Kategoria-arkisto: Kirja-arviot

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suom. Raija Nylander. Like 2021. 448 s.

Hitlerin vastustajista ja heidän kohtaloistaan on kirjoitettu niin romaaneja kuin tietokirjoja ja tehty elokuvia. Harro ja Libertas Schulze-Boysenin tarina on tullut laajemmin tunnetuksi vasta tällä vuosituhannella. Norman Ohler tutustuu heidän ympärilleen kehittyneeseen vastarintaverkostoon, kun 75-vuotias Hans Coppi ottaa yhteyttä häneen. Coppin äiti joutui pidätetyksi, kun verkosto paljastui. Hän synnytti vankilassa, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.

Norman Ohlerin teoksen Soluttautujat kansikuva.

Ohler kertoo alkuun lapsuusmuiston, joka kuvaa hyvin sitä, miten monet tavalliset ihmiset alistuivat ja vaikenivat. Ohler on kahdentoista ja pelaa lautapeliä isoisänsä kanssa. Koulussa näytetty dokumentti keskitysleirin vapauttamisesta saa hänet tivaamaan isoisältään, mitä tämä tiesi asiasta. Rautatieläisenä toiminut isoisä kertoo vastahakoisesti, miten eräänä lumisena iltana karjankuljetusvaunuista koostuva tavarajuna ajaa sivuraiteelle. Hän menee tutkimaan junaa lähemmin ja huomaa, kuinka tuuletusaukosta ilmestyy lapsen käsi, joka laskee narun päässä olevan peltimukin alas ja kaappaa sillä lunta.

Ihmisiä, ei karjaa! Ihmisiä karjankuljetusvaunuissa, mutta sehän on kuljetusmääräysten vastaista! Sikamaista. (13)

Vilkaisu papereihin toimistossa kertoo junan olevan matkalla Theresienstadtiin (Terezin nykyisessä Tšekissä). Hän yrittää palata junan luo, mutta SS-miehen karjaisu saa palaamaan toimistoon.

Kukapa [sota-aikana] kuljetusmääräyksistä piittaisi. Sotavankeja varmaan, venäläisiä. Hän tiesi kuitenkin, ettei se pitänyt paikkaansa. Juna oli tullut lännestä. Käsi oli lapsen käsi. Hän tiesi myös, ettei hän puuttuisi asiaan mitenkään. ”Pelkäsin SS:ää.” (13)

”Kaikesta muusta on pulaa paitsi julmuuksista ja pervitiinistä.”

Valtiotieteitä opiskeleva, yhteiskunnan uudistumista vaativa Harro Schulze-Boysen julkaisee ystäviensä kanssa Gegner (Vastustaja) -nimistä lehteä, joka tarjoaa alustan moninaisille mielipiteille. Pitkään hän uskoo, että ”ruskeapaitojen” ja vasemmistolaisten erimielisyydet voidaan ratkaista keskustelemalla. Hänen käsityksensä muuttuu, kun hänet pidätetään 1933 ja hakataan niin pahoin, että hän kärsii seurauksista loppuelämänsä. Harroa juoksutetaan pihalla samalla kun keskellä seisovat SS-miehet ruoskivat häntä. Hänen reisiinsä viilletään hakaristit.

[J]okaisen käänteen myötä Harron viha kasvaa määrättömäksi, koska ne vievät häneltä niinä hetkinä uskon, perusluottamuksen omaan kaikkivoipuuteen. Sillä tämä sama Harro on pystynyt siihen saakka sovittelemaan aina kaikkien välit. Ainakin hän on niin ajatellut. Nyt hän ei enää ajattele niin. Nyt hän ei pysty enää lainkaan ajattelemaan kirkkaasti vaan tuntee pelkkää kipua. Nyt hänen on taisteltava, mikään muu ei hyödytä enää mitään. Hän on yrittänyt sitä argumenteilla, sanoilla, se on ollut liian vähän, se on riittämätön keino ja kerrassaan kehno konsti, kun vastustajana on kansallissosialismi. (23–24)

Monet uskoivat, ettei Hitlerin suosio kestäisi, mutta natsit olivat ”luultua sisukkaampia ja juonikkaampia – ja ennen kaikkea väkivaltaisempia” (56). Harro siis selviää, mutta hänen ystävänsä, puoliksi juutalainen Henry ei kestä kidutusta vaan menehtyy. Myöhemmin Harro yritetään pakottaa myöntämään, että kyse oli itsemurhasta.

Varakkaasta, kuuluisasta suvusta tuleva Libertas saa työtä Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvastudion tiedostusosastolta. Työntekijöitä tarvitaan, koska yhtiö irtisanoo vuonna 1933 suuren osan juutalaistaustaisista. Kansallissosialistien moniaalle ulottuvasta vallasta kertoo se, että Goebbels lähettää Los Angelesiin sensorin. Hollywood alistuu siihen, että kohtauksia leikataan pois ja jopa juonta muutetaan, koska Saksan elokuvalain mukaan natsikriittisen elokuvan tuottanut yhtiö joutuu pannaan myös tulevien elokuvien osalta. Ohler kertoo myös, minkälaisen kohtalon koki The mad dog of Europe -elokuva, jota työstettiin jo 1933 ja joka olisi paljastanut natsien juutalaisiin kohdistaman vainon.

