Kirjoittaja-arkisto: Marita Hietasaari

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaupungissa, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Wendy Lower: Rotko

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.

Vuosi 1918 Kjell Westön romaaneissa

Kjell Westö on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen taitonsa kertoa tarinoita ja luoda mieleen jääviä henkilöhahmoja näkyy koko hänen tuotannossaan, niin laajoissa historiallisissa romaaneissa kuin novelleissa. Viime aikoina työmatkoilla on tullut luettua puhelimen näytöltä romaania Älä käy yöhön yksin (2009), jonka sen ilmestyessä jätin väliin – ajattelin ettei se 1960-luvulle sijoittuvana jaksa kiinnostaa. Toisin kävi, olin koukussa ensimmäisistä riveistä alkaen. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele tuota romaania, vaan kahta muuta teosta, jotka on tullut luettua (ja kuunneltua) moneenkin kertaa molemmilla kielillä.

Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått kansikuva
Kjell Westön romaanin Kangastus 38 kansikuva

Westön lähes kaikista teoksista löytyy viittaus sisällissodan tapahtumiin, mutta laajemmin aihetta on käsitelty romaaneissa Där vi en gång gått (2006, Missä kuljimme kerran ja Hägring 38 (2013, Kangastus 38). Teokset ovat hyvin erilaisia: Missä kuljimme kerran on yli viisisataasivuinen järkäle, jossa sisällissota on vain yksi aiheista, kun taas Kangastus 38 on puolet suppeampi ja siinä on psykologisen jännityskirjallisuuden piirteitä. Westö on tuonut kaikissa romaaneissaan esiin suomenruotsalaisten heterogeenisuuden, sen että perinteisen ruotsinkielisen yläluokan ja porvariston lisäksi on ruotsinkielinen työväestö, ja että uusmaalaisten ohella on esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkieliset. Näissä kahdessa edellä mainitussa teoksessaan Westö murtaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ruotsinkieliset olisivat olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Magnus Westerlundin (2006) tutkimuksen mukaan useat tuhannet liittyivät sosialisteihin ja taistelivat punaisten puolella. Tämän saman toi esiin Leo Ågren vuonna 1961 julkaistussa sisällissotaromaanissaan Fädrens blod, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen – Ågrenin trilogiasta piakkoin lisää – kuin myös Anna Bondestam, jonka omaelämäkerrallisesta romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) olen kirjoittanut jo aiemmin.

Missä kuljimme kerran -romaanissa yläluokkaiset Cedi ja Eccu taistelevat valkoisten joukoissa, mutta päätyvät punaisten vangeiksi ruotsinkielisen reaalilyseon tiloihin. Vartijoiden joukossa on rumankaunis Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen, joka ottaa yhteen Cedin kanssa. Punaisten hävittyä Cedi liittyy puhdistusjoukkoihin ja saa houkuteltua myös epävarman Eccun mukaan. Kuvaus retken aikana surmatuista miehistä ja naisista sekä Cedin pohjattomasta vihasta on järkyttävä. Seuraavassa otteessa keväisen luonnon kauneus asettuu vastakohdaksi teloituksille:

Oltiin jo melkein toukokuun kolmannella viikolla, oli lehtien puhkeamisen aika. Koko kevään maisema oli kylpenyt valossa, sinivalkoinen pilvetön taivas ja lehtipuiden paljaat ja risuiset latvukset olivat huhtikuusta lähtein olleet kuin mykkä taustapahvi edessään rangaistusretkikuntia ja pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia ja niskalaukauksia. Mutta nyt valkovuokot kukkivat täyttä päätä, lehtipuut ja vesakot olivat verhoutuneet heleän vihreään väriin ja taivaan sini oli jo tummennut; vihreää pumpulia, Eccu ajatteli, maailma on pehmeä kuin vihreä pumpuli, iltataivas roihuaa kuin valuisi verta ja me vain tapamme tappamasta päästyämme. (Missä kuljimme kerran, 167)

Kangastus 38 -romaanissa pääosassa on Matilda, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmää hänet toistuvasti vankileirillä kesällä 1918 raiskanneeseen mieheen. Matilda on jakautunut persoonallisuus: hän on asianajaja Claes Thunen tehokas ja luotettava konttoristi rouva Wiik, elokuvia rakastava Matilda ja hallitsematon Miljaneiti. Vaikka Eccu ja Matilda edustavat sodan vastakkaisia puolia, on heissä paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat kärsivät traumasta, joka ilmenee niin fyysisinä kuin psyykkisinä oireina: unettomuutena, painajaisina ja kuviteltuina syöpäläisinä.

Tässä linkki pitempään tekstiini aiheesta (pdf-tiedosto): Sisällissota Kjell Westön romaaneissa Där vi en gång gått ja Hägring 38. Käsittelen aihetta niin toimijoiden (Cedin ja Eccun) syyllisyyden kuin uhrin (Matildan) kärsimän trauman näkökulmasta. Teksti perustuu osittain Finsk Tidskrift -lehdessä 2017 julkaistuun ruotsinkieliseen artikkeliini, joka käsitteli Hägring 38 -romaania sekä luentoon ”Vuosi 1918 Kjell Westön tuotannossa”, jonka pidin Vuoden 1918 tapahtumien muisto -luentosarjassa Oulun kaupunginkirjastossa.

