Kategoria-arkisto: 2022

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kolonialismi yhdistetään usein löytöretkiin ja kaukaisiin siirtomaihin, joita Espanja, Ranska ja Britannia hallitsivat aina 1900-luvulle saakka. Tämän ajattelutavan mukaan Suomella ei olisi mitään tekemistä kolonialismin kanssa. Käsite on kuitenkin niin moniselitteinen, että olisi mielekkäämpää puhua kolonialismeista monikossa; teoksen johdannossa mainitaan esimerkkeinä asutus-, luonnonvara-, plantaasi, kauppa-, lähetystyö- ja kulkureittikolonialismi. Nämä erilaiset kolonialismin muodot eivät ole ”siistejä ja yksioikoisesti määriteltäviä ’tyyppejä’ vaan jatkuvasti muuttuvia historiallisia prosesseja, joita muokkaavat sekä kolonisoijat että heidän kohtaamansa yhteisöt” (22).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen kansikuva.

Kolonisoijan ja kolonisoidun suhde on sekin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen:

Kolonialismi ei olekaan koskaan pelkästään kolonisoijien tavoitteiden yksisuuntaista toteuttamista vaan monitahoista vuorovaikutusta, jossa osansa saavat niin julma väkivalta kuin poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset neuvottelut ja kompromissit. (22)

Kolonialismin vaikutukset ovat myös hyvin pitkäkestoisia, mikä näkyy esimerkiksi vanhojen siirtomaiden taloudellisissa ja poliittisissa rakenteissa, kulttuurissa ja uskomuksissa.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen artikkelien kirjoittajat valottavat käsitteen moniselitteisyyttä tarkastelemalla Suomen rajaseutuja, kuten Saamenmaata eli Sápmia, Petsamoa ja Itä-Karjalaa. Suuri osa artikkeleista käsittelee suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisia ja Petsamoa (ks. teoksen sisällysluettelo). Muita aiheita ovat muun muassa autonominen Suomi, jota Timo Särkkä tarkastelee brittiläisen aikakauslehdistön ja Rinna Kullaa neljän kansainvälisen historioitsijan tekstien kautta. Tiina Seppä analysoi puolestaan Samuli Paulaharjun kirjeenvaihtoa vuodelta 1918, jolloin tämä osallistui Vienan Karjalaan suuntautuneeseen retkikuntaan. Paulaharju kuvaa kirjeissään kuulusteluja ja teloituksia ja ilmaisee halunsa päästä tappamaan punaisia – tämä vahva oikeistolaisuus oli ristiriidassa Paulaharjusta muodostamani mielikuvan kanssa. Paulaharju vahvisti omaa identiteettiään toiseuttamalla niin punaiset kuin heimokansat, mikä tarkoitti ”vastapuolen taistelijoiden kuvaamista likaisina, raakoina ja eläimellisinä ja karjalaisten esittämistä ymmärtämättöminä ja sivistymättöminä” (220). Liisa Vuonokari-Bonström tarkastelee suomalaisten ristiriitaista roolia itärajan takana, erityisesti Petroskoissa, jonka suomalaiset nimesivät Äänislinnaksi: alueelle tultiin vapauttajina mutta tosiasiassa siellä sovellettiin ”ankariin sääntöihin nojautuvaa miehityshallintoa” (238).

Esittelen tarkemmin vain Tuomas Teporan artikkelin ”Kamppailu ruotsalaismaasta”, joka käsittelee karjalaisten asuttamista ruotsinkielisille alueille talvi- ja jatkosodan jälkeen. Olen törmännyt aiheeseen tutkiessani historiallisia romaaneja, joista kohta lisää. Tässä tapauksessa kyse on rajoista ja rajaseudusta Suomen sisällä.

Kamppailuun sekoittui 1900-luvun alun suomalaisuusliikkeen kokemaa alemmuutta ruotsin kieltä kohtaan ja ruotsinkielisten alueiden asukkaiden hätää oman kielialueen pirstoutumisen edessä. (300)

Tepora viittaa artikkelinsa alussa eduskunnassa 2009 ulkomaalaislain käsittelyssä käytyyn sananvaihtoon, jossa perussuomalaisten Pentti Oinonen luki katkelman 1940 syksyllä ilmestyneestä Svensk vakt -lehdestä – väittäen tosin tekstin olevan Hufvudstadbladetista – jossa ”rasistisilla kielikuvilla höystettynä” tyrmättiin karjalaisen siirtoväen asuttaminen ruotsinkielisille alueille. Svensk vakt, jota ilmestyi vain yksi numero, vaati etusivullaan, ettei tuumaakaan ruotsalaista maata tulisi luovuttaa, ennen kuin ruotsinkielisten alueiden säilyminen turvattaisiin (”Ej en tum av svenska jorden innan Svensk-Finlands fortbestånd tryggats”) . Oinonen halusi kääntää huomion pois puolueeseen kohdistetuista rasismisyytöksistä syyttämällä rasismista maahanmuuttomyönteistä Ruotsalaista kansanpuoluetta. Keskustelu ja RKP:n Astrid Thorsin ”tunteikas” vastaus sai runsaasti medianäkyvyyttä. Yleisönosastoilla toistettiin sitkeästi elänyttä väitettä siitä, että ruotsinkielisille alueille ei olisi asutettu karjalaista siirtoväkeä.

Tämä ei pidä paikkaansa, sillä ruotsinkielisille alueille sijoitettiin noin 13000 maataloudesta elinkeinonsa saanutta karjalaista, minkä lisäksi etenkin Etelä-Suomen kaksikielisiin kaupunkeihin ja taajamiin muutti omatoimisesti runsaasti suomenkielistä työväestöä ja keskiluokkaa. (298)

Talvisodan jälkeen Suomi oli valtavan ongelman edessä: yli 400000 menetetyiltä alueilta paennutta oli asutettava mahdollisimman nopeasti. Pika-asutuslailla lohkottiin maataloudesta eläneille valmista viljelysmaata lähinnä Etelä-Suomesta. Taustalla oli paitsi inhimilliset syyt myös pelko väestön radikalisoitumisesta, jos heille ei voitaisi osoittaa maata ja asuinpaikkaa. Pitkään vaalittu talvisodan henki alkoi rakoilla jo syksyllä kaikilla alueilla, joille siirtoväkeä ohjattiin. Etelä-Suomen lisäksi karjalaisia asutettiin myös Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille. Täällä kuitenkin jo tilakoko, joka usein oli alle 25 hehtaaria, rajoitti lohkomista.

Jatkosodan päätyttyä oltiin jälleen samassa tilanteessa. Osalle karjalaisista evakuointi oli jo toinen, koska he olivat ehtineet palata takaisin kotiseuduilleen. Syksyllä 1945 hyväksyttiin maanhankintalaki, jonka perusteella siirtoväen ohella myös rintamamiehet saivat maata. Lakiin liitettiin kielipykälä, jonka mukaan kielisuhteet saivat asutuksen myötä muuttua vain kaksi prosenttia. Luovutusvelvollisten maanomistajien oli korvattava säästynyt maa puolitoistakertaisena esimerkiksi raivauttamalla maata muualta. Pohjanmaalla oli keväällä 1945 ennen tasaussiirtoja 17000 evakkoa. Joissakin kunnissa evakkoja oli jopa 10–20 prosenttia väkiluvusta. Osa kunnista oli lähes täysin yksikielisiä ja paikkakunnalta saattoi löytyä vain muutamia suomea puhuvia. Siirtoväen joukossa oli puolestaan karjalaa puhuvia ortodokseja, joten kulttuurien yhteentörmäys oli väistämätön. Erityisesti mieliä kuohutti kysymys koulunkäynnin järjestämisestä, sillä usein kunnassa oli vain ruotsinkielinen kansakoulu – suomenkielisten koulujen perustamisen pelättiin johtavan karjalaisten juurtumiseen paikkakunnille.

Artikkeli sai ottamaan luettavaksi Teporan yhdessä Aapo Roseliuksen kanssa kirjoittaman teoksen Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950 (2020). Sen verran olen ehtinyt teosta vilkaista, että ”karjalaiskortti” (mt. 286) nostetaan säännöllisesti esiin, kun halutaan mollata maahanmuuttomyönteistä RKP:tä. Näin toimi kokoomuslainen Raimo Ilaskivi vuonna 1998, kun häntä syytettiin populismista hänen pakolaisvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 2006 kirjoitti emeritusprofessori Kalevi Wiik Turun Sanomien Puheenvuoro-palstalla otsikolla ”Siirtolaisia ei sijoitettu Etelä-Suomen ruotsalaisalueille”. Wiik ei saa faktojaan oikein, vaikka viittaa Silvo Hietaseen, joka on kirjoittanut siirtoväen asuttamisesta väitöskirjan ja useita artikkeleita.

