Avainsana-arkisto: Pohjois-Pohjanmaa

Ulrika Hansson: De oförlåtna

”Varhainen aamu on kirkas kuin pisara vettä. Olemme matkalla kohti pimeää ja kylmää, vaikka sitä ei vielä huomaa.”* (7) Ina on lähdössä kohti pohjoista kostaakseen Manderbackan veljeksille, jotka kaksi vuotta aiemmin surmasivat hänen puolisonsa Kaarlon ja heidän kahdeksanvuotiaan poikansa Eirikin. Ina lyöttäytyy paikallisen metsästäjän Jaakin mukaan, koska kuulee tällä olevan selvittämättömiä asioita samaisten veljesten kanssa. Kustantaja Schildts & Söderströms kuvaa Hanssonin uutta historiallista romaania De oförlåtna pohjoiseen sijoittuvaksi eeppiseksi westerniksi, jonka sankaritarta ei hevin unohda.** Teos on saanut kiittäviä arvioita ruotsinkielisissä lehdissä, joissa monissa Hanssonin katsotaan uudistavan lännentarinoiden konventioita ja sukupuolirooleja.

Ulrika Hanssoni romaanin De oförlåtna kannessa on erämaata ja kaksi kivääriä ristikkäin.
Kuuntelin teosta myös äänikirjana, jossa lukijana on erinomainen Emma Klingenberg.

Teos lähtee liikkeelle 1880-luvun ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Ina on ”ryssänpenikka”, joka on tuntenut koko elämänsä ajan ulkopuolisuutta. Hänen haluaan kostaa perustellaan sillä, että kelvoton nimismies, joka kaiken lisäksi on sukua veljeksille, ei vie syyllisiä lain eteen: Inan suru muuttuu kostonhimoksi. Ina ja Jaak ratsastavat kiväärit selässä pohjoiseen seuraten veljesten jälkiä suomenkielisille alueille. Pohjois-Pohjanmaalla asuvalle eteen tulee koko joukko tuttuja paikkakuntia: Kalajoki, Tynkä, Ylivieska, Pyhäjoki, Vihanti, Ruukinkylä. Suomenkieliset tervehdykset, kuten ”Iltaa”, ”Mitä saisi olla”, ja yksittäiset lauseet luovat kuvan kaksikielisestä kanssakäymisestä. ”Se isompi oli hullu”, kuvaa oluttuvan isäntä vanhempaa veljeksistä Jaakille. Murretta on vähän verrattuna Hanssonin aiempiin teoksiin. Ylivieskassa parivaljakko yöpyy Jaakille tutun Eliaksen luona. Jaak kertoo tälle suomeksi Manderbackan veljesten tihutöistä. Inasta on outoa kuulla kerrottavan tapahtumasta vieraalla kielellä.

Det känns märkligt att höra det berättas på ett annat språk, att höra Kaarlo benämnas aviomies och Eirik som pieni poika. Jag tittar i väggen bakom Elias, när Jaak kommer till punkt, men Elias ser på mig, och lika plötsligt som han bjudit in oss att sova i sin stuga blir hans ögon blanka som älven. Innan jag hinner reagera sträcker han ut sin arm över bordet och lägger sin hand över min.
”Otan osaa”, säger han lågt. Han tar del i min sorg på ett sätt som ingen gubbe gjort tidigare [– –]. (103)

Eliaksen ohella Ina kohtaa myös muita myötätuntoisia henkilöitä. Yksi heistä on Pyhäjoen kirkkoherra Gabriel Wilander, joka vaikuttaa merkittävästi loppuratkaisuun.

Henkilökuvaus on erinomaista, kuten aina Hanssonin romaaneissa. Ina, Jaak ja jopa rikolliset veljekset Edmund ja Väinö piirtyvät monitahoisina hahmoina, joiden motiiveja voi jossain määrin ymmärtää, vaikka tekoja ei hyväksyisikään. Yli kolmenkymmenen vuoden ikäerostaan huolimatta Inassa ja Jaakissa on paljon samaa, päällimmäisenä tietynlainen toiseus ja erakkous. Heidän keskinäinen suhteensa joutuu monta kertaa koetukselle, milloin Inan itsepäisyyden vuoksi, milloin Jaakin sorruttua ryypiskelemään. Vaikka aihe on synkkä, on Inan ja Jaakin sananvaihdossa yllättävänkin paljon huumoria.

