Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. 298 s.

Petra Rautiaisen esikoisromaani on saanut paljon huomiota osakseen ja syystä. Sota-aika, yhteistyö saksalaisten kanssa, Lapin tuho ja jälleenrakentaminen kiinnostavat yhä. Rautiainen kuvaa vankileirin kurjuutta ja julmuutta, mutta vastapainoksi nousee runollisen kaunis kieli.

Teoksessa on kaksi aikatasoa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Väinö Remes työskentelee tulkkina vankileirillä Inarissa, ja hänen päiväkirjamerkintänsä ulottuvat helmikuusta syyskuuhun 1944. Hän näkee sodan loppuvaiheen kaaoksen, sen miten saksalaisten luottamus suomalaisiin aseveljiin heikkenee, teitä kunnostetaan kiireellä pakoa varten ja todisteita tuhotaan. Sodan jälkeen vuonna 1947 tulee Inkeri Lindqvist Enontekiölle kirjoittamaan juttua Lapin jälleenrakentamisesta. Samalla hän yrittää löytää sodan loppuvaiheessa kadonneen miehensä Kaarlon, joka oli päässyt pakenemaan Neuvostoliiton vankileiriltä mutta päätynyt saksalaisten leirille. Hän asettuu asumaan taloon, jonne jää myös entinen vuokralainen, kirkkotyömaalla autteleva Olavi Heiskanen. Inkeri törmää vaikenemiseen ja salailuun, mutta lopulta kolme vuotta myöhemmin etsintä tulee eräänlaisen päätökseen.

Lapin ja saamelaisten kohtalo avautuu seitsemänkymppisen Pieran ja tämän pojantyttären Bigga-Marjan kautta. Lapin tuhon totaalisuus – rakennusten, luonnon ja eläinten hävitys – tulee vaikuttavasti esiin. Olavi saapuu Enontekiölle samana päivänä, kun sota loppuu. Ensimmäisenä hän näkee siniseen saamenpukuun pukeutuneen Bigga-Marjan, mutta myöhemmin mielikuvaan yhdistyy poltettu, musta maa.

Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina. (49)

Mustat, kesken lentonsa kuolleet linnut kertovat ihmisten ja nimenomaan sodan eläinkunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä; lintusymboliikka näkyy myös teoksen kauniissa kannessa.

Olavin, Väinön ja Kaarlon tiet risteävät vankileirillä. Kaarlo on vanki, mutta hänellä on erioikeuksia. Olavi ja Väinö kiinnostuvat molemmat Saara Valvasta, saamelaisesta kupparista, joka toimii leirillä sairaanhoitajana, mutta jota luonnehditaan noidaksi. Kaikki ovat jollain tavalla osallisina ruumiiden kuljettamiseen pois leiriltä, asia joka pyritään salaamaan Valpolta. Väinö on ristiriitainen hahmo. Hänen kerrotaan opiskelleen kulttuurintutkimusta ja kieliä, mutta toisaalta hän on aikakautensa ajatusmaailman edustaja ja uskoo Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun. Hän tekee rotuselvityksen uusista vangeista ja kirjaa tiedot ylös:

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ole kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.
Eilisen kuormassa tulleissa oli paljon haavoittuneita tai muuten vammautuneita. – – Osa teloitettiin saman tien takapihalla. Heitä emme merkinneet mihinkään. (45)

Rodunjalostusta harjoitettiin muuallakin kuin natsi-Saksassa. Rautiainen tuo tämän esiin saamelaisten kohtelussa. Bigga-Marja ja muut koululaiset alistetaan nöyryyttävään tutkimukseen, jossa heidän kallonsa mitataan ja heidät valokuvataan alastomina. Kohtaus toi etsimättä mieleen muutama vuosi sitten julkaistun elokuvan Saamelaisveri. ”Mihin sellaisia kuvia käytetään?” Bigga kysyy myöhemmin Olavilta itkuun purskahtaen.

Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä. Ja kun oli annettu lääkettä, piti seurata miten vanki siihen reagoi. Mihin hän kuoli ja miksi. Ja kun hän kuoli, oli pitänyt tehdä tarkka ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. (167–168)

Bigga syyttää myös Inkeriä siitä, että tämä haluaa vain esitellä häntä lapinpukuun pukeutuneena alkuasukkaana. Biggan ja Inkerin kompleksinen suhde kuvaa hyvin niitä vaikeuksia, joita valtaväestön ja vähemmistön suhteeseen väistämättä liittyy, oli valta-asemassa olevan tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Valokuvaus on teoksessa muutenkin keskeisessä osassa, koska Inkeri kuvaa työkseen ja opettaa Biggan käyttämään kameraa. Keskeisenä motiivina toimii valokuva, jonka Olavi yrittää piilottaa kirkon perustuksiin, mutta jonka Inkeri löytää ja jota hän käyttää selvittäessään miehensä kohtaloa. Toinen toistuva motiivi on jo otsikossa esiintyvä tuhka, jota jää leijailemaan niin saksalaisten kylvämän tuhon kuin venäläisten partisaanien hyökkäysten jäljiltä.