Kjell Westön sivuilta löytyy tietoa molemmista teoksista sekä otteita arvioista.

Teoksista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, tässä muutamia:

Kangastus 38 -romaanista: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Kirjaluotsi, jonka arviossa enemmän Kansallisteatterin näyttämösovituksesta.

Missä kuljimme kerran -romaanista: P.S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka, jossa teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta ja tv-sarjasta.

Karin Smirnoff: Jana Kippo -sarja, osa II

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta on julkaistu suomeksi ensimmäinen osa Lähdin veljen luo. Kuuntelin jatko-osat äänikirjoina, joissa lukijana on näyttelijä Lo Kauppi. Svenska Ylen artikkelissa Smirnoff kertoo ääntämisvirheiden ärsyttäneen joitakin pohjoisruotsalaisia kuulijoita. Hän ei ollut ehtinyt tarkistaa ensimmäisen osan ääntämystä mutta oli ollut tarkempi toisen ja kolmannen osan kanssa. Tämä on päivitys arviooni sarjan ensimmäisestä osasta (21.3.2021), ja keskityn seuraavassa lähinnä teosten kieleen.

Karin Smirnoffin Vi for upp med mor äänkirjaversion kansikuva
Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem äänikirjaversion kansikuva

Kyse lienee lähinnä suomenkielisistä sanoista, ei niinkään Västerbottenin murteesta, jota sitäkin esiintyy. Toinen osa Vi for upp med mor (ilmestyy 2022 Tammen kustantamana suomeksi nimellä Viedään äiti pohjoiseen) kertoo Janan ja Brorin matkasta pohjoiseen äidin kotikylään Kukkojärvelle, jonne tämä haluaa tulla haudatuksi. Veli löytää lohtua tiukan uskonnollisesta yhteisöstä, jota Jana puolestaan kammoaa. Jana yrittää löytää työtä, koska ei voi vain lähteä ja jättää Broria. Jussi Rahanni, Janan ja Brorin serkku, kertoo useimpien vanhusten puhuvan joko suomea tai meänkieltä, joten kotipalvelu ei käy. Lopulta Jana saa töitä hotellista, jossa joutuu tekemään kaikkea siivouksesta turistien ajeluttamiseen koiravaljakolla.

Tekstiä ryydittävät useat suomenkieliset erisnimet – sirkkaliisa, kimmorantatalo, koira, jonka nimi on tyttö – ja muut yksittäiset suomenkieliset sanat. Koiravaljakon koiratkin puhuvat vain suomea: ”Vasemmalle. Oikealle. Seis. Eskas hundar pratade bara finska.” (Luku 57)

Jussi ja Jana ottavat huolehtiaakseen alkoholistivanhempien laiminlyödystä vauvasta, jonka nimi on Satu (Kaupin ääntämänä nimi kuulostaa suunnilleen kuin se olisi kirjoitettu Satty):

”Vadå jag. Jag vet inte hur man tar hand om ett barn. Har hon ett namn vad du vet.
Satu sa han.
Det låter japanskt sa jag.
Satu är finskt. Samma som saga.
Satusatu sa jag för att smaka på ordet. Sagasaga. Satusaga. Sagasatu. Förstår hon svenska.
Han tittade förvånat på mig.
Det är klart hon gör. Hon är ju svensk. (Luku 38)

Äidin jälkeensä jättämät kirjeet paljastavat, että hän tuli raskaaksi nuorena ja että lapsi annettiin adoptoivavaksi. Potilaskertomus, jota hän siteeraa kirjeissään, kertoo hänen huutaneen niin, että hänet sidottiin kiinni ja vaiennettiin lääkkein: ”Intagna skrek om dagen och om natten. Tystades av bälten, insulinkoma, isolering, sömnmedel och hibernal. Valveilla ollessaan hän huutaa apua suomeksi – suomen kielen diftongit voivat olla haasteellisia niihin tottumattomalle:

”Hjälp mig, sa hon igen. Auta minua.
Auta minua auta minua auta minua auta minua. (Luku 40)

John seurustelee suomalaisen galleristin (”housuhameen”) kanssa. Jana ei voi olla piruilematta ja kehottaa Johnia opettelemaan suomea todeten, että suomen kielessä on yhtä paljon sanoja rakkaudelle kuin maassa on järviä: ”Du kanske borde lära dig finska. Jussi säger att det finns lika många finska ord för kärlek som de har sjöar. Sinä saatanan kusipää till exempel. Är det inte vackert så säg. (Luku 61)

Jana ja Jussi auttavat kotisynnytyksessä. Lapsi on perätilassa. Jussi toteaa, että osaisi toimia, jos kyse olisi vasikasta mutta ei kun kyse on ihmisestä:

Bra ylade magda. Låt ungen slippa det här skitlivet på en gång.
Turpa kiinni magda sa jag och jussi log. Din finska blir bättre och bättre. Ring yksiyksikaksi och fråga vad vi ska göra. (Luku 43)

Äiti ja lapsi viedään sairaalaan. Jana vierailee heidän luonaan ja kysyy lapsen nimeä: ”Han ska heta perkele sa hon. Efter sin far.” (Luku 45)

Kolmannessa osassa Sen for jag hem liikutaan Smalångerissa ja Tukholmassa eikä suomenkielisiä sanoja ole erisnimiä lukuun ottamatta yhtä paljon kuin toisessa osassa. Joidenkin sanojen hiukan oudosta ääntämisestä huolimatta oli nautinnollista kuunnella romaanit Lo Kaupin lukemana.