Idealismia ja vastarintaa

Harro työskentelee ilmailuministeriössä ja pääsee myöhemmin pääesikunnan mukana tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä tulee yhteyshenkilö, joka saa tietoa monien pääkaupunkien varustelutilanteesta ja muista arkaluonteisista asioista. Libertasin työpaikka vaihtuu Kulttuurielokuvakeskukseen. Työssään hän yllättäen törmää sotilaiden rintamalta lähettämiin valokuviin, joissa kuvataan muun muassa ”erikoiskäsittelyjä” eli teloituksia. Libertas yrittää kerätä kuvista todistusaineistoa natsien toimista, mutta kuvat eivät säily.

Verkostolla ei ole varsinaista johtajaa, kyse on enemmänkin useista pienistä toisiinsa yhteydessä olevista ryhmistä ilman hierarkiaa. Ohler toteaakin, että ”kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1970-luvulla, poststrukturalistit Pariisissa keksivät käsitteen tälle muodolle: rihmasto” (239). Mukana oli yli 150 henkilöä kirjailijoista ja lääkäreistä upseereihin ja opiskelijoihin. Aatetausta oli yhtä kirjava, mukana oli konservatiiveja, kommunisteja, puolueettomia, juutalaisia ja ateisteja – ja lähes puolet oli naisia. Valtionpoliisin erikoisryhmän nimitys verkostolle oli Die Rote Kapelle, Punainen orkesteri, sillä ryhmää pidettiin Neuvostoliiton masinoimana, ja sellaisena se haluttiin esittää totuuden paljastuttua ja vielä sodan jälkeenkin. Mutta niin kuin Ohler toteaa, he olivat idealistisia, ”tavallisia berliiniläisiä” (334), minkä Hitler ei halunnut tulevan julki.

Tarinallinen tietokirja, joka vetää kuin jännitysromaani

On helppo arvata, kuinka tämänkin vastarintaliikkeen käy, mutta se ei vähennä teoksen mielenkiintoa lainkaan. Ohler on käyttänyt lähteinään päiväkirjoja, kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ym. materiaalia ja viitoittanut tekstinsä tarkoin. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kuvailemasta tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti kaunokirjallisuudesta tutuin keinoin. Muutamin paikoin maalailu lyö yli, kuten vaikkapa silloin kun kirjailija kuvailee, kuinka ”Libertas nousee ylös, vetäisee päänsä yli yöpaidan, jossa on pyöreä kaula-aukko, ja nakkaa sen avoimeen vaatekaappiin. Tänään on erityinen päivä.” (47) Tästä huolimatta teos pitää otteessaan, mikä kertoo sekä aiheesta että kirjoittajan taidosta. Ohlerin aiempi teos Hitlerin tabut (2016) kuvaa huumeiden laajaa käyttöä Kolmannessa valtakunnassa.

Dokumenttielokuvassa Vastarintaliikkeen naiset, joka on esitetty Yle TV 1 -kanavalla 8.2.2021, kerrotaan muun muassa Libertas Schulze-Boysenista ja Hans Coppin äidistä Hildestä. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa. Lue myös Kulttuuritoimituksen esittely dokumentista (kirj. Hanna Telakoski).

Teosta on arvioitu mm. seuraavissa lehdissä:

  • He yrittivät kaataa Hitlerin, Helsingin Sanomat (kirj. Miska Rantanen)
  • Punainen orkesteri, Suomen Kuvalehti (kirj. Teppo Tiilikainen)
  • Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa, Kansan Uutiset (kirj. Kai Hirvasnoro)

Kirjat, joilla on merkitystä

Tanskalainen ohjelmasarja ”Kirjat, joilla on merkitystä. Keskustelua kirjallisuuden vaikutuksista” esittelee maan nykykirjallisuutta. Kyse on kirjaimellisesti nykykirjallisuudesta, sillä kaikki käsitellyt teokset ovat vuodelta 2020.

Ohjelman osat on nimetty luvuiksi: ensimmäisessä luvussa toimittaja Maria Månson keskustelee kirjailijan kanssa, toisessa hän analysoi teosta kirjallisuudentutkijan kanssa ja kolmannessa teoksesta keskustelee kaksi lukijaa. Ohjelmaan kuuluu myös – romaanianalogiaa jatkaakseni – prologi ja epilogi. Alussa Månson esittelee lyhyesti teoksen ja lopussa tekee yhteenvedon. Viimeinen osa on kuvattu Kööpenhaminan Rentemestervejn kirjastossa. Månson kaipaa jotain samankaltaista luettavaa, ja kuin tilauksesta paikalle ilmestyy kirjastonhoitaja Caroline Enghoff Mogensen, joka ojentaa hyllytysvaunuistaan sopivan teoksen esitellen sen samalla. Esimerkiksi Kirsten Thorupin teoksen jälkeen lukusuositus on ”pitkien virkkeiden kurimus” mutta ”saatanallisen hyvä” Lásló Krasznahorkain Saatanatango (2019).

Ruutukaappaus Yle Areenasta, ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä.
Ruutukaappaus Yle Areenasta ohjelmasarjan Kirjat, joilla on merkitystä sivulta.

Ohjelman peruskaava on siis hyvin perinteinen: teoksen esittelyä, keskustelua kirjailijan kanssa ja lukijoiden kokemuksia. Maria Månsonin pirteä olemus ja värikkäät kielikuvat nostavat ohjelman pisteitä. Asta Olivia Nordenhofin teos Penge på lommen ”tömisti” hänen tajuntaansa ”puukengin”, mikä ”ei ollut aina miellyttävää”. Månsonin mielestä ”[t]arina on tyly, mutta kertojan vereslihalla olo liikuttaa lukijan”. Kirsten Thorupin romaani Indtil vanvid, indtil døden oli ”hurja lukuelämys” ja laittoi jopa niin kokeneen lukijan kuin Månson koetukselle: ”Kirja, kielen klaustrofobinen muoto ja intensiivinen kerronta… Ne moukaroivat minua lukiessani kirjaa. Sain uuden näkökulman natsi-Saksan arkielämään.”

Toimittaja Maria Månson Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmassa.
Ruutukaappaus ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä, jakso 3: Kirsten Thorups ”Indtil vanvid, indtil døden”. Kuvassa toimittaja Maria Månson.

Toisen tuotantokauden viisi jaksoa ovat katsottavissa Yle Areenasta. Sunnuntaina 5. syyskuuta alkavat uudet jaksot. Sarjan kotisivuilta paljastuu, että kyse on jo kolmannen tuotantokauden jaksoista. Ilmeisesti Suomessa ei ole esitetty ensimmäistä kautta, jossa keskusteltiin klassikkojen merkityksestä.

Ohjelma täyttää mitä ilmeisimmin tehtävänsä, sillä minut se sai hakemaan esiteltyjä teoksia niin kirjastojen kuin kirjakauppojen sivuilta. Valitettavasti niitä ei ole vielä suomennettu, joskin muutamia löytyi sentään ruotsiksi. Reilu vuosi sitten käymäni viiden opintopisteen tanskan kurssi ei aivan riitä (!) kaunokirjallisuuden lukemiseen, vaikka se ja ruotsi auttavatkin saamaan jonkin verran tolkkua tanskankielisistä teksteistä.

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

Nordenhofin Penge på lommen on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Se on jo saanut Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon ja P. O. Enqvistin palkinnon. Teos aloittaa seitsenosaisen Scandinavian Star -sarjan. Romaanissa kuvataan samannimisen auto- ja matkustajalautan paloa, jonka väitetään olleen tuhopoltto. Vakuutuspetosyrityksen seurauksena 159 ihmistä menetti henkensä. Nordenhof kuvaa kapitalismin vastenmielisiä puolia, kuten ahneutta ja itsekkyyttä. Rakenne on haastattelun perusteella erikoinen: minä-kertoja keskeyttää tarinoinnin omaan elämäänsä liittyvillä asioilla ja keskustelee hahmojensa, Kurtin ja Maggien, kanssa. Palkintoehdokkaiden esittelystä käy ilmi, että romaani ilmestyy suomeksi nimellä Löysää rahaa, julkaisijana Kustannusosakeyhtiö Teos. Sekä ohjelmassa että ehdokasesittelyssä ylistetään Nordenhofin kekseliästä kieltä ja yllättäviä kielikuvia – esimerkkejä voi lukea ehdokasesittelystä.

Itseäni kiinnosti eniten Kirsten Thorupin Indtil vanvid, indtil døden, jonka voisi suomentaa ”Hulluuteen ja kuolemaan asti”. Päähenkilö Harriet jää leskeksi, kun hänen Saksan armeijassa palveleva lentäjämiehensä ammutaan alas itärintamalla 1942. Harriet vie kaksi poikaansa lastenkotiin ja lähtee Müncheniin, jossa hän asuu miehensä upseeritoverin ja tämän vaimon luona. Harriet on omaksunut natsien ihanteet mitä tulee esimerkiksi voimakkaan kehon ihannointiin – hän on tavannut miehensäkin Niels Bukhin voimistelukorkeakoulussa.

Kirsten Thorup ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä.
Ruutukaappaus ohjelmasta Kirjat, joilla on merkitystä, jakso 3: Kirsten Thorups ”Indtil vanvid, indtil døden”. Kirsten Thorup on kirjoittanut runoja, näytelmiä ja romaaneja ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Kerronta etenee preesensissä lyhyin virkkein ilman lukuja ja kappaleita, mikä tekee kerronnasta hyvin intensiivistä, kuten Månson toteaa. Teosta voi esikatsella Google Kirjat -sivulla.

Romaani alkaa rajulla kuvauksella matkasta täyteen ahdetussa junassa. Tässä tv-sarjasta poimittu suomennos – ohjelmat on suomentanut Arja Sundelin:

”Kuukautisveripaakut imeytyvät läpimärkään puuvillasiteeseeni. Verenhaju sekoittuu kehojemme tympeään hienhajuun. Vastoin oletuksia onnistun työntymään vessaan. Lattia lainehtii virtsansekaista sameaa vettä. Saksalainen sotilas istuu pytyllä ja nukkuu leuka rinnassa. Emmin hetken oviaukossa. Vessanlöyhkä tunkee kurkkuun kuin neulanpisto. Kyyneleet alkavat valua. En pysty pidättämään itkua.”

Matkansa aikana Harriet alkaa ymmärtää todellisuuden ideologian takana, esimerkiksi sen kuinka eriarvoisessa asemassa ihmiset ovat. Natsit kuljettivat idästä kahdeksan miljoonaa henkeä töihin Saksaan; osa heistä palveli natsiupseerien kodeissa eri tehtävissä.

”Astuessani keittiöön vaalea lettipäinen Ludmilla valmistautui lähtemään ulos. Takkiin oli ommeltu sininen neliö, jossa luki ITÄ. Mitä se tarkoittaa, minä kysyn? Itätyöläinen, itäihminen, hän vastaa. En pidä siitä, että ihmiset jaetaan karsinoihin. Kuin eläintarhat eläimet. Mutta sellaiset ovat lait ja säännöt täällä.”

Kirjat, joilla on merkitystä -sarjaa kannattaa seurata, vaikka teoksia ei vielä olekaan saatavilla suomeksi. Ohjelma tekee laajan katsauksen uuteen tanskalaiseen kirjallisuuteen. Helsingin kirjamessujen teemamaina ovat naapureistamme olleet Ruotsi, Norja, Viro ja Venäjä. Vuonna 2016 teemana olivat Pohjoismaiden kirjallisuus ja kulttuuri. Eikö vuoro olisi jo Tanskan, jonka uusin kirjallisuus vaikuttaa ohjelman perusteella todella rikkaalta ja monipuoliselta?

Yle Areenassa on siis katsottavissa viisi jaksoa, ja syyskuun 5. päivästä alkaen uusia.

Sarjan kotisivut löytyvät Tanskan yleisradion DR:n sivuilta. Siellä voi myös katsoa ohjelmia – tanskankielinen tekstitys auttaa hiukan, mutta seuraaminen vaatii silti jonkinlaista tanskan kielen taitoa.

Sarjakuvista

Sarjakuvat olivat suosikkilukemistani nuorena ja vielä nuorena aikuisena. Viikoittain ilmestynyt Ruutu vaihtui kahden viikon välein tulevaan Non Stop -lehteen ja lopulta yksittäisiin albumijulkaisuihin. Lehdet tutustuttivat sellaisiin eurooppalaisiin sarjakuviin kuin Leloupin Yoko Tsuno, Walthéryn ja Gosin Natasha sekä Hugo Prattin Corto Maltese-sarja, joiden piirrostyyli ensin hämmensi ja sitten ihastutti. Franquinin Niilo Pielinen ja Piko ja Fantasio ja Berckin ja Cauvinin kieltolain ajan Chicagossa seikkaileva Sammy Day saavat vieläkin hyvälle tuulelle oli sitten kuinka kurja päivä tahansa. Kadun yhä, että jossain hulluuden puuskassa lahjoitin vanhat sarjakuvani antikvariaattia pitävälle veljenpojalleni.

Sarjakuva-näyttely Ylivieskan kaupunginkirjastossa.
Grzegorz Rosinskin sarjakuvien näyttely Ylivieskan kaupunginkirjastossa.

Ylivieskan kaupunginkirjaston sarjakuvaosastolle tehtyjä näyttelyitä syksyllä 2021.

Nykysarjakuva on tullut tutuksi lähinnä työn kautta, sillä vastaan sarjakuvaosastosta kirjastossani. Syyssiivousta (eli hyllyjen järjestelemistä eli kokoelmatyötä) tehdessäni huomasin jälleen kerran, kuinka upeita sarjakuvia tehdään niin meillä kuin muualla. Ja kuinka ajassa kiinniolevia ja kantaaottavia monet sarjakuvateokset ovat; sarjakuvan keinoin käsitellään niin sotaa kuin ihmissalakuljetusta, niin mielenterveysongelmia kuin naisen asemaa. Harmi vain, että monet hienot teokset hukkuvat massaan, vaikka kuinka yrittäisi jättää tilaa nostoille – tilanne on sama muun aineiston suhteen ja käsittääkseni muissakin kirjastoissa. Esittelyjä pitäisi voida tehdä paljon nykyistä enemmän ja keksiä uusia keinoja avata kokoelmia asiakkaille. Sarjakuvia luetaan yhä paljon, mutta valitettavasti kiinnostus – ja lainaus – kohdistuu paljolti samojen tekijöiden steadysellereihin.

Parhaillaan luen Riina Tanskasen hurjaa Tympeät tytöt: aikuistumisriittejä (2021), joka kuvaa niitä moninaisia näkyviä ja näkymättömiä asenteita ja käytänteitä, joihin tytöt ja naiset törmäävät ja jotka rajoittavat heidän valintojaan ja oikeuttaan elää omana itsenään. Teoksesta piakkoin lisää.

Sarjakuvia tulee esiteltyä harvoin; aiemmin olen arvioinut Heikki Paakkasen mainion Saksa-Suomi im Bunde.

Tässä muutamia linkkejä, joiden kautta voi tutustua sarjakuviin:

Oulun sarjakuvakeskuksen laaja sivusto

Oulun kaupunginkirjaston sarjakuvametro – valitse linja ja seikkaile!

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuva-Finlandia

Sarjakuvat – Kimmo Lakoman sivusto, jossa on esitelty Suomessa ilmestyneitä sarjakuvia kansikuvineen.

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta tekemäni kirjavinkkivideo löytyy Ylivieskan kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta ja kirjaston Instagramista.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaupungissa, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Wendy Lower: Rotko

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.

Vuosi 1918 Kjell Westön romaaneissa

Kjell Westö on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen taitonsa kertoa tarinoita ja luoda mieleen jääviä henkilöhahmoja näkyy koko hänen tuotannossaan, niin laajoissa historiallisissa romaaneissa kuin novelleissa. Viime aikoina työmatkoilla on tullut luettua puhelimen näytöltä romaania Älä käy yöhön yksin (2009), jonka sen ilmestyessä jätin väliin – ajattelin ettei se 1960-luvulle sijoittuvana jaksa kiinnostaa. Toisin kävi, olin koukussa ensimmäisistä riveistä alkaen. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele tuota romaania, vaan kahta muuta teosta, jotka on tullut luettua (ja kuunneltua) moneenkin kertaa molemmilla kielillä.

Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått kansikuva
Kjell Westön romaanin Kangastus 38 kansikuva

Westön lähes kaikista teoksista löytyy viittaus sisällissodan tapahtumiin, mutta laajemmin aihetta on käsitelty romaaneissa Där vi en gång gått (2006, Missä kuljimme kerran ja Hägring 38 (2013, Kangastus 38). Teokset ovat hyvin erilaisia: Missä kuljimme kerran on yli viisisataasivuinen järkäle, jossa sisällissota on vain yksi aiheista, kun taas Kangastus 38 on puolet suppeampi ja siinä on psykologisen jännityskirjallisuuden piirteitä. Westö on tuonut kaikissa romaaneissaan esiin suomenruotsalaisten heterogeenisuuden, sen että perinteisen ruotsinkielisen yläluokan ja porvariston lisäksi on ruotsinkielinen työväestö, ja että uusmaalaisten ohella on esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkieliset. Näissä kahdessa edellä mainitussa teoksessaan Westö murtaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ruotsinkieliset olisivat olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Magnus Westerlundin (2006) tutkimuksen mukaan useat tuhannet liittyivät sosialisteihin ja taistelivat punaisten puolella. Tämän saman toi esiin Leo Ågren vuonna 1961 julkaistussa sisällissotaromaanissaan Fädrens blod, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen – Ågrenin trilogiasta piakkoin lisää – kuin myös Anna Bondestam, jonka omaelämäkerrallisesta romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) olen kirjoittanut jo aiemmin.

Missä kuljimme kerran -romaanissa yläluokkaiset Cedi ja Eccu taistelevat valkoisten joukoissa, mutta päätyvät punaisten vangeiksi ruotsinkielisen reaalilyseon tiloihin. Vartijoiden joukossa on rumankaunis Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen, joka ottaa yhteen Cedin kanssa. Punaisten hävittyä Cedi liittyy puhdistusjoukkoihin ja saa houkuteltua myös epävarman Eccun mukaan. Kuvaus retken aikana surmatuista miehistä ja naisista sekä Cedin pohjattomasta vihasta on järkyttävä. Seuraavassa otteessa keväisen luonnon kauneus asettuu vastakohdaksi teloituksille:

Oltiin jo melkein toukokuun kolmannella viikolla, oli lehtien puhkeamisen aika. Koko kevään maisema oli kylpenyt valossa, sinivalkoinen pilvetön taivas ja lehtipuiden paljaat ja risuiset latvukset olivat huhtikuusta lähtein olleet kuin mykkä taustapahvi edessään rangaistusretkikuntia ja pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia ja niskalaukauksia. Mutta nyt valkovuokot kukkivat täyttä päätä, lehtipuut ja vesakot olivat verhoutuneet heleän vihreään väriin ja taivaan sini oli jo tummennut; vihreää pumpulia, Eccu ajatteli, maailma on pehmeä kuin vihreä pumpuli, iltataivas roihuaa kuin valuisi verta ja me vain tapamme tappamasta päästyämme. (Missä kuljimme kerran, 167)

Kangastus 38 -romaanissa pääosassa on Matilda, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmää hänet toistuvasti vankileirillä kesällä 1918 raiskanneeseen mieheen. Matilda on jakautunut persoonallisuus: hän on asianajaja Claes Thunen tehokas ja luotettava konttoristi rouva Wiik, elokuvia rakastava Matilda ja hallitsematon Miljaneiti. Vaikka Eccu ja Matilda edustavat sodan vastakkaisia puolia, on heissä paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat kärsivät traumasta, joka ilmenee niin fyysisinä kuin psyykkisinä oireina: unettomuutena, painajaisina ja kuviteltuina syöpäläisinä.

Tässä linkki pitempään tekstiini aiheesta (pdf-tiedosto): Sisällissota Kjell Westön romaaneissa Där vi en gång gått ja Hägring 38. Käsittelen aihetta niin toimijoiden (Cedin ja Eccun) syyllisyyden kuin uhrin (Matildan) kärsimän trauman näkökulmasta. Teksti perustuu osittain Finsk Tidskrift -lehdessä 2017 julkaistuun ruotsinkieliseen artikkeliini, joka käsitteli Hägring 38 -romaania sekä luentoon ”Vuosi 1918 Kjell Westön tuotannossa”, jonka pidin Vuoden 1918 tapahtumien muisto -luentosarjassa Oulun kaupunginkirjastossa.

Kjell Westön sivuilta löytyy tietoa molemmista teoksista sekä otteita arvioista.

Teoksista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, tässä muutamia:

Kangastus 38 -romaanista: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Kirjaluotsi, jonka arviossa enemmän Kansallisteatterin näyttämösovituksesta.

Missä kuljimme kerran -romaanista: P.S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka, jossa teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta ja tv-sarjasta.

Karin Smirnoff: Jana Kippo -sarja, osa II

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta on julkaistu suomeksi ensimmäinen osa Lähdin veljen luo. Kuuntelin jatko-osat äänikirjoina, joissa lukijana on näyttelijä Lo Kauppi. Svenska Ylen artikkelissa Smirnoff kertoo ääntämisvirheiden ärsyttäneen joitakin pohjoisruotsalaisia kuulijoita. Hän ei ollut ehtinyt tarkistaa ensimmäisen osan ääntämystä mutta oli ollut tarkempi toisen ja kolmannen osan kanssa. Tämä on päivitys arviooni sarjan ensimmäisestä osasta (21.3.2021), ja keskityn seuraavassa lähinnä teosten kieleen.

Karin Smirnoffin Vi for upp med mor äänkirjaversion kansikuva
Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem äänikirjaversion kansikuva

Kyse lienee lähinnä suomenkielisistä sanoista, ei niinkään Västerbottenin murteesta, jota sitäkin esiintyy. Toinen osa Vi for upp med mor (ilmestyy 2022 Tammen kustantamana suomeksi nimellä Viedään äiti pohjoiseen) kertoo Janan ja Brorin matkasta pohjoiseen äidin kotikylään Kukkojärvelle, jonne tämä haluaa tulla haudatuksi. Veli löytää lohtua tiukan uskonnollisesta yhteisöstä, jota Jana puolestaan kammoaa. Jana yrittää löytää työtä, koska ei voi vain lähteä ja jättää Broria. Jussi Rahanni, Janan ja Brorin serkku, kertoo useimpien vanhusten puhuvan joko suomea tai meänkieltä, joten kotipalvelu ei käy. Lopulta Jana saa töitä hotellista, jossa joutuu tekemään kaikkea siivouksesta turistien ajeluttamiseen koiravaljakolla.

Tekstiä ryydittävät useat suomenkieliset erisnimet – sirkkaliisa, kimmorantatalo, koira, jonka nimi on tyttö – ja muut yksittäiset suomenkieliset sanat. Koiravaljakon koiratkin puhuvat vain suomea: ”Vasemmalle. Oikealle. Seis. Eskas hundar pratade bara finska.” (Luku 57)

Jussi ja Jana ottavat huolehtiaakseen alkoholistivanhempien laiminlyödystä vauvasta, jonka nimi on Satu (Kaupin ääntämänä nimi kuulostaa suunnilleen kuin se olisi kirjoitettu Satty):

”Vadå jag. Jag vet inte hur man tar hand om ett barn. Har hon ett namn vad du vet.
Satu sa han.
Det låter japanskt sa jag.
Satu är finskt. Samma som saga.
Satusatu sa jag för att smaka på ordet. Sagasaga. Satusaga. Sagasatu. Förstår hon svenska.
Han tittade förvånat på mig.
Det är klart hon gör. Hon är ju svensk. (Luku 38)

Äidin jälkeensä jättämät kirjeet paljastavat, että hän tuli raskaaksi nuorena ja että lapsi annettiin adoptoivavaksi. Potilaskertomus, jota hän siteeraa kirjeissään, kertoo hänen huutaneen niin, että hänet sidottiin kiinni ja vaiennettiin lääkkein: ”Intagna skrek om dagen och om natten. Tystades av bälten, insulinkoma, isolering, sömnmedel och hibernal. Valveilla ollessaan hän huutaa apua suomeksi – suomen kielen diftongit voivat olla haasteellisia niihin tottumattomalle:

”Hjälp mig, sa hon igen. Auta minua.
Auta minua auta minua auta minua auta minua. (Luku 40)

John seurustelee suomalaisen galleristin (”housuhameen”) kanssa. Jana ei voi olla piruilematta ja kehottaa Johnia opettelemaan suomea todeten, että suomen kielessä on yhtä paljon sanoja rakkaudelle kuin maassa on järviä: ”Du kanske borde lära dig finska. Jussi säger att det finns lika många finska ord för kärlek som de har sjöar. Sinä saatanan kusipää till exempel. Är det inte vackert så säg. (Luku 61)

Jana ja Jussi auttavat kotisynnytyksessä. Lapsi on perätilassa. Jussi toteaa, että osaisi toimia, jos kyse olisi vasikasta mutta ei kun kyse on ihmisestä:

Bra ylade magda. Låt ungen slippa det här skitlivet på en gång.
Turpa kiinni magda sa jag och jussi log. Din finska blir bättre och bättre. Ring yksiyksikaksi och fråga vad vi ska göra. (Luku 43)

Äiti ja lapsi viedään sairaalaan. Jana vierailee heidän luonaan ja kysyy lapsen nimeä: ”Han ska heta perkele sa hon. Efter sin far.” (Luku 45)

Kolmannessa osassa Sen for jag hem liikutaan Smalångerissa ja Tukholmassa eikä suomenkielisiä sanoja ole erisnimiä lukuun ottamatta yhtä paljon kuin toisessa osassa. Joidenkin sanojen hiukan oudosta ääntämisestä huolimatta oli nautinnollista kuunnella romaanit Lo Kaupin lukemana.

Ostan usein teokset, joista todella pidän, sekä äänikirjoina ette e-kirjoina. Suosittelen – jätte roligt sätt att lära sig svenska! Nämä romaanit on tullut kuunneltua jo useita kertoja. Yksi ehdottomia suosikkejani viime vuosilta on Jonas Hassan Khemirin Pappaklausulen (2018, suom. Isän säännöt 2019), jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri (arvioni teoksesta 22.12.2019).

Hyödynsin lukemaani myös työssäni ja tein Smirnoffin romaaneista kirjavinkkivideon Ylivieskan kaupungin Youtube-kanavalle.

Esikoisteosta suitsutettiin, ja sama ylistys ja suosio jatkui jatko-osien arvioissa. Tässä muutamia poimintoja:

”Hon kan konsten att berätta en historia”. Expressen 23.5.2019. Kirjoittaja Annina Rabe ylistää niin Smirnoffin taitoa kertoa tarinoita kuin teosten kieltä. Rabe viittaa arviossaan toiseen August-palkintoehdokkaaseen, jonka teos sijoittuu pohjoiseen, tarkemmin sanoen Tornionlaaksoon: Nina Wähän romaani Testamente (2019, suom. Testamentti 2020).

Sevendays-blogissa (18.11.2019) Eivor Bäck kirjoittaa sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta.

”Smirnoffs cocktail är stark, hemsk och rolig”. Aftonbladetin Pia Bergströmin arvio romaanista Vi for upp med mor. (6.6.2019):

Kirja-arvosteluja julkaisevalla dagensbok.com-sivustolla Olivia Larsson antaa täydet kymmenen pistettä teossarjan toiselle osalle: ”En fortsättning lika stark som den prisbelönade debuten”.

Kult-verkkolehden arvio romaanista Sen for jag hem. (kirj. Alva Lundin 7.5.2020)

Lottens Bokbloggin arvio trilogian viimeisestä osasta (23.5.2020). Hänen mielipiteeseensä siitä, että sarja on yksi viime vuoden parhaista, on helppo yhtyä.

Karin Smirnoffia on haastateltu useissa ohjelmissa, tässä muutama:

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista. Warelia 2021. 242 s.

Sururisti kertoo viime sodissa kaatuneiden omaisten, leskien ja lasten, kohtaloista: 30000 naista jäi leskeksi ja 55000 lasta isättömäksi. Kaija Sepponen tarkastelee teoksessaan niin omaisille lähetettyjä osanottokirjeitä kuin naisten ja lasten selviytymistä sodan jälkeen.

Kaija Sepposen teoksen Sururisti: kertomus suomalaisista sotaorvoista kansikuva.

Teoksen alkuosa koostuu osanottokirjeistä ja Mannerheimin päiväkäskyistä, jotka kehystävät sodan vaiheita. Suruviesteissä toistuvia asioita olivat kaatumisen syy, viimeiset sanat sekä ”ylösnousemuksen toivo ja asevelikumppanuus” (73). Osa kirjeistä on kirjoitettu käsin, osa on laadittu valmiille lomakkeelle, joitakin näistä on tekstin joukossa kuvina. Kaatumisesta ilmoittaminen kuului sotilaspapeille, ja heitä oli ohjeistettu kirjoittamaan hienotunteisesti ja lohduttaen. Kirjeet ovat hyvin yhdenmukaisia, mikä on sisällön huomioon ottaen ymmärrettävää, mutta silti jäi mietityttämään, eikö kirjeissä koskaan kyseenalaistettu sankarikuolemaa tai Jumalan tahtoa. Kesällä 1944 sävy on hieman muuttunut: ”Enää ei puhuta sankarikuolemasta isänmaan puolesta, vaan pyydetään apua ja lohdutusta Jumalalta” (127). Tekijä toteaa kirpeästi, että sotaorpojen oli mahdotonta käsittää annettua uhria. Seuraavan kaltaista pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin:

Suomalaisten pappien sotaa käsittelevässä keskustelussa sotilaan kuolemalla on tulevaisuutta rakentava näkökulma. Tämä teema esiintyy osanottokirjeissä, esimerkiksi ilmauksessa ”kaatunut suorittaessaan tehtäväänsä yhteiskunnan turvallisuuden puolesta”. Uhri velvoittaa myös eloonjääviä toimimaan esikuvan mukaisesti. Tämäkin teema esiintyy osanottokirjeissä esimerkiksi näin: Nainen ja äiti voi raskaimpinakin aikoina olla rohkea ja tyytyä Korkeimman tahtoon tai Mikään uhri ei voi olla liian kallis, kun sen antaa isänmaan puolesta tai Tämä velvoittaa meitä aseveljiä kovaan taistoon.
Monille meistä sotaorvoista oli täysin mahdotonta käsittää, miksi isän täytyi olla isänmaan puolesta annettu uhri. (87)

”Useimmille sodan päättyminen oli henkilökohtaisella tasolla helpotus, mutta meille sotaorvoille se oli isän palaamista kotiin valkoisessa arkussa.”

Teoksen toisessa osassa yhdistyvät sotaorpoja käsittelevä tutkimustieto ja heidän tarinansa. Sepposen oma tarina ”kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan”; hänen isänsä kuoli 1947 jatkosodan aikana saamaansa keuhkotautiin. Kirjoittajan sekä muiden lasten muistot hautajaisista, evakkoon tai Ruotsiin lähdöstä, nälästä ja kiusaamisesta tuovat tapahtumat lähelle lukijaa. Lapset joutuivat usein ottamaan aikuisen roolin ja tekemään jo varhain töitä niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Sodan jälkeinen itsesensuuri näkyi myös sodan uhreista ja sotaorvoista vaikenemisena. Sepposen mielestä sotaorvot ovatkin ”ideologisesti ja yhteiskunnallisesti petetty ryhmä” (228). Käsitellessään sotaorpojen tarinoita, perheille myönnettyä usein puutteellista tukea ja yhteiskunnan vähäistä arvostusta tekijän asenne onkin kriittisempi kuin suruviestejä käsittelevässä osassa.

Teoksen nimi Sururisti viittaa kaatuneen omaiselle – leskelle, vanhimmalle tyttärelle tai äidille – myönnettyyn 4. luokan Vapaudenristiin mustassa nauhassa. Kaija Sepponen on kasvatustieteen tohtori ja Oulaisten Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen puheenjohtaja. Sepponen on tarttunut itselleen tärkeään aiheeseen, ja juuri kirjoittajan henkilökohtainen kokemus tekee teoksesta koskettavan.

Kaija Sepposen tutkimus Sota-ajan Suruviestit on vapaasti luettavissa pdf-tiedostona Kaatuneitten Omaisten Liiton sivuilla.

Teoksesta Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen)

Teoksesta ja kirjailijasta Kalajokilaaksossa 13.5.2021 (kirj. Anne Mattila; vaatii kirjautumisen)

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa 27.12.2020 (kirj. Sirpa Pääkkönen; vaatii kirjautumisen)

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus. Suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 206 s.

Tieteen keinoin rasismia vastaan

Brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford uskoo, että tiede ja historian tuntemus suojelevat ennakkoluuloilta. Vastaväitteitä rasisteille onkin tarkoitettu aseeksi tieteen vääristelyä ja rasismia vastaan, mistä kertoo teoksen englanninkielinen nimi How to argue with a racist. Rutherford puhuu ihonväristä, suvun merkityksestä eli rotupuhtaudesta, urheilusta ja älykkyydestä, joille kullekin on omistettu yksi luku.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille kansikuva

Rasismia on kautta aikojen pyritty oikeuttamaan tieteen keinoin, eivätkä sitä harrasta vain äärioikeistolaiset punaniskat vaan siihen sortuvat monet, jotka eivät edes ymmärrä käsitystensä olevan rasistisia.

Rotuun liittyviä stereotyyppejä ja myyttejä esittävät sekä peittelemättömät rasistit, joiden ääntä moderni teknologia vahvistaa, että hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden kokemus ja kulttuurihistoria suosivat nykygenetiikan vastaisia näkemyksiä – urheilijoiden menestys johtuu esivanhemmista eikä harjoittelusta, itäaasialaiset opiskelijat ovat luonnostaan etevämpiä matematiikassa, mustilla on ”rytmi veressä” tai juutalaiset osaavat käsitellä rahaa. (22)

Rutherford tyrmää jokaisen näistä väitteistä: erot johtuvat kulttuurisista tekijöistä tai taustalla on tahallinen tai tahaton väärinkäsitys.

”Rotupuhtaus on kuvitelma”

Löytöretket johtivat paitsi uusien alueiden ja luonnonvarojen löytämiseen myös kohdattujen ihmisten alistamiseen ja orjuuttamiseen. Kirjailijan esimerkit kertovat paitsi uskomattomasta julmuudesta myös geenien sekoittumisesta. Karibianmeren valloituksen yhteydessä 1492 Kolumbuksen retkikunta raiskasi alkuperäisasukkaisiin kuuluneita taino-naisia, ja näin ”Amerikkojen kansat saivat eurooppalaisia esivanhempia” (88). Toinen esimerkki ”rotujen” sekoittumisesta on vain parinkymmenen vuoden takaa. Ruandan kansanmurhassa surmattiin jopa miljoona ihmistä vain sadassa päivässä. Sodan taustalla oleva uskomus hutujen ja tutsien rodullisesta erilaisuudesta oli peräisin saksalaisten siirtomaavallan ajoilta. Yhtenä aseena sodassa oli – tietysti – raiskaus. Tämän seurauksena on arveltu syntyneen jopa 10 000 lasta, joten ”tulos ei ollutkaan etninen puhdistus vaan etninen sekoittuminen” (94).

”Ihmiset ovat muuttaneet pitkin maailmaa kaikkina aikoina ja harjoittaneet seksiä mahdollisuuksien mukaan missä ja milloin vain” (89), toteaa kirjoittaja ytimekkäästi. Tämän seurauksena meidän kaikkien taustalta voi löytää esivanhempia eri puolilta maailmaa. Niinpä ”jokaisella natsilla on juutalaisia esivanhempia”, eivätkä ihmiset ole ”puhdasverisiä vaan sekarotuisia”.

Rasismi tappaa

Kun Paavo Nurmi juoksi maailmanennätyksiä, selitettiin ”lentävien suomalaisten” ylivoimaa kansan puhtaudella; juoksemisen ajateltiin olevan ”jokaisella suomalaisella veressä” (122). Mustien urheilijoiden ylivoiman taustalla on sen sijaan nähty orjuus, joka suosi voimakkaita yksilöitä. Niin ikään käsitys siitä, että kenialaiset pärjäävät kestävyysjuoksussa, koska ovat harjoitelleet juoksemalla kouluun, on väärä ja edustaa ”eräänlaista pehmeää rasismia” (138). Kyse on loppujen lopuksi kulttuurista ja esikuvista; usein menestys tuo mainetta ja varallisuutta, mikä puolestaan lisää lajin vetovoimaa ja harrastajia. Mustia uimareita ei juuri ole, mikä johtuu muun muassa taloudellisista tekijöistä ja roolimallien puuttumisesta. Taustalla on myös rotuerottelun aika, jolloin afroamerikkalaisten pääsyä uima-altaille rajoitettiin. Kyse on rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, jonka seuraukset ovat tappavat: afroamerikkalaisia lapsia kuolee hukkumalla kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.

”[O]minaisuuksien genetiikka on pirullisen mutkikasta”, toteaa Rutherford. Hän pyrkii selittämään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta erikoistermejä sisältävä teksti on silti paikoin vaikeatajuista – mutta vain paikoin. Tieteellistä argumentointia valaisevat lukuisat esimerkit ja tekijän terävät ja ironiset huomiot. Rutherford muun muassa mainitsee useampia tunnettuja henkilöitä, jotka ovat laukoneet rasistisia näkemyksiään julkisuudessa, mistä on seurannut irtisanominen. Tämän kirjan toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin arvion Carolin Emcken teoksesta Vihaa vastaan, jossa kirjailija käsittelee vihan taustalla olevia mekanismeja. Teoksessa käsitellyt esimerkit kertovat rasistisista hyökkäyksistä eri puolilla maailmaa.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla (STT:n uutinen)

Bazarin tiedote STT:n sivuilla

« Vanhemmat artikkelit