Teemojen runsaudesta huolimatta teoksesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ainoastaan Inkerin ja Kaarlon oleskelusta Keniassa kertovat jaksot rikkovat yhtenäisyyttä, vaikka toistavatkin päätarinan teemoja. Eri aikatasojen kertomusten välillä on lukuisia pieniä kytköksiä niin tarinoiden kuin esineiden muodossa, mikä myös tuo koherenssia teokseen ja tuottaa lukijalle oivaltamisen iloa. Tiheään esiintyvän komsiopallon, saamelaisten perinnelelun, kerrotaan pitävän pahat henget loitolla: ”Tarun mukaan joutsenenluusta tehty helistin saa siivet kasvamaan lapsen jalkoihin. Niin se voi lentää hädän hetkellä turvaan.” (162)

Tuhkaan piirretty maa on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka voittaisi kisan. Lapin sotaa ja vankileirejä ovat kuvanneet myös Katja Kettu (Kätilö) ja Heidi Köngäs (Dora, Dora) sekä aihetta karnevalisoiden Seppo Saraspää (Leiri maailman laidalla). Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Rautiainen kertoo löytäneensä tietoa vankileireistä Oula Seitsosen väitöskirjasta Digging Hitler’s arctic war – vankileirejä on ollut luultua enemmän, arviolta lähemmäs kaksisataa. Suomalaisten yhteistyöstä saksalaisten kanssa on kirjoittanut Oula Silvennoinen 2008 ilmestyneessä Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Mervi Kantokorven arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 13.8.2020.

Teos on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, tässä Kirjaluotsin, Tuijatan ja Annelin lukuvinkkien arviot.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2020. 215 s.

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Colson Whiteheadin romaanin Nickelin pojat aloitus on pysäyttävä ja samalla koukuttava. Prologi sijoittuu noin viidenkymmenen vuoden päähän kuvatuista tapahtumista. Nickelin koulukodin alueelta on löydetty virallisen hautausmaan lisäksi toinen, jonka uhreissa on väkivallan merkkejä: ”murtuneita luita, kuopalle painuneita pääkalloja ja kylkiluita, joista löytyi hauleja” (9). Nickelin kasvatti Elwood Curtis näkee uutisen ja ymmärtää, että hänen on palattava Floridaan ja kerrottava tarinansa.

Colson Whiteheadin Nickelin pojat kansikuva

Varsinainen kertomus alkaa Elwoodin lapsuudesta. Hän asuu isoäitinsä luona, käy koulua, tienaa rahoja tupakkakaupan apulaisena ja kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä. Elwood on aloittamassa lukiota, kun hän sattuu liftaamaan varastettua autoa ajavan miehen kyytiin. Mies jää poliisin haaviin, ja Elwood tuomitaan Nickeliin. King on saanut Elwoodin kiinnostumaan kansalaisoikeustaistelusta, eikä hän ole valmis luopumaan ihanteistaan edes koulukodin rujossa todellisuudessa. Ei edes sen jälkeen, kun hänet on viety ensimmäistä kertaa ”Valkoiseen taloon”, jossa hänet ruoskitaan sairaalakuntoon. Tilassa on vanha pesulanpuhallin, joka peittää metelillään poikien huudot.

Elwood ystävystyy Turner-nimisen pojan kanssa, vaikka tämä on hänen vastakohtansa. Kyynisen Turnerin taktiikka on yrittää selviytyä pysymällä mahdollisimman paljon omissa oloissaan. Hänen mielestään ”Nickel oli rasistinen helvetti – luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun – mutta Turnerin mielestä pahuus oli ihmisessä ihonväriä syvemmällä” (109).

Vuotuisen nyrkkeilyottelun kuvaus on hyvä esimerkki kirjailijan ironian taidosta – kohtauksessa vedätetään myös lukijaa. Vastakkain ovat valkoisten iso Chet ja mustien Griff, ”vastenmielinen häirikkö” ja kiusantekijä, jolle nyt hurrataan, koska hänen odotetaan tuovan voiton värillisille. ”Jos hän sattui menettämään sitä ennen pari hammasta, sitä parempi” (101). Griffin voiton jälkeen vuodattamat kyyneleet eivät kuitenkaan kerro voitonriemusta vaan kauhusta. Hän katoaa vielä samana yönä.