Ostan usein teokset, joista todella pidän, sekä äänikirjoina ette e-kirjoina. Suosittelen – jätte roligt sätt att lära sig svenska! Nämä romaanit on tullut kuunneltua jo useita kertoja. Yksi ehdottomia suosikkejani viime vuosilta on Jonas Hassan Khemirin Pappaklausulen (2018, suom. Isän säännöt 2019), jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri (arvioni teoksesta 22.12.2019).

Hyödynsin lukemaani myös työssäni ja tein Smirnoffin romaaneista kirjavinkkivideon Ylivieskan kaupungin Youtube-kanavalle.

Esikoisteosta suitsutettiin, ja sama ylistys ja suosio jatkui jatko-osien arvioissa. Tässä muutamia poimintoja:

”Hon kan konsten att berätta en historia”. Expressen 23.5.2019. Kirjoittaja Annina Rabe ylistää niin Smirnoffin taitoa kertoa tarinoita kuin teosten kieltä. Rabe viittaa arviossaan toiseen August-palkintoehdokkaaseen, jonka teos sijoittuu pohjoiseen, tarkemmin sanoen Tornionlaaksoon: Nina Wähän romaani Testamente (2019, suom. Testamentti 2020).

Sevendays-blogissa (18.11.2019) Eivor Bäck kirjoittaa sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta.

”Smirnoffs cocktail är stark, hemsk och rolig”. Aftonbladetin Pia Bergströmin arvio romaanista Vi for upp med mor. (6.6.2019):

Kirja-arvosteluja julkaisevalla dagensbok.com-sivustolla Olivia Larsson antaa täydet kymmenen pistettä teossarjan toiselle osalle: ”En fortsättning lika stark som den prisbelönade debuten”.

Kult-verkkolehden arvio romaanista Sen for jag hem. (kirj. Alva Lundin 7.5.2020)

Lottens Bokbloggin arvio trilogian viimeisestä osasta (23.5.2020). Hänen mielipiteeseensä siitä, että sarja on yksi viime vuoden parhaista, on helppo yhtyä.

Karin Smirnoffia on haastateltu useissa ohjelmissa, tässä muutama:

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista. Warelia 2021. 242 s.

Sururisti kertoo viime sodissa kaatuneiden omaisten, leskien ja lasten, kohtaloista: 30000 naista jäi leskeksi ja 55000 lasta isättömäksi. Kaija Sepponen tarkastelee teoksessaan niin omaisille lähetettyjä osanottokirjeitä kuin naisten ja lasten selviytymistä sodan jälkeen.

Kaija Sepposen teoksen Sururisti: kertomus suomalaisista sotaorvoista kansikuva.

Teoksen alkuosa koostuu osanottokirjeistä ja Mannerheimin päiväkäskyistä, jotka kehystävät sodan vaiheita. Suruviesteissä toistuvia asioita olivat kaatumisen syy, viimeiset sanat sekä ”ylösnousemuksen toivo ja asevelikumppanuus” (73). Osa kirjeistä on kirjoitettu käsin, osa on laadittu valmiille lomakkeelle, joitakin näistä on tekstin joukossa kuvina. Kaatumisesta ilmoittaminen kuului sotilaspapeille, ja heitä oli ohjeistettu kirjoittamaan hienotunteisesti ja lohduttaen. Kirjeet ovat hyvin yhdenmukaisia, mikä on sisällön huomioon ottaen ymmärrettävää, mutta silti jäi mietityttämään, eikö kirjeissä koskaan kyseenalaistettu sankarikuolemaa tai Jumalan tahtoa. Kesällä 1944 sävy on hieman muuttunut: ”Enää ei puhuta sankarikuolemasta isänmaan puolesta, vaan pyydetään apua ja lohdutusta Jumalalta” (127). Tekijä toteaa kirpeästi, että sotaorpojen oli mahdotonta käsittää annettua uhria. Seuraavan kaltaista pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin:

Suomalaisten pappien sotaa käsittelevässä keskustelussa sotilaan kuolemalla on tulevaisuutta rakentava näkökulma. Tämä teema esiintyy osanottokirjeissä, esimerkiksi ilmauksessa ”kaatunut suorittaessaan tehtäväänsä yhteiskunnan turvallisuuden puolesta”. Uhri velvoittaa myös eloonjääviä toimimaan esikuvan mukaisesti. Tämäkin teema esiintyy osanottokirjeissä esimerkiksi näin: Nainen ja äiti voi raskaimpinakin aikoina olla rohkea ja tyytyä Korkeimman tahtoon tai Mikään uhri ei voi olla liian kallis, kun sen antaa isänmaan puolesta tai Tämä velvoittaa meitä aseveljiä kovaan taistoon.
Monille meistä sotaorvoista oli täysin mahdotonta käsittää, miksi isän täytyi olla isänmaan puolesta annettu uhri. (87)

”Useimmille sodan päättyminen oli henkilökohtaisella tasolla helpotus, mutta meille sotaorvoille se oli isän palaamista kotiin valkoisessa arkussa.”

