merleau-Pontyn Filosofisia kirjoituksia -kokoelman kääntämistä varten oli opeteltava ”merleaupontya”:

Heittäydyin lapseksi, joka vasta tekee tuttavuutta kielen kanssa, mutta ei malta olla matkimatta, lähtemättä kieleen mukaan koko ruumiillaan, kokeilematta miten se soi. (71)

Roinila kirjoittaa valloittavasti siitä, miten suomen kieli taipuu mitä ihmeellisimpiin ”asentoihin” ja miten kääntäminen rikastuttaa niin kieltä kuin kulttuuria. Suosittelen!

Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Toimittanut Mika Kukkonen. Teos, 2022. 243 s.

Roinilan essee ”Puhujaksi puhujien joukkoon” on luettavissa Teoksen sivuilta

Coral Brachon runo ”Agua de bordes lúbricos” hänen itsensä lausumana

Teoksesta muualla:

Arvio Helsingin Sanomissa kirj. Vesa Rantama (15.4.2022)

Helsingin Sanomissa julkaistu muistokirjoitus on luettavissa myös Teoksen sivuilta

Arvio Leevi levitoi -blogissa

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiatutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet

Suomen historiassa on kaksi aihetta, joiden käsittelyssä poliittiset asenteet näkyvät selvästi: sisällissota ja yhteistyö Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Jälkimmäiseen liittyvät Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneet noin 1400 vapaaehtoista, joista on kirjoitettu niin romaaneja, elämäkertoja kuin tietokirjoja. Tutkijoiden suurin mielenkiinto on kohdistunut siihen, tiesivätkö miehet juutalaisiin kohdistuneista vainoista ja olivatko he itse osallisina sotavankeihin, juutalaisiin ja muihin siviileihin kohdistuvissa julmuuksissa. Laajin selvitys lienee Lars Westerlundin alkuaan englanniksi julkaistu Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019), joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen pyynnöstä. Teoksen voi ladata Kansalliskirjaston sivuilta pdf-tiedostona. Kirjoitin Westerlundin tutkimuksesta yhteisarviossa, jossa käsittelin myös Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän teosta Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020). Aiemmista tutkimuksista on mainittava Mauno Jokipiin 1968 julkaistu lähes yhdeksänsataasivuinen Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia. Jos SS-vapaaehtoiset kiinnostavat, niin tässä listaus Joki-kirjastoista löytyvistä romaaneista ja tietokirjoista.

Olavi Lempisen teoksen Suuremman Suomen puolesta kansikuva.

Yksi uusimmista aihetta käsittelevistä teoksista on Olavi Lempisen Suuremman Suomen puolesta (2021), joka kertoo yhden vapaaehtoisen, Aarre Jylhänmaan, tarinan. Teos perustuu Jylhänmaan päiväkirjamerkintöihin sekä hänen vuonna 1984 nauhalle sanelemiinsa kertomuksiin – puolentoistatunnin kasetteja kertyi kymmenen. Sota-ajan tapahtumat on kehystetty kertomalla Jylhänmaan taustasta. Hän oli vain puolitoistavuotias, kun punaiset ampuivat hänen isänsä sisällissodan alkuvaiheessa. Jylhänmaa piti jääkäreitä sankareinaan ja on niin innokas seuraamaan heidän jälkiään, että tiedusteli Saksan konsulilta mahdollisuutta päästä oppimaan sodankäyntiä jo ennen kuin Suomessa tehtiin päätös miesten lähettämisestä koulutukseen. Teoksen lopussa puolestaan kerrotaan Saksan reissun seurauksista: palanneiden vaisu vastaanotto Hangossa, punaisen Valpon kuulustelut ja SS-vapaaehtoisiin kohdistunut ajojahti, hankaluudet työpaikoilla ja invalidien olematon sosiaaliturva.

Lempisen historiallista taustaa selittävät luvut on erotettu muusta tekstistä typografisesti. Muissa luvuissa kirjailija on elävöittänyt esimerkiksi taistelukuvauksia ja hyödyntänyt myös muita lähteitä. Näissä luvuissa olevat Jylhänmaan päiväkirjoista poimitut otteet on kursivoitu. Toisinaan oli vaikea erottaa, mikä oli tekijän tulkintaa, mikä perustui Jylhänmaan nauhalle sanelemiin kertomuksiin tai mikä oli poimittu muista lähteistä.

Jylhänmaa kuului vanhempaan, sotakokemusta omaavaan ikäluokkaan ja hänestä tuli niin sanottu divisioonan mies. Hänet sijoitettiin Wiking-divisioonan ilmatorjuntapataljoonaan, ja samaan 37-millistä ilmatorjuntatykkiä käyttämään valittiin viisi muuta suomalaista. Koulutus tuntui talvisodan käyneestä miehestä pikkumaiselta simputukselta, minkä lisäksi saksankieliset komennot aiheuttivat ongelmia kieltä taitamattomalle. Toukokuun lopulla saapuneet miehet olivat jo kesäkuussa matkalla kohti itää. Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22.6.1941.