*****

Muutamat sota-ajasta kirjoittaneet pohjalaiset kirjailijat ovat sivunneet siirtoväen asuttamista ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Ensimmäistä kertaa törmäsin aiheeseen tutkiessani Lars Sundin historiallisia romaaneja. Erikin kirjassa (2004, alkuteos Eriks bok 2003) Siklaxiin saapuu yli 200 karjalaista tavaroineen ja lehmineen. Teos tuo hyvin esiin kuntalaisten ristiriitaiset tunteet, kun toisaalta tunnetaan sääliä kotinsa menettäneitä kohtaan, toisaalta ollaan huolissaan seurauksista. Yksi henkilöistä sanoittaa joidenkin tunteman pelon alueen tahallisesta suomalaistamisesta:

Valtio on asettanut komitean joka valmistelee ehdotusta pikakolonisaatioksi niin kuin ennen talvisotaa. Ruotsalaisten kuntien on pakko perustaa kansakouluja karjalaislapsille. Meidän kuuluu omilla verovaroillamme kustantaa oma suomalaistamisemme. (Erikin kirja, 208–209.)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016) Maria palaa miehensä kanssa Amerikasta Suomeen 1948. Heitä varten rakennettuun taloon on majoitettu karjalaisperhe. Vaikka Maria ja Rikard odottavat, että perhe muuttaisi pois, jotta he saisivat talon käyttöönsä, säälii Maria isätöntä perhettä ja toivoo että voisi ymmärtää heidän kieltään. Kokemukset siirtolaisuudesta auttavat Mariaa ymmärtämään sotaa paenneita:

[T]unnistin itseni heidän silmissään, ja heidän ruumiinliikkeissään kun he kulkivat tietä pitkin ohitse eikä heillä ollut ketään ketä tervehtiä. Siinä että he olivat joutuneet muuttamaan pois kotoaan, läheistensä luota, eläimiensä luota, peltojensa luota. (Ikävän jälkeen, 192.)

Evakkous, siirtolaisuus ja pakolaisuus rinnastuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi keskeiseksi teemaksi romaanissa (ks. arvioni Ikävän jälkeen -teoksesta).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla. Toimittaneet Rinna Kullaa, Janne Lahti & Sami Lakomäki. Gaudeamus, 2022. 428 s.

Teoksesta Agricola-sivustolla, kirj. Essi Lamberg

MTV Uutiset -sivulla, Pertti Nybergin jutussa enemmän saamelaisalueesta ja Petsamosta, joihin teoskin keskittyy

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Lähteenmäki tarkastelee teoksessaan kolmea Neuvosto-Venäjälle viime vuosisadan alkupuolella siirtynyttä ryhmää: vuonna 1918 paenneita poliittisia pakolaisia, raja-alueelta eli lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomesta paremman elämän perässä tulleita loikkareita ja amerikansuomalaisia. Yhteensä heitä oli 31500. Tutkimuksen tärkein lähdeaineisto on Petroskoin Karjalan Tiedeakatemiasta löytyneet, aiemmin hyödyntämättömät punapakolaisten pienoiselämänkerrat ja haastattelut; yli neljästäsadasta tarinasta vain kaksikymmentäneljä oli naisten. Aihetta on käsitelty aiemmin niin elämäkerroissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessa mutta lähinnä sisällissodan jälkeen paenneiden tai lapuanliikkeen kyydittämien näkökulmasta, kuten esimerkiksi Antti Tuuri romaanissaan Ikitie. Jos aihe kiinnostaa laajemmin, niin Joki-kirjastojen tietokannasta kootulta listalta löytyy lisää luettavaa.

Maria Lähteenmäen teoksen Punapakolaiset kansikuvassa Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä naisia.

Väkivaltaisiin ja sekasortoisiin oloihin

Sisällissodan loppuvaiheessa pakeni noin 10000 punakaartilaista – useat perheineen – Pietarin kaoottisiin oloihin. ”Pietarin kaupunki oli kurjassa, suorastaan viheliäisessä ja vaarallisessa tilassa” (58); kaikesta oli pula ja taudit rehottivat, ei siis ihme, että vastaanotto ei ollut lämmin. Pietarissa kerrotaan kuolleen niin paljon ihmisiä, että ”ruumiita kuljetettiin joukkohautoihin kuin halkoja laatikoissa” (59). Osa pakolaisista lähetettiin eteenpäin Buin siirtolaan noin 500 kilometrin päähän Moskovasta, mutta elintarvikepula ajoi monet takaisin.

Todellisuus 1920- ja 1930-lukujen Neuvosto-Venäjällä oli kaukana bolsevismin antamista lupauksista. Punapakolaisetkaan eivät olleet tasa-arvoisia, sillä kommunistijohtajat saivat ostaa elintarvikkeita ohi jonojen, heillä oli kunnon asunnot ja muita etuja, kun taas tavallinen kansa kulutti tuntikausia jonottamiseen ilman takeita siitä, että tavaraa riittäisi kaikille.

Monien elättelemä mielikuva uudesta isänmaasta monikulttuurisena työläisten, naisten ja alistettujen vähemmistöjen tasavertaisena toveriliittona oli niin kaukana todellisuudesta, että osa työläisnaisaktivisteistakin lähti niin pian kuin mahdollista paluumatkalle länteen. (82)


Suomesta paenneiden joukossa oli useita Sdp:n naiskansanedustajia ja kansanvaltuuskunnassa toimineita naisia. Palattuaan Suomeen 1919 Hilja Pärssinen kirjoitti kielteisen kuvauksen kokemuksistaan, mistä hyvästä hänet leimattiin petturiksi.

Paremman elämän toivossa lähteneet loikkarit

Taloudellisista syistä lähteneitä on ollut noin kaksi kolmasosaa. Lähteenmäen mukaan he ovat jääneet tutkimuksessa sisällissodan jälkeen paenneiden poliittisten pakolaisten varjoon. Myös he pettyivät rajan takana vallitseviin oloihin. Naiset pyrittiin vapauttamaan kodin piiristä tuottavaan työhön, mutta tosiasiassa naisten työtaakka vain kasvoi: palkkatyön ohella oli hoidettava kotityöt, eikä vapaa-aikakaan ollut omaa vaan silloin opiskeltiin punanurkissa tai harjoiteltiin maanpuolustusta. Samapalkkaisuus jäi niin ikään visioksi: teollisuudessa vuonna 1926 naisten palkka oli vain 63 prosenttia miesten palkoista. Syynä eivät olleet naisten heikompi koulutus ja kokemus tai äitiyslomat vaan konservatiiviset asenteet ja halu hyödyntää naisia halpatyövoimana.

Kommuna Säde (myöhemmin Papanin) Aunuksessa ja sen kohtalo heijastaa hyvin maahan saapuneiden toiveikasta asennetta ja sitä, mitä seurasi valtion kasvavasta kontrollista. Säteen perusti Karjalaan muuttanut kanadansuomalaisten ryhmä. Tila menestyi epäilyistä huolimatta ja halukkaita tulijoita olisi ollut paljon. Jäseniksi hyväksyttiin kuitenkin vain suomalaisia, mitä 1930-luvulle tultaessa alettiin arvostella yhä enemmän. Suomalaisten asettuminen muiden suomalaisten lähelle ja kielitaidottomuus osoittautuivat kohtalokkaiksi kollektivisoinnin edetessä ja keskushallinnon kiristäessä otettaan. Lopulta Säteestä jäi jäljelle vain umpeen kasvanutta joutomaata.

Pakkokollektivisointia ja nälänhätää

Pakkokollektivisoinnilla oli monille alueille katastrofaaliset seuraukset. Teoksessa kuvataan myös Ukrainan nälänhätää, jonka Stalinin päätökset ja välinpitämättömyys hätäviesteihin aiheuttivat. Lähteenmäki viittaa Anne Applebaumin teokseen Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (2017). Ukrainalaisia oli kuritettu jo kymmenen vuotta aikaisemmin:

Rangaistuksena bolsevikkivallan vastaisesta toiminnasta ja kurittomuudesta alue tyhjennettiin ruoasta ja siemenviljasta. Sato vietiin ulkomaille, mikä nostatti talonpoikaisväestön kapinaan. Sen seurauksena Tšeka murhasi 444 ukrainalaista kapinallisjohtajaa jo 1921. (189)

Leninin mielestä ukrainalaiset saisivat kuolla nälkään, ja näin myös kävi, kun ensin oli syöty rottia, hyönteisiä ja ruohoa. 1930-luvun alun nälänhätä ylitti kauheudessaan tämänkin.

