Barbara Winckelmann: Kivilinna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lukematta ainuttakaan Barbara Winckelmannin romaania olin luokitellut hänet kevyitä ja romanttisia kirjoja tehtailevaksi kirjailijattareksi. Mistä ihmeestä olin saanut moisen käsityksen? Winckelmann kuvaa historiallisissa romaaneissaan naisen asemaa niin säätyläisten kuin työväestön parissa.

Ensimmäinen romaani, jonka Winckelmannilta luin, oli suomentamaton Fyrtio vintrars snö (1989), joka sijoittuu vuoteen 1960 ja kuvaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan aikaansaamaa debattia. Linnan teos ilmestyi Nils-Börje Stormbomin ruotsinnoksena samana syksynä nimellä Upp trälar! ja siitä keskusteltiin myös ruotsinkielisten lehtien palstoilla. Winckelmannin romaanissa Linnan tulkinta sisällissodasta rikkoo valkoisten puolella mukana olleen isän ja totuutta etsivän tyttären välit.

Barbara Winckelmannin romaanin Kivilinna kansikuva

Teoksen nimi Kivilinna viittaa suureen Uudenmaankadulla sijaitsevaan vuokrakasarmiin. Talossa saa niin pontikkaa kuin seuraa, sillä Jenny pitää salakapakkaa ja osa asukkaista on prostituoituja. Jenny on palaamassa saunasta Katajanokalta, kun hän törmää maahan luhistuneeseen mieheen, jolla on mukanaan lapsi. On vuosi 1868, ja he ovat tuhansien muiden tavoin lähteneet nälän ajamina kotiseudultaan. Aaroni ja poika jäävät Jennyn ”loukkoon”, josta on jo ennestään erotettu omat nurkkansa muille ”alivuokralaisille”.

Toisaalla Berta-tädin, Axelin ja Hannan perheessä lapset värjäävät pääsiäismunia. Axel menetti vanhempansa ollessaan vielä lapsi. Berta-täti oli kuitenkin kiinni leipomossaan eikä voinut antaa pojalle tämän kaipaamaa huomiota. Nyt hän haluaisi Axelin olevan enemmän mukana yrityksessä, mutta tämä karttaa vastuuta. Selvinpäin ollessaan Axel on hellä sängyssä, ja vaikka hän muuttuu kovakouraisemmaksi juotuaan, järkyttää ensimmäinen lyönti Hannan suunniltaan:

Mutta vain ensimmäinen tuska ja yllätys lamaannuttavat hänet. Ja vain hetken hän seisoo paikoillaan. Sitten hänet valtaa lähes mieletön viha. Kukaan ei ole lyönyt häntä noin. EI KUKAAN – ei koskaan! Ei yksinkertaisesti voi olla totta että Axel teki sen – löi häntä! Nyt hän saa kuulla. (82)

Pahoinpitelystä tulee toistuvaa ja Hannan uhma vaihtuu pelkoon: juovuksissa Axel lyö vaimoaan haukkuen samalla huoraksi ja lutkaksi. Tästä huolimatta Hanna toteaa Bertalle, että ”[k]yllähän täti tietää, että elän maailman onnellisimmassa avioliitossa”. (283) Jennyn ja Aaronin suhde toimii vastakohtana. Kun mies ensimmäistä kertaa pyrkii Jennyn luo, tämä ajattelee, että olisihan se pitänyt tietää:

Mitä sa haluat? Kysymys on älyttömän tyhmä sillä mieshän voi haluta vain yhtä asiaa. – En mitään, mies vastaa kuiskaten. [– –] Tuota noin, kun mä ajattelin kun kuulin että sä et saanut unta, että mä tulisin sun luoksesi tähän viereen makaamaan että sun tulisi lämmin ja pystyisit nukahtamaan.
Koskaan ei Jenny ollut moista kuullut. Että mies tulisi hänen viereensä makaamaan. Ei hänen päälleen. (65–66)

Vaikka Aaroni ja Jenny selviävätkin säikähdyksellä Kivilinnaan tehdystä tarkastuksesta – pontikkakanisterissakin sattuu olemaan juuri silloin vettä – päättävät he muuttaa Sörnäisiin. Elanto saadaan tyhjentämällä puulastissa olevia tavaravaunuja. Elämä ei ole helppoa ja välillä nähdään nälkää. Ennen pitkää Jennyn ja Axelin tiet kohtaavat – kumpi selviää voittajana kohtaamisesta?

Winckelmann kuvaa – myös kielen tasolla – kaunistelematta köyhimpien oloja; romantiikka ja viihteellisyys ovat kaukana, joten ennakkoluuloni joutivat romukoppaan. Kirjasammosta löytyvässä aikalaisarviossa Leena Laulajainen toteaa, että ”toisin kuin edellisessä osassa naturalismi pysyy kohtuuden rajoissa”. Winckelmann on siis kirjoittanut rankempiakin tarinoita.

Liisi Huhtala kirjoittaa suomalaista naiskirjallisuutta esittelevässä teoksessa Sain roolin johon en mahdu (1989, 707) Winckelmannin tietoisesta ”feministisestä näkökulmasta”, jossa naisten välisellä solidaarisuudella on iso rooli. Winckelmannin ensimmäiset teokset olivat viihteellisempiä, mutta 1960-luvulla tapahtui käänne, jota kirjailija on kuvannut seuraavasti:

Minä hangoittelin sitä uutta ja edistyksellistä ajattelua vastaan, mitä nuoriso niin puolusti. Kukapa haluaisi nelikymmenvuotiaana herätä mukavasta elämästään ja ryhtyä ajattelemaan? Mutta minä luin kaiken mahdollisen mitä käsiini sain sosiaalihistoriasta, yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta – ennen kaikkea saadakseni vasta-argumentteja väittelyihin. Samalla kuitenkin muutuin yhä enemmän itse. Uudet tietoni alkoivat vähitellen vaikuttaa romaaneihini ja käsitykseeni historiasta. (Sain roolin johon en mahdu, 708, suom. Liisi Huhtala.)

Kivilinna on viisiosaisen Helsinki-sarjan neljäs osa. Muut osat ovat: Din vredes dag (1977, suom. Sinun vihasi päivä 1979), Bortom gryningen (1979, suom. Sarastuksen tuolla puolen 1981), Kejsarstaden (1982, suom. Keisarin kaupunki 1983) ja Stad i uppror (1986, suom. Kaupunki kapinassa 1987). Åke Lindman ohjasi ensimmäisestä osasta kuusiosaisen televisiosarjan, joka sai ensiesityksensä keväällä 1991.

Barbara Winckelmann: Kivilinna (Stenslottet, 1984). Suom. Veijo Kiuru. Gummerus, 1985. 295 s.

Lisätietoa kirjailijasta:

Kirjasampo

Uppslagsverket Finland

Wikipedia

Isoviha 1713–1721 (ooppera)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Isoviha-ooppera sai ensi-iltansa Ilmajoen Musiikkijuhlilla 2025, mutta onneksi esityksiä oli myös tänä kesänä. Esitykset olivat Kyrönjoen rannassa Ooppera-areenalla, jonne mahtuu yli 1300 katsojaa. Olin lauantain 6.6.2026 esityksessä, jossa väliaika lyhennettiin vain 10 minuutin mittaiseksi, koska sateen odotettiin yltyvän. Toisin kävi, sillä sadekuuro iski ensimmäisen näytöksen aikana, ja esityksen päätyttyä kuulin sivusta jonkun sanovan, että sehän osui draamankaaren kannalta oikeaan kohtaan – niin teki! Katos suojasi yleisöä mutta ei näyttelijöitä, mutta se ei näyttänyt esiintyjiä häiritsevän. Sain kimmokkeen lähteä katsomaan esitystä Anneli Kannon Elämänlangalla-teoksesta (ks. arvioni 29.5.2026), jossa Kanto kertoo libreton kirjoittamisesta ja yhteistyöstä muiden tekijöiden kanssa.

Isoviha eli Venäjän miehitys osana suurta Pohjan sotaa on jättänyt jälkeensä koko joukon tarinoita murhista, kidutuksista, raiskauksista ja pakko-otoista. Tunnetuin esitys lienee Kustaa H. J. Vilkunan laaja tutkimus Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005), joka on luettavissa pdf-tiedostona Dorian sivuilla. Vaikka isostavihasta on jo kolmesataa vuotta, on aihe erityisesti Ukrainan sodan vuoksi ajankohtainen. Pohjanmaa (erityisesti Pohjois-Pohjanmaa) joutui kärsimään hävityksestä, sillä Pietari Suuri käski sotilaidensa polttaa ja tuhota maan suojavyöhykkeeksi Ruotsia vastaan.

Isoviha-ooppera. Kuvassa Pirkitta ja kasakat.
Kuvassa Pirkitta (Minja Rantalainen) ja osa kasakoista. Kuva: Heikki Peräaho.

Esitys alkaa pohjalaistalon tyttären Katariinan 15-vuotisjuhlilla. Muutamaa vuotta nuorempi Pirkitta on kateellinen, kun Katariina saa isältään lahjaksi hopeakäädyt. Vieraina ovat naapurista nuoripari Mikko ja Brita sekä kirkkoherra vaimonsa Matildan kanssa ja tietysti iso joukko lapsia ja nuoria. Seuraava näytös vie katsojan Pietariin, jossa Pietari antaa kasakoilleen käskyn tuhota Suomen: ”Polttakaa rannikko mustalle mullalle. Polttakaa talot, polttakaa vilja. Sadan virstan päästä mustalle mullalle se polttakaa, ettei korttakaan nouse.” Eipä aikaakaan, kun kasakat jo riehuvat Pohjanmaalla. Mikko (roolissa oulaistelaislähtöinen baritoni Tomi Punkeri) menettää vaimonsa joukkoraiskauksen seurauksena ja liittyy sisseihin kostaakseen. Pidin siitä, miten libretisti Anneli Kanto on kirjoittanut tarinaan myös vihaa vastustavia ääniä: vaikka kasakat ovat tappaneet puolison, ymmärtää tyttöjen äiti Sofia (mezzosopraano Erica Back), että julminkin mies on ollut jonkun poika. Hän myös vetoaa Mikkoon, jotta tämä ei muuttuisi tappajaksi. Naisrooleista on vielä nostettava esiin mustissaan vaikuttava papinrouva Matilda (Reetta Haavisto), joka päättää hyötyä sodasta. Hän käy kauppaa kasakoiden kanssa ja toimittaa heille lapsia orjiksi. Monelle katsojalle tulivat varmasti mieleen ukrainalaisten lasten kaappaukset Venäjälle, kun orjiksi viedyt lapset ilmestyivät näyttämölle aiempien vaaleasävyisten asujen sijaan punaisissa vaatteissa.

Esityksessä toimi kaikki: lavastus oli näyttävä aina taustalle nousevia, aseista koottuja kotkansiipiä myöten. Julmuudet tuotiin esiin tyyliteltynä väkivaltana ja verisinä vaatteina. Roolitus oli onnistunut: pääosassa teoksessa ovat naiset ja lapset ja heidän rooleihinsa oli löydetty upeita laulajia. Katariinaa esittää suomalais-islantilainen sopraano Wilhelmina Tómasdóttir ja Pirkittaa 16-vuotias Minja Rantalainen, jonka luontevuus ja laulutaito ihastuttivat. Esityksen lopussa yleisö osoitti seisaaltaan suosiota; Rantalainen ja Aili-Omena Ritola, joka esitti mainiota Pientä kuolemaa, saivat raikuvat suosionosoitukset.

Isoviha-oopperan ensimmäisen näytöksen loppukohtaus.
Ensimmäisen näytöksen loppukohtaus. Etualalla Pieni Kuolema (Aili-Omena Ritola) ja taustalla Katariina (Wilhelmina Tómasdóttir). Musta näyttämö ja veritahrat naisten esiliinoissa kertoivat tuhosta ja väkivallasta. Kuva: Jussi Niukkala.

Ooppera ei ole minulle mieluisin taidelaji, mutta isoviha aiheena, Ilmajoen Ooppera-areena esityspaikkana ja historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto libretistinä olivat sellainen yhdistelmä, että olihan tämä nähtävä. Suosittelen libreton ostamista, sillä se auttoi tapahtumien seuraamisessa etenkin kohtauksissa, joissa useamman laulajan äänet yhtyvät ensembleksi (tämän termin löytymisessä auttoi tekoäly!).

Esitys on onneksi saanut näkyvyyttä tänäkin kesänä, vaikka ensi-ilta oli 2025. Helsingin Sanomat julkaisi 6.6. Liisamaija Hautsalo esittelyn, jossa hän kehotti myös pääkaupunkiseutulaisia vierailemaan Ilmajoella. Seinäjoelle on tosiaan helppo mennä junalla ja sieltä on bussikuljetus Ilmajoelle. Toivottavasti esitykset jatkuvat muodossa tai toisessa seuraavinakin vuosina.

Isoviha 1713–1721. Ilmajoen musiikkijuhlat, ensi-ilta 6.6.2025. Ohjaus Tuomas Parkkinen. Sävellys Uljas Pulkkis. Libretto Anneli Kanto.

Kesällä 2025 julkaistuista arvioista nostan tähän Elsa Vähäsen artikkelin Parasta Suomessa Matkailulehdestä. Hän toteaa, että ”[k]aikki modernin klassikon ainekset ovat kasassa” ja antaa esitykselle neljä tähteä. Olen samaa mieltä siitä, että näytösten loppukohtaukset, jossa näyttämöllä oli useita kuoroja, olivat erityisen vaikuttavia.

Miia Gustafsson viittaa Ylen sivuilla (6.6.2025) Ilmajoen musiikkijuhliin kulttuuritekona, sillä Isoviha on jo 15. juhlille tilattu ooppera. Ilmajoen musiikkijuhlat ovat tehneet oopperakentästä rikkaamman, kirjoittaa Gustafsson ohjaaja Tuomas Parkkista lainaten.

Lisävinkki 1: Kaksi Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvaa romaania viime vuosilta valottaa isonvihan aikaisia tapahtumia: Päivi Alasalmen Meren ja veren liitto (2024) ja Jenni Räinän Vaino (2025).

Lisävinkki 2: Seinäjoella oli sen verran aikaa ennen bussikuljetuksen lähtöä, että lähdin etsimään kahvipaikkaa. Onnekas sattuma toi eteen Kahvila-Konditoria Pikku-Paussin – olenkohan koskaan nähnyt vitriiniä, joka olisi ollut yhtä täynnä herkkuja niin makean kuin suolaisen nälkään. Tarjolla on myös lounasta: keittoja, salaatteja ym.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja kansikuva.
Elämänlangalla-teoksen kansi kuvaa hyvin sitä ”sälää”, josta elämä koostuu ja jota Anneli Kanto raikkaasti kommentoi. Kuvassa myös rakas Tinke-kissa, jonka elämästä ja poismenosta Kanto kertoo.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

  • josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
  • seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
  • lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
  • ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
  • aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)

Tuomas Koivurinne: 1918

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Suomen sisällissodasta on kirjoitettu niin paljon, että teokset täyttäisivät pienemmän kirjaston hyllyt kokonaan. Joukkoon mahtuu myös sarjakuvia, vieläpä erinomaisia sellaisia, ja yksi näistä on Tuomas Koivurinteen sarjakuvateos 1918 (2025). Kymmenen eri näkökulmista kerrottua tarinaa kuvaa sotaa venäläisten aseistariisumisesta Pohjanmaalla sodan loppupäiviin. Tarinoissa liikutaan useilla keskeisillä tapahtumapaikoilla Oulusta ja Tampereelta Lahteen ja Viipuriin. Pääosassa eivät kuitenkaan ole sotatapahtumat vaan ihmiset, mikä tekee tarinoista universaaleja ja koskettavia.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 kansikuva.

Ensimmäisen sivun kartta toimii eräänlaisena sisällysluettelona sijoittaen tarinat tapahtumapaikoilleen. Tarinat ”Taakka” ja ”Esirippu” ovat yleisiä eikä niitä ole liitetty mihinkään tiettyyn paikkakuntaan. ”Taakka” kertoo sotasairaalassa makaavasta miehestä, joka kirjoittaa kotiin ja kysyy, voisiko pahasti loukkaantunut ”kaveri” tulla heille asumaan. ”Tuollaisilla vammoilla hän olisi taakaksi perheellemme”, vastaa äiti (80). Viimeisessä tarinassa ”Esirippu” nuori kahden lapsen äiti juttelee miehelleen ja kertoo ikävästään. ”Railot” puolestaan kuvaa, miten vastapuolessa saatettiin taistelujen keskellä nähdä ihminen eikä vihollinen ja toimia sen mukaisesti. Kertomuksessa ”Olisit pysynyt kuolleena” punakaartissa mukana ollut nainen palaa raskaana kotiin, ja isä on heittää tyttärensä saman tien ulos. ”Ei minulta kukaan kysynyt…”, puolustautuu tyttö (104).

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksesta 1918 sivu 53
Eläinten kärsimys tulee esiin monissa tarinoissa. Kuva sivulta 53.

Mustavalkoinen kuvitus on samanaikaisesti yksityiskohtaista ja maalailevaa. Ruutujen koko ja muoto vaihtelevat koko sivun täyttävistä (kirjan korkeus on 29 cm) pienempiin – toisinaan eri aikatasoja tai tilanteita esittävät kuvat on yhdistetty saumattomasti yhdeksi kuvaksi. Punaisten käsivarsinauhat rikkovat vaikuttavasti mustavalkoista yleisilmettä. Koivurinne käyttää taitavasti eri alueiden murteita ja ”Sotaorvon vala” -tarinassa myös ruotsia. Tarinan alku näyttäisi sijoittuvan Inkoon Västankvarniin, jossa toukokuun puhdistuksissa teloitettiin kymmeniä punakaartilaisia – joukossa myös kolme naista. Teloituksista on kaksi kuuluisaa valokuvaa, jossa tummapukuisten miesten keskellä erottuu täysin valkoisiin pukeutunut nainen. Nämä valokuvat on piirretty osaksi tarinaa. Tampereelle sijoittuvan ”Kiirastorstai”-tarinan kuva, jossa mies kävelee hevosen vierellä ja takana reessä makaa ruumiita, toi etsimättä mieleen Antti Tuurin romaanin Kylmien kyytimies (2007) – yksi parhaista koskaan kirjoitetuista (sisällis)sotaromaaneista.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 sivu 110.
Koivuranta käyttää taitavasti eri murteita; tarinassa ”Sotaorvon vala” myös ruotsia. Viittauksia on kirjallisuuden ohella laulurunouteen ja valokuviin. Ylin kuva esittää Inkoon Västankvarnissa tapahtunutta teloitusta, josta on jäänyt kertomaan kaksi valokuvaa. Valkopukuinen nainen erottuu selvästi teloitettavaksi kuljetettavien joukosta. Kuva sivulta 110.

Tekijä hyödyntää laajasti sisällissotaan liittyviä tarinoita ja aineistoa, mikä tekee teoksesta intertekstuaalisesti rikkaan – ja tämä puolestaan antaa lukijalle ilon bongailla viittauksia ja oppia uutta. ”Sotaorvon vala” -tarinassa lauletaan samannimistä laulua (tunnetaan myös nimellä Punaorvon vala) ja vanhaa virttä 381. Molemmat laulut olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka voisi olettaa niiden tulleen vastaan niin romaaneissa kuin tietokirjoissa. ”Valittaa täytyy totta ja surra suuresti” -alkavaa virttä ei löydy enää virsikirjasta, mutta se oli työväenliikkeen suosiossa ja sitä laulettiin vankileireillä. Kapinaorkesteri (mm. Mariska, Remu Aaltonen ja Sami Yaffa) teki virrestä oman versionsa (julkaistu 31.3.2017).

Teoksen lopussa on viisitoista sivua yleistä tietoa sodasta ja sen osapuolista. Koivurinne kertoo myös omasta suvustaan, josta sarjakuvaa tehdessä löytyi uutta tietoa. Tärkeimmät lähteet on niin ikään lueteltu. Koivurinne on käsitellyt sotaa myös aiemmin: yhdessä Vesa Vitikaisen kanssa syntyi Hokki. Jatkosodan viimeinen kaukopartio (2015), joka kertoo vihollisen puolelle jääneiden miesten vaarallisesta matkasta takaisin omien joukkoon. Sieltä jostakin (2019) sijoittuu vuoteen 1944 ja kuvaa sodan jälkivaikutuksia.

Ytimekkäästi nimetty 1918 on ansiokas esitys sisällissodasta ja myös kirjana näyttävä ja laadukas, joten teoksen soisi löytyvän kirjastojen ohella koulukirjastoista.

Tuomas Koivurinne: 1918. Sotakirjasto, 2025. 147 s.

Hyllyy-blogin arvio

Arvio Man made lifestyle -blogissa

Kuuntele Kapinaorkesterin ”Kapinavirsi” Youtubessa

Lue myös Ylen artikkeli ”Virsihistorian asiantuntija: Virsikirja kaipaa entistä räväkkyyttään”, kirj. Ari Mölsä (2.8.2015) Artikkelissa virrestä 381 kertoo Pekka Kivekäs.

Posy Simmonds: Gemma Bovery

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sarjakuvaromaaneja ei voi niputtaa yhteen sen enempää kuin tavallisia romaaneja: aiheet, tyyli, pituus, piirrosjälki, tekstin määrä ja kuvien koko vaihtelevat. Yksi viime vuosien vaikuttavimmista lukuelämyksistä – tosin ei romaani – on ollut Marjane Satrapin toimittama Nainen, elämä, vapaus (2024), jonka taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Informatiivinen teos Iranin historiasta ja nykypäivästä on juuri nyt ajankohtainen käynnissä olevan sodan vuoksi (arvioni 6.4.2024).

Useita palkintoja urallaan saaneen Posy Simmondsin Gemma Bovery on ilmestynyt alkuaan The Guardianin sivuilla 1997–1999, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva (2014). Vuonna 2024 Simmonds sai ensimmäisenä brittiläisenä taiteilijana pääpalkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla elämäntyöstään. Teoksen taustalla on tietysti Gustave Flaubertin vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary, joka kertoo elämäänsä maalaislääkärin vaimona kyllästyneen Emma Bovaryn kiihkeästä halusta löytää romantiikkaa ja jännitystä. Teos oli erinomainen lukupiirikirja! Ja milläpä muulla Emma rakkauden nälkäänsä ruokki kuin rakkausromaaneilla. Simmondsin Gemma on moderni, päivitetty versio Flaubertin hahmosta.

Posy Simmondsin sarjakuvaromaanin Gemma Bovery kansikuva.

”Gemma Bovery on maannut haudan mullissa kolme viikkoa.” Näin aloittaa kertomuksensa Raymond Joubert, joka pyörittää leipomoa Normandian Baillevillessä, josta Gemma ja Charlie ostavat ajan patinoiman talon – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että katto vuotaa ja viemärit ovat tukossa niin, että alakerta löyhkää. Kesäkuussa kaikki on ihanaa, mutta jo lokakuussa ”tappavan tylsää”. Alkuun naapuriin muuttavan pariskunnan nimet huvittavat Joubertia – onhan hän kirjallisesti sivistynyt – mutta teoksen lopulla yhtäläisyydet Flaubertin teokseen menevät niin pitkälle, että hän alkaa pelätä molempien puolesta.

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 78
Pelkkänä hauskanpitona Gemman taholta alkanut suhde Hervéen muuttuu, kun tämä tulee lausuneeksi sanan Rakkaus: ”Je táime! Je táime! Je táime!”

Gemman menneisyys kuvataan pitkässä takaumassa, johon Joubert saa aineksia Gemman kuoleman jälkeen varastamistaan päiväkirjoista. Gemma ja Charlie tapaavat juhlissa, joissa Gemma kulkee synkkänä saatuaan miesystävänsä Patrickin kiinni pettämisestä. Charlie on eronnut vaimostaan, ja lapset asuvat vuoroin molempien luona. Charlien nuhjuinen olemus ja siteet aiempaan perheeseen saavat Gemman pian haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Talo Ranskassa suo kuitenkin vain hetken huojennuksen, kuin myös suhde ”aidosti rappeutuvaa ylenpalttisuutta” henkivässä kartanossa asuvan nuoren Hervén kanssa. Entä miten käy, kun Patrick palaa kuvioihin?

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 99
Flaubertin Rouva Bovary ei toimi vain pohjatekstinä, vaan sillä on iso rooli myös tapahtumissa.

Tekstiä on todella paljon, ja joissakin arvioissa pohdittiin, onko kyse sarjakuvaromaanista vai kuvitetusta proosateoksesta. Joubertin kertomus saa runsaasti tilaa. Joubertin subjektiiviseen tulkintaan tuovat raikkaan tuulahduksen Gemman päiväkirjaotteet. Otteet ovat kursiivilla, minkä lisäksi dialogi kuvissa on vielä eri fontilla. Kuvien asettelu ja koko vaihtelevat pienen pienistä puoli sivua kattaviin, rajatuista täysin reunattomiin. Yhtäältä sivut tuntuivat liian täyteen ahdetuilta, ja kaipasin väljempää esitystapaa. Toisaalta huomasin, että kun aloin suhtautua teokseen kuin romaaniin ainakin, pääsin eri tavalla kiinni tarinaan. Simmonds koukuttaa lukijan niin piirrostekniikallaan – hahmojen ilmeikkäät kasvot kiinnittivät erityisesti huomiota – kuin tekstin sisään rakennetulla ironialla. Jopa Joubertin kertomuksen ranskankieliset lauseet, joista vain osa on suomennettu kunkin ruudun alalaitaan, ovat osa lukijan viettelyä.

Teosta kuvataan kansiliepeeseen nostetuissa arvioissa ratkiriemukkaaksi ja hirvittävän hauskaksi. Teos on kyllä satiirinen, ja vaikka hahmoista jokainen nähdään ironisessa valossa, osoittaa Simmonds myös ymmärrystä ihmisten heikkouksille. Etenkin Gemma on monisärmäinen hahmo, jonka hapuilua seuraa myötätunnolla. Aivan viimeisellä rivillä lukijaa odottaa vielä yksi hauska tvisti.

Posy Simmonds: Gemma Bovery. Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2026. 116 s. Sivuilla voi lukea näytteen teoksesta.

Hyllyy-blogin arvio

Mikko Lambergin tarkka ja kriittinen arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla

Sortir a Paris -blogissa myös elokuvasta.

Ahvenaario-blogin arvio, kirj. Paavo Ihalainen

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Naisetsivä ja sotienvälinen Englanti – vastustamaton yhdistelmä historiallisten dekkarien ystävälle! Jacqueline Winspearin ensimmäinen Maisie Dobbs -romaani ilmestyi jo 2003, ja kirjoja on kertynyt yhteensä kahdeksantoista. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (2025), Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (2025) ja Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (2026). Ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1929 ja viimeinen englanniksi ilmestynyt The comfort of ghosts (2024) sijoittuu vuoteen 1945 eli Maisie ratkoo rikoksia myös toisen maailmansodan vuosina.

Jacqueline Winspearin Maisie Dobbs -sarjan kolmen ensimmäisen osan kansikuvat.
Maisie Dobbs -sarjan tyylikkäät kannet on suunnitellut Andrew Davidson.

Ensimmäisessä osassa Maisie on juuri perustanut oman etsivätoimiston, jossa hän tarjoaa ”liike- ja yksityisasioiden tutkintaa”. Talonmies Billy Beale muistaa Maisien joukkosidontapaikalta Ranskasta. Sodan päättymisestä on kulunut jo yksitoista vuotta, mutta Maisie tuntee yhä kylmyyden ja kosteuden, joita ei lämpiminkään päivä pysty täysin karkottamaan. Teoksessa on pitkä, yli viisikymmentäsivuinen takauma, jossa kerrotaan Maisien lapsuudesta, pestautumisesta seitsemäntoistavuotiaana apusisareksi ja sota-ajasta Ranskassa. Vihanneskauppias Frankie Dobbs haluaa vaimonsa kuoltua kolmetoistavuotiaalle tyttärelleen paremman tulevaisuuden ja hankkii hänelle palvelustytön paikan Comptonien kartanosta. Kerran lady Rowan yllättää Maisien aamuyöllä kirjastosta lukemasta, mikä avaa uuden tulevaisuuden: Maisielle annetaan töidensä ohella mahdollisuus opiskella perheen ystävän, nerokkaan Maurice Blanchen johdolla. Myöhemmin Maisie pääsee opiskelemaan Cambridgeen Girton Collegeen, jossa hän saa naapurikseen räiskähtelevän Priscilla Evernden. Teokset kannattaa lukea järjestyksessä tai ainakin aloittaa ensimmäisestä osasta, sillä siinä kerrotaan, miten Maisiesta tulee niin psykologiaa kuin vaistojaan taitavasti hyödyntävä etsivä. Lisäksi monet henkilöistä esiintyvät seuraavissa osissa, esimerkiksi Välttämättömät valheet -romaanin tapahtumat kiertyvät Priscillan ja Mauricen ympärille.

Kaikissa kolmessa romaanissa juoni liittyy jotenkin sotaan: ensimmäisessä osassa tutkimus vie Maisien tutustumaan maatilaan, jossa kasvovammoja saaneet sotilaat saavat toipua muiden katseilta suojassa. Toisessa osassa Maisie selvittää nuorten naisten kuolemia: miksi neljä ystävystä lakkasi sodan jälkeen pitämästä yhteyttä ja kuka heille kantaa kaunaa? Kolmannessa osassa Maisie joutuu palaamaan Ranskaan: hänen on löydettävä todisteet erään lentäjän kuolemasta ja selvitettävä, missä Priscillan veli Peter menehtyi. Maisie joutuu myös itse vaaraan, ja vasta teoksen lopulla paljastuu, kuka monien murhayritysten takana on. Teokseen on ahdettu aivan liian paljon asiaa; pelkästään nuoren hyväksikäytetyn Avrilin tapauksesta olisi riittänyt aiheeksi. Lukeminen alkoikin takkuilla puolen välin jälkeen, etenkin kun juoni – vanha linna, salainen huone, salakielellä kirjoitettu päiväkirja, tammen juurelle haudattu rasia – alkoi muistuttaa nuorten seikkailuromaania. Onneksi kolmas, Englantiin sijoittuva osuus oli jälleen vetävämpi.

Luin kaikki kolme osaa peräjälkeen reilussa viikossa, mikä myös voi olla syy jonkinmoiseen kyllääntymiseen. Toisaalta viihdyin Maisie Dobbsin seurassa, ja nämä teokset olivat juuri sitä, mitä tarvitsin pitkän ja intensiivisen kirjoitusrupeaman jälkeen – kirjoitustyön vuoksi olen laiminlyönyt bloginikin. Toinen lievästi häiritsevä tekijä oli kieli. Billie, josta tulee Maisien apulainen, puhuu slangia ja käyttää sellaisia sanoja kuin kaiffari kloddi, natikat. En tiedä mitä sanoja alkuteoksissa on käytetty, joten ei niistä sen enempää. Maisie puhuu enimmäkseen yleiskieltä, joten sellaiset sanat kuin jukra ja hotsittaa (muodossa hotsittaisikohan) pistävät silmään. Joidenkin henkilöiden puhetavalle on selitys. Ensimmäisessä osassa Maisien huonetoveri Enid yrittää opetella puhumaan paremman väen tavoin:

Enid keskittyi ankarasti puhetapaansa, sillä hän uskoi vakaasti etenevänsä elämässä vain, jos oppisi huolittelemaan puhettaan ja käyttämään mun ja sun sijaan sanoja minä ja sinä. Totta puhuen Enidin kiihkeä into päästä parempiin asemiin johti väliin puheeseen, jossa oli iloisesti katu- ja kirjakieltä sekaisin.
”Onko tämä sun eka palveluspaikka vai olitko sinä tätä ennen jossain muualla?” Enid kysyi. (100)

En muista, kerrottiinko kartanon keittäjän, rouva Crawfordin, puhetyylistä mitään, mutta hieman särähti korviin kirjakieliset omistusmuodot esimerkiksi lauseissa ”Oletko kuullut sinun isästä viime aikoina?” ja ”Hänen mielestä minun aika sinun kanssa riittää jo varmaan.” (246) Ehkä hän puhuu jotenkin oudosti myös alkuteoksessa.

Näissä romaaneissa viehätti nimenomaan ajankuva, se miten sodan jäljet näkyvät yhä vuosien kuluttua. Koska tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun, rikoksia ratkotaan perinteisesti jalka- ja aivotyöllä – rauhallinen tahti ilman älylaitteita, somettamista ja aseiden pauketta miellytti ainakin minua.

Jos historiallinen rikoskirjallisuus kiinnostaa, niin lisävinkkejä löytyy artikkelistani ”Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa” (pdf, 2019), jossa esittelen muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan, Timo Sandbergin ja Mikko Porvalin teossarjoja.

Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (Maisie Dobbs, 2003). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 345 s.
Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (Birds of a Feather, 2004). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 379 s.
Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (Pardonable Lies. 2005). Suom. Maria Lyytinen. Tammi 2025. 394 s.

Tammi-kustannuksen sivuilla on lukunäyte jokaisesta romaanista.

Jacqueline Winspearin sivuilla on luettelo kaikista Maisie Dobbs -sarjan teoksista.

Sarjan aloitusosasta myös blogeissa Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.

Löytöjä keväältä 2026

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja on mukava selailla ja samalla laittaa osa suosikeista varaukseen verkkokirjastossa. Jos jotain ei halua heti varata, niin suosikkilistoilla teostiedot säilyvät kätevästi. Finna-kirjastoissa Suosikkeihin voi tehdä omia listoja, nimetä ne mielensä mukaan ja tarvittaessa lisätä myös muistiinpanoja.

Tässä muutamia poimintoja kevään katalogeista:

Mikkel Fønsskovin romaanin Kirkas yö kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Teos sijoittuu toisen maailmansodan ajan Tanskaan. Nuori musiikinopettaja saa paikan pienen kylän opettajankoulutuslaitoksesta, mutta miten hänen ja opiskelemaan tulleiden nuorten käy, kun natsit marssivat Tanskaan. Ilmestyy Karistolta maaliskuussa.

Virpi Vainion historiallinen romaani Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa. Aikakausi ja tapahtumapaikka kuulostavat houkuttelevilta: Petsamo vuonna 1937. WSOY:n sivuilla voi lukea lukunäytteen teoksesta.

Kolme kansikuvaa kevään 2026 kirjakatalogeista.

Johanna Holmströmin Vargens unge (2024, suom. Suden lapset) oli kiehtova luku- ja kuuntelukokemus. Kainuun seudulle sijoittuu myös uusi, huhtikuussa Förlagetilta ilmestyvä jännäri Björndråparen. Suomeksi teos ilmestyy Otavalta kesäkuussa nimellä Karhunkaatajat.

Huhtikuussa ilmestyy myös Malin Klingenbergin Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian kolmas osa Vågornas barn – suomennos ilmestynee S&S:ltä loppukeväästä. Teossarjan ensimmäinen osa voitti Runeberg Junior -palkinnon. Kirjat sopivat kaikenikäisille, ja mikä hienointa, nämä ovat luettavissa ja kuunneltavissa Ekirjastosta.

Posy Simmondsin palkittu Gemma Bovery -sarjakuva ilmestyy maaliskuussa. Kustantajan sivuilla teosta kuvataan dekkarisävyiseksi tragikomediaksi. Ja nimeke tuo tietysti mieleen Flaubertin Rouva Bovaryn.

Lopuksi vielä ”kesäinen” vinkki: Virpi Hämeen-Anttilan Kuoleman kuriiri on jo kolmastoista Karl-Axel Björkin tutkimuksista kertova dekkari. Teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, ja ajankuva hurmaakin näissä teoksissa vähintään yhtä paljon kuin juoni. Julkaisupäivä on 28. toukokuuta, joten tällä on jälleen ihana aloittaa kesä.

Veljen luo (tv-sarja)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia oli vuoden 2021 tyrmäävin lukuelämys, eikä vain sisältönsä vaan myös kielensä vuoksi. Trilogian aloittavaan romaaniin Lähdin veljen luo (2021) perustuva neliosainen tv-sarja sai ensi-iltansa niin Ruotsissa kuin Suomessa tapaninpäivänä. Veljen luo -sarja on katsottavissa Yle Areenassa. Olen esitellyt romaaneja kahdessa postauksessa, ensimmäisessä käsittelin romaania Lähdin veljen luo (21.3.2021) ja toisessa (30.5.2021) sarjan muita osia keskittyen kieleen, jota ryydittävät Västerbottenin murre ja suomenkieliset ilmaisut.

Kuvakaappauksessa Veljen luo -sarjan neljännestä osasta Jana ja Bror ovat AA-ryhmän kokouksessa.
Jana ja Bror A.A.-kokouksessa. Janaa (Amanda Jansson) pyydetään kertomaan jotain Brorista (Rasmus Johansson). Kohtauksessa pilkahtaa parikin kertaa Smirnoffin teoksille ominainen musta huumori, jota muuten tv-sarjassa oli vähän. Kuvakaappaus Veljen luo -sarjan neljännestä osasta kohdasta 29:58.

Jana Kippo palaa kotikyläänsä ja jää pitämään huolta alkoholisoituneesta veljestään. Kotipalvelutyössään Jana kohtaa yksineläviä vanhuksia, joista monet muistavat hänet ja perheen tragedian. Romaani ja tv-sarja alkavat molemmat kohtauksella, jossa Jana jää linja-autosta hirveässä lumipyryssä ja päätyy Johnin luo odottamaan myrskyn laantumista. Janan ja Johnin välille syntyy vahva eroottinen side. Muut kyläläiset kuitenkin vieroksuvat Johnia, jonka epäillään murhanneen vaimonsa Marian. Janan ja Brorin väkivaltainen isä terrorisoi niin lapsiaan, vaimoaan kuin tilan eläimiä, ja nämä takaumina kerrotut tapahtumat olivat luettuina vielä rankempia kuin tv-sarjassa esitettyinä.

Aloin katsoa sarjaa hiukan epäilevästi, sillä silloin kun lukuelämys on ollut poikkeuksellisen vahva, teoksen adaptaatio toiseen mediaan tuppaa aina olemaan pettymys. Onkin heti todettava, että tv-sarja on onnistunut ja toimii myös itsenäisenä kertomuksena. Jos en olisi lukenut Smirnoffin teoksia, en olisi osannut kaivata enempää. Mutta nyt vertailulta ei voi välttyä, ja se koituu väistämättä tv-sarjan tappioksi. Smirnoffin teoksia värittää musta huumori, joka osin nousee kirjailijan omintakeisesta, lakonisesta kirjoitustyylistä – tv-sarjassa tästä ei juuri jälkiä näy.

Kuvausten kerrotaan olleen niin fyysisesti kuin psyykkisesti rankkoja, eikä jatkosta ole vielä tehty päätöstä. Sarja on kuitenkin saanut niin Ruotsissa kuin Suomessa kiittäviä arvioita, joten ainakaan siitä jatkon ei pitäisi olla kiinni. Amanda Jansson, joka esitti Jana Kippoa jo teokseen pohjautuvassa näytelmässä, tekee erinomaisen roolisuorituksen. Rasmus Johansson ei vastannut mielikuvaani Brorista, mutta niin vain sarjan edetessä hän alkoi tuntua juuri oikealta valinnalta rooliin. Suomenruotsalainen Jakob Öhrman onnistuu niin ikään hyvin taidemaalari Johnina, joka juo – niin kuin kaikki miehet Janan ympärillä – ja käyttäytyy arvaamattomasti. Jakob Öhrman on tuttu muun muassa Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått / Missä kuljimme kerran filmatisoinnista (2011), jossa hän teki hienon roolin herkkänä Eric (Eccu) Widinginä, joka antaa painostaa itsensä kevään 1918 puhdistuksiin ja päätyy lopulta itsemurhaan. Tuoreessa Valitut-elokuvassa (2025) Öhrman esittää Korpela-liikkeen sytyttämää Teodoria.

Toivottavasti tv-sarja saa nekin, jotka eivät vielä ole lukeneet teoksia, tarttumaan Smirnoffin raastaviin mutta hurmaaviin tarinoihin Jana Kipposta.

Veljen luo (Jag for ner till bror, 2025). Tuotanto: SVT.

Veljen luo -sarjan traileri (YouTube)

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Svenska ylen arvio, Silja Sahlgren-Fodstad

Esittely SvB (Svensk Bokhandel) -sivustolla, kirj. Simon Uggla

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?” Tähän kysymykseen Helena Pilke etsii vastausta teoksessaan Sanomalehtien sisällissota. Pilke tarkastelee laajasti sanomalehtiä vasemmisto–oikeistoakselilta; yhteensä lehtiä on 37, jos molempien osapuolten Tiedonantolehdet lasketaan mukaan. Pilke käy läpi lehtiä maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin kukistuminen Venäjällä, elintarvikepula ja monet lakot, joista rajuimpana marraskuun yleislakko – ja niihin reagointi ovat tietysti olennaisia, kun tutkitaan sotaan johtaneita syitä. Sotakevään tapahtumat ja niistä uutisointi ovat kiinnostavia, vaikka tuolloin molemmilla puolilla oli lehtien ilmestymisessä katkoksia riippuen siitä, kuka mitäkin aluetta hallitsi.

Teoksesta oli poikkeuksellisen haastava kirjoittaa arviota, ja siksi päätinkin toimia vähän eri tavalla. Seuraavien kysymysten avulla pystyn toivoakseni tuomaan esiin niin teoksen ansiot kuin myös ne puolet, jotka häiritsivät itseäni.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Mitä aiheita lehdistö käsitteli maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918?

Vaatimus kahdeksan tunnin työajasta herätti puolin ja toisin kiivasta sananvaihtoa, koska painostusta yritettiin saada aikaan lakoilla, joista maatalous kärsi. Tuusulalaisen Järvenpään kartanon omistaja uhkasi jopa myydä lehmät teuraaksi lakon vuoksi. Kirjapainoalan lakko, elintarvikepula, niin sanotut voimellakat Turussa ja tietysti marraskuun yleislakko väkivaltaisuuksineen nousivat otsikoihin. Mainittakoon, että kahdeksan tunnin työaika vahvistettiin vasta yleislakon jälkeen marraskuun lopulla.

Lokakuun 1917 vaaleista on jonkin verran asiaa, mutta sitä, miten valtalakia ja eduskunnan hajottamista käsiteltiin lehdistössä, olisi voinut tuoda enemmän esiin. Valtalain vahvistamatta jättämistä on kuitenkin pidetty yhtenä syynä sotaan ajautumiselle.

Miten lehdet kommentoivat vastapuolen järjestyskaarteja?

Kaartien perustamista ja kommentointia käsitellään teoksessa laajasti. Kaarteja perustivat niin porvarit kuin työväestö (kaarteja oli toki ollut jo suurlakon aikana 1905), ja kun molemmilla puolilla huolestuttiin vastustajan aikeista, oli nimittely sen mukaista. Työväen lehdet käyttivät lahtarikaarti-nimitystä jo keväällä 1917, astetta vahvempaa kieltä olivat verikaarti ja verihurtat: ”Karttakaa työläiset, verihurttain pimeitä puuhia!” (117) päättää vaasalainen Vapaa Sana juttunsa Kaskisten suojeluskunnan perustamisesta. Toisaalta oikeistolehdet heittivät nimityksen takaisin ja syyttivät työväenkaarteja lahtareiksi.

Ainoana maltillisena kommenttina Pilke nostaa Savon Työmiehen päätoimittajan Taavi Tainion kirjoituksen ”Vaarojen keskellä”, jossa tämä peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä. Mutta kuten Pilke toteaa, rauhanrakentajien ”sanat kaikuivat kuuroille korville” marraskuun 1917 tulehtuneessa ilmapiirissä. Itse sodan aikana propaganda kiihtyi ja vastustajan demonisointi johti liioiteltuihin ja valheellisiin juttuihin vastustajan tekemistä kidutuksista ja murhista.

Miksi tarkasteltavaksi valittu ajanjakso päättyy Mannerheimin voitonparaatiin?

Tarkastelun päättäminen Mannerheimin 16.5.1918 pitämään voitonparaatiin Helsingissä on sikäli perusteltua, että ”[h]uhti-toukokuussa 1918 valkoiset lopettivat voittajan oikeudella työväenlehtiä” (316). Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Työmies, joka oli levikiltään Suomen suurin lehti, ilmestyi viimeisen kerran 12.4. Sen seuraajaksi perustetusta Suomen sosialidemokraatista ilmestyi vain yksi numero toukokuussa, minkä jälkeen lehti jatkoi ilmestymistä vasta syyskuun 12. päivä.

Vaikka teos on laaja jo tällaisenaan (371 sivua), olisin toivonut jonkinlaista katsausta kesän ja syksyn 1918 lehtiin ja kommentteja vankileirikatastrofista ja armahduksia koskevasta keskustelusta. Näin mukaan olisi saatu esimerkiksi Hjalmar Linderin kuuluisa ”Nog med blodbad” -kirjoitus (”Jo riittää verilöyly”), joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa niinkin varhain kuin 28.5. Tätä vankien huonoa kohtelua ja joukkoteloituksia soimaavaa kirjoitusta kommentoitiin ahkerasti ja se julkaistiin suomennettuna useissa suomenkielisissä lehdissä.

Mitkä ovat johtopäätökset?

”Muuttuivatko sanat teoiksi?” kysyy Pilke päätösluvussa. Vastaus on, että sanomalehdistön vaikutus oli ”ainakin merkittävä”.

”Vastaavanlaista väheksyntää ja mustamaalausta, parjausta ja herjausta tuskin löytyy milloinkaan muulloin ilmestyneistä suomalaisista sanomalehdistä.” (327)

Ylilyönteihin sorruttiin nimenomaan molemmissa leireissä. Syyllisiä eivät olleet vain työväenlehdet, jotka olivat ”agitaattoreiksi kutsuttujen puhujien työn jatkajia”, kuten Pilke toteaa Touko Perkon teokseen Kaksi vapaussotaa (2022) viitaten, vaan ”nykymittapuulla lähes käsittämättömän räväkkä kielenkäyttö osattiin myös porvarillisissa lehdissä [– –].” (324)

Mitkä ovat tutkimuksen ansiot?

Pilke on tehnyt valtavan työn, mistä kertovat runsaat sitaatit ja lähes 40-sivuinen viiteosio. Tutkimuksen yksi ehdottomista ansioista on lukuisat sitaatit, joissa toimittajien ja pakinoitsijoiden värikäs kielenkäyttö pääsee esille. Teoksen käyttöä lähde- ja hakuteoksena helpottavat sisällysluetteloon merkityt alaluvut ja tarkka viitoitus. Näiden lisäksi henkilöluettelo olisi ollut hyvä lisä. Teoksen lopussa olevasta taulukosta on helppo tarkistaa lehtien keskeiset tiedot, kuten puoluekanta, päätoimittaja, levikki ja ilmestymistiheys.

Mikä teoksessa häiritsi?

Pilke kysyy päätösluvussa, jälleen Perkon tutkimukseen viitaten, että ”mitä [työväenliike] vielä olisi voinut vaatia”, kun sen tavoitteet oli jo saavutettu tai ”ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta”. Tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä edeltävän lehdistötutkimuksen perusteella eli kyse on tekijän omasta näkökannasta, mihin hänellä on tietysti oikeus. Teoksen lähdeluettelossa on mainittu Risto Alapuron vuonna 2017 suomennettu Valtio ja vallankumous Suomessa, joka alkuaan ilmestyi englanninkielisenä 1988. Nimenomaan Alapuro mainitsee valtalain yhtenä sisällissodan taustatekijänä. ”Eräässä mielessä valtalain käsittely johti porvarilliseen vallankaappaukseen”, kirjoittaa Alapuro ja katsoo, että ”kamppailussaan vallasta sekä sosialistit että porvarilliset ryhmät käyttivät hyväkseen valtion heikkouksia”.

Olen sisällissodan esityksiin kirjallisuudessa perehtynyt kirjallisuudentutkija, ja ehkä juuri siksi kiinnitin huomiota siihen, että tekijä johdannossa mainitsee 2000-luvulla ilmestyneistä ”hyvistä teoksista” ensimmäisenä Esko Salmisen tietokirjan Päättymätön sota 1918 (2007). Teos herätti kiivasta keskustelua väittämällä, että nykytutkimus ja -kirjallisuus myötäilevät sisällissodan häviäjiä. Salminen mainitsee nimeltä useita kirjailijoita ja tutkijoita; osansa saa tietysti myös Väinö Linna. Keskustelua käytiin muun muassa Helsingin Sanomissa (17.10.2007) jossa mainitut kirjailijat ja tutkijat saivat vastata syytöksiin. Niin ikään Perko sortuu samankaltaisiin moitteisiin omassa teoksessaan.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino, 2025. 371 s.

Pilkkeen tarkastelemat lehdet ovat vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivulla

Teosta on arvioitu seuraavissa medioissa:

Helsingin Sanomat, kirj. Unto Hämäläinen

Kansan Uutiset, kirj. Veli-Pekka Leppänen

Kulttuuritoimitus, kirj. Kimmo Ylönen

« Vanhemmat artikkelit