[¬– –] Aarne Jylhänmaa ei suurista maailmantilanteista ja niiden taustoista ollut millään lailla tietoinen. Muiden rivisotilaiden tavoin hänen näkemyksensä rajoittui siihen, mitä silmien edessä kulloinkin tapahtui. (113)

Edellinen sitaatti on poimittu kirjailijan historiallisesta katsauksesta. Rivisotilaan tietämättömyys tapahtumista korostuu muuallakin teoksessa. Toinen Lempisen vahvasti painottama ja usein toistama seikka on Waffen-SS:n eli Ase-SS:n ja poliisi- ja turvallisuus-SS:n ero, missä hän seuraa Mauno Jokipiin jälkiä. Jälkimmäiseen kuuluivat muun muassa Gestapo ja keskitysleiritoiminnot. Eroa halutaan korostaa, koska teoksen yksi tarkoitus on osoittaa vääriksi viimeaikaisten tutkimusten väitteet suomalaisten vapaaehtoisten osallisuudesta juutalaisten ja sotavankien surmiin. Tekijä onkin liittänyt teoksensa loppuun ”Noitavainot alkavat uudelleen” -luvun, jossa hän luettelee (ja arvioi) SS-joukkoihin lähteneistä suomalaisista kirjoitettuja teoksia. Lempinen tyrmää tutkimukset, joissa osoitetaan joidenkin SS-vapaaehtoisten osallistuneen tai edes voineen osallistua holokaustiin. Usein näissä teoksissa on siteerattu Saksaan lähteneiden päiväkirjamerkintöjä, esimerkiksi Lars Westerlundilla oli käytössään seitsemänkymmenenkuuden suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat. Sellaiset tutkijat kuin André Swanström, Oula Silvennoinen ja Tuomas Tepora saavat kovasanaisen tuomion. Tekijä olisi toki voinut mainita historiantutkijan ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän, jonka mukaan on varottava leimaamasta kaikkia vapaaehtoisia, vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin.

Millaisia olivat Jylhänmaan kokemukset itärintamalla? Koska sodan uskottiin kestävän vain 4–5 kuukautta, hytisivät miehet kesävaatteissa Ukrainan aroilla talven tullessa. Kylmyyden lisäksi toistuvia valituksen aiheita olivat huollon toimimattomuus, jatkuva nälkä ja jano, syöpäläiset, simputtaminen, auto- ja bensiinipula sekä hidas postinkulku.

Lähes kaikissa vapaaehtoisia käsittelevissä teoksissa kerrotaan Lembergin tapahtumista. Menossa oleva Ukrainan sota antoi oman sävynsä lukemiselle, sillä kyse on nykyisestä Lvivin kaupungista alueella, joka vuoteen 1945 kuului Puolalle ja sen jälkeen Ukrainalle. Lempisen teoksessa kerrotaan NKVD:n tekemistä murhista, surmatuista lapsista ja vankilassa tapetuista yli kahdestatuhannesta poliittisesta vangista sekä kostosta, joka seurasi puna-armeijan jätettyä kaupungin. Tapahtumien selostus muistuttaa Unto Parvilahden teoksessaan Terekille ja takaisin. Suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941–43 (1958) antamaa kuvausta. Molemmissa todetaan, että saksalaiset seurasivat tapahtumia sivusta. Seuraavassa otteessa Jylhänmaa kyselee tapahtumista aseveljiltään. Nämä kertovat ”teurastajien” olleen paikallisia, joiden silmissä ”paloi koston tuli”:

Minä ihmettelin, miten syyllisyys oli selvitetty.
”Ei siellä mitään ole voitu selvittää. Kaikki, joita epäiltiin yhteistoiminnasta venäläisten murhamiesten kanssa, pääsivät hengestään.”
Takaani kuului kysymys: ”Entäs meikäläiset?”
”Ai meikäläiset? Meikäläiset katselivat sivusta. Paikalliset toteuttivat omaa karmeaa näytelmäänsä aivan vapaasti. Ei mieliala täynnä raivoa olevaa valtavaa väkimäärää olisi pystyttykään pysäyttämään. Sitä on vaikea arvioida, olisiko haluttu vai ei.” (136–137)

Ote ei ole kursivoitu, joten se ei ole suora lainaus Jylhänmaan päiväkirjasta. Onko kertomus siis hänen kasetilleen sanelema vai onko kyse kirjoittajan teoksen alussa mainitsemasta tapahtumien elävöittämisestä? Olisin toivonut selkeämpää erottelua ja lähteiden nimeämistä. Toisaalta ymmärrän tekijän ratkaisun, sillä teos oli helppolukuinen ja paikoin sitä luki kuin jännitysromaania.

Lembergiin ja siellä tapahtuneisiin julmuuksiin palataan perääntymisvaiheessa. Vastaanotto on tällä kertaa erilainen: ihmiset ovat peloissaan ja vaihtavat vastaan tullessaan toiselle puolelle katua. Asukkaiden käytöstä ihmettelevää Jylhänmaata valistetaan ”toisen aallon” SS-miehistä, jotka etsivät ja tappoivat juutalaisia.