Minäkertoja Inan osuuksia lomittavat kuvaukset takaa-ajetuista: pehmeämmästä ja heikkotahtoisesta Edmundista ja äkkipikaisesta ja väkivaltaisesta Väinöstä. Teoksen otsikko viittaa veljeksiin: he ovat niitä, joille ei voi antaa anteeksi. Edmundin näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa paljastuu karu lapsuus ja hänen alisteinen suhteensa Väinöön. Vain kerran Edmund asettuu vastustamaan veljeään. Tarina kuvaa hyvin veljesten suhdetta, sitä miten myös Väinö on riippuvainen Edmundista. Veljekset sattuvat kylään, juuri kun siellä kilpaillaan ritsalla ampumisessa. Edmund on voittaa koko kisan, mutta Väinö pilaa tahallaan viimeisen kiven ampumisen yskänpuuskallaan. Suuttunut Edmund lähtee päinvastaiseen suuntaan kuin Väinö. Hän ei piittaa veljensä huudoista eikä selityksistä – vasta suora anteeksipyyntö kelpaa:

Då ropar Väinö: ”Jag vet! Jag var ett svin!”
Edmund stannar, vänder sig om och ser tyst på honom.
Väinö slår otåligt ut med armarna. ”Du vet ju hur jag är!”
Edmund är tyst några sekunder, sedan börjar han vända för att gå vidare.
Så ropar Väinö, med rösten stark av ilska, bräcklig av vädjan: ”Fölååt tå!” (165)

Kustantajalta saamani tiedon mukaan De oförlåtna ilmestyy suomeksi keväällä 2027. Viimeinkin Hanssonia suomennetaan! Esikoisromaani Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2020 (arvioni 19.2.2023) ja 2024 ilmestynyt Det är inte synd om Edna Svartsjö sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon (arvioni 23.3.2024). Täytyy toivoa, että uusi teos avaisi ovet ja nämä aiemmatkin romaanit suomennettaisiin. Kuuntelin teoksen myös äänikirjana (lukijana erinomainen Emma Klingenberg). Uusimman ohella myös Hanssonin edelliset romaanit löytyvät E-kirjastosta. Hanssonin rikas kieli, psykologisesti tarkka ihmiskuvaus ja hiukan lakoninen tyyli, joka tulee esiin erityisesti dialogissa, tekevät romaanista upean lukukokemuksen.

*”Morgonen är tidig, klar som en droppe vatten. Det märks inte än men vi är på väg mot mörkret och kölden.”
**”De oförlåtna är en episk western i nordisk tappning, med en hjältinna vi sent ska glömma.”

Ulrika Hansson: De oförlåtna. Schildts & Söderströms, 2026. 293 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist-Hägerfelth

Hansson kertoo teoksestaan Kristina Lindhin haastattelussa Kyrkans Tidningissä. Aiheeksi nousee erityisesti kosto.

Yvonne Granqvistin arvio ilmestyi Österbottens Tidningenissä 28.4.2026 otsikolla ”Ulrika Hanssons nya hjältinna är vassare än Clint Eastwood” eli Hanssonin uusi sankaritar on terävämpi kuin Clint Eastwood.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja (2023) teki niin suuren vaikutuksen (lue arvioni täältä), että otin saman tien kuunneltavaksi hänen edellisen romaaninsa Mustaa jäätä (2020). En tiennyt teoksesta muuta kuin, että se oli ollut Finlandia-palkintoehdokas. Kuuntelemisen jälkeen hain kirjan vielä kirjastosta ajatuksena kirjoittaa lyhyt arvio, sillä teos iski tajuntaan niin kerronnallaan kuin henkilöhahmoillaan. Vasta nyt aloin lukea, mitä teoksesta on kirjoitettu, ja hämmästyin ristiriitaista vastaanottoa – tai oikeastaan kielteisesti kirjoitti lähinnä Helsingin Sanomien kriitikko, mikä tietysti herätti palkintoehdokkuuden yhteydessä huomiota.

Anne Vuori-Kemilän teoksen Mustaa jäätä kansikuva.

Teoksen alku on koukuttava: Antti on vastentahtoisesti menossa Gulffin ja Siirin luo jälkimmäisen syntymäpäiville mutta löytää molemmat kuolleina. Seuraavassa luvussa Antti on pieni poika, joka asuu samassa pihapiirissä kuin Elffi eli Siiri ja Gulffi. Antti tutustuu Gulffiin ja ihailee tämän pirssi-Mersua, jota saa kiillottaa. Siiri saa epilepsiakohtauksia ja joutuu välillä ”piirille”. Seuraavassa otteessa tapahtuma nähdään Antin näkökulmasta:

Gulffi oli ollut saattamassa, ei ollut antanut vieraiden retuuttaa vaan oli taluttanut Elffin käsipuolesta autoon ja tunkenut kassillisen tavaraa mukaan. Auton mentyä Gulffi oli itkenyt.
Gulffiko itkenyt?
Katsoin Sakaria eikä se onneksi huomannut. Kunhan puhuu omiaan, vasiten liioittelee, varmasti valehteleekin jos joku vaan on niin pöljä että uskoo. Ei Gulffi itke. Sillä on Mersu ja lihaksia. (35)

Tapahtumia kuvataan Antin lisäksi myös Siirin ja Gulffin näkökulmista. Takaumina kerrotaan Siirin avioliitosta ja pitkään odotetun Timo-pojan syntymisestä sekä tutustumisesta Gulffiin eli Railiin. Aviomies Erkki sallii Siirin lopulta aloittaa työt sijaisena kirjastossa. Ruumiinavausapulaisen hommat jätettyään Raili pääsee taksikuskiksi ja alkaa kasvattaa osaamistaan autoista kirjaston tarjonnalla. Siellä vastaan tulee Siiri, jonka ”[l]aihasta varresta tuli mieleen heinä, ei mikään törröttävä korsi lumen alta vaan tuore ja tuulessa taipuisa” (71–72). Raili keksii olevansa etsimässä tietoa rasvatatista.

Lopulta suostuin tavallisiin tatteihin, sitten rouskuihin, haperoihin, seitikkeihin. Lainasin kirjan kerrallaan. Jokaisen kohdalla kiitin kirjailijaa ja sienilajien määrää. Tiskin takana istuvaa naista.

Kuukauden jälkeen Raili rohkaistuu pyytämään Siiriä kahville: ”Myrkkyseitikkeihin helposti hairahtuu jos ei tunne. Vähän kuin hengenpelastustyöstä kiitokseksi.” (77) Rasvatatin metsästys toi mieleen Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) hillittömän sieniluettelon. Teoksessa on paljon tämänkaltaista huumoria, joka keventää muutoin tummasävyistä tarinaa, sillä niin Siirillä kuin Raililla on menneisyyden taakkansa. Gulffin ja Antin omalaatuinen ystävyys, jos sitä siksi voi kutsua, on usein koetuksella. Hyvä esimerkki on Kokkolaan ruumisautolla – Peli-Taskisen ruumis takaosassa – tehty reissu, jolle Gulffi saa houkuteltua Antin mukaan lupaamalla avusta hyvän maksun niin pojalle kuin tämän äkkipikaiselle kommunisti-isälle. Ehkä parasta teoksessa on juuri epätavalliset ihmissuhteet, jotka on kuvattu lämmöllä ja huumorilla. Vuori-Kemilän tekstiä on ilo lukea ja etenkin dialogissa on iskevyyttä. Kerronta on muutenkin paikoin lakonista: ”Menin ovelle, sen takana oli maailma. Ei ahdas niin kuin arkku mutta ei paljoakaan avarampi tai sellainen että vaivatta mahtuisi” (272), on yksi Gulffin paljonpuhuvista toteamuksista.

Löytyykö teoksesta sitten mitään moitittavaa? Miesmäinen Raili / Gulffi on 2020-luvun näkökulmasta turhan stereotyyppinen lesbohahmo, mutta olisiko tällaista tarinaa saanut rakennettua toisenlaisen hahmon varaan. Gulffi herättää huomiota ulkonäöllään ja käytöksellään ja tuo esiin ne ennakkoluulot, joita 1960-luvun Pohjois-Pohjanmaalla seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnettiin.

Vuoden 2020 Finlandia-ehdokkaiden joukossa oli teoksia useilta suosikkikirjailijoiltani: Ann-Luise Bertellin Heiman (suom. Oma maa 2021; ks. arvioni 19.7.2021), Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita, joka nappasi voiton. Toisinaan valitsijat nostavat esiin kokeellista kirjallisuutta mutta tämä vuosi näyttäisi olleen enemmän perinteisten tarinankertojien. Vuori-Kemilän teoksen perustelut olivat:

Yhteisön poikkeusyksilöitä tukahduttava paine, suomalainen vaikenemiseen kallistuva puhekulttuuri, vuosien tunnelukot ja mielenterveysongelmat. Vuori-Kemilän aiheet ovat raskaat, mutta hän kuvaa maailman kolhimia ihmisiään oikeudenmukaisella lämmöllä ja rakkaudella, heidät kirjailijan taidolla lihaksi ja vereksi muuttaen. (Kirjasäätiön julkaisemasta tiedotteesta)

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. 297 s.