Pakko-otot muuttuivat raaemmiksi. Alussa vapaaehtoiseksi mainostettu kollektivisointi muuttui pakolliseksi. Vastarintaa tehneiden talonpoikien vaimot ja lapset ajettiin kodeistaan, ihmisiltä vietiin jopa vaatteet päältä, jäljellä olleet ruokatavarat myrkytettiin. – – Nälästä seonneet ihmiset sortuivat kannibalismiin. – – Ruumiita kertyi kasoiksi kuin halkopinoja, ja mätänevien kalmojen lemu levisi kaikkialle. (190)


Applebaumin mukaan vuosina 1931–1934 Neuvostoliitossa kuoli nälkään ainakin viisi miljoonaa ihmistä, joista ukrainalaisia oli 3,9 miljoonaa. Ukrainan nälänhädästä, jonka mittakaavat täyttävät kansanmurhan kriteerit, käytetään nimitystä holodomor (holod = nälkä, mor = tuho). En ehtinyt kuin vilkaista Applebaumin teosta, mutta heti alun historiakatsaus antaa taustaa nykytilanteelle, jossa Venäjä jälleen yrittää tuhota ukrainalaiset ja vallata maan, jota pitää itselleen kuuluvana.

Metsistä elävä Karjala ei joutunut kokemaan samanlaista kurimusta, vaikka sielläkin nähtiin nälkää ja ”syötiin leipää, suolamuikkua ja ilmaa” (202), kuten yksi naisista kertoo. Kollektivisoinnin ja pakkomuuttojen seurauksena alue menetti vähitellen oikeuden hallita luonnonvarojaan.

Katteettomia lupauksia

Teoksen viimeiset luvut ovat karua luettavaa. Vainojen uhreiksi 1930-luvulla joutui 20 miljoonaa ihmistä, mikä on lähes käsittämätön luku. Noin 15000 suomalaispakolaista teloitettiin Stalinin puhdistuksissa – alkuun monet syyttivät virkamiehiä uskoen, että Stalin itse ei ollut tietoinen asiasta. Karjalassa suomalaisten, myös naisten, osuus teloitetuista oli suurin suhteutettuna väkilukuun. Pidätettyjä kuulusteltiin, kidutettiin ja pidettiin vankiselleissä, kunnes heidät joko teloitettiin tai lähetettiin leireille. Jopa naisia ja lapsia pidätettiin vaimopykälän perusteella eli riitti, että oli maankavaltajana pidetyn perheenjäsen. Venäjää osaamattomat eivät ymmärtäneet, mitä heiltä kuulusteluissa kysyttiin tai mitä allekirjoittivat. Mielivaltaisuus korostuu kiintiöissä, jotka määräsivät, kuinka paljon pidätettiin ja kuinka monet pidätetyistä teloitettiin. Petroskoin eteläpuolella sijaitseva Krasnyi bor ja Karhumäen Pindusin kylän lähellä sijaitseva Sandarmoh, joissa suomalaisia teloitettiin, ovat tulleet tutuiksi monista teoksista ja dokumenttiohjelmista.

Entä mitä teki Suomi? Hyvin vähän. Lähtijät saivat syyttää itseään, ja ulkoministeriö oli huolestuneempi Suomen maineesta kuin rajan takana kärsivistä. Vaikka julmuuksiin syypää oli Neuvostoliitto, ei Lähteenmäki anna synninpäästöä Suomellekaan: ”Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä ja sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.” (384) Tarkemmat tiedot Karjalan naisuhrien taustoista ja teloituspaikoista löytyvät teoksen loppuun sijoitetuista taulukoista, näin tekstiä ei ole rasitettu liiaksi tilastotiedoilla. Punapakolaiset onkin helposti lähestyttävä tutkimus, joka varmasti kiinnostaa myös laajempaa yleisöä.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus, 2022. 453 s.

Teoksesta Yle:n sivuilla (kirj. Pauliina Tolvanen)

Verkkouutisten artikkeli (kirj. Jarkko Kemppi)

Kirjavinkit.fi

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joka suuntaan kulkee lankoja
juuria joita en eläessäni huomannut
sinä ikään kuin seisoit tiellä
Mutta nyt ne näkyvät selvästi, kristallinkirkkaina
nyt, kun olen vanhin
ja minun kuuluu
pidellä langoista
kunnes on seuraavan sukupolven vuoro (12)

Trådar sträcker sig åt alla håll
rötter jag aldrig blev varse då du var med
du stod liksom i vägen
Men nu syns de tydligt, lysande klara
nu, då jag är äldst
och är den som ska fortsätta
hålla i trådarna
tills nästa generation tar över (12–13)

Upeasta Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan tunnettu Maria Turtschaninoff debytoi aikuisille suunnatulla teoksellaan Suomaa (Arvejord). Suomaa on episodiromaani, joka kuljettaa tarinaansa viidellä vuosisadalla 1600-luvulta 2000-luvulle. Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Matts Mattsinpoika Nevabackasta alkaa sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen seitsemässätoista tarinassa päättyen Stinaan, joka miettii mitä tekisi perimälleen talolle: ”Hylätty maatila. Ja maatila, joka on hänen. Hän saa vapaasti valita.”

Taidokkaasti rakennettu, lumoava kudelma ihmiskohtaloita

Suomaan tarinoissa on jotain maagista. Jo Nevabackan suvun syntymä on kuin vanhasta sadusta. Matts haluaa ojittaa torpan lähellä sijaitsevan nevan, mutta kun hän ryhtyy työhön, hänelle ilmestyy unessa olento, joka elehtii torjuvasti. Matts ymmärtää, ettei saisi koskea suohon mutta jatkaa raivaamista. Kolmannella kerralla olento ilmestyy uhkean neidon muodossa ja makaa Mattsin kanssa. Seuraavana keväänä neito tuo pojan, jonka lupaa Mattsille, jos tämä vannoo jättävänsä suon rauhaan. Näin Henric jää Mattsille. Pakanalliset tavat ja uskomukset vaikuttavat ihmisten elämässä kristinuskon rinnalla, toisinaan rinnakkaiselo on sopuisaa, toisinaan myrskyisempää. Vähitellen uskomukset hiipuvat mutta kokonaan ne eivät häviä moneen sataan vuoteen – vai häviävätkö lainkaan?

Suomennoksen nimi Suomaa viittaa tilaa ympäröivään luontoon, kun taas alkuteoksen nimi Arvejord (perintömaa) viittaa enemmän tilan periytymiseen suvussa. Käännös on hyvä, sillä metsien, kasvien, lintujen ja muiden eläinten ja tietysti suon kuvailulla on teoksessa suuri rooli. Molempien nimien voi ajatella viittaavan ihmisten luontosuhteeseen. Tilan lähellä olevasta suosta kasvaa myyttinen paikka, joka houkuttelee kauneudellaan mutta myös hukuttaa varomattoman kulkijan. Ja taidettiinpa sinne muutamissa tarinoissa ohjata tahallisestikin ikäviä tyyppejä.

Proosarunoa, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä…

Suomaa alkaa ja päättyy proosarunoihin, ja siinä välissä on niin aikuisten kuin lasten, naisten ja miesten näkökulmasta kerrottuja tarinoita. Yksi luku koostuu päiväkirjamerkinnöistä, toinen kirjeistä. Alun sitaatissa puhutaan langoista ja juurista, jotka puhuja huomaa vasta nyt kun itse on suvun vanhin. Näiden lankojen ja juurien lukija voi kuvitella kurottuvan tarinasta toiseen, kun sukupolvet vaihtuvat, mutta aina joku tai jotkut edellisen tarinan hahmot siirtyvät uuteen tarinaan. Lukijana nautin siitä, että kaikkea ei ollut kerrottu auki, vaan sain itse yhdistellä tarinoita toisiinsa ja arvuutella kenen kautta sukusaaga jatkuu ja päätellä vihjeistä, missä ajassa liikutaan. Luvussa ”Vahinkoeläimiä” eletään sisällissodan jälkeisiä vuosia. Ottilian äiti on lähtenyt ja jättänyt tytön sukulaisten hoiviin. Ottilia selittää vaarille tarvitsevansa kunnon ruokaa:

Äiti sanoo, että minä tarvitsen maitoa ja kunnon ruokaa. Sen takia hän haki minut pois lastenkodista. Se oli koti vellisodassa isättömiksi jääneille.
Veljessodassa, vaari korjasi. (249)

Jag behöver mjölk och bra mat, det säger Mor. Det var därför hon hämtade mig från barnhemmet. Det var ett hem för faderlösa efter brödkriget.
Brödrakriget, sade morfar. (248)

Vellisota on hauska oivallus kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomilta. Sjöblom kääntää ruotsin lisäksi englannista, ja hän sai kirjallisuuden valtionpalkinnon 2021. Toisinaan hyvä käännös edellyttää enemmän muutoksia, jotta teksti toimisi uusille lukijoille. Samassa tarinassa vaari laulaa Ottilialle tuttua ”Tuu tuu tupakkirullaa”, jota äidilläkin oli tapana laulaa ja joka sai Ottilian nukkumisen sijaan miettimään, ”mikä se sellainen tupakkirulla on” (252). Alkuteoksessa laulu kertoo maasta, jossa on maitoa, voita ja sokeria, ja niinpä Ottilialle tuli nälkä ja äidin oli tehtävä voileipä.

