Kirjoittaja-arkisto: Marita Hietasaari

Tiina Lifländer: Hyvä yö

Tiina Lifländer tarttuu teoksessaan Hyvä yö ajankohtaiseen aiheeseen, vanhustenhoidon ongelmiin. Teoksessa kuvataan hoitohenkilöstön vajetta ja vanhusten kaltoinkohtelua. Tapahtumat nähdään niin hoitajan kuin vanhuksen näkökulmasta, ja tuloksena on syvältä riipaiseva ja ajatuksia herättävä romaani.

Marianna, tai Nanna kuten hän tahtoo itseään kutsuttavan, työskentelee lähihoitajana Kultarinteessä. Nanna kärsii unettomuudesta, mutta työterveyslääkäri kieltäytyy uusimasta hänen unilääkereseptiään ja kehottaa miettimään syitä unettomuuteen. Nanna vetoaa turhaan kolmivuorotyöhön.

Tiina Lifländerin romaanin Hyvä yö kansikuva.

Yksi hoidettavista on Tyyne, joka on ”äänekäs ja hankala ja harvoin hiljaa”.

Pesuhuone kaiuttaa kaiken moninkertaiseksi. Kun pesen, en katso kohti vaan pesuhuoneen kaakeloituihin seiniin. Vaikka en näe kulunutta ihoa ja tyhjiä silmiä enkä mitään, ääni ei lopu. Tyyne ammuu. Suihku sihisee. Vesi lätisee. – –
Pesen kainaloista ja roikkuvien rintojen alta. Tyynen toinen käsi heiluu pakkoliikettä. Siitä on vaikea saada otetta, sillä saippuaiset kumihanskat lipsuvat. Pitelen kiinni lujasti. – – Heti kun irrotan, käsi alkaa taas veivauksensa. Suusta aukeaa mölisevä ääni. (15)

Työtoveri Maryam juttelee vanhusten kanssa, vaikka ei ymmärtäisikään näiden puhetta tai äännähdyksiä. Nannan mielestä on toiveajattelua kuvitella Tyynen yrittävän sanoa jotain. Tyyne on kuitenkin se, joka antaa toisen näkökulman tapahtumiin. Tyynen kautta myös lukija näkee ja kokee kaiken: vaikeuden hahmottaa nykyhetkeä, vieraat kasvot ja kädet, muistot, jotka tuovat menneisyyden lähelle.

Joku nykäisee. Tyyne avaa silmät. Mustasilmäinen tekee jotakin, ja Tyyne yrittää auttaa, mutta hän auttaa väärin ja nainen ärähtää. Alkaa itkettää. Hän ei ole tottunut rumaan puheeseen.
On ikävä Marttia. (30)

Tyynen muistot aviomiehestään Martista, sota-ajasta, ystävistä ja lapsista muuttavat avuttoman, ymmärtämättömän ja hankalan vanhuksen siksi, mikä hän on eli ihmiseksi, jonka elämällä on merkitys ja joka ansaitsee kunnioituksen. Lifländer kuvaa taitavasti, miten Tyynen dementoituneessa mielessä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat; ikkunassa on vihreät verhot vaikka niiden pitäisi olla sini-vihreät, lakanoiden kangas tuntuu oudolta ja joku on laittanut sänkyyn kylmää rautaa olevat laidat.

Niin ikään Nannasta piirtyy lihaa ja verta oleva hahmo. Isän itsemurhayritys, ristiriitaiset tunteet avopuoliso Eeroon ja kontrolloiva äiti lisäävät unettomien öiden kasvattamaa väsymystä. Työvuorosta puuttuu usein joku, eikä sijaisia ole. Väsymys ja päivästä toiseen jatkuva kiire kulminoituvat lopulta lyönniksi. Nostan kohtauksen esiin, vaikka se voi tuntua spoilaukselta – teos kestää tästä huolimatta useita lukukertoja. Seuraavassa tapahtuma ensin Nannan näkökulmasta:

Lyönti napsahtaa rajusti kuin kuminauha.
En edes huomaa käteni liikettä, se on niin nopea. Käteen sattuu.
Hiljaisuus.
Näinkö vähän tuntuu missään, kun lyö toista ihmistä. Vain käteen sattuu.
Tähän halkeilevaan ja rohtuneeseen käteen.
Voi luoja. Kasvoille leviää kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Sydän hakkaa. Säikähdys notkauttaa jalkoja. Pelkoa se on vasta sitten, kun säikähdys on poissa ja läimäytyksen kaiku imeytyy seiniin ja vuodevaatteisiin.
Katson taakseni, mutta ovi on kiinni.
Tyyne on hiljaa. Sen silmät ovat isot ja hätääntyneet ja suu veltto ja hiljainen.
Mitään ei tapahtunut, koska kukaan ei nähnyt. (123)

Tilanne tuntuu Nannasta epätodelliselta: ”Löin. En lyönyt. En.” Hän ymmärtää lyöneensä oikeasti, vasta kun näkee Tyynen säpsähtävän hänen läheisyyttään. Tyynen mielessä läimäys sekoittuu siihen ainoaan kertaan, kun Martti löi häntä, kun hän palasi sekavana kotiin jouduttuaan keskelle pommituksia.

Martti löi häntä avokämmenellä vasemmalle poskelle. Lujaa.
Pää oli pelkkää hohtavaa kipua korvasta silmään ja koko kadun poikki.

