Avainsana-arkisto: kirjailijuus

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja kansikuva.
Elämänlangalla-teoksen kansi kuvaa hyvin sitä ”sälää”, josta elämä koostuu ja jota Anneli Kanto raikkaasti kommentoi. Kuvassa myös rakas Tinke-kissa, jonka elämästä ja poismenosta Kanto kertoo.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

  • josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
  • seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
  • lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
  • ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
  • aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan osa kuusi esittelee 18 kirjailijaa. Aiemmat osat ovat perustuneet Helsingin yliopistossa pidettyihin yleisöluentosarjoihin. Näissä teoksissa kirjailijan esitystä edeltää toimittajan esittely kirjailijasta ja hänen teoksistaan. Sen sijaan uusin teos pohjautuu kulttuuritoimittaja, tietokirjailija Ville Hännisen tekemiin haastatteluihin.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Ensimmäisenä vuorossa oleva Sirpa Kähkönen esitellään seuraavasti:

Pikku Pietarin pihamaalta suureen Pietariin

Sirpa Kähkönen kuvaa romaaneissaan historian maahan poljettuja ja ojaan heitettyjä. Kansallisarkiston kantapeikko ajattelee kirjojaan kuin suurena keskiaikaisena kuvakudoksena.

Sirpa Kähkönen yritti ravistella kaikkitietävää kertojaa henkiin, ”mutta sepä vain makasi kuolleena maassa eikä suostunut mihinkään yhteistyöhön”. Tässä muita poimintoja esittelyistä: Harry Salmenniemen ”työ kuulostaa hieman hullun professorin viralta”. Jukka Viikilän hahmoja verrataan tohtori Frankensteinin hirviöön. Aki Ollikainen vartoo ”virkettään kiireettä kuin kalastaja tilaisuuttaan”. Petri Tamminen kirjoittaa anekdootteja ja juuttuu yksityiskohtiin, mutta on siitä huolimatta lyhytproosan mestari. Mikko Rimmisen kieli ”jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee”. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa ”kummia kirjoja ja kahjoa kieltä”. Miki Liukkosen mielestä juoni on ”elämän siistimistä”, sillä ”tosiasiassa kaikki on sotkuista, ja harva asia selviää”.

Petri Tammisen esittely alkaa ylistyksellä kirjastoille, jotka olivat hänelle turvapaikka lapsena. ”Ihan sama tunne kuin lapsuuden seikkailukirjoissa: eksoottista ja silti kotoista. En edelleenkään tiedä toista yhteistä tilaa, jossa olisin yhtä täydesti oma itseni.” (25) Tammisen mielestä kirjasto yhteiskunnallisena tilana kertoo välittämisestä ja uskosta ihmiseen. Irakista Suomeen 2004 paenneen Hassan Blasimin tarina kertoo pakolaisuudesta ja siitä, mitä on elää maassa, jossa sananvapautta on rajoitettu. Blasim pyrkii teoksissaan ylittämään paikan rajoitukset, minkä hän arvelee auttaneen niiden leviämistä maailmalle – hänen kirjojaan on käännetty yli 20 kielelle. Hän viittaa niin Bagdadin tuhoon kuin nyt käynnissä olevaan Ukrainan sotaan:

Mutta jos on elänyt tämän länsimaisen kuplan ulkopuolella, tilanne ei ole muuttunut oikeastaan mihinkään. Sotia, köyhyyttä ja kurjuutta on jatkuvasti joka puolella. Senkin takia tavoittelen jutuissani emotionaalista totuutta, joka opettaisi meille empatiaa (256)

Ville Hännisen teos antaa uusia näkökulmia jo luettuihin teoksiin ja houkuttelee tutustumaan uusiin. Muutamissa arvioissa (esim. Kyösti Niemelä Helsingin Sanomissa) on kaivattu aiempien teosten rakennetta, jossa kirjailijan ääni kuului enemmän. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista, mutta mielestäni kuudennen osan rakenne toimii erinomaisesti. Hänninen siteeraa laajasti kirjailijoita, kommentoi ja kiteyttää – tätä kirjailijan ja haastattelijan yhteispeliä on nautinto lukea.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet [6]. WSOY 2023. 282 s.

WSOY:n kuvapankissa voi lukea näytteen teoksen alusta (Sirpa Kähkösen haastattelu)

Teoksen arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Kyösti Niemelä)

Teoksesta myös blogeissa Marjatan kirjat ja Tainan aarrearkku

Karin Erlandsson: Alla orden i mig

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ihastuin Karin Erlandssonin Taru silmäterästä -sarjaan niin, että kirjoitin siitä tammikuussa 2022 kaksi postausta, joista toinen käsitteli teosten sisältöä ja toinen kieltä ja kääntämistä. Sen jälkeen olen lukenut / kuunnellut muitakin hänen teoksiaan: Missdåd (2016, Kuolonkielot), Hem (2022, Koti). Nyt vuorossa oli 2019 ilmestynyt Alla orden i mig, jossa Erlandsson kertoo kirjoittamisesta. Aihe kiinnostaa ja olen blogissani arvioinut myös muita kirjoittamiseen liittyviä teoksia (Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta).