”Leipää ja kiviä” otsikoitu tarina kuvaa proosarunon keinoin 1860-luvun nälkävuosia. Jakobin ja Magdalenan (nimi paljastuu seuraavassa tarinassa) tutustumisesta kertovat osat on nimetty ”LEIPÄÄ” ja taistelusta nälkää vastaan kertovat osuudet ”KIVIÄ”. Kertomuksen alussa Jakob tuo valitulleen vehnäleivän, mutta tämä hautaa sen uhrikiven alle, koska pelkää, että siihen on lisätty jotain, joka saisi hänet rakastumaan eikä hän halua sitä vielä seitsemäntoistavuotiaana. Samalla sivulla otsikon KIVIÄ alla Magdalena haluaisi hukuttaa itsensä ja lapsensa.

LEIPÄÄ

Toisella tapaamisella Jakob antoi minulle
nisupitkon.

Hän oli käynyt kaupungissa markkinoilla ja
ostanut nisun vain minulle. – –

En maistanut siitä muruakaan.

KIVIÄ

Voisin kävellä Skogsperänlammelle ja täyttää taskut kivillä ja kahlata veteen ja sitten kaikki
olisi ohi. (184)

BRÖD

Jakob gav mig ett vetebröd andra gången vi träffades.

Han hade varit inne i staden på marknad och köpt ett vetebröd bara till mig. – –

Inte en smula av brödet smakade jag.

STEN

Jag kunde gå upp till Skogsperäträsket och fylla fickorna med stenar och vada ut och sedan skulle det vara över. (182)

Tarina päättyy runolliseen toteamukseen: ”Kerran rakkaani antoi minulle nisupitkon joka oli leivottu hienoimmasta vehnästä.” / ”En gång gav mig min älskade ett bröd av finaste vete.” Mutta sitä ennen on katoa, hätäleipää, kylmää ja lasten nälkäisiä suita, ”ammottavia mustia nälkäisiä aukkoja”. Tarina on yksi koskettavimmista nälkävuosien aiheuttaman kärsimyksen kuvauksista, mitä olen lukenut.

Maresi-romaaneissa pääosassa ja kertojina olivat naiset, ja teoksissa käsiteltiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (arvioni teoksista 20.8.2020) . Suomaassa myös miehet pääsevät ääneen mutta naisten asema tyttärinä ja vaimoina ja isoäiteinä nousee esiin monissa tarinoissa.

Vaikka sukupolvien vaihtuessa korostuu ihmiselämän katoavaisuus, on teos jollain oudolla tapaa lohdullinen. Elämän jatkumiseen viittaa myös Mikael Wiehen laulusta Ska nya röster sjunga poimittu motto 2000-luvulle:

Vain yksi seikka varmaa
on täällä päällä maan:
se, mikä kerran päättyy,
se alkaa uudestaan.
Sä vaikka vanhenetkin
ja vaientuu sun huulet,
niin silti jostain kaukaa
jo uudet äänet kuulet. (327)

En enda sak är säker
Och det är livets gång
Att allting vänder åter
Att allting börjar om
Och fastän våra röster
Ska mattas och förstummas
Ska nya röster sjunga
Ska nya röster sjunga (327)

Kuuntelin teoksen ensin ruotsiksi äänikirjana – suosittelen, sillä lukijana on Maria Turtschaninoff itse.

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suom. Sirkka—Liisa Sjöblom. Alkuteos Arvejord (Förlaget). Tammi, 2022. 371 s.

Teoksesta lisää:

Blogeissa Tuijata ja Leevi levitoi

Svenska Yle (kirj. Marit Lindqvist)

Boktuggin sivuilla kirjailija kertoo kirjoitusprosessin olleen aivan erilainen kuin aikaisemmissa teoksissa, koska Suomaa vaati paljon taustatutkimusta. (kirj. Anna Von Friesen)

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hän säntäsi palavasta Vaasasta tuli tukassaan ja juoksi yli kumpujen ja kukkuloiden, läpi soiden ja metsien, yli jokien ja virtojen, halki kummitusöiden ja nälkäpäivien. Mutta aina yhdessä Kajsan ja Fin kanssa, jotka juoksivat hänen kanssaan koko matkan läpi Suomen aina Suomenlahden rantaan asti. Siellä he pysähtyivät. Ja siellä seisoi Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkk’ampuja. Isä. Ja kysyi: ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?”

Ulla-Lena Lundbergin romaanin Liekinkantajat vauhdikas alku toi mieleen Lars Sundin romaanit, etenkin tutkimani Siklax-trilogian (saman huomion tekee myös Egil Green, joka viittaa Sundiin Östnylandissa julkaistussa arviossaan). Romaani alkaa Vaasan palosta 1852 ja ulottuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tärkeimmässä roolissa on yllä olevassa sitaatissa paloa pakeneva Betty ja hänen tyttärensä Olga, joka tarinaa kertoo.

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat kansikuva.

Palon jälkeen töitä on haettava muualta, sillä kotona on jo liikaa ruokittavia. Niinpä Vöyriltä lähtee viisi nuorta naista kävellen kohti Helsinkiä. He yrittävät pysytellä mahdollisimman pitkään rannikkopitäjissä, koska yksikään ei osaa suomea. Viidestä tytöstä kolme pääsee Helsinkiin asti, hekin ryvettyneinä ja Betty niin sairaana, että hädin tuskin pysyy pystyssä. Mutta perillä he kohtaavat Suomen kaartin sotilaan Valentin Nyströmin, joka on nähnyt Bettyn unissaan eikä hätkähdä tämän surkeaa olemusta. Betty hoidetaan terveeksi ja hän saa piian paikan. Bettyn ja Valentinin seurustelun keskeyttää Krimin sota. Valentinin sotaan lähtö on vauhdikkaasti ja humoristisesti kuvattu. Miehet lähtevät hurraa-huutojen säestämänä reippaasti marssien kohti itää, mutta erilaiset sotataudit romahduttavat pian miesten määrän ja innon. Takaisin palaa vain rippeet surkeassa kunnossa.

Kun sitä yrittää jälkeenpäin kertoa, siitä tulee tapahtumien ja paikkojen kuravelliä, hirveää sadetta ja loputonta marssimista ennen kuin ollaan edes puolimatkassa kohti turkkilaisten maarajoja. (53)

Huhu oli kiitänyt palaajien edellä henki kurkussa ja kertonut, ettei kaartista ollut jäljellä juuri ketään ja nekin jotka tulivat näyttivät ihan ruumiilta. (76)

Valentin saa takaisin entisen ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa, kun hän askartelee Olgalle sulhastaulun erivärisistä paperiarkeista:

Hän leikkaa puihin lehdet ja aitaan kapeat säleet. Hän leikkaa itselleen Suomen kaartin uniformun, hän leikkaa rintaan kultanapit ja mitalit. Hän leikkaa Bettyn tukan kauniille nutturalle, leikkaa hänelle taivaansinisen leningin, jonka hame on leveä – –. (78–79)

Tätä taulua lukija saa ihastella teoksen kansikuvassa, joka on Per-Ove Högnäsin käsialaa.

Lundberg on tyylitaituri, ja esimerkiksi Ahvenanmaan talonpoikaispurjehdusta kuvaavassa trilogiassa (Leo, Suureen maailmaan, Mitä sydän halajaa) tyyli vaihtuu joka osassa. Nyt hän leikittelee eri tyyleillä saman teoksen sisällä: mukana on useita näytelmällisiä osia, joissa repliikin alussa mainitaan puhuja ja joissa toiminta ja tunteet ovat hakasulkeissa. Seuraavassa kohtauksessa Olga käy Karin-tyttärensä kanssa vastahakoisesti vierailulla miehensä vanhempien luona:

Tämä (isoisä Borgstedt) hörähtää: ”Kappas vain, Kappas vain.”
Olga: Karin, sano päivää isoisälle.
Pikku Karin: Päivää ihoihä.
Ukko Borgstedt: Sehän hyvin suju. – –
Nainen: [viittaa eteiskamariin. Avaa oven. Hapan, ummehtunut ilma.]
Pikku Karin [vetäytyy taaksepäin].
Olga [astuu sisään, pitää Karinia tiukasti otteessaan. Löyhkässä makaa] Borgstedtska [tihrustaa heitä peloissaan]. (183–184)

Näytelmällisyys näkyy myös rakenteessa, sillä teos jakautuu kolmeen osaan (I Betty ja Valentin, II Olga ja Robert, III Karin ja Gunnar) ja jälkinäytökseen. Tekstin joukossa on myös kirjeitä ja pikakirjoituksella, joka tuolloin oli uusi taito Suomessa, kirjattuja keskusteluja. En malta olla ottamatta muutamaa esimerkkiä murteen käytöstä. Alun sitaatin lause ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?” kuuluu alkuteoksessa näin: ”Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin?” Edellisen keskustelun neljä ensimmäistä riviä puolestaan seuraavasti:

Han småskrattar: ”Si på bara. Si på bara.”
Olga: Karin, säg Guda farfar.
Lilla Karin: Guda Affa.
Borgstedt: Det var myky goda.