Teoksen toisessa osassa yhdistyvät sotaorpoja käsittelevä tutkimustieto ja heidän tarinansa. Sepposen oma tarina ”kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan”; hänen isänsä kuoli 1947 jatkosodan aikana saamaansa keuhkotautiin. Kirjoittajan sekä muiden lasten muistot hautajaisista, evakkoon tai Ruotsiin lähdöstä, nälästä ja kiusaamisesta tuovat tapahtumat lähelle lukijaa. Lapset joutuivat usein ottamaan aikuisen roolin ja tekemään jo varhain töitä niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Sodan jälkeinen itsesensuuri näkyi myös sodan uhreista ja sotaorvoista vaikenemisena. Sepposen mielestä sotaorvot ovatkin ”ideologisesti ja yhteiskunnallisesti petetty ryhmä” (228). Käsitellessään sotaorpojen tarinoita, perheille myönnettyä usein puutteellista tukea ja yhteiskunnan vähäistä arvostusta tekijän asenne onkin kriittisempi kuin suruviestejä käsittelevässä osassa.

Teoksen nimi Sururisti viittaa kaatuneen omaiselle – leskelle, vanhimmalle tyttärelle tai äidille – myönnettyyn 4. luokan Vapaudenristiin mustassa nauhassa. Kaija Sepponen on kasvatustieteen tohtori ja Oulaisten Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen puheenjohtaja. Sepponen on tarttunut itselleen tärkeään aiheeseen, ja juuri kirjoittajan henkilökohtainen kokemus tekee teoksesta koskettavan.

Kaija Sepposen tutkimus Sota-ajan Suruviestit on vapaasti luettavissa pdf-tiedostona Kaatuneitten Omaisten Liiton sivuilla.

Teoksesta Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen)

Teoksesta ja kirjailijasta Kalajokilaaksossa 13.5.2021 (kirj. Anne Mattila; vaatii kirjautumisen)

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa 27.12.2020 (kirj. Sirpa Pääkkönen; vaatii kirjautumisen)

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus. Suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 206 s.

Tieteen keinoin rasismia vastaan

Brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford uskoo, että tiede ja historian tuntemus suojelevat ennakkoluuloilta. Vastaväitteitä rasisteille onkin tarkoitettu aseeksi tieteen vääristelyä ja rasismia vastaan, mistä kertoo teoksen englanninkielinen nimi How to argue with a racist. Rutherford puhuu ihonväristä, suvun merkityksestä eli rotupuhtaudesta, urheilusta ja älykkyydestä, joille kullekin on omistettu yksi luku.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille kansikuva

Rasismia on kautta aikojen pyritty oikeuttamaan tieteen keinoin, eivätkä sitä harrasta vain äärioikeistolaiset punaniskat vaan siihen sortuvat monet, jotka eivät edes ymmärrä käsitystensä olevan rasistisia.

Rotuun liittyviä stereotyyppejä ja myyttejä esittävät sekä peittelemättömät rasistit, joiden ääntä moderni teknologia vahvistaa, että hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden kokemus ja kulttuurihistoria suosivat nykygenetiikan vastaisia näkemyksiä – urheilijoiden menestys johtuu esivanhemmista eikä harjoittelusta, itäaasialaiset opiskelijat ovat luonnostaan etevämpiä matematiikassa, mustilla on ”rytmi veressä” tai juutalaiset osaavat käsitellä rahaa. (22)

Rutherford tyrmää jokaisen näistä väitteistä: erot johtuvat kulttuurisista tekijöistä tai taustalla on tahallinen tai tahaton väärinkäsitys.

”Rotupuhtaus on kuvitelma”

Löytöretket johtivat paitsi uusien alueiden ja luonnonvarojen löytämiseen myös kohdattujen ihmisten alistamiseen ja orjuuttamiseen. Kirjailijan esimerkit kertovat paitsi uskomattomasta julmuudesta myös geenien sekoittumisesta. Karibianmeren valloituksen yhteydessä 1492 Kolumbuksen retkikunta raiskasi alkuperäisasukkaisiin kuuluneita taino-naisia, ja näin ”Amerikkojen kansat saivat eurooppalaisia esivanhempia” (88). Toinen esimerkki ”rotujen” sekoittumisesta on vain parinkymmenen vuoden takaa. Ruandan kansanmurhassa surmattiin jopa miljoona ihmistä vain sadassa päivässä. Sodan taustalla oleva uskomus hutujen ja tutsien rodullisesta erilaisuudesta oli peräisin saksalaisten siirtomaavallan ajoilta. Yhtenä aseena sodassa oli – tietysti – raiskaus. Tämän seurauksena on arveltu syntyneen jopa 10 000 lasta, joten ”tulos ei ollutkaan etninen puhdistus vaan etninen sekoittuminen” (94).