Finlandia-palkintoehdokkaana teoksesta julkaistiin arvioita lehdissä ja blogeissa, mutta ehkä olisin odottanut vielä enemmän huomiota. Tässä muutamia poimintoja:

Kirjallisuustoimittajan (Seppo Putkonen) arvio. Puttonen haastatteli kirjailijaa Keravan kirjastossa 14.1.2021.

Arvio Kansan Uutisten sivuilla, kirj. Hannu Hurme

Teoksesta muun muassa seuraavissa blogeissa Tuijata, Kirjallisia, Marjatan kirjat ja mietteet

Karoliina Niskanen: Muamo

Aina joskus tulee eteen teos, josta voisi poimia sitaatin toisensa jälkeen. Karoliina Niskasen romaani Muamo on naisen aistillisuuden, äitien sitkeyden ja isoäitien viisauden ylistys. Kielellisesti ja kerronnallisesti teos on niin rikas, että se ei yhdellä lukemisella tyhjene.

”Kai se lypsylle jaksaa kontata?”

Teoksessa seurataan kahden naisen elämää eri puolilla Suomea. Raskaana oleva ruotsalainen Anna päätyy isoisänsä kotimaahan Suomeen, kun Mamma haukkuu huoraksi ja heittää ulos. Junassa hän tapaa Erkin, joka vie hänet kotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle, jossa ”maailma oli loputonta peltoa” (29). Viittaukset Niva-Kaijaan seudun kantaäitinä sekä hevosten näivetystautiin ja kapinaan sijoittavat Annan tarinan Nivalan seudulle. Anna synnyttää pojan, jolle anoppi Johanna antaa nimen Juha. Erkki on lähtenyt kaupunkiin tienaamaan: ”Emminä rikkauvesta välitä, mutta rahhaa olla pittää” (29). Vie kuukausia, ennen kuin Anna alkaa vähitellen osallistua talon töihin ja pitää huolta pojastaan.

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää yksin navetassa tytön, kun Anoppi ei anna jättää lypsyä kesken. Puoliso makaa sammuneena ”lattialla, Relanderin suojelevan katseen alla, ja kuorsaa niin, että Laatokalla kaikuu” (15). Synnytyksen jälkeen ”Miniästä tulee Äiti” (21). Työt jatkuvat kivuista ja saappaisiin valuvasta verestä huolimatta. Luettelomaisuus korostaa niin töiden määrää kuin niiden toistumista päivästä toiseen:

Peltoväki kiittää ruoasta, Äiti Korjaa pöydän, kantaa vedet ja puut saunalle ja sytyttää pesän, käy lypsyllä ja palaa pirttiin ja kattaa iltapalan ja korjaa iltapalan ja tiskaa tiskit ja lakaisee lattiat ja pyyhkii pölyt ja pesee padan ja hakee pyykit ja sytyttää takan ja nostaa lapsen syliinsä ja sanoo, että pikkuinen, nyt myö käymme levolle.
Lapsi alkaa itkeä. (36)

Kahvia eli kouffia keittäessään Äiti miettii, miksi Muamon oli pysyteltävä saunassa viikko synnytyksen jälkeen. ”Miksi Muamosta tehtiin saastainen eläin, joka ei saanut koskea edes puurokauhaan? Miten äiti, ihana elämänantaja, kallis maalle synnyttäjä, saatettiin nähdä likaisena.” (33)

”Vitun väen voimalla”

Karjalassa asuvan naisen oikea nimi paljastuu vasta teoksen lopussa. Siihen saakka hän on Tyttöne, Miniä, Äiti eli Muamo, Anopin kuoltua Emäntä ja kotiseudultaan sodan karkottamana Evakko. Nimeämällä hänet vain elämänvaiheiden mukaan kertomus laajenee yksilöä suuremmaksi kuvaukseksi naisen elämästä, joka määriteltiin ulkoapäin ja jossa oli vain vähän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin. Naiset ovat kuitenkin niitä, jotka pitävät maailmaa pystyssä, rakentavat kun miehet tuhoavat ja tuhoutuvat sodissa. Kun Johanna tivaa Annalta lapsen oikeaa isää, Anna vastaa, että ”[e]hkä isää ei aina tarvitakaan. Eihän niitä edes näe kuin valokuvissa, piironkien päällä pölyttymässä” (159). Tai kuten Kulkuri sen Tyttöselle sanoo:

Työ naiset ette ole koskaan tarvinneet meidä miehiä, mutta myö tulemme aina tarvitsemaan teidä. Työ raotatte meilä porttia salaisuuksien maahan. Tarvitsemme pehmeyttä, vaikka olette kaikkea muuta kuin pehmeitä, olette routaisen maan ja karhean kuokan kovettamia, auringonpaahteen kuivattamia, järvivesien huuhtomia. Ja toisinaan olette ruusunkukkia ja syreenintuoksua ja mettä apilan terälehdellä. (155)

Kun Tyttöne kysyy, mikä on nainen, vastaa Kulkuri, että ”kerro sie”. Ja Tyttöne kertoo:

Roihuava tuli ja räjähtävä ukkonen, sateenkohina ja järven ylle nouseva usva, täysikuu ja maa. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä tahansa.