Lundbergin kieli on, kuten aina, yhtä nautittavaa. Leena Vallisaari, joka on kääntänyt Lundbergin aiemmatkin teokset, suomentaa taidolla aina murteita ja vanhahtavia sanoja myöten.

Toisessa osassa kuvataan Olgan ja Robert Borgstedtin tutustumista ja avioliittoa. Heidän esikuvinaan ovat aidot liekinkantajat Olga ja Robert Rostedt. Pääosaan nousee Espoossa sijaitseva Finnsin kansanopisto, jonka rehtorina Robert toimii. Työnjako on perinteinen: mies huseeraa julkisella näyttämöllä ja nainen pääasiassa kotona, tosin Olga myös opettaa Finnsissä. Lundbergin naishahmot eivät kuitenkaan koskaan ole mitään ansarikukkasia, etenkin Olgassa on samaa vahvuutta kuin Marsipaanisotilaan Marthassa ja Finlandia-palkitun Jää-romaanin Monassa.

Romaanin kolmas osa keskittyy Kariniin ja tämän sulhaseen Gunnar Helléniin. Kun sisällissota syttyy, pakenee Olga sisarensa Idan ja Karinin kanssa Tammisaaressa sijaitsevaan Hallbergan kartanoon, jossa Gunnar on tilanhoitajana. Ruotsiin sotaa pakoon lähtenyt omistaja on jättänyt Gunnarin huolehtimaan tilasta. Karinin ja Gunnarin rakkaus kukoistaa keskellä sotaa: ”He vaihtavat katseita, hymyilevät, ojentavat kätensä, silittävät poskea, pikku suukko kun kukaan ei näe – –.” (327) Viimein ”tantat” menevät nukkumaan ja Karin pääsee hiipimään Gunnarin luo. Tällaista nuorten ihmisten onnea ja valoisuutta keskellä hirvittävää sotaa Lundberg on kuvannut aiemmin esimerkiksi Marsipaanisotilaassa.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka sisällissota kiihtyy ja leviää kuin kulovalkea. Ei ole tietämätön, puhuu toisten ihmisten kanssa, saa vähä vähältä tietää tapahtumista. Siitä huolimatta on onnellinen. Kuulee ihmisistä joita murhataan, ja sitten kaikkein kauhein, heidän läheisen Finnsin-ystävänsä, kievarinpitäjä Löfmanin murha. Hänen luokseen tehtiin kotietsintä ja löydettiin kätkettyjä aseita. Ja vaikka Löfman on viety metsään ja ammuttu, on toisella tasolla sittenkin onnellinen. (328)

Gunnarin on luovutettava punaisille hevosia, lehmiä ja elintarvikkeita, mutta hän puhuu ”paksuimmalla espoolaiskorostuksella” ja neuvottelee yrittäen pitää vaatimukset kohtuudessa. Sodan jälkeen elämä jatkuu, eikä Karinin ja Gunnarin yhteiselosta puutu ongelmia, kuten ei puuttunut Olgan eikä Bettyn elämästäkään.

Lundbergin hahmoista kasvaa aitoja, elämänmakuisia henkilöitä, vaikka kolmen sukupolven elämänkohtaloista olisi riittänyt aineksia useampaankin romaanin. Kuuntelin teoksen ensin ruotsinkielisenä äänikirjana (lukijana Stina Engström), ja kuunnellessa näytelmälliset osat tuntuivat hiukan puuduttavilta. Teoksella on vahva todellisuuspohja ja kuten usein taustalla on kirjailijan suvun tarinoita ja jäämistöä. Jälkisanoissa Lundberg nimeää muutamia lähteitä, kuten Nyströmin muistiinpanot Krimin sodasta ja sukunsa hallussa olevan Olgan ja Robert Rostedtin kirjekokoelman, jonka Ulla Olin on työstänyt tutkielmaksi Olga ja Robert Rostedt, två folkhögskoleöden (1991).

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (alkuteos: Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget, 2022. 394 s.

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Arla Kanerva). Lue myös laaja Antti Majanderin laaja artikkeli kirjailijasta ja teoksen taustoista.

Arvio Svenska Ylen sivuilla (kirj. Marit Lindqvist)

Arvio Hufvudstadsbladetin sivuilla (kirj. Pia Ingström)

Arvio Kirjareppu-blogissa

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Heidi Airaksisen esikoisromaanin Vierge Modernen alkulehdellä on ote Edith Södergranin samannimisestä runosta (suom. Moderni neitsyt). Runon ensimmäinen säe ”En minä ole nainen. Olen neutri.” johdattaa romaanin aiheeseen. Vierge Modernen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin ”samansukupuolinen haureus” oli rangaistava teko. Viimeksi esittelemässäni romaanissa Laura Anderssonin Kuolema kulosaaressa liikuttiin 1940-luvulla, ja myös siinä oli yhtenä teemana seksuaalinen identiteetti ja ympäristön tuomitseva asenne homoseksuaalisuuteen. Molempiin kirjoihin törmäsin, kun tein kirjavinkkivideota historiallisista dekkareista ja etsin, mitä uutta historiallisen jännityskirjallisuuden genressä on ilmestynyt. Airaksisen romaani on ilmestynyt 2021, mutta minulle kirja oli uusi ja koska aihe ja kuvattu aikakausi kiinnostivat, niin tässäpä esittely.

Heidi Airaksisen Vierge Moderne -teoksen kansikuva.

Sisar Kerstin työskentelee Diakonissalaitoksen Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sairaalassa, jossa hoidetaan sukupuolitauteja. Näin hän kuvaa potilaita:

Usein laitokseen tuotiin epäsäännöllisen elämän ryydittämiä, alkoholisoituneita naisia, joiden asiakkaiksi suostuivat vain köyhimmät työläiset. He olivat niitä, jotka joutuivat kiertelemään Söörnäisten työläiskortteleita ja vierellemme nousseen Kumpulan uusien puutalojen varjostamia pimeitä kujia ja kallioita väkivallan pelossa, humalan turruttamina. (9)

Yövuoron rauha rikkoontuu, kun Kerstin löytää pihalta yhden potilaista pahoin ruhjottuna. Miten Ulrika on päässyt ulos sairaalasta ja mitä hänelle on tapahtunut? Tietääkö Ulrikaa palvonut nuori Alina murhaajan? Tohtori Renvall ei näytä juuri välittävän Ulrikan kuolemasta ja sisar Kristiinan mielestä tämä ”sai, mitä ansaitsi” (71). Kun vielä komisario Bruun haukkuu Kerstinin saatuaan tietää tämän käyneen tarkastustoimistossa etsimässä tietoja Ulrikasta, päättää Kerstin sisuuntuneena selvittää tapauksen. Tästä alkaa tutkimusmatka, joka vie diakonissalaitoksen sisaren maailmaan, jossa monien halveksimia ”homosexualisteja ja ristiin pukeutujia” (59) ymmärretään.

Tekstin joukossa on kursiivilla Kerstinin muistoja nuoruudestaan papin perheen tyttärenä ja hukkuneesta Aurorasta. Ystävyys Auroraan rikkoo välit perheeseen ja saa Kerstinin hakeutumaan Diakonissalaitokseen, mutta hän joutuu myöntämään itselleen sen olleen enemmän pakotie kuin todellinen kutsumus (209). Tästä kertoo sisaren puvun epämukavuus sen jälkeen, kun Kerstin on saanut viettää illan mekossa uusien ystäviensä Freddyn eli Frederikan ja Teddyn seurassa:

Koko kroppa tuntui kamppailevan vastaan, kun nousin ylös ja tartuin puvun karheaan helmaan. – – Taistelin sen pukemisessa pitkään. Kaulus kuristi, hihansuut hiersivät ja helma oli liian raskas. (205)

Kerstinin sisällä on kuin kaksi eri ihmistä: sisar Kerstin ja Kerstin Lund, jotka taistelevat vallasta, eikä hän ole varma, ”kumpi heistä oli voittanut vai jatkuiko taistelu edelleen, vai oliko mahdollista, että jossain vaiheessa ne sulautuisivat lopulta yhdeksi ainoaksi ihmiseksi”. (325)

Usein historiallisissa dekkareissa ajankuvaus on kiinnostavin osa, ja sitä se on erityisesti Vierge Modernessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämä aikana, jolloin vain heteroseksuaalisuus oli sallittua, oli salailua ja jatkuvaa pelkoa paljastumisesta. Teoksessa viitataan erään keskustelun yhteydessä Berliinin vapaampiin oloihin ja tohtori Hirschfeldiin, jonka mukaan homoseksuaalisuus, kuten Teddy selittää Kerstinille, ”on luonnollista ja siksi normaalia.” (232) Kyse on Magnus Hirschfeldistä, jonka instituutin ja kirjaston natsit tuhosivat. Hirschfeld oli sexologi, joka kiinnostui homoseksuaalien oikeuksista, kun moni hänen potilaansa päätyi itsemurhaan. Berliinin suvaitsevan ilmapiirin muuttumisesta kertoo myös Gerry Birgit Ilvesheimo romaanissaan Lykantropia (2009). Teoksessa liikutaan Saksan ohella muualla Euroopassa, myös Suomessa.