Pää on pelkkää hohtavaa kipua. Hän ei sano mitään, hän kuuntelee. Sillä on mustat silmät. Ehkä se on tullut viemään. Hän ajatteli, että se olisi mies, mutta se ei ole. Se nostaa käden ja hänen lihaksensa värähtävät. Vieläkin sattuu, ei enempää, ei enää (127)

Paikoitellen käytetyt lyhyet ja terävät lauseet nostavat korostetusti esiin yksittäisen tapahtumahetken ja vetävät lukijan mukaan tilanteeseen ja kuin osalliseksi tekoihin. Taitavasti kirjoitettu romaani menee ihon alle ja saa tuntemaan myötätuntoa niin hoidettavia kuin hoitajia kohtaan. Toisinkoinen-sivuston Otto Rikka toteaakin osuvasti, että ”lukija joutuu empatiapainiin”. Lifländerin edellinen teos Kolme syytä elää oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Toivottavasti myös Hyvä yö saa mahdollisimman paljon lukijoita.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. 200 s.

Teoksesta muualla:

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Esittelin jo hieman Asta Olivia Nordenhofin teosta Löysää rahaa postauksessa, joka käsitteli tanskalaista Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmasarjaa. En aikonut kirjoittaa aiheesta enempää, mutta tämä niin kieleltään kuin rakenteeltaan omaperäinen, kapitalismia jyrkin sanoin suomiva teos vaatii tulla esitellyksi.

Teoksessa se, miten kerrotaan, on vähintään yhtä merkityksellistä kuin se, mitä kerrotaan. Aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat. Teksti on aseteltu paikoin tiiviisti paikoin väljästi, toisinaan sivulla on vain muutama lyhyt kappale. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Nordenhofin kielikuviin, jotka ovat raikkaita ja yllättäviä: ällöttävä matto on kuin ”vettynyttä ruisleipää” (17), virkailijoiden supina ”kutistaa ja pullistaa heidän ilmapallopäitään” (17), Kurt on ”väljähtyneen, sohvaan pieraistun raivon vallassa” (21), Maggie ”tunsi itsensä samalla lailla erityiseksi kuin leijaileva kurkku” (89).

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

”Tämän luvun ensimmäisellä sivulla tahdon olla onnellinen”

Teoksessa on kaikkitietävä kertoja, joka välillä puhuttelee hahmoja ja kommentoi heidän kohtaloitaan. Kertoja saattaa pyytää Maggieta kertomaan jotain tai Maggie esittää kertojalle toiveen saada olla onnellinen tai kieltäytyy kertomasta enempää.

Mitä rakkaus on? Maggie katsoo minua, ja hänen kasvonsa ovat kuin tyhjä rukous. Kuin jäljellä olisivat ainoastaan rukouksen pirulliset ääriviivat.
En minä tiedä, Maggie-kulta, kerro niin kirjoitan sen muistiin. (95)

Tämän kehotuksen jälkeen Maggie jatkaa minä-muodossa hänen ja Kurtin alkutaipaleesta, siitä miten suhteeseen jo varhaisessa vaiheessa hiipii halveksunta ja väkivalta.

Kurt ja Maggie ovat molemmat lähtöisin köyhistä oloista. Romaanin alussa tilanne on parempi: Kurt on saanut bussifirmansa ansiosta vähän ylimääräistä ”kirstun pohjalle” ja pohtii, miten sijoittaisi rahat. Maggie on nuoruudessaan turvautunut milloin miehiin, milloin sosiaaliviranomaisiin saadakseen ylläpidon ja katon päälleen. ”Rakkauden ruinaaminen sosiaalitoimiston aikuisilta” (54) on sekin Maggien mielestä kaupankäyntiä. Maggien identiteetti tuntuu olevan hukassa, hänestä huokuu pettymys elämään ja tehtyihin valintoihin.

Hän kuvittelee jonkun muun naisen, sen, joka hänestä olisi voinut tulla, jos kaikki olisi mennyt toisin, ja se nainen on edelleen kaunis, eikä Maggien tavoin elämän tuhrima, ja se nainen on ennen kaikkea tyyni ja vastaa viipyillen, houkuttelee sanat pehmeästä vedestä, laskee köyden ja vetää esiin sanat, jotka hänelle ovat jääneet, ja ne ovat yksinkertaisia sanoja: polkupyörä, kananliha, uimalaituri. (32)

Kurt on perheensä kuopus ja julkilausuttu syy siihen, että rahat eivät riitä. Kurt jää kahdeksantoistavuotiaana ensimmäisen vaimon lähdettyä yksin vastasyntyneen kanssa: ”Hän makaa kauan katsellen nukkuvaa lasta, vuoroin epäuskoisena, vuoroin täynnä tuskaa, joka on rakkautta” (127). Kurt ei keksi muuta keinoa rahan hankkimiseen kuin itsensä myymisen, vaikka häntä hirvittää jättää lapsi yksin. Kurt ja Maggie eivät ole kovin rakastettavia hahmoja, mutta Nordenhofin taitavuudesta kertoo se, että hän saa lukijan välittämään heidän kohtaloistaan.

”Ei. Kuolema ei ole virhe. Se on osa järjestelmää.”