Teoksessa toistuu ajatus siitä, että ”isät olivat opettaneet pojilleen keinot pitää orjat kurissa” ja valkoiset pojat käyttivät oppimaansa tehokkaasti hyväkseen:

Floridan osavaltion poikien ammattikoulu ei ehtinyt toimia puolta vuottakaan, kun varastotilat asuntoloiden kolmannessa kerroksessa muutettiin eristysselleiksi. Talonmies kiersi asuntolasta toiseen ja ruuvasi oviin salvat: valmista tuli. Pimeiden sellien käyttö jatkui vielä senkin jälkeen, kun kaksi niihin suljettua poikaa kuoli vuoden 1921 tulipalossa. Perinteistä ei luovuttu hevillä. (193)

Romaanin lopussa on vielä yksi yllättävä juonenkäänne, joka sai katsomaan kansikuvaakin uusin silmin. Loppusanoissa Whitehead nimeää lähteitään – tarina perustuu Floridan Mariannassa toimineen Dozierin poikakoulun tapahtumiin. Vaikka Whitehead kuvaa järkyttäviä tapahtumia, teos ei ole raskas luettava, mieleenpainuva se kyllä on. Tekstiä värittää ironia ja musta huumori.

Nickelin pojat on saanut runsaasti huomiota kirjablogeissa, tässä muutama: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta sekä Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta ennen suomennoksen ilmestymistä.

Helsingin Sanomissa oli koko aukean laajuinen Jukka Petäjän kirjailijan haastattelu ja arvio teoksesta (15.3.2020).

BBC:n sivuilla on uutinen antropologi Erin Kimmerlen löydöksistä Dozierin koulun alueella (16.4.2014).

Ben Montgomeryn Tampa Bay Times -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”They went to the Dozier School for Boys damaged. They came out destroyed” (18.8.2019, julkaistu alkuaan 2009) haastatellaan muutamia koulun entisiä työntekijöitä.

Erin Kimmerle sai vuoden 2020 Scientific Freedom and Responsibility Award -palkinnon työstään Dozieriin haudattujen uhrien löytämisestä ja tunnistamisesta.

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina. Suom. Pirjo Ruti. Bazar 2020, 416 s.

Brittiläisen Beth Morreyn esikoisromaanin pääosassa on 78-vuotias Millicent Carmichael, joka katkaisee yksinolonsa ulkoilemalla vain, jotta hänellä olisi jotain kerrottavaa Australiaan muuttaneelle pojalleen Alistairille. Välit Melanie-tyttäreen ovat tulehtuneet. Lukijaa koukuttavia vihjauksia riidasta ja Missyn menneisyydestä viljellään tiuhaan: ”Se mitä sinä teit… ei ollut väärin… Sinun ei pitäisi syyttää itseäsi…” (54) Melanien sanat kaikuvat yhä Missyn päässä. Teoksessa on siis nykyhetken lisäksi toinen aikataso, joka kuvaa Missyn nuoruutta sekä tutustumista Leoon ja heidän avioliittoaan.

Beth Morreyn romaanin Missy Carmichaelin rakkaustarina kansi

Missyn rutiinit murtuvat, kun hän pyörtyy puistossa ja tutustuu räväkkään Angelaan, tämän poikaan Otikseen ja Sylvieen, joka on sisustussuunnittelija ja joka tietysti löytää aarteen jos toisenkin Missyn talon ullakolta. Angela on toimittaja, jonka kielenkäyttö on Missystä vastenmielistä:

Nykypäivän keskusteluja höystävät voimasanat ovat erityisen vastenmielisiä, niin rumia ja mielikuvituksettomia, vaikka minua haittasi enemmän toisto kuin itse sana. Angela kiroili niin paljon, että kirosanat olivat kuin pilkkuja. (48–49)

Lopullisesti Missyn herättää eloon Bob, sekarotuinen tyttökoira, joka tarvitsee väliaikaisen hoitajan, koska omistaja on keskellä riitaisaa avioeroa. Missy ei koiraa halua, ei etenkään kun Angela huomauttaa hänen olevan yksinäinen. Tapaamisen jälkeen Missy viettää illan ”kittaamalla viinipullon tyhjäksi” ja vatvomalla loukkausta:

Muistin Angelan ja Sylvien julman analyysin: yksinäinen. Surullinen ja säälittävä vanha nainen, jonka pitäisi olla kiitollinen kapisen rakin seurasta. Miten kertakaikkisen nöyryyttävää. Join lasin tyhjäksi ja pamautin sen keittiönpöydälle, sitten siirsin sitä pyyhkiäkseni tahmaiset rinkulat. Yksinäinen. Hankasin raivokkaasti, kunnes lasinjäljet olivat poissa. (81)

