Kategoria-arkisto: 2020

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. Like, 2019. 351 s.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen perhe pakenee 1930-luvun lamaa Neuvosto-Karjalaan, jossa lupausten mukaan pitäisi olla työtä ja vapautta. Näin kiteytettynä JP Koskisen Tulisiiven tarina on ennalta-arvattava. ”Työläisten valtakunta” tarjoaa kyllä työtä mutta myös köyhyyttä ja vähitellen yhä pahemmaksi käyviä vainoja. ”Paratiisi. Helvetti tämä on”, kuuluu perheen äidin tuskainen huokaus.

JP Koskinen: Tulisiipi

Teoksen minäkertoja on perheen poika Kaarle Kuura, Amerikassa Charles Frost ja myöhemmin Neuvostoliitossa Gennadi Timošev Zamorozkin. Prologissa perhe on matkalla lentonäytökseen, jossa esiintyy Kaarlen suuri sankari, Pariisiin yksin lentänyt Charles Lindbergh. Kaarle on haaveillut lentämisestä niin pienestä kuin muistaa, hypännyt vajan katolta itse valmistamiensa kangassiipien avulla ja polttanut naapurin vajan yrittäessään tehdä paperista ja perunaliimasta kuumailmapallon.

Aurinko osui koneen kylkiin, taittui peräsimen kääntyvästä laipasta, välkähteli välillä potkurissa ja ohjaamon lasissa. Tajusin, ettei ihminen eikä edes lintu ollut niin voimakas kuin taivaalla vapaana lentävä kone. Kangassiivet ja perunaliimalla kokoonkyhätyt kuumailmapallot olivat mitättömiä. Vapaus ei ollut lihaa, kangasta eikä paperia, vaan bensaa, sylintereitä ja harmaata pakokaasua, joka jätti taivaalle kauniit vanat.

Isoäiti ja -isä, jotka olivat sortovuosien aikana paenneet Suomesta jäävät Minnesotaan, kun isä, äiti, Kati-sisar ja Kaarle sekä naapurissa asuva Albert tyttärensä Lindan kanssa lähtevät kohti Neuvosto-Karjalaa. Laivalla Linda kirjoittaa Kaarlelle runon:

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

”Miksi olisin piitannut ilkeistä sanoista, kun joukossa on mukaviakin”, ajattelee Kaarle ja poimii Lindan maahan heittämän runon talteen. Paperi nuhjaantuu vähitellen lukukelvottomaksi mutta Kaarle osaa runon ulkoa ja se kuullaan vielä teoksen lopussa yllättävässä yhteydessä. Lapsuudenaikainen nälviminen ja kiusoittelu muuttuvat vähitellen rakkaudeksi.

Kaarlen intohimo lentämiseen sanelee romaanin tapahtumat. Jo junassa matkalla Petroskoihin Kaarle kuulee mahdollisuudesta päästä lentämään purjekoneita: ”Näin jo itseni taivaalla, junan haju ja tungos katosivat ympäriltäni.” Äiti sen sijaan on purskahtaa itkuun nähdessään ahtaan ja rähjäisen huoneen, joka on heidän uusi kotinsa. Äidin veli Janne, joka on toimittaja, saapuu myöhemmin Petroskoihin, vaikka äiti yrittää kirjeissään estellä.

Ankeus ja köyhyys muuttuvat vähitellen yhä paheneviksi vainoiksi. NKVD:n nahkatakkiset miehet kulkevat mustilla umpiautoillaan hakemassa kuulusteluihin, ihmisiä katoaa. Ei liene suuri juonipaljastus, että myös Kaarle päätyy vankileirille. Teos ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus Stalinin vainoista tai vankileirien kurimuksesta, vaikka niitäkin riittää. Tarina kietoutuu nimenomaan Kaarlen vimmaisen intohimon ympärille. Halutessaan epätoivoisesti päästä taivaalle Kaarle tulee tahtomattaan aiheuttaneeksi pahaa niin tuntemattomille kuin läheisilleen. Kaarlen hahmo kannattelee tarinaa, jonka loppukäänteet ovat ehkä vähän epäuskottavia. Koskinen on luonut Kaarlesta henkilön, joka säilyttää lukijan myötätunnon puolellaan – tämä oli ainakin minun lukukokemukseni. Mielestäni tässä on romaanin ydin: tarina intohimonsa sokaisemasta miehestä, jolle kaikki muu on toisarvoista.

”Pääsenkö lentämään”, on Kaarlen ensimmäinen kysymys, kun hänet monen vuoden vankeuden jälkeen haetaan leiriltä. On vuosi 1942, maailma on sodassa.