Diakonissalaitoksesta kertoo myös Elisabeth Ahon Sisar (2011), joka kuvaa sisarten elämää sisällissodan aikana – olen kirjoittanut teoksesta artikkelissa, joka löytyy blogini alasivulta 1918. Yhteistä näille kahdelle teokselle on köyhimpien parissa tehdyn työn kuvaus. Diakonissan asu ja heidän pyyteetön työnsä saivat jopa punakaartilaiset jättämään heidät rauhaan. Molemmissa teoksissa sisaret törmäävät perheeseen, josta vanhemmat ovat kadonneet ja lapset joutuvat selviämään keskenään. Diakonissalaitoksen sivuilla on luettelo teoksista, joissa laitoksesta on kirjoitettu. Vierge Moderne mainitaan lisäksi jutussa Diakonissa – etsivän työtä jo 1800-luvulla, jossa sisarten toiminnan Kumpulassa kerrotaan päättyneen jo 1911. Tällaiset teoksen juonta ja/tai teemaa tukevat muutokset historiallisissa faktoissa ovat tavallisia historiallisissa romaaneissa.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen banaani, 2021. 391 s.

Heidi Airaksinen kertoo teoksen vaatimasta taustatyöstä Sateenkaarihistoria.fi:n sivuilla julkaistussa Faktasta fiktioon: menneisyyden kuvittelemista.

Lue myös Miia Vistilän arvio Voima-lehdestä.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Sateenkaarimaalari. Kulttuuriblogi ja Kehrääjä

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomessa kirjoitetaan kiitettävän paljon historiallisia jännäreitä. Artikkelissani Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa olen käsitellyt Timo Sandbergin, Timo Saarron, Mikko Porvalin, Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan romaanien ajankuvaa, lähinnä sitä miten sisällissodan jäljet näkyivät yhä seuravilla vuosikymmenillä. On ollut ilahduttavaa huomata, että genren pariin on tullut jälleen uusia tekijöitä, esimerkiksi Laura Andersson (Kuolema Kulosaaressa, 2022), Pauli Jokinen (Jääleinikin kuolema, 2022) ja Heidi Airaksinen (Vierge Moderne, 2021). Esittelen seuraavaksi Laura Anderssonin romaanin, jossa miljöönä on sodanjälkeinen Helsinki.

Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola -ratkaisee sarjan. Lili, oikealta nimeltään Lyyli Huttunen, on ollut Amerikassa kotiapulaisena mutta palaa kotiin sodan päätyttyä. Laivalla hän tapaa Riku Loimolan, ja yhdessä he ratkaisevat kuuluisaa pankkiiria kohdanneen varkauden. Lili ja Riku avioituvat käytännön syistä: pariskunnan on helpompi saada katto päänsä päälle asuntopulasta kärsivässä Helsingissä ja Rikun on helpompi peittää seksuaalinen identiteettinsä. Homoseksuaalisuus nousee yhdeksi teoksen teemoista, sillä myös ratkaistava tapaus näyttäisi liittyvän siihen. Joakim Holm palkkaa yksityisetsivät saadakseen takaisin kiristyskirjeet, jotka hän on lähettänyt rikkaalle Henry Aaltokoskelle nähtyään tämän usein yöllä Esplanadin puistossa, jossa miehet etsivät seuraa. Toimeksianto vie Lilin ja Rikun Kulosaaren hienolle huvila-alueelle. Pian heidän selvitettävänään on myös palvelustytön murha. Onneksi apuun saadaan komisario Elias Huhta, joka kaikesta päätellen tulee olemaan mukana myös sarjan seuraavassa osassa. Kimurantista juonesta ei sen enempää. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja sympaattinen pääpari takaa mukavan lukuhetken.

Kuten usein olen todennut, historiallisissa dekkareissa ajankuva koukuttaa lähes yhtä paljon (ja toisinaan enemmän) kuin rikosjuoni. Andersson tuo hyvin esiin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan. Poliisit ratsaavat kaupungilla paikkoja, joissa tietävät homomiesten tapaavan, ja kiinniotettuja pahoinpidellään estotta. Myös Riku saa osansa iskuista erään ratsian yhteydessä.

Kaupungissa sota-aikana eläneet kertovat, että silloin täällä sai olla rauhassa – –. Poliiseilla oli kai parempaakin tekemistä kuin jahdata muutamaa poikkeavaa pitkin puistotietä. Kaikki olivat ehtineet tottua siihen. He olivat kuulemma järkyttyneet aiemmin tänä vuonna, kun ratsiat alkoivat toden teolla uudestaan. Kiihkoilijoiden joukossa on isoja nimiä poliisilaitokselta. He tekevät sitä huvikseen. Ei siinä ole kyse mistään muusta. (144)

Rikun toteamus asenteiden muuttumisesta pitää paikkansa. Kati Mustola kirjoittaa artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus ja sota” (teoksessa Ihminen sodassa, 2006), että sota muodosti poikkeustilanteen, jossa asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan lieventyivät. Mustola kertoo kahdesta sotilaasta, joista toinen on paremmin Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Laaksosen mukaan sota-aikana ei ollut ratsioita, vaikka miesten kohtaamispaikat Helsingissä olivat yleisessä tiedossa. Mustolan sanoin ”[s]odan jälkeen tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys sota-aikaisesta homoseksuaalisuudesta” (2006, 188); moni näki heteroavioliiton ainoana mahdollisuutena ja vaikeni todellisesta seksuaalisesta identiteetistään.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa. Otava, 2022. 415 s.

Anderssonin teos on noteerattu hyvin kirjablogeissa ja saanut kiittäviä arvioita, ks. esim. Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka ja Luetut.net.

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten kertoa lapsille sodasta? Maailmalla riittää konflikteja siinä määrin, että kysymys olisi ajankohtainen ilman Ukrainan sotaakin. Viime kerralla esittelin Suomen sisällissodasta kertovan, Ulla Eton kuvittaman sarjakuvateoksen Nuori Priitu. Nyt vuorossa on lapsille suunnattu Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin kuvakirja Oravien sota, joka ilmestyi viime syksynä.

Riina Katajavuori on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu runokokoelmia, romaaneja ja novelleja. Hän on kirjoittanut myös paljon lapsille. Oravien sota -kuvakirjan kuvituksesta vastaa saksalainen Martin Baltscheit. Alkusysäyksen teokselle antoi Goethe-Institut Finnland, jossa huomattiin, että lapsille suunnattuja, Suomen sisällissodasta kertovia kuvakirjoja ei juuri ole. Teos on saanut paljon huomiota sanomalehdissä ja on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi – voittaja julkistetaan 1.11.

Ajatus kuvata sotaa eläinten kautta oli Baltscheitin. Katajavuori harkitsi hahmoiksi ensin lintuja, mutta päätyi lopulta oraviin. Tarina kertoo kahdesta oravaveljeksestä, jotka asuvat vierekkäisissä puissa, joita yhdistää silta. Pekan puussa on paljon vähemmän käpyjä kuin Valtterin. Pekka saa kerättyä talven varalle vain vähän ruokaa ja näkee ystävineen nälkää. Hän suuttuu ja hajottaa puita yhdistävän sillan. Veljekset kaatavat toistensa pesäpuut.

Pekka ja kumppanit lainasivat aseita Karhulta.
He lähtisivät taistoon ja kaikki muuttuisi paremmaksi!
Ei enää sortoa!

Pekan puolen oravilla on punaiset vaatteet ja Valtterin puolella joko harmaat tai valkoiset. Pekka saa apua Karhulta ja Valtteri Sudelta. Taisteluja kuvaavat aukeamat ovat vahvasti tyyliteltyjä ja värikontrastit jyrkkiä. Tykkien suuleikit leimuavat ja kivääreistä lähteviä luoteja saattaa katkoviiva: ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit puristivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Valtterin puoli voittaa, mutta ”kesä oli surullista aikaa. Monta rakasta ystävää oli poissa. Paulakin.” Aikuiselle lukijalle viittaukset sisällissotaan ja valkoisia tukevaan Saksaan ja punaisia tukevaan Neuvosto-Venäjään ovat selviä. Pekan menettämä ystävä Paula muistuttaa punaisten puolella taistelleista naisista. Lapselle tarina toimii riidasta ja sovinnosta kertovana satuna. Teos päättyy sovintoon niin kuin lastenkirjan sopii: anteeksipyyntöön, sillan uudelleenrakentamiseen ja rauhaan.