Scandinavian Star -nimisessä luvussa kertoja selvittää samannimisellä matkustajalautalla 7.4.1990 tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi 159 ihmistä, joista 28 oli lapsia. Palon epäillään olleen korvausten toivossa tehty vakuutuspetos. Lukijan on helppo samaistua kertojaan, jonka lautan monimutkaiset omistussuhteet ja lukuisat taustayhtiöt saavat hämmennyksiin:

Minua huimaa, kun luen bisneksistä. Huimaa, kun luen yhtiöistä ja niiden päällekkäisistä omistajapiireistä, jotka ostavat ja myyvät toisiltaan. Rahasta, joka vaihtaa eikä sittenkään vaihda omistajaa. – –
Kyllä minä tiedän, että se on yksi liikemiehen toimintatavoista. Hänen valttikorttinsa on kieli, jolla saadaan muut vaiennettua. Hänen valttikorttinsa on se, että minä tunnen itseni tyhmäksi. (70)

Nordenhof ampuu täyslaidallisen ahneutta kohtaan kutsuen kapitalismia joukkomurhaksi. Matkustajalautan palo on epätavallinen vain siinä, että uhrit olivat pohjoismaalaisia. Ahneuden vuoksi kuolevat tehtaan sortuessa pohjoismaisille yrityksille vaatteita ompelevat työläiset ja banaaniplantaasilla torjunta-aineita käsittelevät.

[E]i banaanifirman varsinaisena tavoitteena ehkä ollut sairaus ja kuolema, mutta yhtiö oli silti valmis siihen uhraukseen.

Kuolema ei ole virhe. Murha on murha, vaikka murhaaja olisikin tavoitellut rahaa eikä toisen ihmisen henkeä. – –
Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys.

Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle.

Kapitalismi on joukkomurha.

Mutta me olemme elossa, ja me voimme tehdä lopun kapitalismista. (72–73)

Löysää rahaa on vahva kannanotto riistokapitalismin jalkoihin jäävien puolesta. Se vaatii näkemään ympärillämme olevan hädän mutta myös toimimaan kapitalismin eriarvoistavia rakenteita vastaan. Ensimmäinen askel voisi olla myötätunto – kertojaa koskettavat uhrien joukossa olleet lapset, joista nuorin oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Ajattelen omaa lastani, jonka haen kohta päiväkodista, ja puhkean itkuun. Se on ihmeellistä itkua. Sekoitus raivoa ja surua ja rakkautta. (71)

Nordenhofin Löysää rahaa on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Sisältö, muoto ja kieli tukevat toisiaan ja sulautuvat kokonaisuudeksi, jossa mitään ei ole liikaa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän mieleenpainuvan teoksen. Ja koska Löysää rahaa on seitsenosaiseksi suunnitellun Scandinavian Star -sarjan ensimmäinen osa, on upeita lukuelämyksiä tarjolla jatkossakin.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Penge på lommen). Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka. Teos 2021. 146 s.

Teoksesta ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä

Löysää rahaa oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teos sai 2020 P. O. Enquistin palkinnon ja Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

Aftonbladetin Amelie Björck viittaa Kurtiin ja Maggieen osuvasti kapitalismin sivullisina uhreina (collateral damage).

Arvio Mummo matkalla -blogissa

Scandinavian Starin tulipalosta on julkaistu lukuisia artikkeleita. Helsingin Sanomat uutsioi vuonna 2016 Norjan poliisin vapauttaneen miehistön tuhopolttoepäilyistä. Palot tutkineet asiantuntijat eivät hyväksyneet päätöstä.

Tuhopoltosta on tehty myös kuusiosainen tv-sarja Scandinavian star (2019), jota on esitetty ainakin C Moressa.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

Jakob Lind: Isoisän pistooli

Jakob Lind: Isoisän pistooli. Tositarina häpeästä, rakkaudesta ja fiaskosta Suomen sisällissodassa. Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 429 s.

Jakob Lind kuvaa isoisänsä henkilöhistorian kautta ruotsalaisprikaatin syntyä ja sen vaiheita Suomen sisällissodassa. Teos on yhtä paljon kuvaus parinkymmenen vuoden sinnikkäästä tutkimuksesta kuin kohteestaan tykistöupseeri Hjalmar Frisellistä, josta parempien ehdokkaiden puutteessa tulee ruotsalaisprikaatin komentaja. Alaotsikko, jossa puhutaan häpeästä ja fiaskosta, paljastaa, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan.

Jakob Lindin teoksen Isoisän pistooli kansikuva.

Venäjän vallankumouksen aikoihin myös Ruotsissa on levottomuuksia, ja keväällä 1917 kaarteja perustetaan niin oikealla kuin vasemmalla, mutta vallankumous vältetään. Sosiaalidemokraattisen puolueen Hjalmar Branting on vaikeassa tilanteessa: hän ei hyväksy tapahtumien saamaa käännettä Suomessa mutta ei toisaalta voi sallia joukkojen lähettämistä valkoisten tueksi työväestöä vastaan. Helmikuun alussa 1918 kokoontuu Suomen ystävät -niminen ryhmä, joka tekee päätöksen prikaatista ja alkaa värvätä väkeä sanomalehdessä julkaistulla ilmoituksella. Tarkoitus on tukea valkoisten taistelua vallankumousta vastaan ja ”pelastaa kulttuuri ja järjestys, jotka ruotsalaiset muinaisina aikoina Suomeen juurruttivat” (97).

”Frisell ei saa komentaa prikaatia”

Frisell lähtee edeltä Ouluun tekemään valmisteluja. Tapaamisessa Mannerheimin kanssa käy ilmi, että ruotsalaisprikaatilla on kenraalille merkitystä nimenomaan saksalaisten vastapainona: ”[R]uotsalainen prikaati on todiste siitä, että vapaa Suomi voi pärjätä myös ilman mahtavaa Saksaa. Ja se on saatettava myös suuren yleisön tietoon.” (103) Tämän vuoksi prikaati pitää saada mahdollisimman nopeasti taisteluvalmiiksi ja sillä tulee olla nimekäs ja pätevä komentaja. ”Frisell ei saa komentaa prikaatia”, painottaa esikuntaupseeri Gösta Törngren Tukholmaan lähettämässään sähkeessä.