Maailmaan palasi värit, sininen keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestani mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Koskisen Tulisiipi on saanut paljon näkyvyyttä. Teos oli Finlandia-palkintoehdokas ja siitä on kirjoitettu arvioita niin sanomalehdissä kuin kirjablogeissa (arvioista kooste Liken sivuilla). Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana, jossa lukijana on Toni Kamula. Tätä kirjoittaessani selasin kirjastosta lainaamaani e-kirjaa. Tulen varmaan kuuntelemaan kirjan vielä uudestaan, sen verran hieno ”lukukokemus” oli.

Saamaa ajanjaksoa ja aihepiiriä kuvaa Antti Tuurin vaikuttava Ikitie (2011). AJ Almila ohjasi teoksen pohjalta samanniminen elokuvan (2017), jossa pääosissa ovat muun muassa Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja tanskalainen, Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen.

Lisävinkkinä suosittelen Jevgeni Vodolazkinin romaania Lentäjä, jonka luimme kirjallisuuspiirissämme. Huikea tarina 1900-luvun tapahtumista Neuvosto-Venäjällä kuvattuna ”vuosisadan ikätoverin” eli 1900 syntyneen ja välillä syväjäädytettynä olleen miehen näkökulmasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole tieteisromaani eikä siinä nimestään huolimatta kerrota lentämisestä, mutta vankileirille päätyy tämänkin teoksen päähenkilö. Romaanista lisää esim. ortodoksisen verkkolehden Simeon ja Hanna esittelyssä, jonka on kirjoittanut Hellevi Matihalti.

Antti Tuuri: Ikitie ja Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Rikoksia kaksikielisessä Kanadassa

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Suom. Raimo Salminen. Bazar, 2019. 367 s.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkareita on aiemmin ilmestynyt Sapo-sarjassa, mutta nyt Bazar on aloittanut Three Pines -sarjan julkaisemisen alusta. Kuolema kiitospäivänä (2019; ilm. 2008 nimellä Naivistin kuolema) ja Kylmän kosketus (2019; 2009) saavat huhtikuussa jatkoa, kun sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Three Pines on tunnelmallinen pikkukylä lähellä Quepecia, joka on Kanadan itäosassa sijaitsevan samannimisen ranskankielisen provinssin pääkaupunki – kaksikielinen kulttuuri onkin osa Pennyn romaanien viehätystä. Kaikkien rakastama vanha rouva Jane Neal ammutaan jousipyssyllä vähän ennen kiitospäivää. Tietysti kaupungissa toimii jousiammuntakerho, joten murhaajaehdokkaista ei ole puutetta. Tapausta saapuu tutkimaan puolivälissä kuuttakymmentä oleva, harmaatukkainen ja -viiksinen ylikomisario Gamache, joka lienee Maigret´n ystäville mieluinen tuttavuus:

Kun Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache polvistui maahan, hänen nivelensä paukkuivat kuin metsästyskivääri ja hänen isot, ilmeikkäät kätensä viivähtivät naisen pörröistä villatakkia tahranneen pikkuruisen verikehän yllä kuin hän olisi ollut noita, joka pystyy taikomaan haavan pois ja palauttamaan uhrin henkiin. Sellaiseen hän ei pystynyt. Sitä lahjaa Armand Gamachella ei ollut. Mutta onnekseen hänellä oli muita lahjoja. (s. 7)

Miksi Jane Neal surmattiin? Löytyykö vastaus hänen maalaamastaan naivistisesta taulusta? Kaikki ovat tienneet Janen taideharrastuksesta, mutta hän ei ole aiemmin suostunut esittelemään taulujaan yhdellekään kyläläisistä. Vähän ennen kuolemaansa Jane oli kuitenkin tuonut Päätösparaati-nimisen taulun paikallisen taideyhdistyksen arvioitavaksi. Taulu saa katsojat haukkomaan henkeään, mutta vain koska se on niin huono, kuin neandertalilaisen tai nelivuotiaan lapsen työ. Vai onko murhan takana sittenkin Janen ahne sisarentytär, joka toimii kiinteistövälittäjänä? Murhatutkinnan ohessa Gamache yrittää opettaa tapoja kovakalloiselle nuorelle konstaapelille, joka ei halua ottaa neuvoja vastaan.

Miljöö, värikäs henkilögalleria ja sympaattinen päähenkilö pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Louise Penny on saanut lukuisia palkintoja dekkareistaan, ja sarjan viidestoista osa A better man julkaistiin viime vuonna, joten lukunautinto on taattu pitkäksi aikaa.

Julkaistu Vieskan Viikossa 5.2.2020

Louise Pennyn -sivut, joissa tietoa kirjailijasta ja Three Pines -sarjasta
Pennyn romaaneista Dekkarinetissä

Kirja vieköön -blogissa kerrotaan teoksen mainiosta henkilögalleriasta.
Kirsin kirjanurkka -blogissa on arvioitu sekä Kuolema kiitospäivänä että Kylmän kosketus
Leena Lumi nostaa esiin hykerryttävän dialogin ja viittaukset W. H. Audeniin

Uudemmat artikkelit »