Katajavuori on haastatteluissa todennut, että mitä pitemmälle he teosta työstivät, sitä enemmän hän karsi tekstiä. Ratkaisu on onnistunut, sillä Baltscheitin värikkäät, tyylitellyt kuvat ja Katajavuoren tiiviit lauseet tukevat toisiaan, eivätkä sivut vaikuta täyteen ahdetuilta. Teoksen lopussa on kahden tunnetun historiantutkijan, Tuomas Teporan ja Marko Tikan, kommentit tarinasta ja todellisuudesta sen takana. Tepora tiivistää hyvin teoksen ajankohtaisuuden: ”Sisällissota on universaali tragedia, jonka tarinalla on yhtymäkohtia tämän päivän ja lähimenneisyyden konflikteihin.”

Lapset kuulevat ja näkevät uutisia maailmalla käynnissä olevista konflikteista. Oravien sota -kuvakirjan avulla aikuisen on helppo käsitellä sodan kaltaista vaikeaa aihetta lasten kanssa. Tuntematta muita Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ennustan teokselle menestystä!

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota. Tammi, 2021. 41 s.

Kuvakirjasta muualla:

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto, perustelut

Kari Vaijärvi esittelee Lastenkulttuurin vinkkari -blogissaan neljä sotaan ja pakolaisuuteen liittyvää teosta, mukana Oravien sodan lisäksi myös Nuori Priitu.

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on Lukuviikolta juttu Sodan ja rauhan kirjat, jossa lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys). Lue myös Päivi Heikkilä-Halttusen artikkeli Kun sota pelottaa, kirjasta saa turvaa ja tietoa.

Marko Tikka käsittelee artikkelissaan teoksen lisäksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen esittelyn herättämiä kommentteja. Ks. Hesarin juttu (14.9.2021, kirj. Susanna Laari).

Kuvakirjasta myös blogissa Sivuhenkilö.

Ulla Etto: Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Nuori Priitu kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti sisällissotaan johtaneita tapahtumia ja sotaa Rovaniemellä. Pääosassa on seitsemäntoistavuotias Priitu ystävineen. Edellisen kerran Priitu esiintyi 2009 ilmestyneessä teoksessa Priitu Rovaniemen markkinoilla. Uusi teos on suunnattu nuorille ja aikuisille.

Ulla Eton sarjakuvateoksen Nuori Priitu kansikuva.

Teoksen kuvituksesta vastaa Ulla Etto, mutta muuten Nuori Priitu on laajan yhteistyön tulos: tekijät ovat enimmäkseen Lapin maakuntamuseosta, mutta valokuvien hankintaan, murreasun kommentointiin ja venäjänkielisiin repliikkeihin on saatu apua muualta. Tarina alkaa vuoden 1917 syksystä ja päättyy toukokuun alkuun 1918. Priitu elää isänsä kanssa kahdestaan äidin jouduttua keuhkoparantolaan Nummelaan. Viljan tuonti Neuvostoliitosta on loppunut ja muistakin elintarvikkeista alkaa olla puute. Priitu joutuu keskeyttämään koulunkäynnin hankkiakseen rahaa perheelle ja pääseekin aputytöksi sairaalaan. Teoksen alussa Priitu kertoo kirjeessään äidille, että hän on käynyt ystävänsä Juhon kanssa eväsretkellä Juhannuskallioilla, jonne oli tullut myös muita. Nuoret on kuvattu alkulehdelle sekä piirrettyinä hahmoina että valokuvin: muille löytyy vastineet todellisuudesta vain Priitu ja Juho ovat kuvitteellisia hahmoja. Teoksen lopussa on yli kaksikymmentäsivuinen Lisätietoja-osio, jossa on valotettu tapahtumia ja henkilöiden taustoja. Siellä kerrotaan muun muassa Priitun ystävästä, Ylivieskasta kotoisin olleesta Senja ”Sessa” Hirvelästä, joka työskenteli sairaalassa ja oli kihloissa Leo Pekkalan kanssa. Alkuaan jääkäriksi halunnut Leo radikalisoitui myöhemmin ja toimi Rovaniemen miliisin päällikkönä. Hänet teloitettiin helmikuun alkupuolella.

Tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta

Leon kuolemasta kertovassa kuvassa on Priitu suksilla lähellä avantoa, jonne johtavat veriset jäljet; punainen veri erottuu valkean lumen ja sinertävän kaamostaivaan hallitsemasta maisemasta. Kuvaus on tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja vaikka monien kuvien taustaa hallitsevat tummat värit, on teksteissä ja hahmoissa käytetty erottuvia värejä. Esimerkiksi marraskuun 1917 suurlakosta kertovan tummanharmaan aukeaman keskellä on kaksi vaaleampisävyistä kuvaa Priitusta sairaalatyössään. Näitä kuvia ympäröivät kuvaukset lakkokomiteasta ottamassa haltuunsa lennätinkonttorin, puhelinkeskuksen ja muut hallinnollisesti tärkeät laitokset, ja heidän repliikkinsä erottuvat punaisissa laatikoissa. Niin ikään fontteja on käytetty kuvastamaan henkilöiden ominaisuuksia ja eri tilanteita: Priitun ja äidin kirjeiden kaunokirjoitus ja papin tuomitsevien sanojen fraktuuraa erottuvat kapitaaleilla kirjoitetusta perustekstistä. Paitsi kuvissa myös teksteissä on pyritty tarkkaan ajankuvaan, esimerkiksi kirjeisiin on poimittu sanoja ja sanontoja ajankohdan todellisista kirjeistä. Kuvien taustana saattaa puolestaan olla esimerkiksi sanomalehden sivu. Myös sisäkannet on käytetty hyödyksi ja niihin on koottu lehtileikkeitä, joissa kerrotaan jäkälän käytöstä ravintona, Espanjasta levinneestä omituisesta taudista ja Ida ja Antti Rädylle syntyneestä tytöstä, jolle annettiin nimeksi Puna-viesti. Tämän uutisen yläpuolella on kuolinilmoitus, jossa isän kerrotaan murhatun Rovaniemellä helmikuussa 1918.

Ulla Eton Nuori Priitu -sarjakuvateoksen kuvituskuva, jossa kaksi tyttöä ajaa rattailla.
Nuori Priitu -teoksen kuvitusta. Aini ja Priitu hevosen vetämän reen kyydissä. Kuva haettu Arktikum – tiedekeskus ja museon tiedotteesta.

”Nyt se alakaa! Niin mikä? Vallankummous!”

Priitun ystävissä on niin sosialisteja kuin porvareita – edellisessä sitaatissa puhuu Aini, joka liittyi kuusitoistavuotiaana punakaartiin. Priitu on kirjoitettu maltilliseksi, sodan ja väkivallan tuomitsevaksi mutta silti uskottavaksi hahmoksi, johon kaksituhattaluvun lukijan on helppo samaistua. Kun Emil-eno aikoo liittyä valkoisten joukkoihin, tiuskaisee Priitu:

Kaisa on viimeisillään ja sie lähet vapaaehtosesti rintamalle! Justiinsa! Ja mitäs jo ne ampuukin sinut ensin? – – Sillähän ne asiat ratkiaa – toisia ihmisiä tappamalla! Oikein hieno ittenäinen isänmaa tästä tulikin! (55)

Niin nuoret kuin vanhemmat rovaniemeläiset puhuvat tyyliteltyä peräpohjalaista murretta välivokaaleineen, ja aina toisinaan puheessa ”kuuluu” peräpohjolan murteelle tyypillinen h. Näin Juho pyytää Priitua kahville: ”…mutta olisikohan neiti vappaa iltapäivälä kello kaksi lähtemhän kanssani vaikkapa kahavila Tähteen?” (21) Sairaalaan tullut, ”kuulan persauksiin” saanut mies kertoo yöllä tehdystä hyökkäyksestä työväentaloon seuraavasti:

Mehän vallathin posti, asema ja poliisi. Yöllä käskethin vallottaa vielä työväentaloki. Mutta me perräännythin kyllä meleko pian takasin, kun huomathin, ettei siinä sumusa ja sillä asemäärälä asiaa voinu ratkasta. Sieltähän punikit ampu takasin! – –

[Priitu:] Ei kai siinä ammuskelusa vaan kuollu kukkaan? Minun ystäviä saatto olla sielä työväentalolla.

