Karoliina Niskanen: Muamo

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Aina joskus tulee eteen teos, josta voisi poimia sitaatin toisensa jälkeen. Karoliina Niskasen romaani Muamo on naisen aistillisuuden, äitien sitkeyden ja isoäitien viisauden ylistys. Kielellisesti ja kerronnallisesti teos on niin rikas, että se ei yhdellä lukemisella tyhjene.

”Kai se lypsylle jaksaa kontata?”

Teoksessa seurataan kahden naisen elämää eri puolilla Suomea. Raskaana oleva ruotsalainen Anna päätyy isoisänsä kotimaahan Suomeen, kun Mamma haukkuu huoraksi ja heittää ulos. Junassa hän tapaa Erkin, joka vie hänet kotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle, jossa ”maailma oli loputonta peltoa” (29). Viittaukset Niva-Kaijaan seudun kantaäitinä sekä hevosten näivetystautiin ja kapinaan sijoittavat Annan tarinan Nivalan seudulle. Anna synnyttää pojan, jolle anoppi Johanna antaa nimen Juha. Erkki on lähtenyt kaupunkiin tienaamaan: ”Emminä rikkauvesta välitä, mutta rahhaa olla pittää” (29). Vie kuukausia, ennen kuin Anna alkaa vähitellen osallistua talon töihin ja pitää huolta pojastaan.

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää yksin navetassa tytön, kun Anoppi ei anna jättää lypsyä kesken. Puoliso makaa sammuneena ”lattialla, Relanderin suojelevan katseen alla, ja kuorsaa niin, että Laatokalla kaikuu” (15). Synnytyksen jälkeen ”Miniästä tulee Äiti” (21). Työt jatkuvat kivuista ja saappaisiin valuvasta verestä huolimatta. Luettelomaisuus korostaa niin töiden määrää kuin niiden toistumista päivästä toiseen:

Peltoväki kiittää ruoasta, Äiti Korjaa pöydän, kantaa vedet ja puut saunalle ja sytyttää pesän, käy lypsyllä ja palaa pirttiin ja kattaa iltapalan ja korjaa iltapalan ja tiskaa tiskit ja lakaisee lattiat ja pyyhkii pölyt ja pesee padan ja hakee pyykit ja sytyttää takan ja nostaa lapsen syliinsä ja sanoo, että pikkuinen, nyt myö käymme levolle.
Lapsi alkaa itkeä. (36)

Kahvia eli kouffia keittäessään Äiti miettii, miksi Muamon oli pysyteltävä saunassa viikko synnytyksen jälkeen. ”Miksi Muamosta tehtiin saastainen eläin, joka ei saanut koskea edes puurokauhaan? Miten äiti, ihana elämänantaja, kallis maalle synnyttäjä, saatettiin nähdä likaisena.” (33)

”Vitun väen voimalla”

Karjalassa asuvan naisen oikea nimi paljastuu vasta teoksen lopussa. Siihen saakka hän on Tyttöne, Miniä, Äiti eli Muamo, Anopin kuoltua Emäntä ja kotiseudultaan sodan karkottamana Evakko. Nimeämällä hänet vain elämänvaiheiden mukaan kertomus laajenee yksilöä suuremmaksi kuvaukseksi naisen elämästä, joka määriteltiin ulkoapäin ja jossa oli vain vähän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin. Naiset ovat kuitenkin niitä, jotka pitävät maailmaa pystyssä, rakentavat kun miehet tuhoavat ja tuhoutuvat sodissa. Kun Johanna tivaa Annalta lapsen oikeaa isää, Anna vastaa, että ”[e]hkä isää ei aina tarvitakaan. Eihän niitä edes näe kuin valokuvissa, piironkien päällä pölyttymässä” (159). Tai kuten Kulkuri sen Tyttöselle sanoo:

Työ naiset ette ole koskaan tarvinneet meidä miehiä, mutta myö tulemme aina tarvitsemaan teidä. Työ raotatte meilä porttia salaisuuksien maahan. Tarvitsemme pehmeyttä, vaikka olette kaikkea muuta kuin pehmeitä, olette routaisen maan ja karhean kuokan kovettamia, auringonpaahteen kuivattamia, järvivesien huuhtomia. Ja toisinaan olette ruusunkukkia ja syreenintuoksua ja mettä apilan terälehdellä. (155)

Kun Tyttöne kysyy, mikä on nainen, vastaa Kulkuri, että ”kerro sie”. Ja Tyttöne kertoo:

Roihuava tuli ja räjähtävä ukkonen, sateenkohina ja järven ylle nouseva usva, täysikuu ja maa. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä tahansa.

Kieli on yhtä aikaa runollista ja rehevää, rumaa ja kaunista, mikä näkyy naisen aistillisuuden ja etenkin synnytysten kuvauksissa. Tekstin lomassa kuljetetaan tarinoita Mariasta, josta Tyttösen äiti eli Muamo on kertonut. Näissä tarinoissa sekoittuvat Kalevalan Marjatta, joka tulee puolukasta raskaaksi, ja Neitsyt Maria, jonka ikonia Miniä piilottelee patjansa alla ja jota hän hädässään rukoilee. Maria syö marjan ja tulee raskaaksi. Perhe hylkää hänet ja hän päätyy synnyttämään ”liävään” lehmien keskelle. Seuraavassa otteessa näkyy Niskasen kielellinen taituruus:

Mie lopetin kertomukseni Mariasta, ensimmäisestä äidistä, hänestä, joka oli synnyttänyt lapsen ja antanut sille nimen, jonka kaikki tuntevat ja jota toistellaan iltarukouksissa, ja sie, muamon ainavone tyttöne, kullankallis evakkovasikkani, kuvajaiseni, kysyit: ”Siihenkö päättyi tarina”, ja mie vastasin, että kyllä, sillä hyö siirtyivät toisiin aiheisiin, uusiin sankareihin, ja jättivät äidin yksin, keskelle verilammikkoa, kivuissansa makaamaan.
Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen, en nainen, en yhtään mikään, enkä mie muuta tähdeltäni pyytänyt kuin ystävää, edes yhtä, joka ymmärtäisi. Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho. (216)

Sota tuo Annan ja Evakon yhteen, ja viimein molemmat kohtaavat vertaisensa ja saavat kokea ”sielunsiskouden” (240). Evakko ei vieläkään ole valmis paljastamaan oikeaa nimeään, vaan kertoo olevansa Aino. Hän on ennen Karjalasta lähtöään kuullut tarinoita pakolaisten huonosta kohtelusta, ryssittelystä ja lasten päälle heitetyistä kananmunista. Tarina ei pääty vielä, sillä Aino palaa Karjalaan, vaikka aavistaa lopullisen lähdön olevan edessä.

Kirjailija onnistuu naisten elämäntarinoissa kuvamaan uskomattoman paljon viime vuosisadan alun ja sotien ajan tapahtumia, niin että huomio pysyy kuitenkin mikrotasolla. Tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita ja historiallisiin tapahtumiin viitataan kuin ohimennen. Etualalle nousevat naiset elämän ylläpitäjinä ja äiteinä. Naisten roolin korostuminen näkyy myös siinä, että muut henkilöt, kuten puolisot ja sisarukset, on jätetty tahallisen valjuiksi. Vain isoäidit ja lapset saavat vähän enemmän tilaa. Tekstin joukossa on karjalan kieltä ja ruotsia ilman suomennoksia, ja hyvä näin, vaikka muutamien karjalankielisten sanojen kohdalla joutuikin miettimään merkitystä. Minut teoksen kielellinen moninaisuus hurmasi.

Karoliina Niskanen on kirjailija, näyttelijä ja tuttu monien äänikirjojen lukijana. Esikoinen Tilhi (2020) oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Muamo on nautinnollinen lukuelämys ja tulee niin ikään kisaamaan ensi syksyn kirjapalkinnoista. Kiitos kirjailijalle paitsi hienosta teoksesta myös jälkisanoista, joissa hän kertoo lähteistään ja siitä, miten tarina kietoutuu hänen omiin sukujuuriinsa.

Karoliina Niskanen: Muamo. Bazar, 2023. 303 s.

Arvio Amman Lukuhetkessä. Kirjoittaja on kuunnellut äänikirjan, jossa lukijana kirjailija itse, Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman, jonka itkuvirsiä tekstin joukossa on. Tämä on siis kuunneltava vielä äänikirjanakin!

Arvio blogissa Anun ihmeelliset matkat

Juttua kirjailijasta ja teoksen synnystä Kotiliedessä

Kirjailijan haastattelu Mesta.netin sivuilla

Kaarina-lehdessä (kirj. Jaana Pakarinen) julkaistu arvio luettavissa Kritiikki näkyy -sivustolla

Einar Kárason: Myrskylinnut

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jään hakkaaminen laivan ylärakenteista voi ensi alkuun vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Jää ei vain näytä lasilta, se myös on kovaa kuin lasi ja kun tilanne on sellainen kuin meidän laivassa oli, ei se yhtään muistuta ohutta riitettä, jonka lapsi voi rikkoa kivellä heittämällä, vaan se on jättiläismäinen kristalliveistos, pursuilee ja kurottelee kaikenmuotoisena kuin taitava käsityöläinen olisi muotoillut sitä mielensä mukaan. (7)

Einar Karasonin meriromaanin Myrskylinnut kansikuva.

Islantilainen Einar Kárason heittää lukijan suoraan myrskyn keskelle pienoisromaanissaan Myrskylinnut (2023). Kirjailija luo silmiemme eteen sen todellisuuden, jossa miehet kamppailevat. Alus kallistelee puolelta toiselle ja pystyy vaivoin oikaisemaan itsensä. Niinpä jäätä on pakko hakata pois, jotta laiva ei painuisi pohjaan. Miehet on sidottu vyötäisistä köydellä kiinni laivaan. Kapteeni tarkkailee komentosillalta merta ja varoittaa miehiä aalloista karjaisemalla ”HYÖKY!”. Kapteenin määräyksestä lepoa saa vain kaksi tuntia vuorokaudessa, ja miehet suostuvat tähän, koska tietävät että kyse on aluksen lisäksi heidän omasta hengestään.

Myrskylinnut on tosipohjainen meriromaani, joka kuvaa islantilaisen troolarin kamppailua Newhoundlandin vesillä helmikuussa 1959. Teoksessa alus on nimeltään Máfur eli Lokki. Myrskykuvausten lomassa kerrotaan laivan lähtöhetkistä, troolauksesta ja tarkemmin muutamista hahmoista. Laiva lähti Reykjavíkin satamasta tammikuun lopulla. Kalastus on onnistunut yli odotusten ja ruuma on täynnä puna-ahvenia, mutta kotimatkalla iskee myrsky. Välillä saadaan uutisia muiden alusten ongelmista: Hans Hedtoft uppoaa Titanicin tavoin neitsytmatkallaan törmättyään jäävuoreen.

Kertojana on kahdeksantoistavuotias kansimies Lárus, jolla on vain kaksi reissua takana eri laivoilla. Isä ja poika yrittävät rauhoitella äitiä, jolla on pahoja aavistuksia. He kehuvat vankkatekoista alusta ja sen kahta ”suurta ja mahtavaa pelastusvenettä”. Eri asia on, mitä iloa pelastusveneistä on jäämyrskyn keskellä. Lárus ihailee verkonpaikkaajia ja haaveilee tulevansa samanlaiseksi ”velhoksi joka tarttuisi käsittämättömään läpimärkään ja suomuiseen kannella makaavaan verkkoläjään” ja näkisi heti mitä pitäisi tehdä ja osaisi ”siepata veitsen, leikata puoliksi käytetyn kävyn irti, heittää troolin eteensä kannelle ja sanoa: valmis” (26).

Lárusia värikkäämpi hahmo on samassa koijassa majaileva puosu. Monet miehistön jäsenistä olivat raahautuneet laivaan krapulassa ja osa vielä humalassa, mutta puosu jouduttiin kantamaan. Lárus seuraa, miten ”kaksi miestä ponnisteli tuodessaan kolmatta miestä laivaan, tämä oli isokokoinen, roteva ja änkyräkännissä, rimpuili vielä vastaankin, huitoi ja käski miehiä viemään tuo paskakippo tuosta helvettiin ja menemään itse mukana” (32). Mitä maissa on tapahtunut? Edellisen reissun jälkeen puosu haaveili vain vaimonsa syleilystä ja lapsensa silmien loisteesta. Tarinassa puosun tragikoomisista koettelemuksista näkyy kirjailijan lämmin ja humoristinen suhtautuminen hahmoihinsa.

Myrskylinnut on seitsemäs Kárasonilta suomennettu teos. Hän on tunnettu Reykjavik-trilogiastaan (Pirunsaari, Kultasaari ja Luvattu maa), joka ilmestyi vuosina 1985–89 ja suomennettiin 1990-luvun alussa. Pirunsaaressa ja Kultasaaressa hän kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja Reykjavikiin muuttavan köyhälistön elämää. Teoksista on tehty myös elokuvat.

Suosikkikirjailijani Lars Sundin tyyliä on verrattu sellaisiin maagisen realismin taitajiin kuin Gabriel García Márquez ja Salman Rushdie. Sund itse on viitannut pohjoismaisiin esikuviin ja Einar Kárasonista hän on todennut, että tämä ”fabuloi hiukan samaan tapaan”. Molempien tavassa kuvata menneisyyttä on samanlaista veijarimaisuutta. Myrskylinnut on tosipohjaisena vakavampi kuin jotkut Kárasonin aiemmista teoksista, mutta toki siitä löytyy huumoria ja vähän Sundin mainitsemaa fabulointiakin. Loistavan kertojan upea meriromaani!

Einar Kárason: Myrksylinnut. Suomentanut Tapio Koivukari. Aviador, 2023. 84 s.

Einar Kárason ja hänen teoksensa Kirjasammossa.

Teoksen ruotsinnos on ilmestynyt 2019. Lue Ann-Christine Snickarsin arvio Lysmasken / Kiiltomato -sivustolta (17.1.2020)

Arvio Dagensbok.com-sivustolla. Kirjoittaja Ingrid Kampås nostaa vertauskohteeksi Joseph Conradin romaanin Pyörremysky vuodelta 1961. (20.10.2019)

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun Sisällissota Hämeessä -sarjan toinen osa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen Vilppulasta Tampereen porteille (2022) päättyi (lue arvioni täältä). Ensimmäisen luku Verinen kiirastorstai kertoo maaliskuun lopun tapahtumista ja kiirastorstain 28.3. taisteluista. Saartorengas Tampereen ympärillä sulkeutui, kun valkoiset valtasivat Kangasalan ja Lempäälän. Teos päättyy saartorenkaan läpi päässeen punaisten pakojoukon vaiheiden ja Tampereen antautumisen kuvaukseen.

Tuomas Hopun teoksen Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta kansikuva.

”Tämä oli hauska ja jännittävä risti-retki”

Kiirastorstaina kamppailtiin muun muassa Lapinniemestä, jossa vastakkain olivat helsinkiläinen seppien komppania ja Vöyrin pataljoonan komppaniat, molempia ”pidettiin omalla tahollaan valiojoukkona” (31). Ratkaisu saatiin vasta perjantaina aamuyöstä, kun vöyriläiset Eljas Erkon, tulevan ulkoministerin, johdolla pääsivät yllättämään punaiset hyökkäämällä Näsijärven jään yli. Valkoisten mukana taistelleen Aarne Kauhasen kuvausta Hoppu kommentoi toteamalla, että ”[k]erronnan reipas seikkailunomainen ote kuului olennaisena osana aikalaiskuvauksiin”:

”Tämä oli hauska ja jännittävä risti-retki. Äänettä ja nopeasti kuin villisiat hiivimme talo talolta eteenpäin kunnes miehitimme Lapinniemen tehtaan, mitä ketjussa olevat punkit eivät voineet käsittää ennen puolta päivää, kun täältä käsin tuotimme heille lisää mieshukkaa.” (33)

Punaisia kannattavat ympäristön asukkaat pakenivat keskikaupungille, jossa heitä majoittui kirkkoihin ja rukoushuoneisiin. Julkiset tilat olivat kuitenkin pian täynnä ja pakolaisten majoittamista vaadittiin myös yksityishenkilöiltä. Hoppu nostaa jälleen esiin muutamia yksittäisiä henkilöitä, joista kerrotaan tarkemmin. Yksi tällainen on punaisia kannattanut kauppa-apulainen Elvi Majanen, jonka ajatuksia siteerattiin jo edellisessä osassa. Majanen kirjoittaa päiväkirjassaan, miten heillä kävi ”3 vaimoihmistä, pakolaisia ja lupasivat tulla tänne perheineen. Selitimme, että tänne ei juuri mahtuisi enempää. Se ei auttanut, lupasivat käydä hakemassa lapsensa ja tavaransa. Siis aivan väkivallan kanssa” (65). Toki lopulta häneltäkin löytyy ymmärrystä taisteluita paenneita kohtaan.

Suomen Kuvalehden toimittajasta Matti Kivekkäästä Hoppu toteaa, että tämä ”tuntui näinä päivinä ehtivän kaikkialle” (65). Kivekäs käy jopa punakaartin yleisesikunnassa yksityishenkilönä pyytämässä punaisia tekemään sopimuksen valkoisten kanssa, ”että loppuisi tämä surkeus ja ihmisteurastus”, kuten kaartin raporttikirjaan on kirjattu hänen sanoneen. Vähän aikaisemmin hänen kerrotaan olleen Johanneksen kirkossa ja koettaneen rauhoittaa sinne ahtautuneita pakolaisia soittamalla urkuja.

”Totuus ei ehkä koskaan selviä”

Keskellä vihollisen saartoa päätti punakaarti tyhjentää pankkien holvit ilmeisenä tarkoituksenaan paeta saalis mukanaan, minkä voi tulkita tulevan tappion tunnustamiseksi. Päätös lienee tehty paikallisesti, sillä yhteydet Helsinkiin olivat poikki, mutta kuka tai ketkä käskyn takana olivat, on yhä hämärän peitossa. Holveja ei kuitenkaan noin vain saada murrettua auki, ja touhu saa jopa farssimaisia piirteitä, kun mukana oli kassakaappiseppä, viilari, värikkään menneisyyden omaava monitoimimies ja konjakkipullo. Joka tapauksessa punaiset saivat haltuunsa satojen tuhansien, ellei jopa miljoonien saaliin. Tampereen Säästöpankin on kerrottu säästyneen ryöstöltä, koska siellä oli köyhempien rahat.

Keskiviikosta 3. huhtikuuta tuli sisällissodan verisin päivä. Valkoisten tappiot olivat noin 230 ja punaisten noin 180 kaatunutta. ”Päälle tuli vielä henkinen järkytys”, kirjoittaa Hoppu ja lainaa Jyväskylän komppanian Arvi Karelahden sanoja:

Silloin minulta ensi kerran hermot pettivät koko sotaretken aikana. Itkin kuin pieni lapsi. Suuri osa parhaita tovereita oli kaatunut tai haavoittunut. (138)

Teoksessa tulee hyvin esiin kaupunkisodan kaoottisuus: aina ei tiedetty, kenen hallussa joku alue tai rakennus oli, ja sotilaita ja siviilejä kuoli omien tulituksesta. Reilun sadan vuoden takaisista tapahtumista ei aina ole mahdollista saada selville lopullista totuutta, ja se myös kerrotaan lukijalle. Rautatieläisten talon Toralinnan valtaukseen liitetyistä punaisten itsemurhista kirjoittaja toteaa, että

[t]arinoilla näyttäisi olleen ainakin osittain totuuspohjaa. Sen sijaan usein esitetyt väitteet antautuneiden punaisten laajamittaisista teloituksista rautatieläisten talolla ovat vaikeasti todennettavissa. (130)

Julmia mutta myös humaaneja tarinoita

Kun punaiset pohtivat antautuako vaiko paeta, kerrotaan juopuneen Verneri Lehtimäen ampuneen paikalle tulleen valkoisten lähetin sanaakaan sanomatta. Syynä lienee ollut se, että valkoiset olivat laittaneet asialle vangitun punaisen. Alkoholi ei ollut pelkästään punaisen puolen ongelma. Kapteeni Aleksander Pellin kerrotaan olleen ”niin humalassa ettei ollut pysyä pystyssä”, kun hän antaa raahelaisjoukkueelle käskyn hyökätä Saunasaareen punaisten ristitulessa. Epätoivoinen yritys päättyy käskyyn palata takaisin, ja vain yksi mies menetetään. Tapahtumaa kuvaa ”Saloisten poika” Raahe-lehdessä 10.7.1918.

Joukkoon mahtuu myös kertomuksia humaanista suhtautumisesta viholliseen. Kun tappio alkoi näyttää väistämättömältä, halusi osa punaisista antautua. Valkoisia vankeja, lähinnä kaupungin porvareita, vartioineet olivat perheellisiä, vanhempia miehiä, jotka uskoivat säästyvänsä kostolta valkoisten käsissä, koska olivat kohdelleet vankeja inhimillisesti. Vankeinhuollon johtaja Juho Rossi oli siirrättänyt vangit omalla vastuullaan tulituksen tieltä suomalaiselle yhteiskoululle. Ilkka-lehdessä kerrottiin Vaasan suojeluskuntaan kuuluneen Kaarlo Leskisen kokemuksista vankeusajalta ja toistettiin myös hänen vetoomuksensa Rossin puolesta: ”Mutta jos Rossi hengissä vielä lienee – lopetti kertojamme – olisi oikeus ja kohtuu, että hänet laskettaisiin vapaaksi.” (253) Rossin tarina sai onnellisen lopun, sillä hän ei koskaan joutunut valtiorikosoikeuden tuomittavaksi.

Monet johtajat ja venäläiset teloitettiin valtauksen jälkeen. Hopun mukaan kaikkia venäläisiä ei suinkaan surmattu, sillä noin yhdeksänkymmentä venäläisvankia ja kymmeniä upseereja palautettiin myöhemmin kotiseuduilleen. Pohjoismaiden sotahistorian suurin asutuskeskustaistelu vaati 800 valkoisen ja 1200 punaisen hengen. Punavangit kaivoivat Kalevankankaalle joukkohaudan, johon vuoden loppuun mennessä haudattiin yhteensä 2500 punaista: kaatuneita, teloitettuja ja vankileireillä kuolleita.

Tuomas Hoppu kuvaa Tampereen valtaukseen osallistuneiden joukkojen toimet tarkkaan värittäen jälleen esitystään yksittäisten toimijoiden kertomuksilla. Juuri nämä henkilökohtaisia kokemuksia kuvastavat tarinat herättävät tapahtumat eloon ja antavat sodalle kasvot: kyse ei koskaan ole vain pataljoonista, joukkueista ja rintamista vaan yksilöistä omine kokemuksineen. Toivottavasti kolmannessa osassa Tien päänä Lahti on mukana henkilöhakemisto, jotta eri ryhmien ja toimijoiden vaiheita on helpompi seurata sarjan osasta toiseen.

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Sisällissotaa Hämeessä, osa 2. Vastapaino, 2023. 266 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 26.3.2023 (kirj. Kari Pitkänen), luettavissa kirjautuneena tai kirjastoissa ePressin kautta kaksi vuotta. Artikkelissa Hoppu kertoo piakkoin tulossa olevan myös Hugo Salmelan elämäkerran. Haluan lainata tähän yhden sitaatin tekstistä: ”Sata vuotta tapahtumien jälkeen ei ole tarpeen hakea syyllisiä. On paljon tärkeämpää ymmärtää tapahtumia, niiden syitä ja seurauksia.”

Karin Erlandsson: Alla orden i mig

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ihastuin Karin Erlandssonin Taru silmäterästä -sarjaan niin, että kirjoitin siitä tammikuussa 2022 kaksi postausta, joista toinen käsitteli teosten sisältöä ja toinen kieltä ja kääntämistä. Sen jälkeen olen lukenut / kuunnellut muitakin hänen teoksiaan: Missdåd (2016, Kuolonkielot), Hem (2022, Koti). Nyt vuorossa oli 2019 ilmestynyt Alla orden i mig, jossa Erlandsson kertoo kirjoittamisesta. Aihe kiinnostaa ja olen blogissani arvioinut myös muita kirjoittamiseen liittyviä teoksia (Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta).

Karin Erlandssonin teoksen kansikuva.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu esseistä ja toinen osa kirjoituspäiväkirjamerkinnöistä. Kyse ei varsinaisesti ole kirjoitusoppaasta, mutta lukija saa kyllä koko joukon hyviä neuvoja. On valittava kirjoittaminen ja torjuttava kaikki (teko)syyt olla kirjoittamatta: ”Har man bestämt sig för att skriva är allt som håller en från skrivandet ursäkter, goda och mindre goda, men icke dess mindre ursäkter.” (17) Karin Erlandsson on valinnut kirjoittamisen, sillä kirjoittaminen tekee hänestä eheämmän: ”Allt det sneda i mig blir rakt då jag skriver.” (120)

Erlandsson kirjoittaa listoja ja suunnittelee kirjoitusaikataulun, johon laskee montako sanaa päivässä on kirjoitettava, jotta raakaversio olisi valmis tiettynä päivänä:

När jag räknat ut hur många ord jag måste skriva per dag för att vara färdig den bestämda tidpunkten gör jag ett schema, och så håller jag mig till det. På dagens schema står det 1000 + 1000 + 500 + essä. Inget är ännu överstruket. Jag älskar att stryka över. (68)

Kirjoitan itse tieteellisiä ja yleistajuisia tekstejä kirjallisuudesta, mutta tunnistan silti niin monissa kohdin itseni: teen listoja ja aikatauluja ja kuinka ihana onkaan merkata tehtävä suoritetuksi. Tosin Erlandssonin kirjoitustahtiin en yllä, sillä hänelle 2000 sanaa päivässä on vähän. Allekirjoitan myös sen, mitä Erlandsson sanoo ensimmäisen version kirjoittamisesta: se on hirveää, on vain vuodatettava tekstiä, vaikka jälki on surkeaa. Sen jälkeen menee aikaa tekstin työstämiseen, mutta työ on helpompaa, koska on jotain mitä muokata.

Päiväkirjamerkinnöissä lukija pääsee lähelle kirjailijan arkea ja rutiineja, joihin siis kuuluu lähes pakonomainen itse asetetun tavoitteen saavuttaminen päivittäin. Teos antaa kaunistelemattoman kuvan kirjailijan arjesta, johon kirjoittamisen ohella kuuluu perhe ja päivätyö sanomalehdessä, silloin kun ei ole apurahaa. Kirjailijantyöhön kuuluu myös julkisuus – kirjamessut, esiintymiset ja muu sellainen – mutta suurimmaksi osaksi työ on yksinäistä puurtamista, ja juuri siitä Erlandsson nauttii eniten –  villapaidassa ja collegehousuissa miehen ja lasten lähdettyä töihin ja kouluun. Oli ilo lukea, miten Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) syntyi ja miten hänen poikansa auttoi sen maailman nimeämisessä. Kun teos voitti kirjoituskilpailun, Erlandsson iloitsi 5000 euron palkkiosta mutta eniten siitä, että sai mahdollisuuden palata luomaansa maailmaan. Mielestäni kirjailijan luomisen riemu välittyy lukijalle, sillä teos lumoaa aikuisenkin. Myöhemmin Pärlfiskaren sai Runeberg Junior -palkinnon ja oli myös Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas (kuten myös sarjan neljäs osa Segraren ja 2022 ilmestynyt Hem).

Ja lopuksi kolme ohjetta (s. 112), jotka Erlandsson kirjaa ylös saadakseen itsensä kuntoon pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen (ja jotka itse olen usein kirjoittanut lähes samoin sanoin kalenteriini, kun olen tehnyt suunnitelmia alkavalle vuodelle):

  1. stärka kroppen, framför allt axelpartiet
  2. stärka anden genom att gå i kyrkan
  3. stärka intellekt genom att läsa

Eli vähän laajemmin: huolehdi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja lue viisastuaksesi. Voiko parempaa elämänohjetta olla?

Karin Erlandsson: Alla orden i mig. Schildts & Söderströms. 2019, 206 s.

Teoksesta on laaja arvio Lysmasken-sivustolla (Kiiltomato), kirj. Åsa Stenvall-Albjerg

Svenska Ylen sivuilla Elin Willows kirjoittaa teoksesta otsikolla Naket och otyglat om skrivande

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola esittelee Erlandssonin teoksen ohella muita kirjoittamista käsitteleviä teoksia.

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck

Leena Virtanen, Aino Sutinen: Sörnäisten tyttö. Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sylvi-Kyllikki Sinervo (myöh. Kilpi; 1899–1987) alkoi pitää päiväkirjaa 1915 täytettyään juuri kuusitoista vuotta. Myöhemmin hän työskenteli toimittajana ja oli pitkään ensin SDP:n ja sitten SKDL:n kansanedustaja. Päiväkirja ja sen pohjalta muokattu sarjakuva Sörnäisten tyttö kuvaa sisällissotaa ja sitä edeltäneitä vuosia. Pohjois-Helsingin Sörnäisten ja Vallilan työläiskaupunginosat, Suruttomain huvilat ja Itäinen viertotie (eli nykyinen Hämeentie) olivat hänen kotikulmiaan.

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö kansikuva.

Perheen lapsista tunnetuin on kirjailija ja kääntäjä Elvi Sinervo, jonka jälkisanoissa kerrotaan ehdottaneen päiväkirjojen julkaisemista.

Elvin ehdotuksesta ja avulla hän julkaisi vuonna 1963 teinipäiväkirjoihinsa perustuvan kirjan Sörnäisten tyttö, jota hän muokkaili reippaasti ilmestymisajankohtaan sopivasti. Kirjassa esimerkiksi ylikorostuu nuoren tytön herääminen naisaatteeseen, koska se sopi 1960-luvun henkeen, ja voi myös epäillä, liikkuiko vankileirien nälkäkuolemista tietoa vielä toukokuun alussa 1918. (134)

Minua jäi mietityttämään perheen isä, jonka Kilpi kertoo liittyvän punakaartiin ja palaavan kotiin 21.4. parroittuneena ja luurangoksi laihtuneena oltuaan piilossa valkoisilta. Kuvaus herättää mielikuvan vankileireiltä palaavista, ja ehkä niin on tarkoituskin. Sarjakuvateoksessa kerrotaan vain isän piilotelleen valkoisilta. Pitänee tarttua vielä Jaana Torninoja-Latolan vuonna 2021 julkaistuun elämäkertaan Sylvi-Kyllikki Kilpi: matka valtakunnan vaikuttajaksi.

Sarjakuvan sivuilla esiintyy nuori tyttö, sisarusparven vanhin, joka saa käydä oppikoulua, haaveilee filminäyttelijättären, kirjailijan ja toimittajan urasta, ihastuu miesopettajiinsa, suutelee samalla luokalla olevan Laurin kanssa, joka on ”itserakas, pitkä ja finnejä täynnä” ja joka myöhemmin liittyy valkoisiin. Koulu ei suju niin hyvin, kuin vapaaoppilaalta toivotaan. Tätä ei alkuperäisessä päiväkirjassakaan kaunistella, vaan kerrotaan huonoista arvosanoista ja ehtojen suorittamisesta – toki tätä taustaa vasten pääsy ylioppilaaksi ja myöhemmin opiskelu yliopistossa korostuvat entistä ansiokkaampana suorituksena.

Tekstiä on varmasti muokattu, mutta se ei vähennä ajankuvan kiinnostavuutta: sotaa edeltäviä vuosia leimaavat itsenäisyyshaaveet, porvarillisten ja työväestön kärjistyvät asenteet, venäläissotilaiden läsnäolo ja maailmansodan aiheuttama elintarvikepula. Sarjakuvateoksen yhdellä aukeamalla on kuvattu, miten ruokaa saa aina vain vähemmän, saippuasta ja tulitikuistakin on puutetta ja kahvi on tehty ohrasta, (s. 60–61). Teoksen tyyli karsiutuu näissä kuvissa äärimmäisen pelkistetyksi alleviivaamaan perheen köyhyyttä.

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö sivu 61.
Kuvauksessa elintarvikepulasta kuvittajan tyyli pelkistyy äärimmilleen korostamaan perheen ahdinkoa.

Sisällissodan sytyttyä Sylvi aloittaa konekirjoittajana vallankumousoikeudessa. Hän käy myös ampumaharjoituksissa Kaartin maneesissa, mutta ei usko voivansa koskaan ampua ihmistä. Sylvi esittäytyy niin sarjakuvateoksessa kuin päiväkirjassa omapäisenä ja rohkeana tyttönä, joka uskalsi vastustaa auktoriteetteja, olivat nämä sitten opettajia tai kotitarkastusta tekeviä valkoisia. Samanlaista rohkeutta hän osoitti myös politiikassa esimerkiksi syksyllä 1938 estäessään viidenkymmenenviiden juutalaisen pakolaisen palautuksen Saksaan (ks. Helsingin Sanomat 17.12.2021)

Luin tosiaan sarjakuvan rinnalla alkuperäistä päiväkirjaa, mikä syvensi lukukokemusta. Ei niin, etteikö sarjakuva toimisi omilla ehdoillaan, mutta Kilven päiväkirjamerkinnät selvensivät joitain kohtia, jotka oli sarjakuvaan pelkistyneet yhdeksi ruuduksi ilman tekstiä. Päiväkirja on sujuvaa luettavaa, minkä ei ehkä olisi pitänyt yllättää, kun ottaa kirjoittajan taustan toimittajana huomioon. Tässä molemmista teoksista kohtaus, jossa Sylvi työtoverinsa kanssa joutuu Oopperakellarista lähtiessään pakenemaan tulitusta.

Pari punakaartilaista pakeni meidän kanssamme Söörnäisiä kohti. Aina kun alkoi kuulua kuularuiskun rätinää juoksimme porraskäytäviin suojiin ja sitten taas eteenpäin. Kun nyt ajattelen, miten konttasimme yli Pitkänsillan, aina väliin vetäytyen kiinni kiviaitaan, tuntuu kaikki pahalta unelta. Siltasaarelta tuli vastamme kaksi naispunakaartilaista kiväärit kädessä. He hymyilivät astuessaan kaupunkia kohti. Se oli kummallinen sekä hurmioitunut että ylimielinen hymy. Ajattelin että he menivät kuolemaan aatteensa puolesta. Mutta minulla, raukalla, oli vain yksi ajatus: saada elää hinnalla millä hyvänsä. (158)

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö sivu 109

Lukuisissa teoksissa on kuvattu, kuinka hirveässä kunnossa punakaartilaisten (ja venäläisten) käyttämät tilat olivat. Sarjakuvateoksen lopussa on kuvia päähenkilöstä, Donin kasakoista ratsuineen Läntisellä Viertotiellä (eli Mannerheimintiellä) ja elintarvikejonossa seisovista kaupunkilaisista. Yksi kuvista esittää sotkuista, punaisten hallussa ollutta Senaatintalon työhuonetta. Olivatko tilat niin siivottomassa kunnossa, kuin annetaan ymmärtää? Kilven näkemys on toinen. Huhtikuun puolivälissä Kilpi kirjoittaa päiväkirjaansa Oopperakellarista, jossa hänellä oli tapana käydä muiden punaisten tavoin syömässä:

Olen lukenut Uutta Suometarta ja Helsingin Sanomia ja itkenyt kiukusta. Kuvattiin esimerkiksi kuinka kurjassa kunnossa Oopperakellari oli ja kuitenkin itse tiedän, että siellä oli aina siistiä ja tupakanpolttokin oli kielletty. (162)

Lopun häämöttäessä punaisten kaikki toiminta tähtäsi ensi sijassa pelastautumiseen valkoisten käsistä. Tästä näkökulmasta voivat molemmat kertomukset pitää paikkansa. Silti yksipuoliset esitykset esimerkiksi juuri punaisten siivottomuudesta tai vaikkapa takavarikkojen yhteydessä tehdyistä julmuuksista leimaavat helposti kansanvaltuuskunnan koko hallintoajan ja kaikki punaiset.

Olen aiemmin esitellyt sisällissotaa käsittelevistä sarjakuvista ja kuvakirjoista Ulla Eton Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä ja Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin lapsille suunnatun Oravien sota -kuvakirjan. Upeaa saada samaan ajankohtaan sijoittuva Kilven Sörnäisten tyttö nykylukijoiden, niin nuorten kuin aikuisten, saataville.

Aino Sutinen on sarjakuvapiirtäjä, Sarjainfo-lehden päätoimittaja ja livekuvittaja eli hän tekee visuaalisia muistiinpanoja seminaareissa ym. tilaisuuksissa. Lisätietoja Kuvittajat ry:n sivulla.

Leena Virtanen on toimittaja ja kirjailija, jonka yhdessä Kristiina Markkasen kanssa kirjoittama Wivi & Hanna. Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet oli Tieto-Finlandia-ehdokas 2021.

Sörnäisten tyttö. Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana. Teksti: Leena Virtanen (ja Aino Sutinen), kuvat Aino Sutinen. Suuri Kurpitsa 2022. 135 + 8 s.

Sylvi-Kyllikki Kilpi: Sörnäisten tyttö. Päiväkirja. Tammi, 1963. 189 s.

Teoksesta muualla:

Aino Sutisen Neon Tunisia -blogissa kuvia teoksesta ja lisätietoa hänen töistään. Blogissa myös Heikki Jokisen Sarjainfossa 4/22 ilmestynyt arvio teoksesta.

Arvio Kirjavinkit-sivustolla (kirj. Titta Lindström)

Kalevassa 30.10.2022 yhteisarvio Tapani Baggen ja Aapo Kukon Marius-sarjakuvateoksen kanssa (kirj. Sauli Pesonen). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta tai kirjautuneena.

Arvio Hämeen Sanomissa 6.12.2022 (kirj. Mikko Vuori). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta.

Ane Riel: Tiima

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sitten Alma ajatteli, mitä oli tehnyt.
Jotkin päivät olivat melkein liian kirkkaita. (26)

Ane Riel onnistuu mahdottomassa. Hän kuvaa muistisairaan, kuuron vanhuksen haurauden ja epävarmuuden niin aidon kouraisevasti, että lukijan sydän on pakahtua. Tarina avautuu Alman näkökulmasta, mikä tarkoittaa sitä, että menneisyyden tapahtumat paljastuvat välähdyksittäin myös lukijalle. Näin teokseen rakentuu jännite, joka säilyy viimeisille sivuille asti.

Ane Rielin romaanin Tiima kannessa on kellon rattaita.
Rielin romaanin yksi motiivi on kellot ja ajan hahmottaminen, joihin viittaavat myös teoksen nimi Tiima ja Tuomo Parikan suunnittelema upea kansi.

Alma asuu yksin. Ruokapöydän vahakankaaseen on teipattu lappuja, joissa kehotetaan odottamaan rauhassa, että sekavuus menee ohi, muistutetaan syömään ja juomaan sekä vetämään olohuoneen kaappikello. Kelloja on ollut kolme kuten heitäkin, mutta vain tämä yksi, vaimoksi kutsuttu, on pelastunut tulipalolta, joka muutamia vuosia aiemmin tuhosi aviomiehen kellosepänverstaan ja osan silloista kotia. Otto osasi olla hankala jo aiemmin, mutta dementia muutti hänet kokonaan toiseksi:

Kun Otto oli vihainen, ensimmäiseksi sen paljastivat kulmakarvat: karvaiset eläimet painoivat etupäänsä alas ja nostivat peräpäänsä ylös ja vapisivat halusta hyökätä toistensa kimppuun. Seuraavaksi muuttui Oton katse. Hänen ennen niin ystävällisiin silmiinsä tuli jotakin etäistä ja vaarallista, ja se sai Alman tuntemaan itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Otosta tuli vieras, joku muu. Alman mies oli poissa. (34)

Vastakohta onnellisten hetkien muistojen ja Oton muutoksen välillä on valtava, ja se tekee koko kertomuksesta lähes sietämättömän traagisen. Nyt Otto on ollut poissa konkreettisesti jo useita kuukausia, ja toisinaan Alma miettii, mihin mies on mennyt, toisinaan taas torjuu esiin pyrkivät muistot.

Alman yksinäiseen elämään tuovat iloa pieni poika ja koira, jotka alkavat vierailla hänen luonaan. Koska Alma ei kuule pojan puhetta, hän kutsuu tätä Otoksi. Vierailut piristävät Almaa ja saavat hänet odottamaan uutta päivää aivan eri tavalla kuin ennen: ”Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli. – – Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.” Vanha kaappikello on kuvattu romaanin alussa tarkasti. Alma uskoo, että kellon vetäminen pitää myös hänet hengissä seuraavaan päivään. Kellot ja ajan hahmottaminen saavat ison roolin teoksessa, ja motiivi toistuu myös kannessa ja teoksen nimessä. Aika muuttuu huokoiseksi muistisairaan mielessä, mutta samalla korostuvat elämän merkitykselliset hetket.

Tanskalaisen Ane Rielin aiempi teos Pihka (2016) sai ylistävät arviot ja pokkasi myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon, vaikka ei varsinaisesti genreä edustakaan. Tiima on häkellyttävän taitavasti rakennettu teos, jossa niin ikään voi nähdä jännitysromaanille tyypillisiä elementtejä. Tapahtumienkulku avautuu lukijalle vähitellen ja moni mitättömältä vaikuttanut seikka paljastuu kertomuksen edetessä keskeiseksi tarinan ymmärtämisen kannalta. Aihe on rankka, mutta teoksessa on myös lämpöä, joka ainakin minulle jäi päällimmäiseksi mieleen.

Ane Riel: Tiima (alkuteos Urværk), suomentanut Katriina Huttunen. Aula & Co, 2022. 214 s.

Teoksesta muualla:

Helsingin Sanomien arvio, kirj. Helena Ruuska.

Helmi Kekkosen blogi sekä Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kolonialismi yhdistetään usein löytöretkiin ja kaukaisiin siirtomaihin, joita Espanja, Ranska ja Britannia hallitsivat aina 1900-luvulle saakka. Tämän ajattelutavan mukaan Suomella ei olisi mitään tekemistä kolonialismin kanssa. Käsite on kuitenkin niin moniselitteinen, että olisi mielekkäämpää puhua kolonialismeista monikossa; teoksen johdannossa mainitaan esimerkkeinä asutus-, luonnonvara-, plantaasi, kauppa-, lähetystyö- ja kulkureittikolonialismi. Nämä erilaiset kolonialismin muodot eivät ole ”siistejä ja yksioikoisesti määriteltäviä ’tyyppejä’ vaan jatkuvasti muuttuvia historiallisia prosesseja, joita muokkaavat sekä kolonisoijat että heidän kohtaamansa yhteisöt” (22).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen kansikuva.

Kolonisoijan ja kolonisoidun suhde on sekin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen:

Kolonialismi ei olekaan koskaan pelkästään kolonisoijien tavoitteiden yksisuuntaista toteuttamista vaan monitahoista vuorovaikutusta, jossa osansa saavat niin julma väkivalta kuin poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset neuvottelut ja kompromissit. (22)

Kolonialismin vaikutukset ovat myös hyvin pitkäkestoisia, mikä näkyy esimerkiksi vanhojen siirtomaiden taloudellisissa ja poliittisissa rakenteissa, kulttuurissa ja uskomuksissa.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen artikkelien kirjoittajat valottavat käsitteen moniselitteisyyttä tarkastelemalla Suomen rajaseutuja, kuten Saamenmaata eli Sápmia, Petsamoa ja Itä-Karjalaa. Suuri osa artikkeleista käsittelee suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisia ja Petsamoa (ks. teoksen sisällysluettelo). Muita aiheita ovat muun muassa autonominen Suomi, jota Timo Särkkä tarkastelee brittiläisen aikakauslehdistön ja Rinna Kullaa neljän kansainvälisen historioitsijan tekstien kautta. Tiina Seppä analysoi puolestaan Samuli Paulaharjun kirjeenvaihtoa vuodelta 1918, jolloin tämä osallistui Vienan Karjalaan suuntautuneeseen retkikuntaan. Paulaharju kuvaa kirjeissään kuulusteluja ja teloituksia ja ilmaisee halunsa päästä tappamaan punaisia – tämä vahva oikeistolaisuus oli ristiriidassa Paulaharjusta muodostamani mielikuvan kanssa. Paulaharju vahvisti omaa identiteettiään toiseuttamalla niin punaiset kuin heimokansat, mikä tarkoitti ”vastapuolen taistelijoiden kuvaamista likaisina, raakoina ja eläimellisinä ja karjalaisten esittämistä ymmärtämättöminä ja sivistymättöminä” (220). Liisa Vuonokari-Bonström tarkastelee suomalaisten ristiriitaista roolia itärajan takana, erityisesti Petroskoissa, jonka suomalaiset nimesivät Äänislinnaksi: alueelle tultiin vapauttajina mutta tosiasiassa siellä sovellettiin ”ankariin sääntöihin nojautuvaa miehityshallintoa” (238).

Esittelen tarkemmin vain Tuomas Teporan artikkelin ”Kamppailu ruotsalaismaasta”, joka käsittelee karjalaisten asuttamista ruotsinkielisille alueille talvi- ja jatkosodan jälkeen. Olen törmännyt aiheeseen tutkiessani historiallisia romaaneja, joista kohta lisää. Tässä tapauksessa kyse on rajoista ja rajaseudusta Suomen sisällä.

Kamppailuun sekoittui 1900-luvun alun suomalaisuusliikkeen kokemaa alemmuutta ruotsin kieltä kohtaan ja ruotsinkielisten alueiden asukkaiden hätää oman kielialueen pirstoutumisen edessä. (300)

Tepora viittaa artikkelinsa alussa eduskunnassa 2009 ulkomaalaislain käsittelyssä käytyyn sananvaihtoon, jossa perussuomalaisten Pentti Oinonen luki katkelman 1940 syksyllä ilmestyneestä Svensk vakt -lehdestä – väittäen tosin tekstin olevan Hufvudstadbladetista – jossa ”rasistisilla kielikuvilla höystettynä” tyrmättiin karjalaisen siirtoväen asuttaminen ruotsinkielisille alueille. Svensk vakt, jota ilmestyi vain yksi numero, vaati etusivullaan, ettei tuumaakaan ruotsalaista maata tulisi luovuttaa, ennen kuin ruotsinkielisten alueiden säilyminen turvattaisiin (”Ej en tum av svenska jorden innan Svensk-Finlands fortbestånd tryggats”) . Oinonen halusi kääntää huomion pois puolueeseen kohdistetuista rasismisyytöksistä syyttämällä rasismista maahanmuuttomyönteistä Ruotsalaista kansanpuoluetta. Keskustelu ja RKP:n Astrid Thorsin ”tunteikas” vastaus sai runsaasti medianäkyvyyttä. Yleisönosastoilla toistettiin sitkeästi elänyttä väitettä siitä, että ruotsinkielisille alueille ei olisi asutettu karjalaista siirtoväkeä.

Tämä ei pidä paikkaansa, sillä ruotsinkielisille alueille sijoitettiin noin 13000 maataloudesta elinkeinonsa saanutta karjalaista, minkä lisäksi etenkin Etelä-Suomen kaksikielisiin kaupunkeihin ja taajamiin muutti omatoimisesti runsaasti suomenkielistä työväestöä ja keskiluokkaa. (298)

Talvisodan jälkeen Suomi oli valtavan ongelman edessä: yli 400000 menetetyiltä alueilta paennutta oli asutettava mahdollisimman nopeasti. Pika-asutuslailla lohkottiin maataloudesta eläneille valmista viljelysmaata lähinnä Etelä-Suomesta. Taustalla oli paitsi inhimilliset syyt myös pelko väestön radikalisoitumisesta, jos heille ei voitaisi osoittaa maata ja asuinpaikkaa. Pitkään vaalittu talvisodan henki alkoi rakoilla jo syksyllä kaikilla alueilla, joille siirtoväkeä ohjattiin. Etelä-Suomen lisäksi karjalaisia asutettiin myös Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille. Täällä kuitenkin jo tilakoko, joka usein oli alle 25 hehtaaria, rajoitti lohkomista.

Jatkosodan päätyttyä oltiin jälleen samassa tilanteessa. Osalle karjalaisista evakuointi oli jo toinen, koska he olivat ehtineet palata takaisin kotiseuduilleen. Syksyllä 1945 hyväksyttiin maanhankintalaki, jonka perusteella siirtoväen ohella myös rintamamiehet saivat maata. Lakiin liitettiin kielipykälä, jonka mukaan kielisuhteet saivat asutuksen myötä muuttua vain kaksi prosenttia. Luovutusvelvollisten maanomistajien oli korvattava säästynyt maa puolitoistakertaisena esimerkiksi raivauttamalla maata muualta. Pohjanmaalla oli keväällä 1945 ennen tasaussiirtoja 17000 evakkoa. Joissakin kunnissa evakkoja oli jopa 10–20 prosenttia väkiluvusta. Osa kunnista oli lähes täysin yksikielisiä ja paikkakunnalta saattoi löytyä vain muutamia suomea puhuvia. Siirtoväen joukossa oli puolestaan karjalaa puhuvia ortodokseja, joten kulttuurien yhteentörmäys oli väistämätön. Erityisesti mieliä kuohutti kysymys koulunkäynnin järjestämisestä, sillä usein kunnassa oli vain ruotsinkielinen kansakoulu – suomenkielisten koulujen perustamisen pelättiin johtavan karjalaisten juurtumiseen paikkakunnille.

Artikkeli sai ottamaan luettavaksi Teporan yhdessä Aapo Roseliuksen kanssa kirjoittaman teoksen Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950 (2020). Sen verran olen ehtinyt teosta vilkaista, että ”karjalaiskortti” (mt. 286) nostetaan säännöllisesti esiin, kun halutaan mollata maahanmuuttomyönteistä RKP:tä. Näin toimi kokoomuslainen Raimo Ilaskivi vuonna 1998, kun häntä syytettiin populismista hänen pakolaisvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 2006 kirjoitti emeritusprofessori Kalevi Wiik Turun Sanomien Puheenvuoro-palstalla otsikolla ”Siirtolaisia ei sijoitettu Etelä-Suomen ruotsalaisalueille”. Wiik ei saa faktojaan oikein, vaikka viittaa Silvo Hietaseen, joka on kirjoittanut siirtoväen asuttamisesta väitöskirjan ja useita artikkeleita.

*****

Muutamat sota-ajasta kirjoittaneet pohjalaiset kirjailijat ovat sivunneet siirtoväen asuttamista ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Ensimmäistä kertaa törmäsin aiheeseen tutkiessani Lars Sundin historiallisia romaaneja. Erikin kirjassa (2004, alkuteos Eriks bok 2003) Siklaxiin saapuu yli 200 karjalaista tavaroineen ja lehmineen. Teos tuo hyvin esiin kuntalaisten ristiriitaiset tunteet, kun toisaalta tunnetaan sääliä kotinsa menettäneitä kohtaan, toisaalta ollaan huolissaan seurauksista. Yksi henkilöistä sanoittaa joidenkin tunteman pelon alueen tahallisesta suomalaistamisesta:

Valtio on asettanut komitean joka valmistelee ehdotusta pikakolonisaatioksi niin kuin ennen talvisotaa. Ruotsalaisten kuntien on pakko perustaa kansakouluja karjalaislapsille. Meidän kuuluu omilla verovaroillamme kustantaa oma suomalaistamisemme. (Erikin kirja, 208–209.)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016) Maria palaa miehensä kanssa Amerikasta Suomeen 1948. Heitä varten rakennettuun taloon on majoitettu karjalaisperhe. Vaikka Maria ja Rikard odottavat, että perhe muuttaisi pois, jotta he saisivat talon käyttöönsä, säälii Maria isätöntä perhettä ja toivoo että voisi ymmärtää heidän kieltään. Kokemukset siirtolaisuudesta auttavat Mariaa ymmärtämään sotaa paenneita:

[T]unnistin itseni heidän silmissään, ja heidän ruumiinliikkeissään kun he kulkivat tietä pitkin ohitse eikä heillä ollut ketään ketä tervehtiä. Siinä että he olivat joutuneet muuttamaan pois kotoaan, läheistensä luota, eläimiensä luota, peltojensa luota. (Ikävän jälkeen, 192.)

Evakkous, siirtolaisuus ja pakolaisuus rinnastuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi keskeiseksi teemaksi romaanissa (ks. arvioni Ikävän jälkeen -teoksesta).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla. Toimittaneet Rinna Kullaa, Janne Lahti & Sami Lakomäki. Gaudeamus, 2022. 428 s.

Teoksesta Agricola-sivustolla, kirj. Essi Lamberg

MTV Uutiset -sivulla, Pertti Nybergin jutussa enemmän saamelaisalueesta ja Petsamosta, joihin teoskin keskittyy

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Lähteenmäki tarkastelee teoksessaan kolmea Neuvosto-Venäjälle viime vuosisadan alkupuolella siirtynyttä ryhmää: vuonna 1918 paenneita poliittisia pakolaisia, raja-alueelta eli lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomesta paremman elämän perässä tulleita loikkareita ja amerikansuomalaisia. Yhteensä heitä oli 31500. Tutkimuksen tärkein lähdeaineisto on Petroskoin Karjalan Tiedeakatemiasta löytyneet, aiemmin hyödyntämättömät punapakolaisten pienoiselämänkerrat ja haastattelut; yli neljästäsadasta tarinasta vain kaksikymmentäneljä oli naisten. Aihetta on käsitelty aiemmin niin elämäkerroissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessa mutta lähinnä sisällissodan jälkeen paenneiden tai lapuanliikkeen kyydittämien näkökulmasta, kuten esimerkiksi Antti Tuuri romaanissaan Ikitie. Jos aihe kiinnostaa laajemmin, niin Joki-kirjastojen tietokannasta kootulta listalta löytyy lisää luettavaa.

Maria Lähteenmäen teoksen Punapakolaiset kansikuvassa Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä naisia.

Väkivaltaisiin ja sekasortoisiin oloihin

Sisällissodan loppuvaiheessa pakeni noin 10000 punakaartilaista – useat perheineen – Pietarin kaoottisiin oloihin. ”Pietarin kaupunki oli kurjassa, suorastaan viheliäisessä ja vaarallisessa tilassa” (58); kaikesta oli pula ja taudit rehottivat, ei siis ihme, että vastaanotto ei ollut lämmin. Pietarissa kerrotaan kuolleen niin paljon ihmisiä, että ”ruumiita kuljetettiin joukkohautoihin kuin halkoja laatikoissa” (59). Osa pakolaisista lähetettiin eteenpäin Buin siirtolaan noin 500 kilometrin päähän Moskovasta, mutta elintarvikepula ajoi monet takaisin.

Todellisuus 1920- ja 1930-lukujen Neuvosto-Venäjällä oli kaukana bolsevismin antamista lupauksista. Punapakolaisetkaan eivät olleet tasa-arvoisia, sillä kommunistijohtajat saivat ostaa elintarvikkeita ohi jonojen, heillä oli kunnon asunnot ja muita etuja, kun taas tavallinen kansa kulutti tuntikausia jonottamiseen ilman takeita siitä, että tavaraa riittäisi kaikille.

Monien elättelemä mielikuva uudesta isänmaasta monikulttuurisena työläisten, naisten ja alistettujen vähemmistöjen tasavertaisena toveriliittona oli niin kaukana todellisuudesta, että osa työläisnaisaktivisteistakin lähti niin pian kuin mahdollista paluumatkalle länteen. (82)


Suomesta paenneiden joukossa oli useita Sdp:n naiskansanedustajia ja kansanvaltuuskunnassa toimineita naisia. Palattuaan Suomeen 1919 Hilja Pärssinen kirjoitti kielteisen kuvauksen kokemuksistaan, mistä hyvästä hänet leimattiin petturiksi.

Paremman elämän toivossa lähteneet loikkarit

Taloudellisista syistä lähteneitä on ollut noin kaksi kolmasosaa. Lähteenmäen mukaan he ovat jääneet tutkimuksessa sisällissodan jälkeen paenneiden poliittisten pakolaisten varjoon. Myös he pettyivät rajan takana vallitseviin oloihin. Naiset pyrittiin vapauttamaan kodin piiristä tuottavaan työhön, mutta tosiasiassa naisten työtaakka vain kasvoi: palkkatyön ohella oli hoidettava kotityöt, eikä vapaa-aikakaan ollut omaa vaan silloin opiskeltiin punanurkissa tai harjoiteltiin maanpuolustusta. Samapalkkaisuus jäi niin ikään visioksi: teollisuudessa vuonna 1926 naisten palkka oli vain 63 prosenttia miesten palkoista. Syynä eivät olleet naisten heikompi koulutus ja kokemus tai äitiyslomat vaan konservatiiviset asenteet ja halu hyödyntää naisia halpatyövoimana.

Kommuna Säde (myöhemmin Papanin) Aunuksessa ja sen kohtalo heijastaa hyvin maahan saapuneiden toiveikasta asennetta ja sitä, mitä seurasi valtion kasvavasta kontrollista. Säteen perusti Karjalaan muuttanut kanadansuomalaisten ryhmä. Tila menestyi epäilyistä huolimatta ja halukkaita tulijoita olisi ollut paljon. Jäseniksi hyväksyttiin kuitenkin vain suomalaisia, mitä 1930-luvulle tultaessa alettiin arvostella yhä enemmän. Suomalaisten asettuminen muiden suomalaisten lähelle ja kielitaidottomuus osoittautuivat kohtalokkaiksi kollektivisoinnin edetessä ja keskushallinnon kiristäessä otettaan. Lopulta Säteestä jäi jäljelle vain umpeen kasvanutta joutomaata.

Pakkokollektivisointia ja nälänhätää

Pakkokollektivisoinnilla oli monille alueille katastrofaaliset seuraukset. Teoksessa kuvataan myös Ukrainan nälänhätää, jonka Stalinin päätökset ja välinpitämättömyys hätäviesteihin aiheuttivat. Lähteenmäki viittaa Anne Applebaumin teokseen Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (2017). Ukrainalaisia oli kuritettu jo kymmenen vuotta aikaisemmin:

Rangaistuksena bolsevikkivallan vastaisesta toiminnasta ja kurittomuudesta alue tyhjennettiin ruoasta ja siemenviljasta. Sato vietiin ulkomaille, mikä nostatti talonpoikaisväestön kapinaan. Sen seurauksena Tšeka murhasi 444 ukrainalaista kapinallisjohtajaa jo 1921. (189)

Leninin mielestä ukrainalaiset saisivat kuolla nälkään, ja näin myös kävi, kun ensin oli syöty rottia, hyönteisiä ja ruohoa. 1930-luvun alun nälänhätä ylitti kauheudessaan tämänkin.

Pakko-otot muuttuivat raaemmiksi. Alussa vapaaehtoiseksi mainostettu kollektivisointi muuttui pakolliseksi. Vastarintaa tehneiden talonpoikien vaimot ja lapset ajettiin kodeistaan, ihmisiltä vietiin jopa vaatteet päältä, jäljellä olleet ruokatavarat myrkytettiin. – – Nälästä seonneet ihmiset sortuivat kannibalismiin. – – Ruumiita kertyi kasoiksi kuin halkopinoja, ja mätänevien kalmojen lemu levisi kaikkialle. (190)


Applebaumin mukaan vuosina 1931–1934 Neuvostoliitossa kuoli nälkään ainakin viisi miljoonaa ihmistä, joista ukrainalaisia oli 3,9 miljoonaa. Ukrainan nälänhädästä, jonka mittakaavat täyttävät kansanmurhan kriteerit, käytetään nimitystä holodomor (holod = nälkä, mor = tuho). En ehtinyt kuin vilkaista Applebaumin teosta, mutta heti alun historiakatsaus antaa taustaa nykytilanteelle, jossa Venäjä jälleen yrittää tuhota ukrainalaiset ja vallata maan, jota pitää itselleen kuuluvana.

Metsistä elävä Karjala ei joutunut kokemaan samanlaista kurimusta, vaikka sielläkin nähtiin nälkää ja ”syötiin leipää, suolamuikkua ja ilmaa” (202), kuten yksi naisista kertoo. Kollektivisoinnin ja pakkomuuttojen seurauksena alue menetti vähitellen oikeuden hallita luonnonvarojaan.

Katteettomia lupauksia

Teoksen viimeiset luvut ovat karua luettavaa. Vainojen uhreiksi 1930-luvulla joutui 20 miljoonaa ihmistä, mikä on lähes käsittämätön luku. Noin 15000 suomalaispakolaista teloitettiin Stalinin puhdistuksissa – alkuun monet syyttivät virkamiehiä uskoen, että Stalin itse ei ollut tietoinen asiasta. Karjalassa suomalaisten, myös naisten, osuus teloitetuista oli suurin suhteutettuna väkilukuun. Pidätettyjä kuulusteltiin, kidutettiin ja pidettiin vankiselleissä, kunnes heidät joko teloitettiin tai lähetettiin leireille. Jopa naisia ja lapsia pidätettiin vaimopykälän perusteella eli riitti, että oli maankavaltajana pidetyn perheenjäsen. Venäjää osaamattomat eivät ymmärtäneet, mitä heiltä kuulusteluissa kysyttiin tai mitä allekirjoittivat. Mielivaltaisuus korostuu kiintiöissä, jotka määräsivät, kuinka paljon pidätettiin ja kuinka monet pidätetyistä teloitettiin. Petroskoin eteläpuolella sijaitseva Krasnyi bor ja Karhumäen Pindusin kylän lähellä sijaitseva Sandarmoh, joissa suomalaisia teloitettiin, ovat tulleet tutuiksi monista teoksista ja dokumenttiohjelmista.

Entä mitä teki Suomi? Hyvin vähän. Lähtijät saivat syyttää itseään, ja ulkoministeriö oli huolestuneempi Suomen maineesta kuin rajan takana kärsivistä. Vaikka julmuuksiin syypää oli Neuvostoliitto, ei Lähteenmäki anna synninpäästöä Suomellekaan: ”Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä ja sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.” (384) Tarkemmat tiedot Karjalan naisuhrien taustoista ja teloituspaikoista löytyvät teoksen loppuun sijoitetuista taulukoista, näin tekstiä ei ole rasitettu liiaksi tilastotiedoilla. Punapakolaiset onkin helposti lähestyttävä tutkimus, joka varmasti kiinnostaa myös laajempaa yleisöä.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus, 2022. 453 s.

Teoksesta Yle:n sivuilla (kirj. Pauliina Tolvanen)

Verkkouutisten artikkeli (kirj. Jarkko Kemppi)

Kirjavinkit.fi

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

« Vanhemmat artikkelit