”Ihmiset ovat muuttaneet pitkin maailmaa kaikkina aikoina ja harjoittaneet seksiä mahdollisuuksien mukaan missä ja milloin vain” (89), toteaa kirjoittaja ytimekkäästi. Tämän seurauksena meidän kaikkien taustalta voi löytää esivanhempia eri puolilta maailmaa. Niinpä ”jokaisella natsilla on juutalaisia esivanhempia”, eivätkä ihmiset ole ”puhdasverisiä vaan sekarotuisia”.

Rasismi tappaa

Kun Paavo Nurmi juoksi maailmanennätyksiä, selitettiin ”lentävien suomalaisten” ylivoimaa kansan puhtaudella; juoksemisen ajateltiin olevan ”jokaisella suomalaisella veressä” (122). Mustien urheilijoiden ylivoiman taustalla on sen sijaan nähty orjuus, joka suosi voimakkaita yksilöitä. Niin ikään käsitys siitä, että kenialaiset pärjäävät kestävyysjuoksussa, koska ovat harjoitelleet juoksemalla kouluun, on väärä ja edustaa ”eräänlaista pehmeää rasismia” (138). Kyse on loppujen lopuksi kulttuurista ja esikuvista; usein menestys tuo mainetta ja varallisuutta, mikä puolestaan lisää lajin vetovoimaa ja harrastajia. Mustia uimareita ei juuri ole, mikä johtuu muun muassa taloudellisista tekijöistä ja roolimallien puuttumisesta. Taustalla on myös rotuerottelun aika, jolloin afroamerikkalaisten pääsyä uima-altaille rajoitettiin. Kyse on rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, jonka seuraukset ovat tappavat: afroamerikkalaisia lapsia kuolee hukkumalla kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.

”[O]minaisuuksien genetiikka on pirullisen mutkikasta”, toteaa Rutherford. Hän pyrkii selittämään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta erikoistermejä sisältävä teksti on silti paikoin vaikeatajuista – mutta vain paikoin. Tieteellistä argumentointia valaisevat lukuisat esimerkit ja tekijän terävät ja ironiset huomiot. Rutherford muun muassa mainitsee useampia tunnettuja henkilöitä, jotka ovat laukoneet rasistisia näkemyksiään julkisuudessa, mistä on seurannut irtisanominen. Tämän kirjan toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin arvion Carolin Emcken teoksesta Vihaa vastaan, jossa kirjailija käsittelee vihan taustalla olevia mekanismeja. Teoksessa käsitellyt esimerkit kertovat rasistisista hyökkäyksistä eri puolilla maailmaa.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla (STT:n uutinen)

Bazarin tiedote STT:n sivuilla

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Suom. Outi Menna. Tammi 2021. 294 s.

Hurja, raastava ja mieleenpainuva. Karin Smirnoffin esikoisteos on kaikkea tätä. Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror, 2018) aloittaa päähenkilönsä mukaan nimetyn Jana Kippo -trilogian. Teos oli ilmestymisvuotenaan August-palkintoehdokas, ja nyt kriitikoiden ja lukijoiden ylistämistä romaaneista on tekeillä tv-sarja. Uumajassa syntynyt Smirnoff asuu nykyään Piitimessä, joka mainitaan teoksessakin. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Smalångerin kylään, jonka esikuva Hertsånger sijaitsee suunnilleen Uumajan ja Piitimen puolivälissä.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo, kansikuva

”Olen päivä päivältä kiitollisempi niistä vähistä asioista joita en muista”

Jana Kippo palaa kotikyläänsä alkoholisoituneen kaksosveljensä luo ja päättää jäädä huolehtimaan asioista. Hän ottaa pestin kodinhoitajana, ja tutustuu muihin hoitajiin ja vanhuksiin, joiden luona käy ja joista monet muistavat hänet ja hänen perheensä. Janan ja Brorin lapsuus on ollut ankea. Taatoksi kutsuttu isä joi joka viikonloppu ja purki kiukkunsa niin vaimoonsa kuin lapsiinsa. Kirjailija kuvaa seudun ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki tietävät toistensa asiat, mikä voi olla lohduttavaa, mutta toisaalta kyläyhteisö sulkee silmänsä väärinkäytöksiltä eikä puutu tapahtumiin vaikka aihetta olisi. Jana tuntee itsensä ulkopuoliseksi huolimatta yrityksistään sulautua joukkoon. Heti saavuttuaan Jana tutustuu Johniin, jolla on huulihalkio ja jonka toinen puoli kasvoja on palanut. Sekä John että Jana ilmaisevat itseään taiteen kautta, ja tarinaa viedään myös heidän töidensä avulla eteenpäin. Johnin valokuvantarkat maalaukset paljastavat Janan jo unohtamia asioita. Jana ei kuitenkaan halua muistaa kaikkea, hän tyytyy ”mielihyvin puolitotuuksiin”. Tukholmassa taidetta opiskellut Jana muovailee savihahmoja, ”juoppoarmeijan”, joka kuvaa hänen elämässään olleita väkivaltaisia, alkoholisoituneita miehiä.