Kyllä sinun pitäs vähän paremmin valita kaverisi. Ei sielä kukhan kuollu. Karkhun ne lähti. (46–47)

Nuori Priitu kuvaa tapahtumia Rovaniemellä, mutta samaistuttavien hahmojen ja tarkan ajankuvan ansiosta teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita elämästä sata vuotta sitten. Ulla Eton loistelias kuvitus ja lukijalle tarjottu taustatieto takaavat sen, että tämä sarjakuvateos ei yhdellä tai kahdellakaan lukemisella tyhjene.

Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä. Kuvitus Ulla Etto. Lapin maakuntamuseo 2022. 92 s.

Kuvitus ja ulkoasu Ulla Etto; toimitus Heidi Pelkonen; käsikirjoitus, tiedonhaku Heidi Pelkonen, Suvi Harju, Ulla Etto; taustatekstit Heidi Pelkonen, Suvi Harju; ideointi, tiedonhaku, kommentointi Hanna Kyläniemi, Tuija Alariesto; valokuvat Anni Arvio (Lapin maakuntamuseo), Suvi Harju (Vapriikin kuva-arkisto); venäjän kieli Olga Haataja.

Teoksesta muualla:

Tutustu teoksen sisältöön ja kuvitukseen Lapin Maakuntamuseon YouTube-kanavan videolla.

Tiedote Arktikumin sivuilla

Arvio Lapin Kansassa 14.2.2022 (kirj. Marko Niemelä)

Uusi Rovaniemi -kaupunkilehdessä (kirj. Leena Taivalsaari) julkaistussa artikkelissa Ulla Etto kertoo teoksen alkusivulla olevan piirroksen pohjautuvan tuntemattoman valokuvaajan kuvaan retkeilevistä nuorista. Myöhemmin Etto löysi kuvan paikan Ounasvaaralta.

Kuvittaja ja graafinen suunnittelija Ulla Eton sivut, joilla muun muassa näytteitä kuvituksista Nuori Priitu -teokseen ja muihin lasten kirjoihin.

Maria Burrow: Mindfulnesseläin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tarttuessani Maria Burrow’n teokseen Mindfulnesseläin ajattelin ensin sen poikkeavan liikaa blogini teemoista, joita ovat sotakirjallisuus (niin tieto- kuin kaunokirjallisuus), pohjoismainen ja suomenruotsalainen kirjallisuus. Kirjoitan satunnaisesti myös muista aiheista, kuten naisen asemasta, kääntämisestä ja elämänhallinnasta – Mindfulnesseläin sujahtaa ongelmitta viimeiseen ryhmään.

Maria Burrowin teoksen Mindfulnesseläin kansikuva.

”Hyväksyvän, tietoisen läsnäolon harjoittaminen”

Teoksen otsikossa mainittu eläin voisi olla mikä tahansa hyvää oloa tuottava lemmikki, mutta tässä tapauksessa se on kilpikonna, joita tekijän suvussa on useampia. Mikäpä sopisi paremmin ilmentämään mindfulnessia kuin rauhallinen, hitaasti etenevä, talvella horrostava matelija. Burrow kertoo masennuksesta ja uupumuksesta, jotka seurasivat lapsen syntymää ja samanaikaista yrityksen perustamista. Kirjoittajan omat kokemukset antavat uskottavuutta ajatuksille ja harjoituksille, vaikka osa niistä olisikin tuttuja muista vastaavista elämäntaito-oppaista. Motivaatiota, merkityksellistä elämää ja epämukavuusaluetta koskevat luvut nousivat ensimmäisellä lukukerralla itselleni tärkeimmiksi. Meitä haastetaan usein astumaan oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, mutta kuten Burrow kirjoittaa, kyse on tasapainosta:

Ihmisen kestokyvyn ja jaksamisen kannalta ongelmallisinta on olla tilanteessa, joka tuntuu koko ajan epämukavalta ja kuormittavalta. – – Tällaisen tilanteen voi aiheuttaa esimerkiksi jatkuvasti liian suuri työtaakka, työtehtävät, jotka eivät tunnut itselle sopivilta, jatkuva esilläolo introvertille, haastava tilanne kotona, ihmissuhdeongelmat tai koliikkivauva. Hankaliakin tilanteita on mahdollista jaksaa jonkin aikaa, mutta kuinka kauan? Epämukavuusalueen tulisi olla paikka, jossa välillä vieraillaan, mutta jonne ei jäädä pitkäksi aikaa. (151)

Kieltäydyin vastikään työtehtävästä, jonka tiesin aiheuttavan ahdistusta. Kun kerroin ystävälleni päätöksen saaneen omantunnon naputtamaan, hän muistutti viisaasti, että olen vastuussa vain itselleni. Liian äänekkäästä ja vaativasta omastatunnosta voi lukea luvusta ”Syytetty todetaan syylliseksi”. Teoksesta löytyy myös mindfulnesskalenteri, josta voi poimia sopivan harjoitteen päiväänsä.

Kilpikonnaviisauksia

Teoksessa on yli seitsemänkymmentä lyhyttä, muutaman sivun mittaisista lukua. Näitä olisi voinut koota laajempien teemojen alle kokonaisuuksiksi, mutta kirja toimii näinkin. Jokaisen luvun lopussa on ”kilpikonnaviisaus”, aforistinen tiivistys luvun sisällöstä. Teosta ei liene tarkoitettu yhdeltä istumalta ahmittavaksi. Ehkä lukemiseenkin voi suositella mindfulnessia: keskity yhteen tai kahteen lukuun kerrallaan. Myöhemmin teosta voi selailla sieltä täältä ja muistuttaa itseään harjoituksista ja asioista, joihin mindfulnessia voi soveltaa. Jotkut asiat toistuvat läpi teoksen, ja yksi tällainen on ajatukset ja miten niihin suhtaudumme. Kielteisiä ajatuksia vastaan ei kannata taistella:

Kaikkia ajatuksia ei aina voi estää. Mindfulness hyväksyy tämän. Se antaa ajatusten virrata, niitä tulee ja menee. Aina voi kuitenkin tuoda ajatuksensa lempeästi tähän hetkeen ja tiedostaa hankalien ajatusten väliaikaisuuden. Mindfulness ei pyri tukahduttamaan ikäviä ajatuksia. Sen sijaan niitä voi havainnoida. Synkkiin ajatuksiin ei ole pakko samaistua. Ajatuksiin voi ottaa välimatkaa ja vaihtaa näkökulmaa, jolloin tunteita on helpompaa ja turvallisempaa käsitellä. (31–32)

Aiemmin lukemistani elämänhallintaa käsittelevistä oppaista on aina jotain jäänyt pysyvään käyttöön. Anna Perhon Antisäätäjästä (2017) käytössäni on yhä muun muassa LTF-projektimalli (Logical Thinking Frame), jota käytän pilkkoessani suunnitelmiani pienempiin, helpommin hallittaviin osiin. Saku Tuomisen teoksesta Juu ei: pieni kirja priorisoinnista (2018) mukaan tarttui nelikenttämalli, jossa asiat sijoitetaan raskas–kevyt-vaaka-akselin ja iso–pieni-pystyakselin muodostamaan nelikenttään. Mallin avulla voi pohtia monenlaisia elämään kuuluvia asioita harrastuksista erilaisiin projekteihin. Vähän samantyylinen on Burrow’n esittelemä Marshall Goldsmithin muutoksen ympyrä (Burrow’n ympyrä on tietysti kilpikonnan mallinen), jossa asioita ryhmitellään neljään osa-alueeseen: 1) säilytettävät asiat, 2) uudet asiat, uuden luominen, 3) asiat, joista luovutaan ja 4) asiat, joita siedetään. Kuten tekijä toteaa, meillä kaikilla on elämässämme asioita, joille emme voi mitään ja joita joudumme sietämään. Ympyrä auttaa tiedostamaan nämä asiat ja pohtimaan ”mitä asioita elämässäsi haluat säilyttää, mistä kannattaisi hankkiutua eroon, ja mitä haluat lisätä elämääsi” (181).

Maria Burrow on oululainen kirjailija ja elämäntaitovalmentaja. Sujuvasti kirjoitettu, huumorilla höystetty ja omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva teos tarjoaa oivalluksia myös mindfulnessiin jo aiemmin tutustuneille.

Maria Burrow: Mindfulnesseläin. Basam Books, 2021. 246 s.

Teoksesta ja kirjailijasta muualla:

Kirjailijan kotisivut

Burrow valottaa teoksen taustaa Basam Booksin blogissa.

Kirjailijan haastattelu Kalevassa (kirj. Laura Seppä) ja Rantapohjassa (kirj. Tuija Järvelä-Uusitalo).

Teosta on arvioitu Stiiknafuuliassa ja Kirjoittaja Jennin blogissa.

« Vanhemmat artikkelit