Karin Erlandssonin teoksen kansikuva.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu esseistä ja toinen osa kirjoituspäiväkirjamerkinnöistä. Kyse ei varsinaisesti ole kirjoitusoppaasta, mutta lukija saa kyllä koko joukon hyviä neuvoja. On valittava kirjoittaminen ja torjuttava kaikki (teko)syyt olla kirjoittamatta: ”Har man bestämt sig för att skriva är allt som håller en från skrivandet ursäkter, goda och mindre goda, men icke dess mindre ursäkter.” (17) Karin Erlandsson on valinnut kirjoittamisen, sillä kirjoittaminen tekee hänestä eheämmän: ”Allt det sneda i mig blir rakt då jag skriver.” (120)

Erlandsson kirjoittaa listoja ja suunnittelee kirjoitusaikataulun, johon laskee montako sanaa päivässä on kirjoitettava, jotta raakaversio olisi valmis tiettynä päivänä:

När jag räknat ut hur många ord jag måste skriva per dag för att vara färdig den bestämda tidpunkten gör jag ett schema, och så håller jag mig till det. På dagens schema står det 1000 + 1000 + 500 + essä. Inget är ännu överstruket. Jag älskar att stryka över. (68)

Kirjoitan itse tieteellisiä ja yleistajuisia tekstejä kirjallisuudesta, mutta tunnistan silti niin monissa kohdin itseni: teen listoja ja aikatauluja ja kuinka ihana onkaan merkata tehtävä suoritetuksi. Tosin Erlandssonin kirjoitustahtiin en yllä, sillä hänelle 2000 sanaa päivässä on vähän. Allekirjoitan myös sen, mitä Erlandsson sanoo ensimmäisen version kirjoittamisesta: se on hirveää, on vain vuodatettava tekstiä, vaikka jälki on surkeaa. Sen jälkeen menee aikaa tekstin työstämiseen, mutta työ on helpompaa, koska on jotain mitä muokata.

Päiväkirjamerkinnöissä lukija pääsee lähelle kirjailijan arkea ja rutiineja, joihin siis kuuluu lähes pakonomainen itse asetetun tavoitteen saavuttaminen päivittäin. Teos antaa kaunistelemattoman kuvan kirjailijan arjesta, johon kirjoittamisen ohella kuuluu perhe ja päivätyö sanomalehdessä, silloin kun ei ole apurahaa. Kirjailijantyöhön kuuluu myös julkisuus – kirjamessut, esiintymiset ja muu sellainen – mutta suurimmaksi osaksi työ on yksinäistä puurtamista, ja juuri siitä Erlandsson nauttii eniten –  villapaidassa ja collegehousuissa miehen ja lasten lähdettyä töihin ja kouluun. Oli ilo lukea, miten Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) syntyi ja miten hänen poikansa auttoi sen maailman nimeämisessä. Kun teos voitti kirjoituskilpailun, Erlandsson iloitsi 5000 euron palkkiosta mutta eniten siitä, että sai mahdollisuuden palata luomaansa maailmaan. Mielestäni kirjailijan luomisen riemu välittyy lukijalle, sillä teos lumoaa aikuisenkin. Myöhemmin Pärlfiskaren sai Runeberg Junior -palkinnon ja oli myös Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas (kuten myös sarjan neljäs osa Segraren ja 2022 ilmestynyt Hem).

Ja lopuksi kolme ohjetta (s. 112), jotka Erlandsson kirjaa ylös saadakseen itsensä kuntoon pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen (ja jotka itse olen usein kirjoittanut lähes samoin sanoin kalenteriini, kun olen tehnyt suunnitelmia alkavalle vuodelle):

  1. stärka kroppen, framför allt axelpartiet
  2. stärka anden genom att gå i kyrkan
  3. stärka intellekt genom att läsa

Eli vähän laajemmin: huolehdi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja lue viisastuaksesi. Voiko parempaa elämänohjetta olla?

Karin Erlandsson: Alla orden i mig. Schildts & Söderströms. 2019, 206 s.

Teoksesta on laaja arvio Lysmasken-sivustolla (Kiiltomato), kirj. Åsa Stenvall-Albjerg

Svenska Ylen sivuilla Elin Willows kirjoittaa teoksesta otsikolla Naket och otyglat om skrivande

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola esittelee Erlandssonin teoksen ohella muita kirjoittamista käsitteleviä teoksia.