Murtovarkaiden vierailu talossa saa Missyn muuttamaan mielensä. Pian hänellä ja Bobilla on omat rutiininsa, ja kuin huomaamatta tulevat muut koirianulkoiluttajat tutuiksi. Angelasta ja Sylviestä tulee erottamaton osa hänen elämäänsä, ja Otiksen hoitaminen lievittää ikävää, jota pojanpojan asuminen kaukana Australiassa aiheuttaa. Lopulta Missy pystyy päästämään irti vuosikymmeniä kantamastaan syyllisyydestä ja tuskasta.

Missy Carmichaelin rakkaustarina on hurmaava, koskettava ja hauska. Tähän arvion voisi päättääkin. Lukuelämys oli kuitenkin ristiriitainen. Päähenkilöiden elämä ei ole täydellistä, mutta käänteet ovat liian hyviä ollakseen totta. Loppuratkaisukin on melkein liian onnellinen, mutta olkoon – tällaisia tarinoita tarvitaan.

Kirjavinkit-sivustolla Paula on arviossaan samoilla linjoilla.
Goodreads-sivustolla teos on saanut todella hyvät pisteet: 4.10 (4210 arviota)
Beth Morreyn sivuilla tietoa teoksesta ja kirjailijasta.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot

Korona ja lukeminen

En haluaisi kirjoittaa sanaakaan koronasta mutta… Viime keväänä korona sulki muun muassa harrastuspaikat, uimahallit ja kirjastot – myös kirjaston, jossa työskentelen. Tästä seurasi työn keskeytyminen, joka päättyi toukokuun alkupuolella, kun uloslainaus jälleen aloitettiin. Jos jotain positiivista koronasulusta on löydettävä, niin oli ihana huomata, kuinka paljon kirjastoja kaivattiin sulun aikana!

Ruotsin opinnot pitivät onneksi kiireisenä ja pään kasassa, mutta muuten lukuhalut menivät täysin. Kun tavallisesti on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, oli tunne outo, jos nyt ei aivan ainutkertainen. Lukuhalut palautti kaksi upeaa, kotimaista fantasiasarjaa: Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot. Yksi tekijä oli myös se, että kuuntelen paljon äänikirjoja, ja ostinkin Turtschaninoffin Maresi-teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina; oli nautinto kuulla kirjailijan itsensä lukevan teokset. Maresi-romaanit saivat tarttumaan toiseen fantasiatrilogiaan, jota olin pyöritellyt monesti käsissäni eli Vikin steampunk-henkiseen sarjaan. Nämä teokset luin e-kirjoina, koska kirjastoon ei edelleenkään ollut mitään asiaa, eikä teoksia ilmeisesti ole julkaistu äänikirjoina. Tässä tapauksessa ihan hyvä, koska näiden romaanien myötä lukuintoni palautui jälleen normaalille tasolle.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Teossarjoilla on paljon yhteistä, vaikka ne ovat täysin erilaisia. Taiten rakennetut tarinat ja henkilöhahmot on sijoitettu hurmaavia yksityiskohtia täynnä oleviin maailmoihin, joihin on ilo sukeltaa – fantasiakirjoissa juuri tämä viehättää eniten ja luultavasti oli se, joka auttoi jaksamaan kevään koronauutisoinnin keskellä. Kirjailijoiden taitavuudesta luoda maailmoja ja moniulotteisia hahmoja kertoo se, että teoksia voi suositella niin nuorille aikuisille kuin aikuislukijoille.

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia

Molemmissa teossarjoissa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Vikin Kaksosaurinko-trilogia – Hän sanoi nimekseen Aleia (2017), Seleesian näkijä (2017) ja Nefrin tytär (2018) – on ehkä viihteellisempi näistä kahdesta. Romaaneissa on vauhtia ja huumoria, mutta myös tummempia sävyjä, sillä päähenkilöt Aleia ja Corildon kohtaavat molemmat ennakkoluuloja – yksi teossarjan esiin nostama teema onkin erilaisuuden hyväksyminen. Yksikään hahmo ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Aleia ei muista menneisyyttään ja kantaa sisällään lumousta, joka saa hänet toimimaan arvaamattomasti. Corildon on seleesi, joka kaltaistensa tavoin pystyy aistimaan ja käskemään tuulia. Rauhallinen rinnakkaiselo ihmisten ja seleesien välillä päättyy, kun karkotetut tulilinnut palaavat ja hyökkäävät Seleesiaan.

Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa – Maresi (2014), Naondel (2016) ja Breven från Maresi (Maresin voima 2018) – käsitellään naisten asemaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Ensimmäinen osa Maresi palkittiin Finlandia Juniorilla. ”Kaikki alkoi siitä, kun Jai tuli saarelle”, toteaa kertoja Maresi Enrentytär alkusanoissa, joissa hän pohtii myös lukemisen ja kirjoittamisen merkitystä (teossarjan kaikki osat on suomentanut Marja Kyrö):

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.
Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? (7–8)

Jain perässä syrjäiselle saarelle tulee hänen isänsä miesjoukkoineen. Seuraa hävitystä, tappoja ja raiskauksia. Tapahtumien seurauksena Maresi löytää oman kutsumuksensa, vaikka vastustelee ja pelkää tietä, jota hänen on kuljettava. Turtschaninoff vaihtaa kerrontatyyliä joka osassa. Maresi on yhden kertojan tarina, kun taas Maresin voima koostuu Maresin luostariin Äidille ja sisarille kirjoittamista kirjeistä. Keskimmäisessä osassa Naondel kertojia ja näkökulmia on useita, ja teos kertoo luostarin ensimmäisen Äidin tarinan, joten Maresi ei esiinny teoksessa lainkaan.

Viimeisessä osassa Maresi kuvailee elämäänsä kotikylässään Rovasin provinssissa. Elämään mahtuu lukuisia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, mutta Maresi huomaa myös omaavansa yllättäviä voimia. Viimeisessä kirjeessä on koskettava huomautus:

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä. (383)

Näistä teoksista on kirjoitettu lukuisia arvioita. Gummeruksen sivuilla on kooste Erika Vikin teosten arvioinneista. Kaksosauringot-sivustolla voi tutustua teosten maailmaan. Sivuilla muun muassa Vikin kuvituksia ja hänen piirtämiään karttoja sekä otteita arvioista.

Turtschaninoffista ja hänen teoksistaan löytyy tietoa seuraavien kustantamojen sivuilta: Schildts & Söderströms, Förlaget sekä Tammi. Teosten sivuilla on myös otteita arvioista.

Ks myös Risingshadow, jossa tietoa kaikista näistä teoksista.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suom. Arto Schroderus. Wsoy, 2020. 411 s.

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?”

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?” Tämä Näkymättömät naiset -teoksessa toistuva, musikaalista My Fair Lady lainattu kysymys on tietysti ironinen, mutta se kiteyttää jotain olennaista. Olisi huomattavasti helpompaa kaikille, jos tutkimuksissa ja päätöksenteossa ei tarvitsisi ottaa huomioon kuin yksi keskiverto ihmistyyppi. Itse asiassa näin todellisuudessa usein onkin. Toimiston vakiolämpötila on laskettu noin 40-vuotiaan 70-kiloisen miehen aineenvaihdunnalle sopivaksi, asevoimien univormut ja reput marssiaskeleen pituudesta puhumattakaan on suunniteltu miehille. Toisin sanoen nykytoimistot ovat usein liian kylmiä naisille, univormut niin isoja, että vaarantavat turvallisuuden tai rakennettu niin, että se on vessassa käydessä riisuttava kokonaan. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä pitkä marssiaskel aiheuttaa monille naisille lantionmurtumia; kun Australia lyhensi naisten marssiaskeleen 71 senttiin, lantion rasitusmurtumat vähenivät.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

Caroline Criado Perezin teos auttaa näkemään monien itsestäänselvyyksien taakse. Syy naisten näkymättömyyteen on sukupuoleen perustuvan datan puute: tiedonhakua ohjaavat algoritmit ovat mieskeskeisiä, koska naisia koskevaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Kuten tekijä asian ilmaisee: ”Kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.” (328) Criado Pereziä ei datan puutteesta voi syyttää, päinvastoin. Palkittu Näkymättömät naiset perustuu laajaan lähdeaineistoon – viiteosio käsittää 59 sivua. Vaikka teos sisältää runsaasti numeerista tietoa, teksti ei ole raskasta, minkä lisäksi Criado Perezin ironiset huomautukset tekevät siitä nautittavaa luettavaa. Käyttöä helpottaa myös lopussa oleva asiasanahakemisto.