Kuvaus kylän ihmissuhteista on raadollinen. Janan äiti ja isänäiti ovat eri tavoin uskovaisia. Äiti rukoilee ja kirjoo raamatunlauseita liinoihin eikä koskaan sano miehelleen vastaan tai asetu puolustamaan lapsiaan. Isoäiti Signe, jonka luona Johnkin lapsena asui vähän aikaa, on ”oikeauskoinen”, hänelle ”syntien hakkaaminen ulos lapsista oli kai ainoa kasvatustapa – –” (216). Väkivalta näyttää jatkuvan sukupolvesta toiseen, mutta ehkä Johnilla ja Brorilla on kuitenkin toivoa ja mahdollisuus katkaista kierre. Yksi arvoituksellinen hahmo on Maria, Johnin entinen vaimo, jonka kuolema on yhä selvittämättä. Hänen kerrotaan maanneen lähes jokaisen kylässä asuvan miehen kanssa, ja hänen valtansa muihin näyttää jatkuvan kuoleman jälkeenkin.

”Kertomus kertomusta vastaan ja minä erotuomarina välissä”

Janan ja Brorin lapsuutta kuvataan takaumissa. Raa’at ja vastenmieliset tapahtumat seuraavat toisiaan ja olisivat raskasta luettavaa, jollei kertomuksia olisi lomitettu tarinan nykyhetken kanssa. Kirjailijan omintakeinen ja lakoninen tyyli tuo sekin ilmavuutta kerrontaan: välimerkeistä käytössä on vain piste, luetteloissakaan ei käytetä pilkkua, henkilöiden nimet on kirjoitettu yhteen pienin kirjaimin (göstagrönlund, allanberg), eikä isoa alkukirjainta ole käytetty muissakaan erisnimissä.

Sanat tulivat pakottamatta. Ne ryöppysivät muististani kuin vetinen ripuli. Kerroin navetasta ja taatosta ja hepasta ja koiranpennusta ja veljestä ja äitimuorista ja jeesuksesta ja viinasta ja naapureista ja pikkuhiljaa osasista alkoi hahmottua palapeli, jota saatoin kutsua elämäkseni.
Me pidimme taukoja. Poliisi poistui autosta ulos itkemään. (141)

Kirjoitustyylistä huolimatta teos on yllättävän helppolukuinen – sisältö sen sijaan ei ole yhtä helposti sulatettavissa. Monikerroksinen tarina kiertyy vähitellen auki, kun yhä uusia paljastuksia ja yksityiskohtia ilmaantuu – vielä loppusivuilla lukijaa odottaa uusi juonenkäänne. Aina kaikkien kertomukset eivät käy yksiin, ja Jana tuntee olevansa kuin erotuomari kertomusten välissä. Tapahtumat ja ihmiskohtalot jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Smirnoff on aiemmin työskennellyt toimittajana ja valokuvaajana, ja mielestäni tämä näkyy tekstissä, erityisesti tavassa, jolla tapahtumat etenevät ja siinä, miten osa kohtauksista piirtyy kuvina lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä, että trilogian muutkin osat ovat jo ilmestyneet ruotsiksi – ks. esim. Adlibris. Toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Jatko-osat onkin tarkoitus kuunnella äänikirjoina. Saa nähdä miten ymmärrettävää on ruotsi, jota on ryyditetty paikallisella murteella. Äänikirjat lukee näyttelijä-ohjaaja Lo Kauppi. Smirnoff kertoo Svenska Ylen artikkelissa olleensa toisen ja kolmannen osan kohdalla tarkempi siitä, että murresanat lausutaan oikein.

Tiedot Smirnoffista on haettu Svenska Ylen kirjailijaa käsittelevästä artikkelista: Författaren Karin Smirnoff: “Jag har utvecklat ett eget språk i mina romaner som jag kallar för kippospråket”

HBL:n uutinen sarjan filmatisoinnista: Smirnoffs romantrilogi blir tv-serie

Kirjailijan haastattelu Vi Läser -lehden verkkosivuilla

Teosta on arvioitu myös seuraavissa blogeissa: LM-Mummin kirjastossa ja Kirjojen keskellä

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918. Miehikkälän museotoimi. 2020. 238 s.

Tähän teokseen ei ehkä olisi tullut tartuttua ilman nimekästä tekijää. Kirjallisuudentutkija ja professori Yrjö Varpio on pitkän uransa aikana käsitellyt teoksissaan muun muassa Lauri Viitaa ja Väinö Linnaa, ollut kolmiosaisen Suomen kirjallisuushistorian päätoimittaja ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Sisällissodan pikkujättiläiseen sisältyvä ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” on tiivis katsaus sisällissotakirjallisuuteen yhdeksänkymmenen vuoden ajalta.

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Tuoreimmassa teoksessaan Varpio tarkastelee synnyinpaikkakuntansa Miehikkälän tapahtumia sisällissodan aikana. Hän kertoo kannustimenaan olleen tarpeen esittää vaihtoehtoinen näkökulma:

Katse on käännetty sotaoperaatioista, sotasuunnitelmista, sodan ideologioista ja joukkojen liikkeistä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kärsimyksiinsä, joka on sotien merkittävin ominaisuus. (218)

Toisin sanoen teos edustaa niin sanottua uutta sotahistoriaa. Vuoden 1918 tapahtumista on joidenkin mielestä kirjoitettu jo liikaakin, mutta vaikka rintamien liikkeet ja sodan jälkiselvittelyt teloituksineen ja vankileirikuolemineen olisikin puitu jo moneen kertaan, riittää yksittäisten paikkakuntien ja yksilöiden kohtaloissa selvittämistä. Paikallishistoriana Varpion teos onkin hyvä esimerkki sisällissotatutkimuksen viimeaikaisesta suuntauksesta. Lähteinä on käytetty valtionrikosoikeuksien asiakirjoja, sanomalehtiä, muistelmia ja haastatteluja – mukana on myös runsaasti valokuvia.

Verihäistä vankileirille

Teos alkaa kuvauksella kesällä 1917 vietetyistä häistä, jotka saavat ikävän lopun, kun paikalle ilmaantuu pontikalla itseään terästäneitä miehiä, ja Ilta päättyy tappeluun. Osallisten kohtaloihin palataan teoksen viimeisillä sivuilla. Näkökulma on siis heti ensi sivuilta ”niin yksilökeskeinen kuin mahdollista” (12), kuten tekijä alkusanoissa toteaa. Ensimmäiset luvut taustoittavat sotaa kuvaamalla työväenyhdistyksen syntyä, heinäkuun 1916 ja lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä ylipäätään Miehikkälän oloja. Kalliokosken lasitehdas oli monikielinen yhteisö, ja tehdas tarjosi työtä eri ammattien harjoittajille. Liikkuvien tehdastyöläisten mukana myös sosialismi aatteena tuli tutuksi.

Lähellä itärajaa ja Vaalimaata sijaitseva Miehikkälä jäi punaisten puolelle, ja paikkakunnalta lähdettiin runsaslukuisammin punakaartiin kuin valkoisten joukkoihin. Ensimmäiset liittyivät kaartiin jo helmikuussa, viimeiset vasta huhtikuun loppupuolen pakko-otossa. Punakaarti maksoi hyvin, miehille viidentoista ja naisille kymmenen markan päiväpalkkaa – alkuvaiheessa rahaa myös oli palkanmaksuun. Työttömyys ja elintarvikepula ajoivatkin monet kaartiin, ja liittyneissä oli myös puolenkymmentä naista.

Miehikkälän seudulta oleville teos antaa runsaasti tietoa alueen tapahtumista ja sota-aikana siellä vaikuttaneista ihmisistä, mutta aihe kiinnostanee myös laajempaa lukijakuntaa, sillä kirjoittaja nostaa esiin monia yleisiä seikkoja, kuten tuomioistuinten toiminnan. Koska valtiorikosoikeudessa vangin toimia ja menneisyyttä ei useinkaan tunnettu, pyydettiin lausunto kotipaikkakunnan suojeluskunnalta. Lomakkeissa annettiin tietoja vangitun taustasta ja osallisuudesta sotatoimiin sekä arvioitiin hänen luonnettaan ja työhalukkuuttaan. Suojeluskunnan lomakkeet ohjasivat lausuntoja, ja ne ovat Varpion mukaan ”valtiorikosoikeuksien kriittisintä aineistoa”. Kysymyksiin oli helppo vastata valitsemalla aina kielteisempi vaihtoehto. Luonnetta pyydettiin kuvaamaan esimerkiksi sanoilla ”kiivas tai rauhallinen, työteliäs vaiko lakkoihin yllyttelijä”, niinpä suurta osaa Miehikkälän nuorista miehistä luonnehdittiin kiivaiksi lakkoihin yllyttäjiksi.

Kun kysyttiin, onko vanki esiintynyt kiihottajana punaiseen kaartiin, vallankumoukseen, laillista hallitusta vastaan, asevelvollisuutta vastaan tai onko hän levittänyt vääriä kulkupuheita sotatoimista ja esittänyt uhkauksia laillisen hallituksen kannattajia vastaan, oli helpointa merkitä jokaiseen kohtaan ”On”. Vaikeahan olisi ollut tietää tarkkaan, mitä kukin mies oli ajatellut ja puhunut kotikulmillaan. (182)

Lomakkeessa ehdotettiin rangaistusta kolmiportaisen asteikon mukaan, josta ensimmäinen luokka oli ankarin eli kuolemanrangaistus, toinen vankilarangaistus ja kolmas ”kotipaikalle lähetettävä”. Loppulausuntoja leimaa usein kostonhimo, ja rangaistusvaatimusta saatettiin vielä perustella vangitun ”huonon entisyyden ja kiihkeän punakaartilaistoiminnan vuoksi” tai toteamalla tämän olevan ”kaikin puolin huono mies” (185). Aiempi rikosrekisteri tai huono maine saattoi siis vaikuttaa lausuntoon.

Varpio toteaa kuitenkin, että tuomarit näyttävät osanneen lukea suojeluskunnan ”yli-innokkaita lausuntoja maltillisesti”. Valtionrikosoikeuksien asiakirjoissa kuuluvat sodan molempien osapuolten äänet:

Yllättävän uskollisesti ja asenteettomasti pöytäkirjaa on kuitenkin pidetty. Punakaartilaisten äänen voi tavoittaa melko aitona kirjausten takaa. Valkoisen puolen asenteet tulevat kuulustelupöytäkirjoissa esiin lähinnä vain joinakin vähäisinä ironisina sivuhuomautuksina. Jonkun verran kirjurit ovat kirjanneet vastauksia jopa murteellisessa asussa, jolloin pöytäkirja on myös dokumentti sen aikaisesta kielenkäytöstä, miehikkäläläisistä kielenkäänteistä. (174)

Jos suojeluskuntalaiset liioittelivatkin lausunnoissaan vastapuolen toimia, niin vangitut selittivät tekojaan parhain päin selvitäkseen mahdollisimman lievällä tuomiolla. Varpio tiivistää selitykset ironisesti näin:

Vaikka sotaa oli käyty monta kuukautta, omaa aseellista toimintaa vähäteltiin – oli oltu vain vartiossa, ammuttu vain muutamia laukauksia ja nekin parhaassa tapauksessa kiven takaa ohi vihollisen. (174)

”En ole kenellekään pahaa tehnyt vaan etsinyt muille parempaa elämää”

Näin totesi maltillisena sosialistina tunnettu Matti Peltola, kun valkoiset hakivat hänet sodan jälkeen kuulusteltavaksi. Hän oli mielestään toiminut sodan aikanakin lain mukaan. Peltola ammuttiin Viipurin vankileirillä. Varpio vertaa hänen kohtaloaan räätäli Halmeen tarinaan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiassa: hän joutui maksamaan hengellään muiden virheistä.

Teosta värittävät lukuisat tarinat, kuten kertomus Snellmanin veljesten kuolemasta, Simo Päkistä opastamassa kahta punaisten vakoojaa valkoisten etappitiellä ja kuvaus punaisten läpimurtoyrityksestä Viipurista näyttelijänäkin tunnetun Jalmari Parikan johdolla. Hän muuten toimi yhtenä esikuvana Toivo Parikan hahmolle elokuvassa Suomen hauskin mies (2018). Makaaberein tarina liittyy punapäällikkö Jaakko Peltolaan, edellä mainitun Matti Peltolan veljeen, joka ammuttiin Haminassa 11. toukokuuta. Myöhemmin kesällä tavattiin vapautettu punakaartilainen kaivamassa hautoja; hän oli kuullut Peltolan kätkeneen saappaaseensa ison summan rahaa.

Uutinen levisi sanomalehtiin kautta maan. Miehikkälän punakaartin päälliköstä tuli hetkeksi kuuluisampi kuin mitä hän oli ollut koskaan eläessään. (169)

Kaikkien tarinoiden todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa. Tarinat ”ovat lähteneet liikkeelle jostakin todellisesta tapauksesta, mutta saaneet lisäväriä kauhutarinoiden pitkästä perinteestä ja muuntuneet myöhemmin uusien kertojiensa mukana”, Varpio toteaa viitaten sisällissodan muistikulttuuria tutkineen Ulla-Maija Peltosen teokseen Punakapinan muistot (1996).

Tarkka viitoitus, lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto hyödyttävät lisätietoja kaipaavaa lukijaa, ja kuten tekijä toteaa, valtiorikosoikeuksien aktit ovat kenen tahansa luettavissa Kansallisarkiston digitaaliarkiston sivujen kautta.

Teoksen esittely Salpakeskuksen sivuilla

”Yli sata vuotta sitten suomalaisissa pikkukylissä tapahtui kauheuksia – vaietut sisällissodan tarinat pääsevät esiin uusissa tietokirjoissa”. Tässä Ylen artikkelissa lähinnä Sanna Lönnforssin teoksesta Pyhtää sisällissodassa (2020) mutta myös muita lukuvinkkejä.

Jalmari Parikasta ja elokuvasta Suomen hauskin mies on kirjoitettu muun muassa Ylen sivuilla (”Suomen hauskin mies näyttää naurun voiman nälän ja epätoivon keskellä”) ja Iltasanomissa (”Suomen hauskin mies televisioon – Martti Suosalo näyttelee isoisänsä ystävää traagisten tapahtumien keskellä 1918”)

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Tiekön verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

« Vanhemmat artikkelit