Ongelmat vain kasvavat. Prikaatiin liittyy liikaa upseereita ja liian vähän miehistöä, mistä seuraa kurinpito-ongelmia. Frisell keskittyy miesten kouluttamisen sijaan suunnittelemaan prikaatille viirejä ja arvomerkkejä. Osa värväytyneistä kyllästyy odottamaan rintamalle pääsyä ja siirtyy suomalaisiin joukkoihin. Huonoa tuuria on myös aseiden kanssa, sillä venäläisillä kivääreillä ”jopa mestariampuja ampuu taulun ohi”; tilalle yritetään turhaan saada ruotsalaisia mausereita. Ensiaputarvikkeiden puuttuminen huomataan vasta ensimmäisessä taistelussa, minkä takia loukkaantuneita menehtyy turhaan.

Virhearviot hyökkäyksen suunnittelussa johtavat suuriin tappioihin. Kiirastorstaina Messukylän taistelussa miehet etenevät avoimessa maastossa, sen sijaan että kiertäisivät sivulta. ”Jonkun oli pakko kantaa vastuu tuosta katastrofaalisesta virhearviosta”, kommentoi Lind tapahtumia. Prikaatin uudeksi komentajaksi määrätään Harald Hjalmarson, jonka johtajankyvyistä Heikki Ylikangas antaa Tie Tampereelle -teoksessaan (1993) vähemmän mairittelevan kuvan nimittäen tätä vitkastelevaksi komentajaksi. Hjalmarsonilta ei kuitenkaan riitä aikaa prikaatille vaan hänen tilalleen tulee Erik Hallström. Frisellistä tehdään yhteysupseeri.

Kolonialismia ja rasismia

Lind ehtii jo huokaista helpotuksesta, että isoisä ei ollut mukana teloituksissa, mutta törmää sitten tämän kirjeessä mainintaan, joka hänen on luettava moneen kertaan. Isoisä kirjoittaa vaimolleen, että ”[a]utomatkan aikana sain tilaisuuden käyttää metsässä Browningiani pariin nokkavaan punikkiin” (161). Eräässä kirjeessä hän kertoo alueen puhdistamisesta punaisista ja väliaikaisen vankileirin perustamisesta.

Koko valkoinen Länsiarmeija on haravoimassa metsiä ja keräämässä vankeja ja 15. päivä kuljetamme heidät Helsinkiin. Vangit ovat kurja näky, useimmat kammottavia roistotyyppejä, joilla on paljon murhia ja ryöstöjä omallatunnollaan. Iso prosentti on kunnollisia [mutta] heidät on pakotettu mukaan mikä tekee käsittelyn monimutkaiseksi. Hävitän heti kaikki johtajat, kaikki, jotka valehtelevat, jotka eivät tottele ja joiden voidaan osoittaa osallistuneen murhiin, ryöstöihin tahi julmuuksiin haavoittuneita kohtaan. Loput viedään Hämeenlinnaan missä heidät tutkitaan huolellisesti, ja sitten pääsevät kotipaikkakunnalleen lopullista arvioita varten. (265–266)

Prikaatilaisista useat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi teloituksiin. Vastapuolen epäinhimillistämisessä ei ole mitään uutta, ja punaisia nimiteltiin villipedoiksi myös Suomessa. Ruotsalaisprikaatilaiset kutsuivat heitä myös ”mongoleiksi” ja ”aasialaisiksi” – prikaatissa ”rehotti pesunkestävä kolonialismi ja rasismi” (342).

Lind penkoo arkistoja ja kulkee isoisänsä jäljillä Suomessa. Kaiken tämän lomassa kirjoittaja kertoo omista kasvuvuosistaan ja suhteestaan isoisään. Lind viittaa Friselliin usein vaarina tai käyttää halventavia nimityksiä, kuten luuseri tai kelvoton, mikä muuttaa järkyttävät tapahtumat osin farssiksi. Lisää farssimaisia piirteitä tuo kuvaus siitä, miten Frisell rakastuu nuoreen hoitajaan Astrid Heinriciukseen ja liehittelee tätä, sen sijaan että huolehtisi velvollisuuksistaan.

Katoava maine

Tampereen taisteluissa menehtyneet kaksikymmentä prikaatilaista otetaan kunniamenoin vastaan Tukholmassa. Kulkuetta rautatieasemalta Suurkirkkoon on seuraamassa kymmeniä tuhansia katsojia. Reaktio olisi voinut olla toinen, jos lehdissä olisi paljastettu ruotsalaisten osallistuneen punaisten teloituksiin, mutta siitä vaiettiin. Entä prikaatin jälkimaine? Tampereen taisteluihin osallistui vain 340 prikaatilaista, joten Lindin mukaan prikaatin panos ei voinut olla merkittävä. Kunnia kääntyi pian häpeäksi ja hyljeksinnäksi.

Lopulta kunnia, josta kaikki taistelivat, osoittautui katinkullaksi. Prikaati oli ollut mukana Suomessa tapahtuneessa veljesmurhassa, ja kunnian tilalle tuli häpeä, sekä miesten henkilökohtaisessa elämässä että kansakunnan tajunnassa. Suuri yleisö tosin juhli prikaatia Tukholman stadionilla, mutta kulissit sortuivat, kun valkoisten suorittamat teloitukset ja vankileirien todellisuus tuli ilmi. Työläistaustaisia prikaatilaisia hyljeksittiin työpaikalla tai he jäivät työttömiksi. Heidän vainonsa jatkui kahdenkymmenen vuoden ajan. (339)

Mitä tulee Hjalmar Friselliin, suku keräsi rahaa ja avusti hänet Keniaan, jossa hän vietti seuraavat seitsemän vuotta.