Teoksen esimerkit ulottuvat kaupunkisuunnittelusta lääketieteeseen, muotoilusta julkiseen elämään ja katastrofien hoitamiseen. Monet hyvää tarkoittavat hankkeet epäonnistuvat, koska suunnittelijat eivät ota riittävästi huomioon naisten tapaa liikkua ja tehdä töitä. Naiset ketjuttavat matkansa miehiä useammin, toisin sanoen he eivät kulje vain työpaikan ja kodin väliä, vaan kuskaavat siinä sivussa lapsia kouluun ja harrastuksiin tai vanhempia lääkäriin. Tämä tulisi ottaa huomioon niin teiden kunnossapidossa, liikennejärjestelyissä kuin aluerakentamisessa. Katastrofitilanteissa naiset ovat heikoilla. Myrskysuojia suunniteltaessa ei ole huolehdittu siitä, että naisille olisi oma turvallinen tilansa ja lukittavat wc:t. Kotona oleva nainen ei aina saa edes varoitusta uhasta. Pakolaisleirillä pelkästään käymälään meno nostaa riskiä joutua väkivallan uhriksi. Holhoamista, seksismiä, häirintää ja väkivaltaa esiintyy myös kehittyneissä maissa – tämän ovat saaneet kokea niin kunnalliseen päätöksentekoon osallistuvat kuin Hillary Clintonin kaltaiset tunnetut, naistenoikeuksia ajavat poliitikot.

Mitä talouteen tulee, niin ” BKT:llä on naisongelma” (251). Naiset tekevät yhä suuren osan palkattomasta työstä, kuten ruoanlaitto, siivous ja hoivatyö, mutta koska tällaiselle työlle on vaikea laskea arvoa, sen sisältämisestä bruttokansantuotteeseen luovuttiin. Ja kuitenkin palkaton hoivatyö voi muodostaa jopa yli puolet bruttokansantuotteesta. Säästötoimissa leikkaukset kohdistuvat usein sosiaali- ja terveysmenoihin, mikä tosiasiassa on vain ”kustannusten siirtoa julkiselta sektorilta naisille, sillä työ on joka tapauksessa tehtävä” (256).

Teoksen mottona on: Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia. Näkymättömät naiset on teos, jonka soisi jokaisen päättäjän, suunnittelijan ja tietojenkäsittelijän lukevan.

Lopuksi vielä yksi esimerkki. Tiedemiehet uskoivat pitkään, että on olemassa kahdenlaista avaruutta: euklidista eli tasoja ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus, mutta meni yli sata vuotta ennen kuin löytyi keino sen kuvaamiseen. Latvialainen matemaatikko Daina Taimina teki sen virkkaamalla. Kyse on siis pinnasta, joka ”kaartaa joka pisteessä poispäin itsestään” (323). Taiminan sivuilla Cornellin yliopistossa on kuvia hänen töistään, jotka inspiroivat niin avaruudesta kuin käsitöistä kiinnostuneita.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla.
Elisa Heleniuksen Voima.fi:n sivuilla julkaistu essee, jossa hän käsittelee myös bell hooksin teosta Mies tahtoo muuttua – Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (2020).
Arvio Kirjavinkit-sivustolla (kirjoittanut Mikko)

Lisää Daina Taiminasta esimerkiksi Discoveryn ja The New York Timesin sivuilla.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti, 2019. 333 s.

Historialliset rikosromaanit ovat kasvattaneet ilahduttavasti suosiotaan viime vuosikymmeninä, ja suomeksi on ilmestynyt laadukkaita dekkareita, jotka koukuttavat niin henkilöhahmoillaan, juonellaan kuin ajankuvallaan. Kirjailijoita on kiehtonut erityisesti 1920-luku, jota värittivät sisällissodan jälkeinen kahtiajako ja kieltolaki seurauksineen, mutta myös kaupungistuminen, elokuvat ja jazzmusiikki. Vastakkainasettelua ja jänniteitä ei puuttunut seuraavaltakaan vuosikymmeneltä. Pekka Hyyti on sijoittanut teoksensa 1930-luvun vaihteen Tampereelle, jossa hallituksen toimiin pettyneet oikeistopiirit suunnittelevat kommunismin vastaisia toimia. Kieltolaki oli yhä voimassa, joten myös Hyytin teoksissa kuvataan poliisien ja salakuljettajien välistä kisaa.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Romaanissa Tummat pilvet eilisen Iiris Kurki törmää kadulla mieheen, joka palauttaa mieleen nöyryyttävän, vankileirillä tehdyn ”terveystarkastuksen”, johon punaiset naiset alistettiin. Iiris päättää varoittaa ystäviään miehestä, siitä että ”[p]ahuus asui samassa kaupungissa”. Kesän aikana eri puolilta kaupunkia löydetään useamman nuoren naisen ruumis alastomaksi riisuttuna ja aseteltuna. Murhien tutkinta kuuluu virallisesti rikospoliisille, mutta pääosassa teoksessa ovat konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling, joiden avulla murhaaja lopulta selviää. Etsivä keskuspoliisin oikeistosympatiat ja tästä johtuvat epäluottamus ja salailu EK:n ja rikospoliisin välillä tuodaan teoksessa esille. Karhu olisi nuorena halunnut lähteä mukaan sisällissotaan, mutta ei tiennyt kummalle puolelle liittyisi, ja pysytteli isänsä vaatimuksesta syrjässä. Puolueettomana ja helposti samaistuttavana hahmona hän on tyypillinen historiallisen rikosromaanin päähenkilö.

