Kolme kotimaista rikosromaania

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jännityskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, rikoskirjallisuus, pehmodekkarit (cozy crime), nordic noir – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Lajityyppi ei kuulu suosikkeihini vai pitäisikö sanoa, että en ole genren suurkuluttaja, sillä nyt kun aloin pohtia asiaa, löytyi aika monta sarjaa, joita seuraan. Ranskalaisen Fred Vargasin hurmaava komisario Adamsberg ja Anna Janssonin Kristoffer Bark ovat koukuttaneet niin, että uusimmat teokset tulee luettua aina tuoreeltaan. Sama koskee Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk, Elina Backmanin Sanna Havas, Eva Frantzin Anna Glad ja Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortui non silent -sarjoja. Tänä kesänä löysin kaksi uutta kirjailijaa eli Suvi Erikssonin ja Terhi Rannelan, joiden esikoisjännäreiden lisäksi esittelen Johanna Holmströmin Villipedot-sarjan toisen osan.

Kolme rikosromaania vuodelta 2026: Johanna Holmströmin, Terhi Rannelan ja Suvi Erikssonin teosten kansikuvat.

Johanna Holmström on palkittu kirjailija, joka tunnetaan muun muassa Camera Obscura (2009, suom. 2011) ja Sielujen saari (2017) teoksistaan. Villipedot-sarja sijoittuu Kuhmoon, jossa rikoksia ratkovat paikallispoliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö. Ensimmäisessä romaanissa Suden lapset (Vargens unge 2024) tapahtumaketjun käynnistää pieni poika, jota ei tunnu kukaan kaipaavan (kirjoitin teoksesta lyhyesti postauksessani ”Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen”). Romaanissa Björndråparen (Karhunkaatajat 2026) kolme thaimaalaista marjanpoimijaa löytää raadellun ja suolistetun karhun metsästä. Karhun seurassa liikkunut susi on haavoittunut. Outoa kaksikkoa dokumentoineet biologit Marja ja Jakob, ympäristöaktivistit ja metsästäjät ovat täysin eri mieltä siitä, miten asia pitäisi hoitaa. Toisaalla seitsemäntoistavuotias Jenna lähtee äidilleen kertomatta kotoaan itseään vanhemman miehen matkaan. Lähes 500-sivuinen teos piti otteessaan, ja seurasin yhtä suurella mielenkiinnolla tapahtumia Kuhmossa kuin Jennan kohtaloa. Kuten arvata saattaa, juonenlangat kietoutuvat lopulta toisiinsa. Petoviha ja naisten hyväksikäyttö teemoina tekevät teoksesta ajankohtaisen.

Johanna Holmström: Karhunkaatajat. Suom. Hanna Arvonen. Alkuteos Björndråparen (Förlaget). Otava, 2026. 479 s.

  • Kuuntelin kirjan ruotsiksi E-kirjastosta. Villipedot-sarjan (Rovdjursserien) teoksissa lukijana on Linda Zilliacus.
  • Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Julie Ebbe
  • Otavan tiedotteessa kerrotaan muun muassa, että sarja on myyty muihin Pohjoismaihin ja tv-sarja oikeudet ruotsalaiselle tuotantoyhtiölle FLX, joka on muun muassa Solsidanin taustalla.

Terhi Rannela on kirjoittanut nuortenkirjoja, novelleja ja elämäkertaromaaneja. Kuolema Kaivopuistossa on hänen ensimmäinen dekkarinsa ja aloittaa Etsivätoimisto Aino Tylli -sarjan. Alkulehdillä kerrotaan Ainon hahmon pohjautuvan Tyyne Ahlrothiin, joka perusti yksityisetsivätoimiston Helsinkiin 1932. Ainon tarkoitus ei ole sotkeutua kuolleena löydetyn silittäjättären Liisi Joutsenen murhan tutkimuksiin, mutta kun rikoskonstaapeli Juho Kyytinen tuo tiedon, että Ainon tuntema dementoitunut vanhus on tunnustanut murhan, lupaa hän perehtyä asiaan. Ainon apuna on nuori, poliisikoulun kesken jättänyt Köpi Lampi, jonka omatoimisuus käy toisinaan Ainon hermoille. Etsiväpoliisikomisario Felix Waris ei juuri naispuolista yksityisetsivää arvosta, ja hänen mukaansa syyllinen löytyy nopeasti:

”Keskiverto suomalainen mies”, Waris luonnehti. ”Selvinpäin sävyisä ja jörö, mutta viinaa saadessaan voi tehdä murhan aivan tyhjästä. Tämä tapaus ei ole Tattarisuo. Veikkaan, että Luotohaara tunnustaa viikon loppuun mennessä. Ja jos ei tunnusta, se kilpakosija tulee katumapäälle ja antaa panna itsensä rautoihin.” (79)

Onko syyllinen Kaarlo Luotohaara, jonka kanssa Liisi oli menossa naimisiin, vai lapsuudenystävä Eino Soinio vai kenties joku muu? Juoni on sopivan mutkikas ja lomittuu onnistuneesti Ainon ja tämän sairaslomalla olevan puolison Sulon elämään – unohtamatta omapäistä Repekka-kissaa. Historiallisille dekkareille tyypilliseen tapaan ajankuva on yhtä merkittävässä roolissa kuin rikos. Teoksessa sivutaan niin toistakymmentä vuotta aiemmin päättynyttä sisällissotaa, äärioikeistolaisen lapuanliikkeen ja sen jatkajan IKL:n toimia kuin Minna Craucherin murhaa.

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa. WSOY, 2026. 257 s.

Linnan varjossa on Suvi Erikssonin esikoisteos ja todella onnistunut sellainen. Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro päätyy Skotlantiin pieneen Kyle of Lochalshin kylään tutkimaan nuoren muotiopiskelija Emilian kuolemaa. Emilia löydetään kivikkoiselta rannalta, ja pitkään onkin epäselvää, onko kyse murhasta vai onnettomuudesta – kunnes Suomesta löytynyt kuollut mies kytkeytyy tapaukseen. Nelikymppinen Tuuli on kiinnostava hahmo, sillä hän on toiminut pitkään alkoholisoituneen äitinsä omaishoitajana, mikä on tehnyt hänestä hyvän ihmistuntijan. Erikssonin tietämys Skotlannista tulee esiin niin miljöön (esimerkkinä ajaminen kapeilla ja mutkaisilla teillä) kuin liikaturismiin tympääntyneiden paikallisten kuvauksessa.

Louise Kennedy: Rikkomuksia (kirja + tv-sarja)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Televisiosarja Rikkomuksia (Trespasses, 2025) sai tarttumaan uudestaan viime talvena puolihuolimattomasti lukemaani Louise Kennedyn samannimiseen romaaniin. Rikkomuksia on Kennedyn palkittu ja useille kielille käännetty esikoisteos. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Pohjois-Irlantiin Belfastin lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa on brittisotilaiden varuskunta. Protestanttien ja katolilaisten väliset yhteenotot ovat jokapäiväisiä. Vaikka aihe on tuttu, huomasin että eri osapuolten monet toimijat eivät olleet hallussa. Sinänsä se ei häirinnyt lukemista / katsomista, mutta sai kuitenkin hakemaan lisätietoa, ja sehän on aina hyvä seuraus lukemisesta.

Louise Kennedyn romaanin Rikkomuksia kannessa nainen istuu baaritiskin edessä.

Cushla Lavery on 24-vuotias opettaja katolisessa alakoulussa. Silloin tällöin hän auttelee perheen omistamassa pubissa veljeään Eamonia, joka yrittää pitää matalaa profiilia periaatteella ”suu kiinni ja baari auki”, jotta asiakkaat eivät kaikkoaisi. Isä on kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Cushla huolehtii alkoholisoituneen äitinsä iltaisin vuoteeseen ja tyhjentää löytämänsä ginipullot viemäriin. Pubissa Cushla tapaa Michaelin, joka ärsyttää protestanttipiirejä, koska puolustaa oikeudessa katolilaisia. Cushlan ja lähes kolmekymmentä vuotta vanhemman Michaelin välille syntyy rakkaussuhde, vaikka mies on protestantti ja naimisissa.

Rikkomuksia-sarjassa Tom Cullen esittää asianajaja Michael Agnewta ja Lola Petticrew Cushlaa.
Tom Cullenin esittämä asianajaja Michael Agnew ja Lola Petticrew’n esittämä Cushla rakkaussuhteen alkuvaiheessa. Kuva Channel 4:n tiedotteesta.

Väkivalta ja ristiriidat tunkeutuvat myös koulumaailmaan. Aamuisin Cushla pyytää oppilaitaan kertomaan uutisia – vastauksissa vilahtelevat pommit ja ruumiit. Luokan oppilaista erottuu Davy, jonka isä on katolilainen ja äiti protestantti. Kotitaloa ympäröivään aitaan on maalattu ”Katoliset hittoon”, pyykkinarut katkotaan ja pihalle heitellään koiranpaskaa. Davyn isä hakataan, kun hän on palaamassa pubista kotiin. Cushla toistaa äidilleen, mitä on kuullut vammoista Davyn veljeltä:

Tommy kertoi, mitä heidän isälleen tehtiin, Cushla sanoi. Hän luetteli kärsimykset hitaasti, niin kuin Tommy oli tehnyt. Kallonmurtuma. Molemmat jalat murtuneet. Leukaluu murskana. Katkenneita kylkiluita. Keuhkot painuneet kokoon. Perna revennyt. Käsiä ja ranteita oli hakattu lankulla, johon oli lyöty naula. (122)

Davy televisiosarjassa Rikkomuksia (Trespasses).
Davy, jota esittää Daithí Ó hAragáin, valaisee niin kirjan kuin televisiosarjan. Cushla pyytää aamuisin oppilaitaan kertomaan uutisia. Davyn mielestä se, että sairaalakuntoon hakattu isä saa itse sytytettyä savukkeen, on hyvä uutinen. Kuvakaappaus televisiosarjasta Rikkomuksia, jakson 2 kohdasta 11:42. Yle Areena.

Koulun rehtori ottaa Davy silmätikukseen ja isä Slattery, jonka mielestä seka-avioliitot ovat kauhistus, lietsoo kauhutarinoillaan vihaa protestantteja kohtaan. Cushlan opettajakollega ja ystävä Gerry keskeyttää toisinaan Slatteryn vuodatuksen tarttumalla kitaraan ja johtamalla lapset yhteislauluun. Niin kirjassa kuin tv-sarjassa on tapahtumien traagisuuteen nähden yllättävän paljon huumoria.

Kennedy onnistuu hyvin rakkaustarinan, väkivaltaisen poliittisen taustan ja värikkään henkilögallerian yhdistämisessä. Se miten hienosti tämä on toteutunut myös tv-sarjassa, on lähes käsittämätöntä. Roolituksesta voi antaa täyden kympin. Tom Cullen Michaelina ja Lola Petticrew Cushlana ovat erinomaisia. Gillian Anderson tekee häikäisevän suorituksen Cushlan alkoholisoituneena ja katkerana äitinä. Ja vielä Daithí Ó hAragáin Davyna, joka olemuksellaan valaisee niin kirjan kuin tv-sarjan. Myös sivuroolitus on onnistunut, mainittakoon Blue Lights (Belfastin poliisit) -sarjasta tuttu Martin McCann, joka näyttelee Eamonia ja Lalor Roddy tarkkasilmäisenä ja ymmärtäväisenä Jimmynä, joka istuu pubissa iltaisin ja lähtiessään taputtaa taskuaan, jossa hänellä on kananmuna illalliseksi.

Rikkomuksia sarjassa Cushlan äitiä esittää Gillian Anderson.
Gillian Anderson tekee upean roolin Cushlan alkoholisoituneena äitinä. Kuva Channel 4:n tiedotteesta.

Kennedyn teoksessa tarinaa kehystää vuoteen 2015 sijoittuva kehyskertomus, jossa Cushla tapaa tutun menneisyydestä. Sarjaan on otettu vain lopussa tapahtuva yllättävä kohtaaminen taidenäyttelyssä. Rikkomuksia on parhaita viime aikoina näkemiäni sarjoja. Lämmin suositus niin romaanista kuin sarjasta!

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Suom. Maija Heikinheimo. Alkuteos: Trespasses, 2022. Kustantamo S&S, 2025.

Rikkomuksia (Trespasses, 2025, Channel 4). Televisiosarja. Ohjaus Dawn Shadforth. Yle Areena, katsottavissa 27.4.2027 saakka.

Sarjan traileri YouTubessa

Kulttuuritoimuksen arvio, kirj. Leena Reikko

Helsingin Sanomien arvio, kirj. Tuomo Yrttiaho

Channel 4:n tiedote sarjasta.

Bernhard Schlink: Jälkeläinen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Nuo kasvot olivat vanhat. Birgit oli vanha. Mutta noita kasvoja hän rakasti.” Suljettuaan kirjakauppansa Kaspar kävelee puiston halki kotiin, jossa hän siivoaa tyhjät pullot pois ja pesee astiat, minkä jälkeen hän istuutuu hetkeksi vuoteen viereen jakkaralle ja katselee vaimonsa kasvoja, kun tämä nukkuu humalaansa pois. Mutta eräänä iltana Kaspar löytää Birgitin kuolleena kylpyammeesta; onko kyseessä vahinko vai onko masennuskausista kärsivä Birgit tehnyt itsemurhan, jää epäselväksi. Bernhard Schlinkin Jälkeläinen (2026) on tarina Kasparin ja Birgitin avioliitosta mutta vielä enemmän niistä ongelmista, joita kahden ideologialtaan ja kehitykseltään erilaisen maan, Itä- ja Länsi-Saksan, yhdistyminen aiheutti ja jotka näkyvät yhä tänä päivänä.

Bernhard Schlinkin romaanin Jälkeläinen kannessa on George Clausenin maalaus nuoresta naisesta.

Kaspar rakastuu Birgitiin Itä-Saksaan 1964 tekemällään opintomatkalla ja auttaa tämän länteen. Birgitin kuoleman jälkeen hänen tietokoneeltaan löytyy ”Ankara Jumala” -niminen pitkä kertomus, joka avaa tapahtumia Birgitin näkökulmasta: millaista oli jättää maa, jota ei Saksojen yhdistyttyä ollut enää olemassa. Birgit kuvailee itäsaksalaisten saamaa vastaanottoa lännessä:

Aluksi heidät toivotettiin riemuiten tervetulleiksi. Heiltä myös kyseltiin kiinnostuneena, millaista idässä oli ollut, miten he olivat idässä eläneet. Mutta oli kuin heiltä olisi kysytty matkasta, jonka he olivat tehneet. Kiinnostus lakkasi, kun sitten kävi ilmi, etteivät he olleet vain käyneet matkoilla ja palanneet, vaan että he tulivat toisesta maailmasta, jossa moni asia ei heidän mielestään ollut kohdallaan mutta joka kuitenkin oli ollut heidän maailmansa [– –]. Oliko idässä muka kehittynyt jotain aivan omanlaistaan? Idässähän oli ollut sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja onnettomuutta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus olivat ohitse, joten sorretut itäsaksalaiset saattoivat nyt olla kuten länsisaksalaiset, joita ei ollut sorrettu, eikä heillä enää ollut mitään syytä olla toisenlaisia. Ja jos he sitten olivatkin toisenlaisia, se oli sopimatonta ja sitä paitsi kiittämätöntä, koska he olivat saaneet paljon lahjaksi voidakseen olla yhtä onnellisia kuin onnelliset länsisaksalaiset. (112)

Toisteisuus tekee tekstistä herkullisen ironista. Samalla tavalla me odotamme Suomeen tulevilta pakolaisilta kiitollisuutta ja olemme nihkeitä vastaanottamaan kritiikkiä.

Kasparille paljastuu, että Birgit on ennen lähtöään Itä-Saksasta synnyttänyt tytön terveydenhoitajana toimivan ystävänsä Paulan luona. Birgit oli suunnitellut etsivänsä tytön käsiinsä mutta samalla pelännyt kohtaamista. Kaspar ottaa yhteyttä Paulaan ja löytää Svenjan. Teoksen toinen osa kuvaa Kasparin tutustumista Birgitin tyttären perheeseen. Svenja oli nuorena ollut skinheadien joukoissa, käyttänyt huumeita ja ollut väkivaltainen – isänsä aloitteesta hän oli joutunut viettämään puoli vuotta vankilamaisessa nuorisokodissa. Nyt Svenja on naimisissa Björnin kanssa ja heillä on 14-vuotias tytär Sigrun. Perhe kuuluu äärioikeistolaiseen ja etnonationalistiseen völkisch-liikkeeseen, joka korostaa omavaraisuutta. Valhe testamentista ja vuosittain maksettavasta summasta antaa Kasparille mahdollisuuden pitää yhteyttä perheeseen ja etenkin Sigruniin, joka alkaa muitta mutkitta kutsua Kasparia isoisäksi.

Kaksi täysin erilaista maailmankatsomusta törmää toisiinsa, kun Sigrun alkaa viettää osan lomistaan Kasparin luona Berliinissä. Sigrun ihailee Irma Greseä, Ravensbrückissä ja Auschwitzissa toiminutta poikkeuksellisen julmaa vartijaa. Hän pitää Anne Frankin päiväkirjaa huijauksena ja holokaustia keksittynä. Musikaalisesti lahjakas Sigrun aloittaa pianonsoiton harjoittelun opettajan johdolla. Klassisesta musiikista tuleekin Kasparia ja Sigrunia yhdistävä asia, vaikka ensin tytölle kelpaa vain saksalaisten säveltäjien musiikki. Seuraava ote kuvaa teoksen toisen puolikkaan sävyä:

”[L]aulussa Brüder im Osten und Westen tykkään kohdasta, jossa sanotaan, että uskollisuus on kunniamme, uskollisuus kansaa ja maata kohtaan. Mitä väärää siinä voisi olla?” Hän siirsi tuoliaan taaksepäin, suoristi selkänsä ja lauloi heleällä, kirkkaalla äänellä: ”Unsere Ehre heißt Treue, / Treue zum Volk und zum Reich.” [– –]
Taas Kaspar oli vähällä panna vastaan. Selittää, että Sigrunin laulama laulu oli varastanut melodiansa työväenlaulusta Brüder der Sonne und der Freiheit. Että työväenliike oli völkisch-liikkeen pahin vihollinen ja laulun varastaminen pilkkasi työväenliikettä. Ja että ”Meine Ehre heißt Treue” oli SS:n tunnuslause. (220)

Voiko Kasparin edustama humanistinen ja liberaali maailmankuva syrjäyttää vanhemmilta saadun kasvatuksen? Vastaus ei ole yksioikoisesti kyllä tai ei, mistä kertoo myös loppuratkaisu. Jälkeläinen pitää jännitteensä viimeisille sivuille saakka.

Bernhard Schlink on jäänyt mieleen Lukija-romaanistaan, jonka elokuvaversiossa keskitysleirin vartijan roolissa on Kate Winslet. Häneen ihastuvaa Michaelia esittää nuorena David Kross ja vanhempana Ralph Fiennes. Niin ikään Jälkeläisessä olisi ainesta elokuvaksi.*

Bernhard Schlink: Jälkeläinen. Suom. Pirkko Roinila. Alkuteos Die Enkelin, 2021. WSOY, 2026. 372 s.

*Teoksesta on mahdollisesti suunnitteilla tv-sarja, ks. Berliinin elokuvajuhlien Berlinalen sivu

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Jukka Ahtela

Arvio blogissa Tarukirja

Barbara Winckelmann: Kivilinna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lukematta ainuttakaan Barbara Winckelmannin romaania olin luokitellut hänet kevyitä ja romanttisia kirjoja tehtailevaksi kirjailijattareksi. Mistä ihmeestä olin saanut moisen käsityksen? Winckelmann kuvaa historiallisissa romaaneissaan naisen asemaa niin säätyläisten kuin työväestön parissa.

Ensimmäinen romaani, jonka Winckelmannilta luin, oli suomentamaton Fyrtio vintrars snö (1989), joka sijoittuu vuoteen 1960 ja kuvaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan aikaansaamaa debattia. Linnan teos ilmestyi Nils-Börje Stormbomin ruotsinnoksena samana syksynä nimellä Upp trälar! ja siitä keskusteltiin myös ruotsinkielisten lehtien palstoilla. Winckelmannin romaanissa Linnan tulkinta sisällissodasta rikkoo valkoisten puolella mukana olleen isän ja totuutta etsivän tyttären välit.

Barbara Winckelmannin romaanin Kivilinna kansikuva

Teoksen nimi Kivilinna viittaa suureen Uudenmaankadulla sijaitsevaan vuokrakasarmiin. Talossa saa niin pontikkaa kuin seuraa, sillä Jenny pitää salakapakkaa ja osa asukkaista on prostituoituja. Jenny on palaamassa saunasta Katajanokalta, kun hän törmää maahan luhistuneeseen mieheen, jolla on mukanaan lapsi. On vuosi 1868, ja he ovat tuhansien muiden tavoin lähteneet nälän ajamina kotiseudultaan. Aaroni ja poika jäävät Jennyn ”loukkoon”, josta on jo ennestään erotettu omat nurkkansa muille ”alivuokralaisille”.

Toisaalla Berta-tädin, Axelin ja Hannan perheessä lapset värjäävät pääsiäismunia. Axel menetti vanhempansa ollessaan vielä lapsi. Berta-täti oli kuitenkin kiinni leipomossaan eikä voinut antaa pojalle tämän kaipaamaa huomiota. Nyt hän haluaisi Axelin olevan enemmän mukana yrityksessä, mutta tämä karttaa vastuuta. Selvinpäin ollessaan Axel on hellä sängyssä, ja vaikka hän muuttuu kovakouraisemmaksi juotuaan, järkyttää ensimmäinen lyönti Hannan suunniltaan:

Mutta vain ensimmäinen tuska ja yllätys lamaannuttavat hänet. Ja vain hetken hän seisoo paikoillaan. Sitten hänet valtaa lähes mieletön viha. Kukaan ei ole lyönyt häntä noin. EI KUKAAN – ei koskaan! Ei yksinkertaisesti voi olla totta että Axel teki sen – löi häntä! Nyt hän saa kuulla. (82)

Pahoinpitelystä tulee toistuvaa ja Hannan uhma vaihtuu pelkoon: juovuksissa Axel lyö vaimoaan haukkuen samalla huoraksi ja lutkaksi. Tästä huolimatta Hanna toteaa Bertalle, että ”[k]yllähän täti tietää, että elän maailman onnellisimmassa avioliitossa”. (283) Jennyn ja Aaronin suhde toimii vastakohtana. Kun mies ensimmäistä kertaa pyrkii Jennyn luo, tämä ajattelee, että olisihan se pitänyt tietää:

Mitä sa haluat? Kysymys on älyttömän tyhmä sillä mieshän voi haluta vain yhtä asiaa. – En mitään, mies vastaa kuiskaten. [– –] Tuota noin, kun mä ajattelin kun kuulin että sä et saanut unta, että mä tulisin sun luoksesi tähän viereen makaamaan että sun tulisi lämmin ja pystyisit nukahtamaan.
Koskaan ei Jenny ollut moista kuullut. Että mies tulisi hänen viereensä makaamaan. Ei hänen päälleen. (65–66)

Vaikka Aaroni ja Jenny selviävätkin säikähdyksellä Kivilinnaan tehdystä tarkastuksesta – pontikkakanisterissakin sattuu olemaan juuri silloin vettä – päättävät he muuttaa Sörnäisiin. Elanto saadaan tyhjentämällä puulastissa olevia tavaravaunuja. Elämä ei ole helppoa ja välillä nähdään nälkää. Ennen pitkää Jennyn ja Axelin tiet kohtaavat – kumpi selviää voittajana kohtaamisesta?

Winckelmann kuvaa – myös kielen tasolla – kaunistelematta köyhimpien oloja; romantiikka ja viihteellisyys ovat kaukana, joten ennakkoluuloni joutivat romukoppaan. Kirjasammosta löytyvässä aikalaisarviossa Leena Laulajainen toteaa, että ”toisin kuin edellisessä osassa naturalismi pysyy kohtuuden rajoissa”. Winckelmann on siis kirjoittanut rankempiakin tarinoita.

Liisi Huhtala kirjoittaa suomalaista naiskirjallisuutta esittelevässä teoksessa Sain roolin johon en mahdu (1989, 707) Winckelmannin tietoisesta ”feministisestä näkökulmasta”, jossa naisten välisellä solidaarisuudella on iso rooli. Winckelmannin ensimmäiset teokset olivat viihteellisempiä, mutta 1960-luvulla tapahtui käänne, jota kirjailija on kuvannut seuraavasti:

Minä hangoittelin sitä uutta ja edistyksellistä ajattelua vastaan, mitä nuoriso niin puolusti. Kukapa haluaisi nelikymmenvuotiaana herätä mukavasta elämästään ja ryhtyä ajattelemaan? Mutta minä luin kaiken mahdollisen mitä käsiini sain sosiaalihistoriasta, yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta – ennen kaikkea saadakseni vasta-argumentteja väittelyihin. Samalla kuitenkin muutuin yhä enemmän itse. Uudet tietoni alkoivat vähitellen vaikuttaa romaaneihini ja käsitykseeni historiasta. (Sain roolin johon en mahdu, 708, suom. Liisi Huhtala.)

Kivilinna on viisiosaisen Helsinki-sarjan neljäs osa. Muut osat ovat: Din vredes dag (1977, suom. Sinun vihasi päivä 1979), Bortom gryningen (1979, suom. Sarastuksen tuolla puolen 1981), Kejsarstaden (1982, suom. Keisarin kaupunki 1983) ja Stad i uppror (1986, suom. Kaupunki kapinassa 1987). Åke Lindman ohjasi ensimmäisestä osasta kuusiosaisen televisiosarjan, joka sai ensiesityksensä keväällä 1991.

Barbara Winckelmann: Kivilinna (Stenslottet, 1984). Suom. Veijo Kiuru. Gummerus, 1985. 295 s.

Lisätietoa kirjailijasta:

Kirjasampo

Uppslagsverket Finland

Wikipedia

Isoviha 1713–1721 (ooppera)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Isoviha-ooppera sai ensi-iltansa Ilmajoen Musiikkijuhlilla 2025, mutta onneksi esityksiä oli myös tänä kesänä. Esitykset olivat Kyrönjoen rannassa Ooppera-areenalla, jonne mahtuu yli 1300 katsojaa. Olin lauantain 6.6.2026 esityksessä, jossa väliaika lyhennettiin vain 10 minuutin mittaiseksi, koska sateen odotettiin yltyvän. Toisin kävi, sillä sadekuuro iski ensimmäisen näytöksen aikana, ja esityksen päätyttyä kuulin sivusta jonkun sanovan, että sehän osui draamankaaren kannalta oikeaan kohtaan – niin teki! Katos suojasi yleisöä mutta ei näyttelijöitä, mutta se ei näyttänyt esiintyjiä häiritsevän. Sain kimmokkeen lähteä katsomaan esitystä Anneli Kannon Elämänlangalla-teoksesta (ks. arvioni 29.5.2026), jossa Kanto kertoo libreton kirjoittamisesta ja yhteistyöstä muiden tekijöiden kanssa.

Isoviha eli Venäjän miehitys osana suurta Pohjan sotaa on jättänyt jälkeensä koko joukon tarinoita murhista, kidutuksista, raiskauksista ja pakko-otoista. Tunnetuin esitys lienee Kustaa H. J. Vilkunan laaja tutkimus Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005), joka on luettavissa pdf-tiedostona Dorian sivuilla. Vaikka isostavihasta on jo kolmesataa vuotta, on aihe erityisesti Ukrainan sodan vuoksi ajankohtainen. Pohjanmaa (erityisesti Pohjois-Pohjanmaa) joutui kärsimään hävityksestä, sillä Pietari Suuri käski sotilaidensa polttaa ja tuhota maan suojavyöhykkeeksi Ruotsia vastaan.

Isoviha-ooppera. Kuvassa Pirkitta ja kasakat.
Kuvassa Pirkitta (Minja Rantalainen) ja osa kasakoista. Kuva: Heikki Peräaho.

Esitys alkaa pohjalaistalon tyttären Katariinan 15-vuotisjuhlilla. Muutamaa vuotta nuorempi Pirkitta on kateellinen, kun Katariina saa isältään lahjaksi hopeakäädyt. Vieraina ovat naapurista nuoripari Mikko ja Brita sekä kirkkoherra vaimonsa Matildan kanssa ja tietysti iso joukko lapsia ja nuoria. Seuraava näytös vie katsojan Pietariin, jossa Pietari antaa kasakoilleen käskyn tuhota Suomen: ”Polttakaa rannikko mustalle mullalle. Polttakaa talot, polttakaa vilja. Sadan virstan päästä mustalle mullalle se polttakaa, ettei korttakaan nouse.” Eipä aikaakaan, kun kasakat jo riehuvat Pohjanmaalla. Mikko (roolissa oulaistelaislähtöinen baritoni Tomi Punkeri) menettää vaimonsa joukkoraiskauksen seurauksena ja liittyy sisseihin kostaakseen. Pidin siitä, miten libretisti Anneli Kanto on kirjoittanut tarinaan myös vihaa vastustavia ääniä: vaikka kasakat ovat tappaneet puolison, ymmärtää tyttöjen äiti Sofia (mezzosopraano Erica Back), että julminkin mies on ollut jonkun poika. Hän myös vetoaa Mikkoon, jotta tämä ei muuttuisi tappajaksi. Naisrooleista on vielä nostettava esiin mustissaan vaikuttava papinrouva Matilda (Reetta Haavisto), joka päättää hyötyä sodasta. Hän käy kauppaa kasakoiden kanssa ja toimittaa heille lapsia orjiksi. Monelle katsojalle tulivat varmasti mieleen ukrainalaisten lasten kaappaukset Venäjälle, kun orjiksi viedyt lapset ilmestyivät näyttämölle aiempien vaaleasävyisten asujen sijaan punaisissa vaatteissa.

Esityksessä toimi kaikki: lavastus oli näyttävä aina taustalle nousevia, aseista koottuja kotkansiipiä myöten. Julmuudet tuotiin esiin tyyliteltynä väkivaltana ja verisinä vaatteina. Roolitus oli onnistunut: pääosassa teoksessa ovat naiset ja lapset ja heidän rooleihinsa oli löydetty upeita laulajia. Katariinaa esittää suomalais-islantilainen sopraano Wilhelmina Tómasdóttir ja Pirkittaa 16-vuotias Minja Rantalainen, jonka luontevuus ja laulutaito ihastuttivat. Esityksen lopussa yleisö osoitti seisaaltaan suosiota; Rantalainen ja Aili-Omena Ritola, joka esitti mainiota Pientä kuolemaa, saivat raikuvat suosionosoitukset.

Isoviha-oopperan ensimmäisen näytöksen loppukohtaus.
Ensimmäisen näytöksen loppukohtaus. Etualalla Pieni Kuolema (Aili-Omena Ritola) ja taustalla Katariina (Wilhelmina Tómasdóttir). Musta näyttämö ja veritahrat naisten esiliinoissa kertoivat tuhosta ja väkivallasta. Kuva: Jussi Niukkala.

Ooppera ei ole minulle mieluisin taidelaji, mutta isoviha aiheena, Ilmajoen Ooppera-areena esityspaikkana ja historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto libretistinä olivat sellainen yhdistelmä, että olihan tämä nähtävä. Suosittelen libreton ostamista, sillä se auttoi tapahtumien seuraamisessa etenkin kohtauksissa, joissa useamman laulajan äänet yhtyvät ensembleksi (tämän termin löytymisessä auttoi tekoäly!).

Esitys on onneksi saanut näkyvyyttä tänäkin kesänä, vaikka ensi-ilta oli 2025. Helsingin Sanomat julkaisi 6.6. Liisamaija Hautsalo esittelyn, jossa hän kehotti myös pääkaupunkiseutulaisia vierailemaan Ilmajoella. Seinäjoelle on tosiaan helppo mennä junalla ja sieltä on bussikuljetus Ilmajoelle. Toivottavasti esitykset jatkuvat muodossa tai toisessa seuraavinakin vuosina.

Isoviha 1713–1721. Ilmajoen musiikkijuhlat, ensi-ilta 6.6.2025. Ohjaus Tuomas Parkkinen. Sävellys Uljas Pulkkis. Libretto Anneli Kanto.

Kesällä 2025 julkaistuista arvioista nostan tähän Elsa Vähäsen artikkelin Parasta Suomessa Matkailulehdestä. Hän toteaa, että ”[k]aikki modernin klassikon ainekset ovat kasassa” ja antaa esitykselle neljä tähteä. Olen samaa mieltä siitä, että näytösten loppukohtaukset, jossa näyttämöllä oli useita kuoroja, olivat erityisen vaikuttavia.

Miia Gustafsson viittaa Ylen sivuilla (6.6.2025) Ilmajoen musiikkijuhliin kulttuuritekona, sillä Isoviha on jo 15. juhlille tilattu ooppera. Ilmajoen musiikkijuhlat ovat tehneet oopperakentästä rikkaamman, kirjoittaa Gustafsson ohjaaja Tuomas Parkkista lainaten.

Lisävinkki 1: Kaksi Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvaa romaania viime vuosilta valottaa isonvihan aikaisia tapahtumia: Päivi Alasalmen Meren ja veren liitto (2024) ja Jenni Räinän Vaino (2025).

Lisävinkki 2: Seinäjoella oli sen verran aikaa ennen bussikuljetuksen lähtöä, että lähdin etsimään kahvipaikkaa. Onnekas sattuma toi eteen Kahvila-Konditoria Pikku-Paussin – olenkohan koskaan nähnyt vitriiniä, joka olisi ollut yhtä täynnä herkkuja niin makean kuin suolaisen nälkään. Tarjolla on myös lounasta: keittoja, salaatteja ym.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja kansikuva.
Elämänlangalla-teoksen kansi kuvaa hyvin sitä ”sälää”, josta elämä koostuu ja jota Anneli Kanto raikkaasti kommentoi. Kuvassa myös rakas Tinke-kissa, jonka elämästä ja poismenosta Kanto kertoo.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

  • josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
  • seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
  • lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
  • ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
  • aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)

Tuomas Koivurinne: 1918

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Suomen sisällissodasta on kirjoitettu niin paljon, että teokset täyttäisivät pienemmän kirjaston hyllyt kokonaan. Joukkoon mahtuu myös sarjakuvia, vieläpä erinomaisia sellaisia, ja yksi näistä on Tuomas Koivurinteen sarjakuvateos 1918 (2025). Kymmenen eri näkökulmista kerrottua tarinaa kuvaa sotaa venäläisten aseistariisumisesta Pohjanmaalla sodan loppupäiviin. Tarinoissa liikutaan useilla keskeisillä tapahtumapaikoilla Oulusta ja Tampereelta Lahteen ja Viipuriin. Pääosassa eivät kuitenkaan ole sotatapahtumat vaan ihmiset, mikä tekee tarinoista universaaleja ja koskettavia.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 kansikuva.

Ensimmäisen sivun kartta toimii eräänlaisena sisällysluettelona sijoittaen tarinat tapahtumapaikoilleen. Tarinat ”Taakka” ja ”Esirippu” ovat yleisiä eikä niitä ole liitetty mihinkään tiettyyn paikkakuntaan. ”Taakka” kertoo sotasairaalassa makaavasta miehestä, joka kirjoittaa kotiin ja kysyy, voisiko pahasti loukkaantunut ”kaveri” tulla heille asumaan. ”Tuollaisilla vammoilla hän olisi taakaksi perheellemme”, vastaa äiti (80). Viimeisessä tarinassa ”Esirippu” nuori kahden lapsen äiti juttelee miehelleen ja kertoo ikävästään. ”Railot” puolestaan kuvaa, miten vastapuolessa saatettiin taistelujen keskellä nähdä ihminen eikä vihollinen ja toimia sen mukaisesti. Kertomuksessa ”Olisit pysynyt kuolleena” punakaartissa mukana ollut nainen palaa raskaana kotiin, ja isä on heittää tyttärensä saman tien ulos. ”Ei minulta kukaan kysynyt…”, puolustautuu tyttö (104).

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksesta 1918 sivu 53
Eläinten kärsimys tulee esiin monissa tarinoissa. Kuva sivulta 53.

Mustavalkoinen kuvitus on samanaikaisesti yksityiskohtaista ja maalailevaa. Ruutujen koko ja muoto vaihtelevat koko sivun täyttävistä (kirjan korkeus on 29 cm) pienempiin – toisinaan eri aikatasoja tai tilanteita esittävät kuvat on yhdistetty saumattomasti yhdeksi kuvaksi. Punaisten käsivarsinauhat rikkovat vaikuttavasti mustavalkoista yleisilmettä. Koivurinne käyttää taitavasti eri alueiden murteita ja ”Sotaorvon vala” -tarinassa myös ruotsia. Tarinan alku näyttäisi sijoittuvan Inkoon Västankvarniin, jossa toukokuun puhdistuksissa teloitettiin kymmeniä punakaartilaisia – joukossa myös kolme naista. Teloituksista on kaksi kuuluisaa valokuvaa, jossa tummapukuisten miesten keskellä erottuu täysin valkoisiin pukeutunut nainen. Nämä valokuvat on piirretty osaksi tarinaa. Tampereelle sijoittuvan ”Kiirastorstai”-tarinan kuva, jossa mies kävelee hevosen vierellä ja takana reessä makaa ruumiita, toi etsimättä mieleen Antti Tuurin romaanin Kylmien kyytimies (2007) – yksi parhaista koskaan kirjoitetuista (sisällis)sotaromaaneista.

Tuomas Koivurinteen sarjakuvateoksen 1918 sivu 110.
Koivuranta käyttää taitavasti eri murteita; tarinassa ”Sotaorvon vala” myös ruotsia. Viittauksia on kirjallisuuden ohella laulurunouteen ja valokuviin. Ylin kuva esittää Inkoon Västankvarnissa tapahtunutta teloitusta, josta on jäänyt kertomaan kaksi valokuvaa. Valkopukuinen nainen erottuu selvästi teloitettavaksi kuljetettavien joukosta. Kuva sivulta 110.

Tekijä hyödyntää laajasti sisällissotaan liittyviä tarinoita ja aineistoa, mikä tekee teoksesta intertekstuaalisesti rikkaan – ja tämä puolestaan antaa lukijalle ilon bongailla viittauksia ja oppia uutta. ”Sotaorvon vala” -tarinassa lauletaan samannimistä laulua (tunnetaan myös nimellä Punaorvon vala) ja vanhaa virttä 381. Molemmat laulut olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka voisi olettaa niiden tulleen vastaan niin romaaneissa kuin tietokirjoissa. ”Valittaa täytyy totta ja surra suuresti” -alkavaa virttä ei löydy enää virsikirjasta, mutta se oli työväenliikkeen suosiossa ja sitä laulettiin vankileireillä. Kapinaorkesteri (mm. Mariska, Remu Aaltonen ja Sami Yaffa) teki virrestä oman versionsa (julkaistu 31.3.2017).

Teoksen lopussa on viisitoista sivua yleistä tietoa sodasta ja sen osapuolista. Koivurinne kertoo myös omasta suvustaan, josta sarjakuvaa tehdessä löytyi uutta tietoa. Tärkeimmät lähteet on niin ikään lueteltu. Koivurinne on käsitellyt sotaa myös aiemmin: yhdessä Vesa Vitikaisen kanssa syntyi Hokki. Jatkosodan viimeinen kaukopartio (2015), joka kertoo vihollisen puolelle jääneiden miesten vaarallisesta matkasta takaisin omien joukkoon. Sieltä jostakin (2019) sijoittuu vuoteen 1944 ja kuvaa sodan jälkivaikutuksia.

Ytimekkäästi nimetty 1918 on ansiokas esitys sisällissodasta ja myös kirjana näyttävä ja laadukas, joten teoksen soisi löytyvän kirjastojen ohella koulukirjastoista.

Tuomas Koivurinne: 1918. Sotakirjasto, 2025. 147 s.

Hyllyy-blogin arvio

Arvio Man made lifestyle -blogissa

Kuuntele Kapinaorkesterin ”Kapinavirsi” Youtubessa

Lue myös Ylen artikkeli ”Virsihistorian asiantuntija: Virsikirja kaipaa entistä räväkkyyttään”, kirj. Ari Mölsä (2.8.2015) Artikkelissa virrestä 381 kertoo Pekka Kivekäs.

Posy Simmonds: Gemma Bovery

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sarjakuvaromaaneja ei voi niputtaa yhteen sen enempää kuin tavallisia romaaneja: aiheet, tyyli, pituus, piirrosjälki, tekstin määrä ja kuvien koko vaihtelevat. Yksi viime vuosien vaikuttavimmista lukuelämyksistä – tosin ei romaani – on ollut Marjane Satrapin toimittama Nainen, elämä, vapaus (2024), jonka taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Informatiivinen teos Iranin historiasta ja nykypäivästä on juuri nyt ajankohtainen käynnissä olevan sodan vuoksi (arvioni 6.4.2024).

Useita palkintoja urallaan saaneen Posy Simmondsin Gemma Bovery on ilmestynyt alkuaan The Guardianin sivuilla 1997–1999, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva (2014). Vuonna 2024 Simmonds sai ensimmäisenä brittiläisenä taiteilijana pääpalkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla elämäntyöstään. Teoksen taustalla on tietysti Gustave Flaubertin vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary, joka kertoo elämäänsä maalaislääkärin vaimona kyllästyneen Emma Bovaryn kiihkeästä halusta löytää romantiikkaa ja jännitystä. Teos oli erinomainen lukupiirikirja! Ja milläpä muulla Emma rakkauden nälkäänsä ruokki kuin rakkausromaaneilla. Simmondsin Gemma on moderni, päivitetty versio Flaubertin hahmosta.

Posy Simmondsin sarjakuvaromaanin Gemma Bovery kansikuva.

”Gemma Bovery on maannut haudan mullissa kolme viikkoa.” Näin aloittaa kertomuksensa Raymond Joubert, joka pyörittää leipomoa Normandian Baillevillessä, josta Gemma ja Charlie ostavat ajan patinoiman talon – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että katto vuotaa ja viemärit ovat tukossa niin, että alakerta löyhkää. Kesäkuussa kaikki on ihanaa, mutta jo lokakuussa ”tappavan tylsää”. Alkuun naapuriin muuttavan pariskunnan nimet huvittavat Joubertia – onhan hän kirjallisesti sivistynyt – mutta teoksen lopulla yhtäläisyydet Flaubertin teokseen menevät niin pitkälle, että hän alkaa pelätä molempien puolesta.

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 78
Pelkkänä hauskanpitona Gemman taholta alkanut suhde Hervéen muuttuu, kun tämä tulee lausuneeksi sanan Rakkaus: ”Je táime! Je táime! Je táime!”

Gemman menneisyys kuvataan pitkässä takaumassa, johon Joubert saa aineksia Gemman kuoleman jälkeen varastamistaan päiväkirjoista. Gemma ja Charlie tapaavat juhlissa, joissa Gemma kulkee synkkänä saatuaan miesystävänsä Patrickin kiinni pettämisestä. Charlie on eronnut vaimostaan, ja lapset asuvat vuoroin molempien luona. Charlien nuhjuinen olemus ja siteet aiempaan perheeseen saavat Gemman pian haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Talo Ranskassa suo kuitenkin vain hetken huojennuksen, kuin myös suhde ”aidosti rappeutuvaa ylenpalttisuutta” henkivässä kartanossa asuvan nuoren Hervén kanssa. Entä miten käy, kun Patrick palaa kuvioihin?

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 99
Flaubertin Rouva Bovary ei toimi vain pohjatekstinä, vaan sillä on iso rooli myös tapahtumissa.

Tekstiä on todella paljon, ja joissakin arvioissa pohdittiin, onko kyse sarjakuvaromaanista vai kuvitetusta proosateoksesta. Joubertin kertomus saa runsaasti tilaa. Joubertin subjektiiviseen tulkintaan tuovat raikkaan tuulahduksen Gemman päiväkirjaotteet. Otteet ovat kursiivilla, minkä lisäksi dialogi kuvissa on vielä eri fontilla. Kuvien asettelu ja koko vaihtelevat pienen pienistä puoli sivua kattaviin, rajatuista täysin reunattomiin. Yhtäältä sivut tuntuivat liian täyteen ahdetuilta, ja kaipasin väljempää esitystapaa. Toisaalta huomasin, että kun aloin suhtautua teokseen kuin romaaniin ainakin, pääsin eri tavalla kiinni tarinaan. Simmonds koukuttaa lukijan niin piirrostekniikallaan – hahmojen ilmeikkäät kasvot kiinnittivät erityisesti huomiota – kuin tekstin sisään rakennetulla ironialla. Jopa Joubertin kertomuksen ranskankieliset lauseet, joista vain osa on suomennettu kunkin ruudun alalaitaan, ovat osa lukijan viettelyä.

Teosta kuvataan kansiliepeeseen nostetuissa arvioissa ratkiriemukkaaksi ja hirvittävän hauskaksi. Teos on kyllä satiirinen, ja vaikka hahmoista jokainen nähdään ironisessa valossa, osoittaa Simmonds myös ymmärrystä ihmisten heikkouksille. Etenkin Gemma on monisärmäinen hahmo, jonka hapuilua seuraa myötätunnolla. Aivan viimeisellä rivillä lukijaa odottaa vielä yksi hauska tvisti.

Posy Simmonds: Gemma Bovery. Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2026. 116 s. Sivuilla voi lukea näytteen teoksesta.

Hyllyy-blogin arvio

Mikko Lambergin tarkka ja kriittinen arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla

Sortir a Paris -blogissa myös elokuvasta.

Ahvenaario-blogin arvio, kirj. Paavo Ihalainen

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Naisetsivä ja sotienvälinen Englanti – vastustamaton yhdistelmä historiallisten dekkarien ystävälle! Jacqueline Winspearin ensimmäinen Maisie Dobbs -romaani ilmestyi jo 2003, ja kirjoja on kertynyt yhteensä kahdeksantoista. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (2025), Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (2025) ja Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (2026). Ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1929 ja viimeinen englanniksi ilmestynyt The comfort of ghosts (2024) sijoittuu vuoteen 1945 eli Maisie ratkoo rikoksia myös toisen maailmansodan vuosina.

Jacqueline Winspearin Maisie Dobbs -sarjan kolmen ensimmäisen osan kansikuvat.
Maisie Dobbs -sarjan tyylikkäät kannet on suunnitellut Andrew Davidson.

Ensimmäisessä osassa Maisie on juuri perustanut oman etsivätoimiston, jossa hän tarjoaa ”liike- ja yksityisasioiden tutkintaa”. Talonmies Billy Beale muistaa Maisien joukkosidontapaikalta Ranskasta. Sodan päättymisestä on kulunut jo yksitoista vuotta, mutta Maisie tuntee yhä kylmyyden ja kosteuden, joita ei lämpiminkään päivä pysty täysin karkottamaan. Teoksessa on pitkä, yli viisikymmentäsivuinen takauma, jossa kerrotaan Maisien lapsuudesta, pestautumisesta seitsemäntoistavuotiaana apusisareksi ja sota-ajasta Ranskassa. Vihanneskauppias Frankie Dobbs haluaa vaimonsa kuoltua kolmetoistavuotiaalle tyttärelleen paremman tulevaisuuden ja hankkii hänelle palvelustytön paikan Comptonien kartanosta. Kerran lady Rowan yllättää Maisien aamuyöllä kirjastosta lukemasta, mikä avaa uuden tulevaisuuden: Maisielle annetaan töidensä ohella mahdollisuus opiskella perheen ystävän, nerokkaan Maurice Blanchen johdolla. Myöhemmin Maisie pääsee opiskelemaan Cambridgeen Girton Collegeen, jossa hän saa naapurikseen räiskähtelevän Priscilla Evernden. Teokset kannattaa lukea järjestyksessä tai ainakin aloittaa ensimmäisestä osasta, sillä siinä kerrotaan, miten Maisiesta tulee niin psykologiaa kuin vaistojaan taitavasti hyödyntävä etsivä. Lisäksi monet henkilöistä esiintyvät seuraavissa osissa, esimerkiksi Välttämättömät valheet -romaanin tapahtumat kiertyvät Priscillan ja Mauricen ympärille.

Kaikissa kolmessa romaanissa juoni liittyy jotenkin sotaan: ensimmäisessä osassa tutkimus vie Maisien tutustumaan maatilaan, jossa kasvovammoja saaneet sotilaat saavat toipua muiden katseilta suojassa. Toisessa osassa Maisie selvittää nuorten naisten kuolemia: miksi neljä ystävystä lakkasi sodan jälkeen pitämästä yhteyttä ja kuka heille kantaa kaunaa? Kolmannessa osassa Maisie joutuu palaamaan Ranskaan: hänen on löydettävä todisteet erään lentäjän kuolemasta ja selvitettävä, missä Priscillan veli Peter menehtyi. Maisie joutuu myös itse vaaraan, ja vasta teoksen lopulla paljastuu, kuka monien murhayritysten takana on. Teokseen on ahdettu aivan liian paljon asiaa; pelkästään nuoren hyväksikäytetyn Avrilin tapauksesta olisi riittänyt aiheeksi. Lukeminen alkoikin takkuilla puolen välin jälkeen, etenkin kun juoni – vanha linna, salainen huone, salakielellä kirjoitettu päiväkirja, tammen juurelle haudattu rasia – alkoi muistuttaa nuorten seikkailuromaania. Onneksi kolmas, Englantiin sijoittuva osuus oli jälleen vetävämpi.

Luin kaikki kolme osaa peräjälkeen reilussa viikossa, mikä myös voi olla syy jonkinmoiseen kyllääntymiseen. Toisaalta viihdyin Maisie Dobbsin seurassa, ja nämä teokset olivat juuri sitä, mitä tarvitsin pitkän ja intensiivisen kirjoitusrupeaman jälkeen – kirjoitustyön vuoksi olen laiminlyönyt bloginikin. Toinen lievästi häiritsevä tekijä oli kieli. Billie, josta tulee Maisien apulainen, puhuu slangia ja käyttää sellaisia sanoja kuin kaiffari kloddi, natikat. En tiedä mitä sanoja alkuteoksissa on käytetty, joten ei niistä sen enempää. Maisie puhuu enimmäkseen yleiskieltä, joten sellaiset sanat kuin jukra ja hotsittaa (muodossa hotsittaisikohan) pistävät silmään. Joidenkin henkilöiden puhetavalle on selitys. Ensimmäisessä osassa Maisien huonetoveri Enid yrittää opetella puhumaan paremman väen tavoin:

Enid keskittyi ankarasti puhetapaansa, sillä hän uskoi vakaasti etenevänsä elämässä vain, jos oppisi huolittelemaan puhettaan ja käyttämään mun ja sun sijaan sanoja minä ja sinä. Totta puhuen Enidin kiihkeä into päästä parempiin asemiin johti väliin puheeseen, jossa oli iloisesti katu- ja kirjakieltä sekaisin.
”Onko tämä sun eka palveluspaikka vai olitko sinä tätä ennen jossain muualla?” Enid kysyi. (100)

En muista, kerrottiinko kartanon keittäjän, rouva Crawfordin, puhetyylistä mitään, mutta hieman särähti korviin kirjakieliset omistusmuodot esimerkiksi lauseissa ”Oletko kuullut sinun isästä viime aikoina?” ja ”Hänen mielestä minun aika sinun kanssa riittää jo varmaan.” (246) Ehkä hän puhuu jotenkin oudosti myös alkuteoksessa.

Näissä romaaneissa viehätti nimenomaan ajankuva, se miten sodan jäljet näkyvät yhä vuosien kuluttua. Koska tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun, rikoksia ratkotaan perinteisesti jalka- ja aivotyöllä – rauhallinen tahti ilman älylaitteita, somettamista ja aseiden pauketta miellytti ainakin minua.

Jos historiallinen rikoskirjallisuus kiinnostaa, niin lisävinkkejä löytyy artikkelistani ”Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa” (pdf, 2019), jossa esittelen muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan, Timo Sandbergin ja Mikko Porvalin teossarjoja.

Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (Maisie Dobbs, 2003). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 345 s.
Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (Birds of a Feather, 2004). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 379 s.
Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (Pardonable Lies. 2005). Suom. Maria Lyytinen. Tammi 2025. 394 s.

Tammi-kustannuksen sivuilla on lukunäyte jokaisesta romaanista.

Jacqueline Winspearin sivuilla on luettelo kaikista Maisie Dobbs -sarjan teoksista.

Sarjan aloitusosasta myös blogeissa Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.

Löytöjä keväältä 2026

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja on mukava selailla ja samalla laittaa osa suosikeista varaukseen verkkokirjastossa. Jos jotain ei halua heti varata, niin suosikkilistoilla teostiedot säilyvät kätevästi. Finna-kirjastoissa Suosikkeihin voi tehdä omia listoja, nimetä ne mielensä mukaan ja tarvittaessa lisätä myös muistiinpanoja.

Tässä muutamia poimintoja kevään katalogeista:

Mikkel Fønsskovin romaanin Kirkas yö kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Teos sijoittuu toisen maailmansodan ajan Tanskaan. Nuori musiikinopettaja saa paikan pienen kylän opettajankoulutuslaitoksesta, mutta miten hänen ja opiskelemaan tulleiden nuorten käy, kun natsit marssivat Tanskaan. Ilmestyy Karistolta maaliskuussa.

Virpi Vainion historiallinen romaani Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa. Aikakausi ja tapahtumapaikka kuulostavat houkuttelevilta: Petsamo vuonna 1937. WSOY:n sivuilla voi lukea lukunäytteen teoksesta.

Kolme kansikuvaa kevään 2026 kirjakatalogeista.

Johanna Holmströmin Vargens unge (2024, suom. Suden lapset) oli kiehtova luku- ja kuuntelukokemus. Kainuun seudulle sijoittuu myös uusi, huhtikuussa Förlagetilta ilmestyvä jännäri Björndråparen. Suomeksi teos ilmestyy Otavalta kesäkuussa nimellä Karhunkaatajat.

Huhtikuussa ilmestyy myös Malin Klingenbergin Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian kolmas osa Vågornas barn – suomennos ilmestynee S&S:ltä loppukeväästä. Teossarjan ensimmäinen osa voitti Runeberg Junior -palkinnon. Kirjat sopivat kaikenikäisille, ja mikä hienointa, nämä ovat luettavissa ja kuunneltavissa Ekirjastosta.

Posy Simmondsin palkittu Gemma Bovery -sarjakuva ilmestyy maaliskuussa. Kustantajan sivuilla teosta kuvataan dekkarisävyiseksi tragikomediaksi. Ja nimeke tuo tietysti mieleen Flaubertin Rouva Bovaryn.

Lopuksi vielä ”kesäinen” vinkki: Virpi Hämeen-Anttilan Kuoleman kuriiri on jo kolmastoista Karl-Axel Björkin tutkimuksista kertova dekkari. Teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, ja ajankuva hurmaakin näissä teoksissa vähintään yhtä paljon kuin juoni. Julkaisupäivä on 28. toukokuuta, joten tällä on jälleen ihana aloittaa kesä.

« Vanhemmat artikkelit