Kieli on yhtä aikaa runollista ja rehevää, rumaa ja kaunista, mikä näkyy naisen aistillisuuden ja etenkin synnytysten kuvauksissa. Tekstin lomassa kuljetetaan tarinoita Mariasta, josta Tyttösen äiti eli Muamo on kertonut. Näissä tarinoissa sekoittuvat Kalevalan Marjatta, joka tulee puolukasta raskaaksi, ja Neitsyt Maria, jonka ikonia Miniä piilottelee patjansa alla ja jota hän hädässään rukoilee. Maria syö marjan ja tulee raskaaksi. Perhe hylkää hänet ja hän päätyy synnyttämään ”liävään” lehmien keskelle. Seuraavassa otteessa näkyy Niskasen kielellinen taituruus:

Mie lopetin kertomukseni Mariasta, ensimmäisestä äidistä, hänestä, joka oli synnyttänyt lapsen ja antanut sille nimen, jonka kaikki tuntevat ja jota toistellaan iltarukouksissa, ja sie, muamon ainavone tyttöne, kullankallis evakkovasikkani, kuvajaiseni, kysyit: ”Siihenkö päättyi tarina”, ja mie vastasin, että kyllä, sillä hyö siirtyivät toisiin aiheisiin, uusiin sankareihin, ja jättivät äidin yksin, keskelle verilammikkoa, kivuissansa makaamaan.
Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen, en nainen, en yhtään mikään, enkä mie muuta tähdeltäni pyytänyt kuin ystävää, edes yhtä, joka ymmärtäisi. Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho.
(216)

Sota tuo Annan ja Evakon yhteen, ja viimein molemmat kohtaavat vertaisensa ja saavat kokea ”sielunsiskouden” (240). Evakko ei vieläkään ole valmis paljastamaan oikeaa nimeään, vaan kertoo olevansa Aino. Hän on ennen Karjalasta lähtöään kuullut tarinoita pakolaisten huonosta kohtelusta, ryssittelystä ja lasten päälle heitetyistä kananmunista. Tarina ei pääty vielä, sillä Aino palaa Karjalaan, vaikka aavistaa lopullisen lähdön olevan edessä.

Kirjailija onnistuu naisten elämäntarinoissa kuvamaan uskomattoman paljon viime vuosisadan alun ja sotien ajan tapahtumia, niin että huomio pysyy kuitenkin mikrotasolla. Tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita ja historiallisiin tapahtumiin viitataan kuin ohimennen. Etualalle nousevat naiset elämän ylläpitäjinä ja äiteinä. Naisten roolin korostuminen näkyy myös siinä, että muut henkilöt, kuten puolisot ja sisarukset, on jätetty tahallisen valjuiksi. Vain isoäidit ja lapset saavat vähän enemmän tilaa. Tekstin joukossa on karjalan kieltä ja ruotsia ilman suomennoksia, ja hyvä näin, vaikka muutamien karjalankielisten sanojen kohdalla joutuikin miettimään merkitystä. Minut teoksen kielellinen moninaisuus hurmasi.

Karoliina Niskanen on kirjailija, näyttelijä ja tuttu monien äänikirjojen lukijana. Esikoinen Tilhi (2020) oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Muamo on nautinnollinen lukuelämys ja tulee niin ikään kisaamaan ensi syksyn kirjapalkinnoista. Kiitos kirjailijalle paitsi hienosta teoksesta myös jälkisanoista, joissa hän kertoo lähteistään ja siitä, miten tarina kietoutuu hänen omiin sukujuuriinsa.

Karoliina Niskanen: Muamo. Bazar, 2023. 303 s.

Arvio Amman Lukuhetkessä. Kirjoittaja on kuunnellut äänikirjan, jossa lukijana kirjailija itse, Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman, jonka itkuvirsiä tekstin joukossa on. Tämä on siis kuunneltava vielä äänikirjanakin!

Arvio blogissa Anun ihmeelliset matkat

Juttua kirjailijasta ja teoksen synnystä Kotiliedessä

Kirjailijan haastattelu Mesta.netin sivuilla

Kaarina-lehdessä (kirj. Jaana Pakarinen) julkaistu arvio luettavissa Kritiikki näkyy -sivustolla