Teoksesta Ylen sivuilla otsikolla ”Ruotsalaisen sivistyksen puolesta barbariaa vastaan – ruotsalainen prikaati lähti Suomen sisällissotaan sankariteot mielessä, mutta ne hautautuivat Kalevankankaan veriseen lumeen”, kirj. Mikko Pesonen.

Tidsresan sivun arvio, jossa kirjoittaja Bo Eriksson tuo esiin teoksen monimuotoisuuden: teos on yhtä aikaa elämäkerta, muistelmakirja, sotakirja ja tutkimuspäiväkirja.

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suom. Raija Nylander. Like 2021. 448 s.

Hitlerin vastustajista ja heidän kohtaloistaan on kirjoitettu niin romaaneja kuin tietokirjoja ja tehty elokuvia. Harro ja Libertas Schulze-Boysenin tarina on tullut laajemmin tunnetuksi vasta tällä vuosituhannella. Norman Ohler tutustuu heidän ympärilleen kehittyneeseen vastarintaverkostoon, kun 75-vuotias Hans Coppi ottaa yhteyttä häneen. Coppin äiti joutui pidätetyksi, kun verkosto paljastui. Hän synnytti vankilassa, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.

Norman Ohlerin teoksen Soluttautujat kansikuva.

Ohler kertoo alkuun lapsuusmuiston, joka kuvaa hyvin sitä, miten monet tavalliset ihmiset alistuivat ja vaikenivat. Ohler on kahdentoista ja pelaa lautapeliä isoisänsä kanssa. Koulussa näytetty dokumentti keskitysleirin vapauttamisesta saa hänet tivaamaan isoisältään, mitä tämä tiesi asiasta. Rautatieläisenä toiminut isoisä kertoo vastahakoisesti, miten eräänä lumisena iltana karjankuljetusvaunuista koostuva tavarajuna ajaa sivuraiteelle. Hän menee tutkimaan junaa lähemmin ja huomaa, kuinka tuuletusaukosta ilmestyy lapsen käsi, joka laskee narun päässä olevan peltimukin alas ja kaappaa sillä lunta.

Ihmisiä, ei karjaa! Ihmisiä karjankuljetusvaunuissa, mutta sehän on kuljetusmääräysten vastaista! Sikamaista. (13)

Vilkaisu papereihin toimistossa kertoo junan olevan matkalla Theresienstadtiin (Terezin nykyisessä Tšekissä). Hän yrittää palata junan luo, mutta SS-miehen karjaisu saa palaamaan toimistoon.

Kukapa [sota-aikana] kuljetusmääräyksistä piittaisi. Sotavankeja varmaan, venäläisiä. Hän tiesi kuitenkin, ettei se pitänyt paikkaansa. Juna oli tullut lännestä. Käsi oli lapsen käsi. Hän tiesi myös, ettei hän puuttuisi asiaan mitenkään. ”Pelkäsin SS:ää.” (13)

”Kaikesta muusta on pulaa paitsi julmuuksista ja pervitiinistä.”

Valtiotieteitä opiskeleva, yhteiskunnan uudistumista vaativa Harro Schulze-Boysen julkaisee ystäviensä kanssa Gegner (Vastustaja) -nimistä lehteä, joka tarjoaa alustan moninaisille mielipiteille. Pitkään hän uskoo, että ”ruskeapaitojen” ja vasemmistolaisten erimielisyydet voidaan ratkaista keskustelemalla. Hänen käsityksensä muuttuu, kun hänet pidätetään 1933 ja hakataan niin pahoin, että hän kärsii seurauksista loppuelämänsä. Harroa juoksutetaan pihalla samalla kun keskellä seisovat SS-miehet ruoskivat häntä. Hänen reisiinsä viilletään hakaristit.

[J]okaisen käänteen myötä Harron viha kasvaa määrättömäksi, koska ne vievät häneltä niinä hetkinä uskon, perusluottamuksen omaan kaikkivoipuuteen. Sillä tämä sama Harro on pystynyt siihen saakka sovittelemaan aina kaikkien välit. Ainakin hän on niin ajatellut. Nyt hän ei enää ajattele niin. Nyt hän ei pysty enää lainkaan ajattelemaan kirkkaasti vaan tuntee pelkkää kipua. Nyt hänen on taisteltava, mikään muu ei hyödytä enää mitään. Hän on yrittänyt sitä argumenteilla, sanoilla, se on ollut liian vähän, se on riittämätön keino ja kerrassaan kehno konsti, kun vastustajana on kansallissosialismi. (23–24)

Monet uskoivat, ettei Hitlerin suosio kestäisi, mutta natsit olivat ”luultua sisukkaampia ja juonikkaampia – ja ennen kaikkea väkivaltaisempia” (56). Harro siis selviää, mutta hänen ystävänsä, puoliksi juutalainen Henry ei kestä kidutusta vaan menehtyy. Myöhemmin Harro yritetään pakottaa myöntämään, että kyse oli itsemurhasta.

Varakkaasta, kuuluisasta suvusta tuleva Libertas saa työtä Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvastudion tiedostusosastolta. Työntekijöitä tarvitaan, koska yhtiö irtisanoo vuonna 1933 suuren osan juutalaistaustaisista. Kansallissosialistien moniaalle ulottuvasta vallasta kertoo se, että Goebbels lähettää Los Angelesiin sensorin. Hollywood alistuu siihen, että kohtauksia leikataan pois ja jopa juonta muutetaan, koska Saksan elokuvalain mukaan natsikriittisen elokuvan tuottanut yhtiö joutuu pannaan myös tulevien elokuvien osalta. Ohler kertoo myös, minkälaisen kohtalon koki The mad dog of Europe -elokuva, jota työstettiin jo 1933 ja joka olisi paljastanut natsien juutalaisiin kohdistaman vainon.

Idealismia ja vastarintaa

Harro työskentelee ilmailuministeriössä ja pääsee myöhemmin pääesikunnan mukana tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä tulee yhteyshenkilö, joka saa tietoa monien pääkaupunkien varustelutilanteesta ja muista arkaluonteisista asioista. Libertasin työpaikka vaihtuu Kulttuurielokuvakeskukseen. Työssään hän yllättäen törmää sotilaiden rintamalta lähettämiin valokuviin, joissa kuvataan muun muassa ”erikoiskäsittelyjä” eli teloituksia. Libertas yrittää kerätä kuvista todistusaineistoa natsien toimista, mutta kuvat eivät säily.

Verkostolla ei ole varsinaista johtajaa, kyse on enemmänkin useista pienistä toisiinsa yhteydessä olevista ryhmistä ilman hierarkiaa. Ohler toteaakin, että ”kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1970-luvulla, poststrukturalistit Pariisissa keksivät käsitteen tälle muodolle: rihmasto” (239). Mukana oli yli 150 henkilöä kirjailijoista ja lääkäreistä upseereihin ja opiskelijoihin. Aatetausta oli yhtä kirjava, mukana oli konservatiiveja, kommunisteja, puolueettomia, juutalaisia ja ateisteja – ja lähes puolet oli naisia. Valtionpoliisin erikoisryhmän nimitys verkostolle oli Die Rote Kapelle, Punainen orkesteri, sillä ryhmää pidettiin Neuvostoliiton masinoimana, ja sellaisena se haluttiin esittää totuuden paljastuttua ja vielä sodan jälkeenkin. Mutta niin kuin Ohler toteaa, he olivat idealistisia, ”tavallisia berliiniläisiä” (334), minkä Hitler ei halunnut tulevan julki.

Tarinallinen tietokirja, joka vetää kuin jännitysromaani

On helppo arvata, kuinka tämänkin vastarintaliikkeen käy, mutta se ei vähennä teoksen mielenkiintoa lainkaan. Ohler on käyttänyt lähteinään päiväkirjoja, kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ym. materiaalia ja viitoittanut tekstinsä tarkoin. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kuvailemasta tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti kaunokirjallisuudesta tutuin keinoin. Muutamin paikoin maalailu lyö yli, kuten vaikkapa silloin kun kirjailija kuvailee, kuinka ”Libertas nousee ylös, vetäisee päänsä yli yöpaidan, jossa on pyöreä kaula-aukko, ja nakkaa sen avoimeen vaatekaappiin. Tänään on erityinen päivä.” (47) Tästä huolimatta teos pitää otteessaan, mikä kertoo sekä aiheesta että kirjoittajan taidosta. Ohlerin aiempi teos Hitlerin tabut (2016) kuvaa huumeiden laajaa käyttöä Kolmannessa valtakunnassa.

Dokumenttielokuvassa Vastarintaliikkeen naiset, joka on esitetty Yle TV 1 -kanavalla 8.2.2021, kerrotaan muun muassa Libertas Schulze-Boysenista ja Hans Coppin äidistä Hildestä. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa. Lue myös Kulttuuritoimituksen esittely dokumentista (kirj. Hanna Telakoski).

Teosta on arvioitu mm. seuraavissa lehdissä:

  • He yrittivät kaataa Hitlerin, Helsingin Sanomat (kirj. Miska Rantanen)
  • Punainen orkesteri, Suomen Kuvalehti (kirj. Teppo Tiilikainen)
  • Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa, Kansan Uutiset (kirj. Kai Hirvasnoro)

Kirjat, joilla on merkitystä

Tanskalainen ohjelmasarja ”Kirjat, joilla on merkitystä. Keskustelua kirjallisuuden vaikutuksista” esittelee maan nykykirjallisuutta. Kyse on kirjaimellisesti nykykirjallisuudesta, sillä kaikki käsitellyt teokset ovat vuodelta 2020.

Ohjelman osat on nimetty luvuiksi: ensimmäisessä luvussa toimittaja Maria Månson keskustelee kirjailijan kanssa, toisessa hän analysoi teosta kirjallisuudentutkijan kanssa ja kolmannessa teoksesta keskustelee kaksi lukijaa. Ohjelmaan kuuluu myös – romaanianalogiaa jatkaakseni – prologi ja epilogi. Alussa Månson esittelee lyhyesti teoksen ja lopussa tekee yhteenvedon. Viimeinen osa on kuvattu Kööpenhaminan Rentemestervejn kirjastossa. Månson kaipaa jotain samankaltaista luettavaa, ja kuin tilauksesta paikalle ilmestyy kirjastonhoitaja Caroline Enghoff Mogensen, joka ojentaa hyllytysvaunuistaan sopivan teoksen esitellen sen samalla. Esimerkiksi Kirsten Thorupin teoksen jälkeen lukusuositus on ”pitkien virkkeiden kurimus” mutta ”saatanallisen hyvä” Lásló Krasznahorkain Saatanatango (2019).

Ruutukaappaus Yle Areenasta, ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä.
Ruutukaappaus Yle Areenasta ohjelmasarjan Kirjat, joilla on merkitystä sivulta.

Ohjelman peruskaava on siis hyvin perinteinen: teoksen esittelyä, keskustelua kirjailijan kanssa ja lukijoiden kokemuksia. Maria Månsonin pirteä olemus ja värikkäät kielikuvat nostavat ohjelman pisteitä. Asta Olivia Nordenhofin teos Penge på lommen ”tömisti” hänen tajuntaansa ”puukengin”, mikä ”ei ollut aina miellyttävää”. Månsonin mielestä ”[t]arina on tyly, mutta kertojan vereslihalla olo liikuttaa lukijan”. Kirsten Thorupin romaani Indtil vanvid, indtil døden oli ”hurja lukuelämys” ja laittoi jopa niin kokeneen lukijan kuin Månson koetukselle: ”Kirja, kielen klaustrofobinen muoto ja intensiivinen kerronta… Ne moukaroivat minua lukiessani kirjaa. Sain uuden näkökulman natsi-Saksan arkielämään.”

Toimittaja Maria Månson Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmassa.
Ruutukaappaus ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä, jakso 3: Kirsten Thorups ”Indtil vanvid, indtil døden”. Kuvassa toimittaja Maria Månson.

Toisen tuotantokauden viisi jaksoa ovat katsottavissa Yle Areenasta. Sunnuntaina 5. syyskuuta alkavat uudet jaksot. Sarjan kotisivuilta paljastuu, että kyse on jo kolmannen tuotantokauden jaksoista. Ilmeisesti Suomessa ei ole esitetty ensimmäistä kautta, jossa keskusteltiin klassikkojen merkityksestä.

Ohjelma täyttää mitä ilmeisimmin tehtävänsä, sillä minut se sai hakemaan esiteltyjä teoksia niin kirjastojen kuin kirjakauppojen sivuilta. Valitettavasti niitä ei ole vielä suomennettu, joskin muutamia löytyi sentään ruotsiksi. Reilu vuosi sitten käymäni viiden opintopisteen tanskan kurssi ei aivan riitä (!) kaunokirjallisuuden lukemiseen, vaikka se ja ruotsi auttavatkin saamaan jonkin verran tolkkua tanskankielisistä teksteistä.

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

Nordenhofin Penge på lommen on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Se on jo saanut Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon ja P. O. Enqvistin palkinnon. Teos aloittaa seitsenosaisen Scandinavian Star -sarjan. Romaanissa kuvataan samannimisen auto- ja matkustajalautan paloa, jonka väitetään olleen tuhopoltto. Vakuutuspetosyrityksen seurauksena 159 ihmistä menetti henkensä. Nordenhof kuvaa kapitalismin vastenmielisiä puolia, kuten ahneutta ja itsekkyyttä. Rakenne on haastattelun perusteella erikoinen: minä-kertoja keskeyttää tarinoinnin omaan elämäänsä liittyvillä asioilla ja keskustelee hahmojensa, Kurtin ja Maggien, kanssa. Palkintoehdokkaiden esittelystä käy ilmi, että romaani ilmestyy suomeksi nimellä Löysää rahaa, julkaisijana Kustannusosakeyhtiö Teos. Sekä ohjelmassa että ehdokasesittelyssä ylistetään Nordenhofin kekseliästä kieltä ja yllättäviä kielikuvia – esimerkkejä voi lukea ehdokasesittelystä.

Itseäni kiinnosti eniten Kirsten Thorupin Indtil vanvid, indtil døden, jonka voisi suomentaa ”Hulluuteen ja kuolemaan asti”. Päähenkilö Harriet jää leskeksi, kun hänen Saksan armeijassa palveleva lentäjämiehensä ammutaan alas itärintamalla 1942. Harriet vie kaksi poikaansa lastenkotiin ja lähtee Müncheniin, jossa hän asuu miehensä upseeritoverin ja tämän vaimon luona. Harriet on omaksunut natsien ihanteet mitä tulee esimerkiksi voimakkaan kehon ihannointiin – hän on tavannut miehensäkin Niels Bukhin voimistelukorkeakoulussa.

Kirsten Thorup ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä.
Ruutukaappaus ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä, jakso 3: Kirsten Thorups ”Indtil vanvid, indtil døden”. Kirsten Thorup on kirjoittanut runoja, näytelmiä ja romaaneja ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Kerronta etenee preesensissä lyhyin virkkein ilman lukuja ja kappaleita, mikä tekee kerronnasta hyvin intensiivistä, kuten Månson toteaa. Teosta voi esikatsella Google Kirjat -sivulla.

Romaani alkaa rajulla kuvauksella matkasta täyteen ahdetussa junassa. Tässä tv-sarjasta poimittu suomennos – ohjelmat on suomentanut Arja Sundelin:

”Kuukautisveripaakut imeytyvät läpimärkään puuvillasiteeseeni. Verenhaju sekoittuu kehojemme tympeään hienhajuun. Vastoin oletuksia onnistun työntymään vessaan. Lattia lainehtii virtsansekaista sameaa vettä. Saksalainen sotilas istuu pytyllä ja nukkuu leuka rinnassa. Emmin hetken oviaukossa. Vessanlöyhkä tunkee kurkkuun kuin neulanpisto. Kyyneleet alkavat valua. En pysty pidättämään itkua.”

Matkansa aikana Harriet alkaa ymmärtää todellisuuden ideologian takana, esimerkiksi sen kuinka eriarvoisessa asemassa ihmiset ovat. Natsit kuljettivat idästä kahdeksan miljoonaa henkeä töihin Saksaan; osa heistä palveli natsiupseerien kodeissa eri tehtävissä.

”Astuessani keittiöön vaalea lettipäinen Ludmilla valmistautui lähtemään ulos. Takkiin oli ommeltu sininen neliö, jossa luki ITÄ. Mitä se tarkoittaa, minä kysyn? Itätyöläinen, itäihminen, hän vastaa. En pidä siitä, että ihmiset jaetaan karsinoihin. Kuin eläintarhat eläimet. Mutta sellaiset ovat lait ja säännöt täällä.”

Kirjat, joilla on merkitystä -sarjaa kannattaa seurata, vaikka teoksia ei vielä olekaan saatavilla suomeksi. Ohjelma tekee laajan katsauksen uuteen tanskalaiseen kirjallisuuteen. Helsingin kirjamessujen teemamaina ovat naapureistamme olleet Ruotsi, Norja, Viro ja Venäjä. Vuonna 2016 teemana olivat Pohjoismaiden kirjallisuus ja kulttuuri. Eikö vuoro olisi jo Tanskan, jonka uusin kirjallisuus vaikuttaa ohjelman perusteella todella rikkaalta ja monipuoliselta?

Yle Areenassa on siis katsottavissa viisi jaksoa, ja syyskuun 5. päivästä alkaen uusia.

Sarjan kotisivut löytyvät Tanskan yleisradion DR:n sivuilta. Siellä voi myös katsoa ohjelmia – tanskankielinen tekstitys auttaa hiukan, mutta seuraaminen vaatii silti jonkinlaista tanskan kielen taitoa.

Sarjakuvista

Sarjakuvat olivat suosikkilukemistani nuorena ja vielä nuorena aikuisena. Viikoittain ilmestynyt Ruutu vaihtui kahden viikon välein tulevaan Non Stop -lehteen ja lopulta yksittäisiin albumijulkaisuihin. Lehdet tutustuttivat sellaisiin eurooppalaisiin sarjakuviin kuin Leloupin Yoko Tsuno, Walthéryn ja Gosin Natasha sekä Hugo Prattin Corto Maltese-sarja, joiden piirrostyyli ensin hämmensi ja sitten ihastutti. Franquinin Niilo Pielinen ja Piko ja Fantasio ja Berckin ja Cauvinin kieltolain ajan Chicagossa seikkaileva Sammy Day saavat vieläkin hyvälle tuulelle oli sitten kuinka kurja päivä tahansa. Kadun yhä, että jossain hulluuden puuskassa lahjoitin vanhat sarjakuvani antikvariaattia pitävälle veljenpojalleni.

Sarjakuva-näyttely Ylivieskan kaupunginkirjastossa.
Grzegorz Rosinskin sarjakuvien näyttely Ylivieskan kaupunginkirjastossa.

Ylivieskan kaupunginkirjaston sarjakuvaosastolle tehtyjä näyttelyitä syksyllä 2021.

Nykysarjakuva on tullut tutuksi lähinnä työn kautta, sillä vastaan sarjakuvaosastosta kirjastossani. Syyssiivousta (eli hyllyjen järjestelemistä eli kokoelmatyötä) tehdessäni huomasin jälleen kerran, kuinka upeita sarjakuvia tehdään niin meillä kuin muualla. Ja kuinka ajassa kiinniolevia ja kantaaottavia monet sarjakuvateokset ovat; sarjakuvan keinoin käsitellään niin sotaa kuin ihmissalakuljetusta, niin mielenterveysongelmia kuin naisen asemaa. Harmi vain, että monet hienot teokset hukkuvat massaan, vaikka kuinka yrittäisi jättää tilaa nostoille – tilanne on sama muun aineiston suhteen ja käsittääkseni muissakin kirjastoissa. Esittelyjä pitäisi voida tehdä paljon nykyistä enemmän ja keksiä uusia keinoja avata kokoelmia asiakkaille. Sarjakuvia luetaan yhä paljon, mutta valitettavasti kiinnostus – ja lainaus – kohdistuu paljolti samojen tekijöiden steadysellereihin.

Parhaillaan luen Riina Tanskasen hurjaa Tympeät tytöt: aikuistumisriittejä (2021), joka kuvaa niitä moninaisia näkyviä ja näkymättömiä asenteita ja käytänteitä, joihin tytöt ja naiset törmäävät ja jotka rajoittavat heidän valintojaan ja oikeuttaan elää omana itsenään. Teoksesta piakkoin lisää.

Sarjakuvia tulee esiteltyä harvoin; aiemmin olen arvioinut Heikki Paakkasen mainion Saksa-Suomi im Bunde.

Tässä muutamia linkkejä, joiden kautta voi tutustua sarjakuviin:

Oulun sarjakuvakeskuksen laaja sivusto

Oulun kaupunginkirjaston sarjakuvametro – valitse linja ja seikkaile!

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuva-Finlandia

Sarjakuvat – Kimmo Lakoman sivusto, jossa on esitelty Suomessa ilmestyneitä sarjakuvia kansikuvineen.

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta tekemäni kirjavinkkivideo löytyy Ylivieskan kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta ja kirjaston Instagramista.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaupungissa, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Wendy Lower: Rotko

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.

« Vanhemmat artikkelit