Avainsana-arkisto: punaiset (Suomen sisällissota)

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa

Maria Lähteenmäki tarkastelee teoksessaan kolmea Neuvosto-Venäjälle viime vuosisadan alkupuolella siirtynyttä ryhmää: vuonna 1918 paenneita poliittisia pakolaisia, raja-alueelta eli lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomesta paremman elämän perässä tulleita loikkareita ja amerikansuomalaisia. Yhteensä heitä oli 31500. Tutkimuksen tärkein lähdeaineisto on Petroskoin Karjalan Tiedeakatemiasta löytyneet, aiemmin hyödyntämättömät punapakolaisten pienoiselämänkerrat ja haastattelut; yli neljästäsadasta tarinasta vain kaksikymmentäneljä oli naisten. Aihetta on käsitelty aiemmin niin elämäkerroissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessa mutta lähinnä sisällissodan jälkeen paenneiden tai lapuanliikkeen kyydittämien näkökulmasta, kuten esimerkiksi Antti Tuuri romaanissaan Ikitie. Jos aihe kiinnostaa laajemmin, niin Joki-kirjastojen tietokannasta kootulta listalta löytyy lisää luettavaa.

Maria Lähteenmäen teoksen Punapakolaiset kansikuvassa Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä naisia.

Väkivaltaisiin ja sekasortoisiin oloihin

Sisällissodan loppuvaiheessa pakeni noin 10000 punakaartilaista – useat perheineen – Pietarin kaoottisiin oloihin. ”Pietarin kaupunki oli kurjassa, suorastaan viheliäisessä ja vaarallisessa tilassa” (58); kaikesta oli pula ja taudit rehottivat, ei siis ihme, että vastaanotto ei ollut lämmin. Pietarissa kerrotaan kuolleen niin paljon ihmisiä, että ”ruumiita kuljetettiin joukkohautoihin kuin halkoja laatikoissa” (59). Osa pakolaisista lähetettiin eteenpäin Buin siirtolaan noin 500 kilometrin päähän Moskovasta, mutta elintarvikepula ajoi monet takaisin.

Todellisuus 1920- ja 1930-lukujen Neuvosto-Venäjällä oli kaukana bolsevismin antamista lupauksista. Punapakolaisetkaan eivät olleet tasa-arvoisia, sillä kommunistijohtajat saivat ostaa elintarvikkeita ohi jonojen, heillä oli kunnon asunnot ja muita etuja, kun taas tavallinen kansa kulutti tuntikausia jonottamiseen ilman takeita siitä, että tavaraa riittäisi kaikille.

Monien elättelemä mielikuva uudesta isänmaasta monikulttuurisena työläisten, naisten ja alistettujen vähemmistöjen tasavertaisena toveriliittona oli niin kaukana todellisuudesta, että osa työläisnaisaktivisteistakin lähti niin pian kuin mahdollista paluumatkalle länteen. (82)


Suomesta paenneiden joukossa oli useita Sdp:n naiskansanedustajia ja kansanvaltuuskunnassa toimineita naisia. Palattuaan Suomeen 1919 Hilja Pärssinen kirjoitti kielteisen kuvauksen kokemuksistaan, mistä hyvästä hänet leimattiin petturiksi.

Paremman elämän toivossa lähteneet loikkarit

Taloudellisista syistä lähteneitä on ollut noin kaksi kolmasosaa. Lähteenmäen mukaan he ovat jääneet tutkimuksessa sisällissodan jälkeen paenneiden poliittisten pakolaisten varjoon. Myös he pettyivät rajan takana vallitseviin oloihin. Naiset pyrittiin vapauttamaan kodin piiristä tuottavaan työhön, mutta tosiasiassa naisten työtaakka vain kasvoi: palkkatyön ohella oli hoidettava kotityöt, eikä vapaa-aikakaan ollut omaa vaan silloin opiskeltiin punanurkissa tai harjoiteltiin maanpuolustusta. Samapalkkaisuus jäi niin ikään visioksi: teollisuudessa vuonna 1926 naisten palkka oli vain 63 prosenttia miesten palkoista. Syynä eivät olleet naisten heikompi koulutus ja kokemus tai äitiyslomat vaan konservatiiviset asenteet ja halu hyödyntää naisia halpatyövoimana.

Kommuna Säde (myöhemmin Papanin) Aunuksessa ja sen kohtalo heijastaa hyvin maahan saapuneiden toiveikasta asennetta ja sitä, mitä seurasi valtion kasvavasta kontrollista. Säteen perusti Karjalaan muuttanut kanadansuomalaisten ryhmä. Tila menestyi epäilyistä huolimatta ja halukkaita tulijoita olisi ollut paljon. Jäseniksi hyväksyttiin kuitenkin vain suomalaisia, mitä 1930-luvulle tultaessa alettiin arvostella yhä enemmän. Suomalaisten asettuminen muiden suomalaisten lähelle ja kielitaidottomuus osoittautuivat kohtalokkaiksi kollektivisoinnin edetessä ja keskushallinnon kiristäessä otettaan. Lopulta Säteestä jäi jäljelle vain umpeen kasvanutta joutomaata.

Pakkokollektivisointia ja nälänhätää

Pakkokollektivisoinnilla oli monille alueille katastrofaaliset seuraukset. Teoksessa kuvataan myös Ukrainan nälänhätää, jonka Stalinin päätökset ja välinpitämättömyys hätäviesteihin aiheuttivat. Lähteenmäki viittaa Anne Applebaumin teokseen Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (2017). Ukrainalaisia oli kuritettu jo kymmenen vuotta aikaisemmin:

Rangaistuksena bolsevikkivallan vastaisesta toiminnasta ja kurittomuudesta alue tyhjennettiin ruoasta ja siemenviljasta. Sato vietiin ulkomaille, mikä nostatti talonpoikaisväestön kapinaan. Sen seurauksena Tšeka murhasi 444 ukrainalaista kapinallisjohtajaa jo 1921. (189)

Leninin mielestä ukrainalaiset saisivat kuolla nälkään, ja näin myös kävi, kun ensin oli syöty rottia, hyönteisiä ja ruohoa. 1930-luvun alun nälänhätä ylitti kauheudessaan tämänkin.

Pakko-otot muuttuivat raaemmiksi. Alussa vapaaehtoiseksi mainostettu kollektivisointi muuttui pakolliseksi. Vastarintaa tehneiden talonpoikien vaimot ja lapset ajettiin kodeistaan, ihmisiltä vietiin jopa vaatteet päältä, jäljellä olleet ruokatavarat myrkytettiin. – – Nälästä seonneet ihmiset sortuivat kannibalismiin. – – Ruumiita kertyi kasoiksi kuin halkopinoja, ja mätänevien kalmojen lemu levisi kaikkialle. (190)


Applebaumin mukaan vuosina 1931–1934 Neuvostoliitossa kuoli nälkään ainakin viisi miljoonaa ihmistä, joista ukrainalaisia oli 3,9 miljoonaa. Ukrainan nälänhädästä, jonka mittakaavat täyttävät kansanmurhan kriteerit, käytetään nimitystä holodomor (holod = nälkä, mor = tuho). En ehtinyt kuin vilkaista Applebaumin teosta, mutta heti alun historiakatsaus antaa taustaa nykytilanteelle, jossa Venäjä jälleen yrittää tuhota ukrainalaiset ja vallata maan, jota pitää itselleen kuuluvana.

Metsistä elävä Karjala ei joutunut kokemaan samanlaista kurimusta, vaikka sielläkin nähtiin nälkää ja ”syötiin leipää, suolamuikkua ja ilmaa” (202), kuten yksi naisista kertoo. Kollektivisoinnin ja pakkomuuttojen seurauksena alue menetti vähitellen oikeuden hallita luonnonvarojaan.

Katteettomia lupauksia

Teoksen viimeiset luvut ovat karua luettavaa. Vainojen uhreiksi 1930-luvulla joutui 20 miljoonaa ihmistä, mikä on lähes käsittämätön luku. Noin 15000 suomalaispakolaista teloitettiin Stalinin puhdistuksissa – alkuun monet syyttivät virkamiehiä uskoen, että Stalin itse ei ollut tietoinen asiasta. Karjalassa suomalaisten, myös naisten, osuus teloitetuista oli suurin suhteutettuna väkilukuun. Pidätettyjä kuulusteltiin, kidutettiin ja pidettiin vankiselleissä, kunnes heidät joko teloitettiin tai lähetettiin leireille. Jopa naisia ja lapsia pidätettiin vaimopykälän perusteella eli riitti, että oli maankavaltajana pidetyn perheenjäsen. Venäjää osaamattomat eivät ymmärtäneet, mitä heiltä kuulusteluissa kysyttiin tai mitä allekirjoittivat. Mielivaltaisuus korostuu kiintiöissä, jotka määräsivät, kuinka paljon pidätettiin ja kuinka monet pidätetyistä teloitettiin. Petroskoin eteläpuolella sijaitseva Krasnyi bor ja Karhumäen Pindusin kylän lähellä sijaitseva Sandarmoh, joissa suomalaisia teloitettiin, ovat tulleet tutuiksi monista teoksista ja dokumenttiohjelmista.

Entä mitä teki Suomi? Hyvin vähän. Lähtijät saivat syyttää itseään, ja ulkoministeriö oli huolestuneempi Suomen maineesta kuin rajan takana kärsivistä. Vaikka julmuuksiin syypää oli Neuvostoliitto, ei Lähteenmäki anna synninpäästöä Suomellekaan: ”Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä ja sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.” (384) Tarkemmat tiedot Karjalan naisuhrien taustoista ja teloituspaikoista löytyvät teoksen loppuun sijoitetuista taulukoista, näin tekstiä ei ole rasitettu liiaksi tilastotiedoilla. Punapakolaiset onkin helposti lähestyttävä tutkimus, joka varmasti kiinnostaa myös laajempaa yleisöä.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus, 2022. 453 s.

Teoksesta Yle:n sivuilla (kirj. Pauliina Tolvanen)

Verkkouutisten artikkeli (kirj. Jarkko Kemppi)

Kirjavinkit.fi

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista

Tuija Saarinen-Härkösen teoksessa Rintamakarkurit yhdistyy yleinen ja yksityinen, mistä kertoo jo alaotsikko Eino Hietarinne, yksi monista. Tekijä kuvaa äidinisänsä elämänvaiheita mutta laajentaa näkökulmaa kertomalla 1900-luvun alussa eläneiden pienituloisten, punaisten puolella sisällissodassa olleiden olosuhteista. Henkilökohtainen kytkös tutkimusaiheeseen tekee usein tietokirjasta helpommin lähestyttävän. Niinpä kirjailijan lapsena tekemä huomio siitä, kuinka toisessa mummolassa sota-aikaa puitiin tarinoissa mutta toisessa aiheesta vaiettiin, vie lukijan mukaan selvittämään Einon arvoitusta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista -teoksen kansikuva.

Orimattilasta kotoisin oleva Eino Hietarinne osoittautuu otolliseksi kohdehenkilöksi, sillä hänestä löytyy runsaasti materiaalia Kansallisarkiston eri kokoelmista. Hän oli muun muassa saanut useampia sakkorangaistuksia juopumuksesta, vankilatuomion varkaudesta ja kuritushuonetta karkaamisesta. Taustaltaan hän on kuten moni muu sotakarkuruuteen syyllistynyt: ”työväestöön kuuluva rivimies” ja kotoisin alueelta, joka 1918 oli punaisten hallussa. Eino oli kolmetoistavuotias sisällissodan aikoihin, mutta hänen kaksi vanhempaa veljeään osallistui taisteluihin punaisten riveissä. Poistuessaan joukko-osastostaan elokuun 1941 kiivaiden taistelujen jälkeen Eino oli kolmekymmentäkuusivuotias, naimisissa ja kolmen lapsen isä; tässä hän siis poikkesi tyypillisistä sotakarkureista, jotka olivat pääsääntöisesti nuorempaa ikäluokkaa.

Karkuruudelle oli tietysti monia syitä, vaikka asiakirjat niistä usein vaikenevat: palvelus oli psyykkisesti raskasta, olosuhteet olivat vaikeat eikä huoltokaan aina toiminut. Jatkosodan odotettiin olevan ohi syksyyn mennessä, ja kun niin ei käynyt, saivat miehet palella taistelujen pitkittyessä kesävarusteissa. Jatkosota poikkesi jo luonteeltaan talvisodasta, sillä nyt ei ollut kyse enää puolustussodasta, ja etenkin vanhan rajan ylittäminen tuntui monista väärältä.

Rangaistus karkuruudesta saattoi olla jopa kuolemantuomio – teloitettujen määrästä käytiin kiivasta keskustelua syksyllä 2007 Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? -teoksen julkaisun myötä. Seuraavana vuonna ilmestyi artikkelikokoelma Teloitettu totuus: kesä 1944, jossa joukko tutkijoita esitti oman kantansa väitteisiin. Eino ei kuitenkaan saanut kuolemanrangaistusta vaan hänet tuomittiin joulukuussa 1941 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Hän päätyi suorittamaan rangaistustaan Sukevalle, jossa säilytettiin myös mielipiteidensä vuoksi vangittuja. Tuomiotaan kärsivistä oli sotilasvankeja enimmillään 30–40 prosenttia. Kustannuksia helpottamaan perustettiin jo vuonna 1941 rykmentti JR 101, johon vanki halutessaan saattoi liittyä. Osa liittyi vain saadakseen mahdollisuuden paeta tai siirtyä rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Eino ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja päätyi palvelemaan konekiväärikomppaniassa. Näin myös hänen perheensä tilanne helpottui, sillä sotapalvelus oikeutti puolison saamaan sotakuukausipalkkaa.

Einon ongelmat kuitenkin jatkuvat, koska hän ei malta palata lomalta ajoissa vaan sortuu juopottelemaan. Otteet kuulustelupöytäkirjoista antavat surkuhupaisan mutta samalla hyvin inhimillisen kuvan tapahtumista. Einon käytös ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä karkuruustapauksista lähes puolet johtui siitä, että lomaltapaluu myöhästyi juopumuksen vuoksi. Noin vuotta myöhemmin elokuussa 1943 Eino kaatui saatuaan kranaatinsirpaleen tai luodin rintaansa. Eino Hietarinne oli todella ”yksi monista”, sillä karkuruuteen syyllistyneitä oli yli 30000.

Teos perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja arkistotutkimuksiin. Viitteitä on yli viisisataa, joten lukija voi niin halutessaan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Johtuneeko laajasta aineistosta, mutta valitettavasti lähdeluettelo on puutteellinen, sillä törmäsin useamman kerran siihen, että viitteessä mainittua teosta ei löytynyt lähteistä. Tekstin joukkoon poimitut kuvakaappaukset lehdistä kertovat muun muassa karkureiden tekemistä varkauksista, pidätetyksi tulemisesta ja pirtutakavarikoista elävöittäen näin aikakauden kuvaa.

*****

Tartuin kirjaan osin henkilökohtaisista syistä, sillä isäni oli yksi noista yli kolmestakymmenestätuhannesta. Asia selvisi minulle noin viisi vuotta sitten, kun tilasin hänen kantakorttinsa Kansallisarkistosta. Isäni karkasi 25.6.1944 Noskuan taistelusta, jota käytiin Kannaksella Tali-Ihantala-linjan oikealla puolella. Taisteluista on jonkin verran Bair Irinchevin teoksessa Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (2016). Kolme päivää myöhemmin isäni ja muut karanneet palautettiin yksikköönsä. Mitään merkintää rangaistuksesta ei ollut; ilmeisesti asia käsiteltiin vain joukkueen sisällä. Isä ei juuri sodasta puhunut, mutta veljeni kertoi kuulleensa karkaamisesta. Isäni kuoli ollessani nuori aikuinen. Hän oli yksi niistä, jotka näkivät painajaisia lopunikäänsä. Ehkä karkaaminen selittää muutaman lapsena ja nuorena kuulemani kommentin, jotka ovat jääneet mieleen. Valitettavasti enää ei ole ketään, jolta kysyä asiasta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva, 2022. 232 s.

Teoksesta muualla:

Verkkouutiset (kirj. Jarkko Kemppi); Kymen Sanomat (kirj. Ilkka Kuosmanen)

Bair Irinchevin teoksesta ja Noskuan taisteluista Ilta-Sanomissa 30.10.2016 (kirj. Tuomas Manninen)

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiatutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Joki-verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.