Kuten monissa historiallisissa dekkareissa, ajankuva viehättää ja koukuttaa vähintään yhtä paljon kuin itse rikosjuoni. Hyytin teoksessa niin höyrylaiva Kurun uppoaminen syysmyrskyssä Näsijärvellä kuin Hämeensillan valmistuminen ja Pirkkalaispatsaiden paikalleen asettaminen on nivottu osaksi Karhun ja Djurlingin tutkimuksia. He käyvät myös kahvilla kirjaston puistoon avatussa Kahvila Katariinassa ja kävelevät Pyynikille katsomaan rakenteilla olevaa näkötornia – tamperelaisille ja muille kaupungin tunteville tällaiset maamerkit antavat oman pikantin lisänsä tarinaan.

Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat elävästi kuvattuja. Sivuhenkilöistä on mainittava Lokomon konepajalla työskentelevä Wäinö Nieminen, sivutoiminen pirtutrokari, joka esiintyy myös seuraavassa osassa Musta talvi (2020). Ratsian uhatessa vaimo ja lapset vievät pontikkakanisterit ja ”varpuset” naapurin puolelle piiloon. Kun Nieminen tulee eräänä aamuyönä kotiin, on vastassa äkeä vaimo: ”Voi perkele, ettet sitten osaa olla erossa viinasta. Ryömit kotiin aamuyöstä ympäripäissäsi ja herätät koko talon, niin lapset kuin likankin.” Ärtymys vaihtuu järkytykseksi, kun hän näkee miehen runnotun olemuksen. Nieminen ei tiedä mitä sanoa.

Eihän tällaista voinut tapahtua. Kansalaissodasta oli jo kymmenen vuotta. Kyllä hän tiesi, ettei kansa ollut yhtenäinen ja että tehtaan patruunoita närästi työläisten vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista. Kyllä hän tiesi Vientirauhasta ja siitä, miten lakot rikottiin rikkureiden voimin. Sitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että yhteiskunnassa oltiin astumassa uuteen väkivallan aikaan.
– Oliko se taas se viina, joka tämän sai aikaan?
– Ei, sanoi Nieminen hiljaa. Työväen aate ja ammattiliitot.
– Ei kai ne sua hakanneet?
– Ei kun lahtariporukka. Ne on liikkeellä taas. (174)

Vähän aikaisemmin on pidetty kokous, jossa puhujina olivat Martti Pihkala ja Vihtori Kosola. Tilaisuudessa on päätetty piestä malliksi yksi kommunisti, ja kohteeksi joutui Nieminen. Lapuanliike nostaa päätään, ja tätä Hyyti kuvaa myös teossarjan seuraavissa osissa.

Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen on niin varmaa työtä, ettei sitä uskoisi esikoisromaaniksi. Teos saikin Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Palkintoraadin mielestä päähenkilöt muodostavat epäsovinnaisen mutta uskottavan parin. Erityisinä ansioina raati piti sujuvaa dialogia ja virheetöntä kieltä: ”Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä.” (Ruumiin kulttuuri 1/2020, s. 11.) Ina Djurlingin ja Voitto Karhun tarina jatkuu romaanissa Musta talvi (2020). Sarjasta on tulossa vähintään trilogia, sillä kolmas osa Ruumiinpuntari ilmestyy syyskuussa 2020. Lukijoiden onneksi.

Lue Dekkariseuran raadin perustelut Ruumiin kulttuuri -lehden numerosta 1/2020 tai Dekkariseuran sivuilta (pdf-tiedosto)
Teoksen arvio Kirsin kirjanurkassa
Pekka Hyytin sivuilla tietoa kirjoista ja tapahtumista

Historiallisista dekkareista enemmän tekstissäni Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa, jossa muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjasta, Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjasta sekä Nina Hurman, Timo Saarron ja Mikko Porvalin romaaneista. Tekstissä tarkastelussa siis 1920-luvulle sijoittuvat rikosromaanit ja se, miten sisällissota jälkiselvittelyineen näkyy teoksissa.