Keitä nuo tappajat olivat olleet? Kyllä minä olin havainnut, ettei juutalaisista jostakin syystä pidetty, mutta tappaminen oli eri asia.
Mihin helvetin kurimukseen tämä yksi puolalainen kaupunki oli joutunut ja miksi? (274)

Juutalaisvainoista oli kirjoitettu Suomen sanomalehdissä 1930-luvulla niin paljon, että sen luulisi olleen kaikkien vapaaehtoisten tiedossa jo ennen Saksaan lähtöä. Sami Eerola on Oula Silvennoisen tutkimusavustajana käynyt läpi suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1932–1945; esimerkiksi marraskuun 1938 kristalliyö oli etusivun uutinen Aamulehdessä.

SS-vapaaehtoisten tekoja ja tekemättä jättämisiä tullaan käsittelemään vielä monissa teoksissa. Lopullista totuutta yksittäisten sotilaiden tekemisistä tuskin koskaan saadaan.

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet. Bazar, 2021. 416 s.

Mainittakoon vielä, että ensimmäisessä luvussa puhutaan hiukan hämäävästi Aarnesta, joka oli palvellut SS-joukoissa ja pelkäsi vielä vanhuksena vainoojia. Teoksen lopussa paljastuu, että kyse on Aarne Kähärästä, josta Lempinen on yhteistyössä Manu Paajasen kanssa kirjoittanut teoksessa Pääkallosotilas: SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana (2018).

Teoksesta muualla:

Sami Eerolan kriittinen arvio teoksesta blogissa Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta (25.3.2022)

”Aarre Jylhänmaa todisti sodan kauhuja”. Aamulehti 24.10.2021, kirj. Sini Kuvaja.

”Saako kuka tahansa kirjoittaa kenestä tahansa”. Satakunnan kansa 24.10.2021, kirj. Ilari Tapio. Artikkelissa vastataan Jylhänmaan omaisen samassa lehdessä julkaistuun mielipidekirjoitukseen, jossa kirjoittaja kysyy, miksi omaisiin ei ollut otettu yhteyttä ennen kirjan kirjottamista ja julkaisemista.

”Kiisteltyjen rintamasotilaiden elämää taistelujen keskellä – kirja pohtii, kuka oikein on sotarikollinen”. Päivänlehti 10.12.2021, kirj. Kari Kallonen.

SS-vapaaehtoisten menneisyyttä käsitellään myös muualla. Norjalaisia Saksaan lähtijöitä oli noin 6000. Norjan yleisradion NRK:n sivuilla olevassa artikkelissa 91-vuotias Olav Tuff kertoo osallisuudestaan julmuuksiin. Yksi tällainen tapaus oli siviilejä täynnä olevan kirkon polttaminen. ”Vi brente en kirke med sivilister. Den tidligere norske SS-soldaten Olav Tuff fra Modum forteller for første gang om sin deltakelse i rystende krigsforbrytelser i Ukraina i 1941”. Artikkeli on julkaistu 1.10.2013 (kirj. Ola Flyum). Tuffin kerrotaan olevan ensimmäinen, joka murtaa hiljaisuuden, mutta hänkin toteaa, ettei olisi voinut tehdä mitään ja että hän totteli vain käskyjä.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema

Kustantajien katalogeja selatessa ei voi olla huomaamatta jännityskirjallisuuden suurta osuutta käännetystä kirjallisuudesta. Tero Vainio kirjoitti aiheesta Kalevassa kommentoidessaan Kulttuurirahaston lanseeraamaa uutta tukimuotoa, jonka tarkoitus on edistää maailmankirjallisuuden kääntämistä. Tukea hakee kustantaja ja hakuaika on nyt maaliskuussa 2022.

Valitessani viime syksynä kirjallisuuspiiriimme luettavaa – teemana tänä lukuvuonna tanskankielinen kirjallisuus – törmäsin samaan asiaan: hakutuloksissa vallitsevana genrenä on jännityskirjallisuus. Joki-kirjastojen tietokannasta löytyy kaksikymmentäyksi vuosina 2020–21 julkaistua alkuaan tanskan kielellä ilmestynyttä romaania. Näistä neljätoista kuuluu jännityskirjallisuuden eri lajityyppeihin. Norjankielisissä romaaneissa suhde on 29/18. Pohjoismaisista kielistä eniten käännetty on tietysti ruotsi, jossa jännityskirjallisuuden ja muiden romaanien suhde oli suunnilleen sama (karkeasti laskettuna 160/93).

Miksi tämä johdanto? Ensimmäinen ajatukseni oli, että en ota yhtään jännitys-, rikos- tai poliisikirjallisuuden edustajaa mukaan, koska niitä luetaan muutenkin paljon. Mutta sitten eteen tuli Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin Merenneidon kuolema. Poikkeuksellisen teoksesta tekee se, että tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun Kööpenhaminaan ja pääosassa on Hans Christian Andersen. Kyseinen lajityyppi – historiallinen jännityskirjallisuus – on 2000-luvulla noussut vahvasti myös Suomessa. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa liikutaan 1920-luvun Helsingissä, Pekka Hyytin romaaneissa 1930-luvun Tampereella ja Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjassa Lahdessa 1920-luvulta 1940-luvulle – vain muutamia mainitakseni.

Merenneidon kuolema on kirjoitettu kolmen kirjailijan yhteistyönä, sillä Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka taakse kätkeytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich, molemmat ovat sekä elokuvaohjaajia että kirjailijoita. Heidän salanimellä A. J. Kazinski julkaistusta tuotannosta on suomennettu vain Viimeinen hyvä ihminen (2011). Merenneidon kuolema -romaanin alkulehdillä kerrotaan Andersenin pitäneen säännöllisesti päiväkirjaa lukuun ottamatta puolentoistavuoden jaksoa alkaen kesästä 1834. Tekijät ovat sijoittaneet tarinan kyseisen vuoden syksyyn noudattaen näin historiallisen romaanin sääntöä, jonka mukaan kirjailija voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan niin sanotuilla harmailla alueilla, joista ei ole lähteitä.

Nuori, prostituoituna työskennellyt Anna löydetään murhattuna ja silvottuna. Andersen on käyttänyt häntä mallina siluettikuviin.

Anna ei ole koskaan nähnyt kenenkään kääntelevän saksia ja leikkelevän niillä paperia tuolla tavalla ja noin taitavasti, ei edes räätälisedän. Hän ihailee sitä – miehen kykyä luoda kauneutta ja saada kaikki muu katoamaan. Jäljelle jää paperinohut painos Annasta hiukset valtoimenaan ja luontoa uhmaavine muotoineen, poissa on kaikki rumuus. lukuisat asiakkaat jotka ovat jättäneet jälkensä Annan silmiin, hänen puuttuva etuhampaansa ja huolesta kielivät juonteet otsassa, huoli pikku-Mariesta – –. (10)

Tekijät käyttävät hyväkseen Andersenista yleisesti tunnettuja seikkoja; taito paperinleikkaajana ja tarinoiden kertojana, hiukan kolho olemus, pettymys teatteriuran kariutumiseen, ystävyys Edvard Colliniin ja oletettu homoseksuaalisuus tuodaan kaikki esiin. Useille rikosromaaneille tyypilliseen tapaan päähenkilö eli Andersen joutuu syytetyksi murhasta ja alkaa sen vuoksi tutkia tapausta yhdessä Annan sisaren Mollyn kanssa. Yhdessä he – Mollyn sanoin paperinleikkaaja ja huora – muodostavat sopivan omalaatuisen parin:

– Emme löydä murhaajaa millään. Katso nyt meitä, Hans Christian sanoo särkyneellä äänellä ja hakee katseellaan jotain, mistä he voisivat peilata itseään. – – Hän tarttuu Mollya käsivarresta, tämä riuhtaisee itsensä irti mutta antautuu silti heidän heijastukselleen ikkunassa. Siinä he seisovat vieretysten, laiha kirjailija, puoliksi varis, puoliksi ihminen nukkavieruissa mustissa vaatteissa ja liian lyhyissä housuissa. Ja Molly mekko ryvettyneenä helmasta, johon muta ja lika ovat tarttuneet, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä useimpien katseet eivät koskaan yllä niin alas, ne pysähtyvät rinnoille tiukasti kiristetyn kullanvärisen korsetin nyöreihin ja punaisiin hiussuortuviin, jotka ryöppyävät joka suuntaan ja joista vain kuuliaisimmat on koottu nutturalle.
– Emme näytä lainkaan hullummilta, Molly sanoo. (104–105)

Jos pystyy hyväksymään Andersenin päähenkilöksi ja jossain määrin epäuskottavan motiivin murhille, on perinteisen rikoskirjallisuuden ystävällekin tiedossa viihdyttäviä hetkiä vauhdikkaiden juonen käänteiden parissa. Romaanin ansiot ovat mielestäni kuitenkin aivan muualla. Andersenin elämänvaiheiden ohella teoksessa vetoaa erityisesti miljöön kuvaus. Lukija pääsee sukeltamaan osaksi 1830-luvun suurkaupungin kuhinaa ja näkemään niin köyhien kuin rikkaiden osan. Luokkaerot ovat valtavat, sen saa Molly huomata päästessään palvelijana näkemään kuninkaallisten yltäkylläistä elämää.

Kaupungin lika, kurjuus ja löyhkä kuvataan lukijaa säästelemättä – kuvaus tuo mieleen Patrick Süskindin 1700-luvun Pariisiin sijoittuvan romaanin Parfyymi: erään murhaajan tarina (1986), joka alkaa kuvauksella lemuavasta kalatorista, jonne päähenkilö syntyy. Murhaajan toista uhria Andersen ja Molly etsivät ”paskajärvestä”, jonne tyhjennetään kaupungin jätteet.

[Molly] tuijottaa suurkaupungin asukkaiden jätösten käsittämätöntä taistelutannerta. Rikkaat, köyhät, kerjäläiset ja kuninkaalliset, täällä kaikki ovat samanarvoisia. Sadoittain ruskeita puusaaveja seisoo valkoisen auringon alla ja kuplii ja löyhkää. Niiden takana virtaa ruskea paskajoki, joka on muodostanut suvantokohtaan järven, ihmisten ulosteiden mutaisen meren. Eräänlaisen helvetin maan päälle, Molly ajattelee. (154)

Groteskeja kuvauksia riittää, sillä Andersen ja Molly käyvät vankilassa, mielisairaalassa ja kulkevat tunneleissa kaupungin alla jahdatessaan murhaajaa. Pohjoismaisille jännitysromaaneille tyypilliseen tapaan teoksessa on yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu etenkin vallan väärinkäyttöön.

Koronarajoitusten vuoksi käsittelimme romaanin etälukupiirissä. Osallistujat kiittelivät ajankuvaa, vaikka teos muuten jakoi mielipiteet, mikä on vain hyvä, kun kyse on lukupiirikirjasta. Tapanani on pyytää kouluarvosana luetulle teokselle, ja nyt arvosana liikkui kuuden ja yhdeksän välillä. Entä oma arvosanani? Vahva kahdeksan, ja pisteet menevät nimenomaan erinomaiselle miljöön kuvaukselle.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema. Suom. Katarina Luoma. Minerva, 2021. 470 s.

Kulttuuritoimituksen Anne Välinoro vertaa romaania rikossarjoihin Silta ja DNA.

Teoksesta myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat ja Mummo matkalla.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Valinta kertoo naisista sodassa. On kevät 1941. Raakel pukeutuu ylioppilasjuhlissaan tädiltään Elisabethilta saamaansa lottapukuun, mikä järkyttää Greta-äitiä niin, että tämä saa migreenin ja tokaisee poistuessaan, että ”[e]tsi sieltä sitten edes itsellesi mies” (10). Sodan odotetaan puhkeavan milloin tahansa, mutta Raakel ei suinkaan pääse itärintamalle, siitä Greta pitää huolen, vaan määränpäänä on viestintälotan tehtävät Hangossa.

Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta kansikuva.

Raakel on alussa lapsellinen ja intomielinen. Hän näkee itsensä milloin keksimässä uutta salakirjoitusta, milloin välittämässä ratkaisevan tärkeää viestiä tai pelastamassa ihmisiä Helsingin pommitusten keskellä. Raakelin naiiviutta korostetaan jopa ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se toimii tehokkaana vastakohtana tulevalle, sille mitä hän joutuu kokemaan rintamalla ja miten nämä kokemukset vähitellen muuttavat häntä. Laitonen on kirjoittanut Raakelin samaistuttavaksi hahmoksi, joka tekee virheitä niin työssään kuin ihmissuhteissaan. Viestilottana hän muun muassa sortuu inhimilliseen uteliaisuuteen ja jää kuuntelemaan puheluita kuin pahinkin ”sentraalisantra”.

Laitonen kirjoittaa naisten sotahistoriaa ja kuvaa laajasti lottien tehtäviä. Jouduttuaan pois viestijaostosta Raakel lähtee ilman komennusta rintamalle ja pääsee muonituslotaksi, minkä jälkeen hänet siirretään varusjaostoon ja lopulta hän päätyy vainajien pesijäksi. Naisten tekemää työtä ei aina arvosteta, mikä tuodaan esiin yksittäisten sotilaiden huuteluna (”Ei täällä naisia tarvita!”) ja Kotilieden toimittajan kommentteina siitä, että kotirintamalla tehty työ on arvokkaampana kuin niiden lottien, jotka ovat ”karanneet” rintamalle. Pesulassa työskenteleviä naisia haastattelemaan tullut toimittaja Kurvinen paheksuu Raakelin aikomusta aloittaa sodan jälkeen opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, sen sijaan että tämä kiirehtisi naimisiin ja tuottaisi valtiolle sodassa uhrattujen tilalle uusia taimia: ”Lapsia, lapsia tämä maa kaipaa, koulutus on täysin toissijaista” (248).

Toimittajan tietämättömyys ja teennäisyys ärsyttävät Raakelia.

Muonittajan työssä Kurvista näytti kiinnostavan vain se, miten ihmeessä naiset saivat nukuttua teltassa, talvella. Hämmästely tuntui niin teennäiseltä, että Raakelin olisi tehnyt mieli repiä hienotunteisuuden verho alas kertomalla miten käydään riukupaskalla, mutta hän sai hillittyä itsensä. (246)

Naisten kokemukset tuodaan esiin niinkin proosallisessa asiassa kuin henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa. Raakel miettii, miten toimia rintamalla kuukautisten kanssa ja missä pestä ”toptyykit”, jotka ”piti pestä salaa ja laittaa kuivumaan jonnekin katseen ulottumattomille” (66). Historiallisia sotaromaaneja on tullut luettua melkoisesti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen, jossa kuukautiset ja pohdinta siitä, miten toimia rintamaoloissa tuodaan esiin täysin luonnollisena asiana. Näin siitäkin huolimatta, että etenkin nuoret naiset ovat 2000-luvulla tarttuneet teoksissaan sota-aiheisiin.

Raakel joutuu tottumaan kylmään ja nälkään, pesemättömiin vaatteisiin ja pitkiksi venyviin työpäiviin. Sodan edetessä suureelliset kuvitelmat urotöistä vaihtuvat ymmärrykseen sodan todellisuudesta. Kotilomalla hän näkee rampautuneita sotilaita ja nälkiintyneitä lapsia ja häpeää, sitä että oli joskus ”suorastaan toivonut että sota syttyisi”.

Ja minkä takia?
Vain senkö tähden, että hän halusi osaksi sitä seikkailua, joka viimeistään nyt oli näyttänyt hänelle rumat, likaiset ja luotaantyöntävät kasvonsa? (380)

Nurkkatansseissa Raakel tutustuu Voittoon, jonka hahmossa tuodaan esiin se, miten sotakokemukset muuttavat ihmistä – ei liene sattumaa, että hänet on nimetty Voitoksi. Eri tavoin ruhjoutuneet vainajat, joita Raakel joutuu käsittelemään, karkottavat viimeisetkin harhaluulot sodan ylevyydestä. Raakel miettii, millainen tulevaisuus sodasta palaavia odottaa.

Miten kukaan sodan nähnyt – – saattoi aloittaa opiskelunsa ja tähdätä tulevaan, kun mielessä kummittelivat näyt jostain sellaisesta mitä kukaan ei ollut koskaan toivonut, mutta mihin he kaikki lopulta olivat osallistuneet. Suomi olisi täynnä Voittoja, nuoria miehiä, jotka säpsähtelivät äkillisiä ääniä, naisia, jotka olivat joutuneet liimaamaan hymyn naamalleen vaikka tiesivät mitä oli tapahtumassa, tiesivät että heidän kohtaamansa ihmiset saattoivat seuraavassa hetkessä olla poissa. (414)

Kirjailija tuo tarinan lomassa esiin tutkimuskirjallisuuden esiin nostamia asioita, kuten lottien ja työvelvollisten moraaliin kohdistuneet ennakkoluulot, pappien kotiin kirjoittamien suruviestien kaavamaisuuden, joka saattoi peittää alleen vähemmän sankarillisen toiminnan, sekä turtumisen väkivaltaan, joka ilmeni esimerkiksi vihollissotilaiden ruumiiden häpäisynä.

Laitosen Valinnan kerrotaan aloittavan naisten sotaa kuvaavan romaanisarjan. Raakel palaa kotiin, kun jatkosota on päättynyt ja Lapin sota alkamassa; liikutaanko seuraavassa osassa siis pohjoisen maisemissa? Ehkä, mutta melkein toivoisin, että kirjailija palaisi ajassa taaksepäin ja kertoisi lisää Gretan taustasta ja ennen kaikkea paljastaisi, mitä Elisabeth teki sisällissodan aikana.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi, 2022. 479 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Leena Reikko)

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Antti Majander)

Tammen esittely teoksesta ja kirjailijasta

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Lars Myttingin Sommen kuusitoista puuta tuli eteeni hyllyttäessä, ja kun ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut vuonna 2020 ilmestynyttä, lähes viisisataasivuista romaania, se oli hankittu ostotuella, vähälevikkisen laatukirjallisuuden hankintaan myönnetyllä tuella, ja tullut kirjastoomme pari kuukautta aikaisemmin. Jokaisen kirjojen ystävän ikuinen ongelma on se, että kaikkiin kiinnostaviin teoksiin ei ehdi tutustua, mutta kuinka paljon ilmestykään teoksia, joihin ei koskaan edes törmää. Onneksi tämä teos osui käteeni.

Lars Myttingin romaanin Sommen kuusitoista puuta kansikuva.

Mytting on aiemmin kirjoittanut kansainvälistä menestystä saaneen tietokirjan Täyttä puuta (2013), ja puilla on iso rooli myös tässä romaanissa, sillä tarina kiertyy kuudentoista Sommen taistelukentällä kasvaneen arvokkaan saksanpähkinäpuun ympärille. Norjan Saksumissa asuva Edvard Hirifjell pääsee vanhempiinsa liittyvän salaisuuden jäljelle, kun hän isoisänsä kuoleman jälkeen löytää papereita tämän jäämistöstä. Edvard menetti vanhempansa ollessaan kolmevuotias, ja hänellä on vain hajanaisia muistikuvia tapahtumista. Vanhemmat menehtyivät Authuillessa Pohjois-Ranskassa vuonna 1971, kun he jostain syystä olivat menneet ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelukentän aidatulle alueelle ja altistuneet vanhoista kranaateista peräisin olleelle kaasulle.

Mytting vyöryttää lukijan eteen monella aikatasolla ja useissa eri maissa liikkuvan monipolvisen tarinan. Mutkikkaan juonen seuraamista vaikeuttaa osaltaan se, että jotkut henkilöt esiintyvät monella eri nimellä. Sinnikkäät tutkimukset vievät Edvardin Shetlantiin etsimään tietoa isoisänsä Einar-veljestä ja sieltä mutkien kautta Ranskaan. Itse asiassa juoni on sen verran koukeroinen, että luovun yrityksestä selittää sitä enempää. Sen sijaan poimin tähän loppuun muutamia sitaatteja – henkilöhahmojen monisärmäisyys, ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumien nivoutuminen Edvardin suvun historiaan ja se, miten taitavasti ja rakkaudella kirjailija kuvaa visakoivusta ja saksanpähkinäpuusta tehtyjä esineitä tekevät romaanista lukemisen arvoisen.

Edvard lukee löytämiään papereita ja ”kelaa Hirifjellin aikaa taaksepäin”.

Vuodet kävivät synkemmiksi ja synkemmiksi. Hylkäys karjamajan palovahinkojen korvauksesta. Maanpetturuustuomio vuodelta 1946. Putosin keskelle sotavuosia. Heidän Nasjonal Samling -jäsenkorttinsa. Kymmeniä kuivuneilla kuminauhoilla sidottuja kirjekuoria. Hakaristejä, kotkia ja sensuurileimoja. (81)

Isoisä oli kuulunut kansallissosialistiseen Nasjonal Samling -puolueeseen, ja yhä vielä hänen autonsa kylkeen piirreltiin hakaristejä. Einar puolestaan liittyy Ranskassa vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hän yrittää löytää rakastettunsa Isabellen siinä onnistumatta. Einar palaa Shetlantiin murtuneena ja rappiokunnossa. Agnes, johon Einar on tutustunut aiemmin, auttaa häntä. Kiitokseksi Einar pistää Agnesin hiussalongin sisustuksen uusiksi:

Kaunein huonekalu oli lipasto, jossa oli kolmekymmentä pientä laatikkoa saksille ja pikkuesineille. Jokainen laatikko oli päällystetty kiiltelevillä helmiäistipoilla, ja suljettuina ne muodostivat lipaston pintaan tulppaanin ääriviivat, samanlaiset kuin lampuissakin.
”Kaikki ajopuusta”, Einar sanoi. ”Kuten sinä ja minä.” (214)

Sommen taistelun kuvaus on kaikessa groteskiudessaan vaikuttava. Taistelu on jatkunut heinäkuun alusta lähtien, ja kymmeniätuhansia sotilaita on kuollut heti ensimmäisinä päivinä.

Konekiväärit täplittivät koko etulinjaa ja tappoivat aggressiivisimpien etenemisten aikana sadoittain miehiä vain muutamissa minuuteissa. Kasapäin sotilaita jäi roikkumaan piikkilanka-aitoihin, joista heitä ei saatu irti. He mätänivät kesähelteessä, liha alkoi riippua velttona ja löysänä. Jopa niitä ruumiita, jotka oli saatu haudattua, oli vaikea pitää maan sisässä, sillä jokainen vastahyökkäys räjäytti raadot uudelleen esiin. (277)

Kuvauksen keskellä lukijaa muistutetaan siitä valtavasta asiantuntemuksen ja osaamisen määrästä, jonka valtiot tuhlasivat tappaakseen miljoonia ihmisiä: ”Sillä työvoiman ja tietotaidon määrällä olisi voinut rakentaa pyramidin päivässä” (278).

Pelto- ja kirkkomaat, metsät ja kylät muuttuivat kaikki silmänkantamattomiin jatkuvaksi rapavelliksi. – – Uudet sotilaat ihmettelivät pieniä pilviä, jotka näyttivät roikkuvan suoraan maan yläpuolella ja näkyivät viidenkymmenen metrin päähän. Vasta tunnistaessaan korviinsa epätodellisen kovana kantautuvan surinan he ymmärsivät, että pilvet olivat ruumiilla herkuttelevia kärpäsparvia. (278)

Pidin romaanista, mutta olen samaa mieltä Veijo Hietalan kanssa (Turun Sanomat 21.7.2020): kaikkea oli vähän liikaa ja teos olisi vielä parempi, jos kirjailija olisi tiivistänyt kerrontaa. Anne Cathrine Straume moittii teosta Norjan yleisradion sivuilla julkaistussa arviossaan paljolti samoista asioista: kirjailija ei tunnu luottavan siihen, että lukija osaisi ajatella itse (julkaistu 15.9.2014). Straume viittaa myös alkuteoksen ”kryptiseen” otsikkoon Svøm med dem som drukner, mutta ei lähde tulkitsemaan sitä. Kerrankin suomennettu nimeke tuntuu osuvammalta, vaikkakin alkuteoksen otsikko, joka viittaa uimiseen hukkuvan kanssa, antaa enemmän tulkintamahdollisuuksia. Teoksen lopussa tapahtuu Shetlannin myrskyävällä rannikolla kohtaus, johon otsikko voisi viitata konkreettisesti, mutta sillä on myös symbolinen merkitys, joka viitannee rinnalla kulkemiseen. Lue myös Mummo matkalla -blogin arvio.

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta (Svøm med den som drukner). Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2020

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin Palermotien taivaallinen laulu on uskomaton runsaudensarvi, joka saa lukijan pään pyörälle. Tarinassa seurataan tanskalais-ruotsalais-venäläisen suvun vaiheita ja liikutaan eri puolilla Eurooppaa, tavataan sirkustaiteilijoita, lauletaan oopperoissa ja hurmaannutaan väreistä. Teoksessa ylevä ja groteski yhdistyvät kokonaisuudeksi, jota voi kutsua elämäksi.

Tanskalaisen yrityksen perijä Hannibal Severin Møller rakastuu Venäjällä Sirkus Sowalskajassa esiintyvään pieneen, mustasilmäiseen Varinkaan, jonka taikuri sahaa ilta toisensa jälkeen kahtia. Varinka on menettänyt rakastettunsa Vadimin, kun tämä epäonnistuneen trampoliinihypyn seurauksena katoaa virtahevon kitaan. Varinka saapuu Kööpenhaminaan mukanaan sarkakangassäkki ja venäjänkielinen Anna Karenina, jota kertoo äitinsä lukeneen hänelle. Hannibal on riemuissaan: ”Aivan mahtavaa! Vaimoni rakastaa venäläistä kirjallisuutta. Hän tulee vielä yllättämään minut.” (35) Yllättää Varinka todella osaa, sillä hän kiroilee jatkuvasti ja on kiinnostuneempi vinttikoirakilpailuista ja vedonlyönnistä kuin musiikista tai kirjallisuudesta.

Varinkan ja Hannibalin ainoa tytär Eva menee naimisiin ruotsalaisen kyyhkystenkasvattajan kanssa. Eva ja Jan Gustav saavat kolme tytärtä. Kaksoset Esther ja Olga syntyvät uudenvuodenyönä: ”Olga syntyi nupit kaakossa eikä häntä sen koommin saatu hiljaiseksi” (52). Olga löytää isoisänsä gramofonin ja päättää oppia laulamaan levyltä kuulemansa napolilaisen diivan tavoin. Esther puolestaan näkee kaiken väreissä ja etsii tunnustusta taidemaalarina. Isosisko Filippa on syntynyt vammaisena, mutta se ei estä häntä perehtymästä tieteisiin. Kun Esther kertoo ensimmäisestä seksikokemuksestaan, Filippa valistaa häntä ja muita kuulijoita – joukossa naapurin Johan, tämän kehitysvammainen Vibeke-sisar ja kaikkea mahdollista ”farkuttava” vinttikoira Igor – sneaky fucker -teesistä, joka elää Darwinin vahvimman eloonjäämisteorian rinnalla: alfauroksen kerätessä haaremia beetauros onnistuu levittämään kehnompia perintötekijöitään osalle naaraista.

Katson Igoria, joka kieriskelee selällään ja päästää mojovan pierun. Sitten katseeni siirtyy vinoselkäiseen Filippaan ja Vibekeen, jonka silmät ovat kuin taivaankappaleet. – – Ilman sneaky fuckeria ketään meille tärkeää ei olisi kelpuutettu lajimme edustajiksi. (139)

Tarinan kaikkitietävänä kertojana esiintyy Esther, joka tosin joutuu myöntämään, ettei hänen tiedoissaan ole kehumista. Tämän hän tunnustaa, kun Eva kertoo Varinkan äidin joutumisesta tsaarin vankityrmään, josta tämä ei enää palannut. Kun saksalaiset toisen maailmansodan aikana ulottavat vainonsa Tanskan juutalaisiin, kieltäytyy Varinka pakenemasta. Perhe valehtelee etsimään tulleille saksalaisille hänen olevan kaukainen sukulainen, joka on karannut sirkuksen mukana. Tapaus saa isoisän ja Varinkan jälleen lähentymään.

Olga ja Esther tavoittelevat taiteellisia unelmiaan, rakastuvat, tulevat jätetyiksi, parantelevat särkyneitä sydämiään, kunnes ovat valmiita rakastumaan uudelleen. Kun Olgalle selviää aviomiehen uskottomuus, hän maustaa keiton Varinkan salaisella kielonkukkaliemellä, joka takaa sen, että ”ne paskiaiset saavat istua koko yön vessassa pää pöntössä” (286). Raamatun Korkeasta veisusta, joka kielellään hurmasi teini-ikäiset tytöt, puuttuu Olgan mielestä yksi säkeistö:

Se, jossa kerrotaan miten voimakasta rakkaus on silloin, kun toinen on rumimmillaan ja vihaisimmillaan! Ei mitään liljoista ja kyyhkyläisistä vaan siitä, millaista on rakastaa kuin VIRTAHEPO! (288)

Mikään muu eläin kuin teoksen kannessakin esiintyvä virtahepo tuskin havainnollistaisi yhtä hyvin tarinan rosoisuutta, lämpöä ja kauneutta – puhumattakaan yllätyksellisyydestä, olihan virtahepo alkuaan vahinko, sillä Varinkan isä oli tilannut norsun.

Bjergfeldt on kirjailija ja laulaja-lauluntekijä, joka työpajoissaan opettaa muun muassa kehitysvammaisia lapsia. Riemastuttavan kielellisen ilottelun keskellä Bjergfeldt välittää sanomaa jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioittamisesta ja elämän hyväksymisestä sen kaikessa monimuotoisuudessaan.

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu. Suom. Outi Menna. Into, 2022. 367 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Into-kustannuksen sivuilla.

Annette Bjergfeldtin sivut.

« Vanhemmat artikkelit