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet. Suom. Antti Saarilahti. Otava, 2020. 351 s.

Koukuttava, mukaansatempaava, kirja jota ei malta laskea käsistään… Nämä ehkä kliseisetkin tavat kuvailla jännitysromaaneja sopivat enemmän kuin hyvin Ruth Waren uuteen dekkariin. Lukitut ovet on psykologisia trillereitä kirjoittavan Waren viides suomennettu teos. Niin kriitikot kuin Ware itse ovat maininneet Agatha Christien tyylillisenä esikuvana. Yhteistä on, että keskiössä on arvoituksellinen tapahtuma, joka tihentyy ja kasvaa ennen selviämistään ja että teoksissa ei mässäillä väkivallalla. Sen sijaan Warella ei ole yhdistävää, rikoksia ratkovaa Poirot’a tai Neiti Marplea, vaan jokaisessa romaanissa on uusi päähenkilö.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Lukitut ovet alkaa kirjeillä, tai paremminkin kirjeiden aluilla. Koko romaani on oikeastaan yhtä pitkää, tarinan muotoon kirjoitettua kirjettä, jossa kaksikymmentäseitsemänvuotias lastenhoitaja Rowan Caine selittää tilannettaan asianajalle ja yrittää itsekin ”käsittää, mitä oikein tapahtui”. Hän odottaa oikeudenkäyntiä vankilassa syytettynä lapsenmurhasta, mutta vakuuttaa syyttömyyttään:

Minä en tappanut häntä, mikä tarkoittaa, että joku toinen tappoi. Ja se henkilö on vapaalla jalalla. (21)

Rowan pääsee lastenhoitajaksi perheeseen, jossa on arkkitehtivanhemmat ja neljä tytärtä. Skotlannin syrjäseudulla sijaitseva talo on omalaatuinen sekoitus vanhaa viktoriaanista kivitaloa, lasia ja ultramodernia teknologiaa: kaikkea ohjataan sovelluksella, jonka avulla näkee lähes jokaisen huoneen tapahtumat. Sanomattakin on selvää, että tämä aiheuttaa paitsi hankaluuksia Rowanille myös yhden teoksen jännitysmomenteista.

Tutustumiskäynnin lopulla yksi perheen tytöistä kuiskaa nyyhkyttäen Rowanille: ”Älä tule tänne – –. Täällä ei ole turvallista. – – Aaveet eivät pitäisi siitä.” Monet tapahtumat viittaavatkin kummitteluun. Tavaroita katoaa, ja Rowan kuulee öisin askelten ääniä huoneensa yläpuolelta. Entä miten tarinaan liittyy talon entinen omistaja, tohtori Grant, joka tutki vaarallisia kasveja ja tuli hulluksi tyttärensä kuoltua myrkytykseen? Suojelukohteeksi julistettu myrkkypuutarha on lukittu, mutta lapset tietävät kuinka metalliportin saa auki. Rowan joutuu useita kertoja miettimään, mikä on totta ja mikä ei. Ja niin joutuu myös lukija, sillä teoksen alusta saakka päähenkilö esitetään vähän epäilyttävänä. Hän tunnustaa suoraan, ettei aina ole ”käyttäytynyt kuin enkeli” ja että toisinaan turhautuu työssään. Useissa kohdin paljastetaan, ettei Rowan ole aivan sitä mitä esittää.

Olin saapunut taloon vasta muutama päivä sitten ja onnistunut esittämään moitteettomasti Huippuhoitaja-Rowania, tweed-hametta ja siististi napitettua villatakkia myöten. Enää en näyttänyt ollenkaan huipulta. Päälläni oli ryppyiset farkut ja collegepusero, jota kaunisti Petran aamupala. Näytin paljon enemmän siltä ihmiseltä, joka oikeasti olin, aivan kuin todellinen minäni olisi vuotanut julkisivun raoista ja ottanut vallan. (243)

Murhaajan henkilöllisyys pysyy salassa viimeiselle sivulle saakka – tai no, ainakaan minä en arvannut tekijää. Lukitut ovet houkutteli tutustumaan Waren aiempiin teoksiin, ja nyt kuunneltavana on edellinen romaani Rouva Westaway on kuollut Karoliina Kudjoin lukemana äänikirjana.

Dekkarinetistä löytyvät Ruth Waren teosten esittelyt.
Ruth Waren sivuilla voi tutustua teosten taustoihin ym. materiaaliin.
Annelin lukuvinkit -blogissa mainitaan Henry Jamesin kauhunovelli The turn of the screw, johon teoksen englanninkielinen nimi The turn of the key tuntuisi viittaavan.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla