Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Suom. Outi Menna. Tammi 2021. 294 s.

Hurja, raastava ja mieleenpainuva. Karin Smirnoffin esikoisteos on kaikkea tätä. Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror, 2018) aloittaa päähenkilönsä mukaan nimetyn Jana Kippo -trilogian. Teos oli ilmestymisvuotenaan August-palkintoehdokas, ja nyt kriitikoiden ja lukijoiden ylistämistä romaaneista on tekeillä tv-sarja. Uumajassa syntynyt Smirnoff asuu nykyään Piitimessä, joka mainitaan teoksessakin. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Smalångerin kylään, jonka esikuva Hertsånger sijaitsee suunnilleen Uumajan ja Piitimen puolivälissä.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo, kansikuva

”Olen päivä päivältä kiitollisempi niistä vähistä asioista joita en muista”

Jana Kippo palaa kotikyläänsä alkoholisoituneen kaksosveljensä luo ja päättää jäädä huolehtimaan asioista. Hän ottaa pestin kodinhoitajana, ja tutustuu muihin hoitajiin ja vanhuksiin, joiden luona käy ja joista monet muistavat hänet ja hänen perheensä. Janan ja Brorin lapsuus on ollut ankea. Taatoksi kutsuttu isä joi joka viikonloppu ja purki kiukkunsa niin vaimoonsa kuin lapsiinsa. Kirjailija kuvaa seudun ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki tietävät toistensa asiat, mikä voi olla lohduttavaa, mutta toisaalta kyläyhteisö sulkee silmänsä väärinkäytöksiltä eikä puutu tapahtumiin vaikka aihetta olisi. Jana tuntee itsensä ulkopuoliseksi huolimatta yrityksistään sulautua joukkoon. Heti saavuttuaan Jana tutustuu Johniin, jolla on huulihalkio ja jonka toinen puoli kasvoja on palanut. Sekä John että Jana ilmaisevat itseään taiteen kautta, ja tarinaa viedään myös heidän töidensä avulla eteenpäin. Johnin valokuvantarkat maalaukset paljastavat Janan jo unohtamia asioita. Jana ei kuitenkaan halua muistaa kaikkea, hän tyytyy ”mielihyvin puolitotuuksiin”. Tukholmassa taidetta opiskellut Jana muovailee savihahmoja, ”juoppoarmeijan”, joka kuvaa hänen elämässään olleita väkivaltaisia, alkoholisoituneita miehiä.

Kuvaus kylän ihmissuhteista on raadollinen. Janan äiti ja isänäiti ovat eri tavoin uskovaisia. Äiti rukoilee ja kirjoo raamatunlauseita liinoihin eikä koskaan sano miehelleen vastaan tai asetu puolustamaan lapsiaan. Isoäiti Signe, jonka luona Johnkin lapsena asui vähän aikaa, on ”oikeauskoinen”, hänelle ”syntien hakkaaminen ulos lapsista oli kai ainoa kasvatustapa – –” (216). Väkivalta näyttää jatkuvan sukupolvesta toiseen, mutta ehkä Johnilla ja Brorilla on kuitenkin toivoa ja mahdollisuus katkaista kierre. Yksi arvoituksellinen hahmo on Maria, Johnin entinen vaimo, jonka kuolema on yhä selvittämättä. Hänen kerrotaan maanneen lähes jokaisen kylässä asuvan miehen kanssa, ja hänen valtansa muihin näyttää jatkuvan kuoleman jälkeenkin.

”Kertomus kertomusta vastaan ja minä erotuomarina välissä”

Janan ja Brorin lapsuutta kuvataan takaumissa. Raa’at ja vastenmieliset tapahtumat seuraavat toisiaan ja olisivat raskasta luettavaa, jollei kertomuksia olisi lomitettu tarinan nykyhetken kanssa. Kirjailijan omintakeinen ja lakoninen tyyli tuo sekin ilmavuutta kerrontaan: välimerkeistä käytössä on vain piste, luetteloissakaan ei käytetä pilkkua, henkilöiden nimet on kirjoitettu yhteen pienin kirjaimin (göstagrönlund, allanberg), eikä isoa alkukirjainta ole käytetty muissakaan erisnimissä.

Sanat tulivat pakottamatta. Ne ryöppysivät muististani kuin vetinen ripuli. Kerroin navetasta ja taatosta ja hepasta ja koiranpennusta ja veljestä ja äitimuorista ja jeesuksesta ja viinasta ja naapureista ja pikkuhiljaa osasista alkoi hahmottua palapeli, jota saatoin kutsua elämäkseni.
Me pidimme taukoja. Poliisi poistui autosta ulos itkemään. (141)

Kirjoitustyylistä huolimatta teos on yllättävän helppolukuinen – sisältö sen sijaan ei ole yhtä helposti sulatettavissa. Monikerroksinen tarina kiertyy vähitellen auki, kun yhä uusia paljastuksia ja yksityiskohtia ilmaantuu – vielä loppusivuilla lukijaa odottaa uusi juonenkäänne. Aina kaikkien kertomukset eivät käy yksiin, ja Jana tuntee olevansa kuin erotuomari kertomusten välissä. Tapahtumat ja ihmiskohtalot jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Smirnoff on aiemmin työskennellyt toimittajana ja valokuvaajana, ja mielestäni tämä näkyy tekstissä, erityisesti tavassa, jolla tapahtumat etenevät ja siinä, miten osa kohtauksista piirtyy kuvina lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä, että trilogian muutkin osat ovat jo ilmestyneet ruotsiksi – ks. esim. Adlibris. Toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Jatko-osat onkin tarkoitus kuunnella äänikirjoina. Saa nähdä miten ymmärrettävää on ruotsi, jota on ryyditetty paikallisella murteella. Äänikirjat lukee näyttelijä-ohjaaja Lo Kauppi. Smirnoff kertoo Svenska Ylen artikkelissa olleensa toisen ja kolmannen osan kohdalla tarkempi siitä, että murresanat lausutaan oikein.

Tiedot Smirnoffista on haettu Svenska Ylen kirjailijaa käsittelevästä artikkelista: Författaren Karin Smirnoff: “Jag har utvecklat ett eget språk i mina romaner som jag kallar för kippospråket”

HBL:n uutinen sarjan filmatisoinnista: Smirnoffs romantrilogi blir tv-serie

Kirjailijan haastattelu Vi Läser -lehden verkkosivuilla

Teosta on arvioitu myös seuraavissa blogeissa: LM-Mummin kirjastossa ja Kirjojen keskellä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Rikoksia kaksikielisessä Kanadassa

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Suom. Raimo Salminen. Bazar, 2019. 367 s.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkareita on aiemmin ilmestynyt Sapo-sarjassa, mutta nyt Bazar on aloittanut Three Pines -sarjan julkaisemisen alusta. Kuolema kiitospäivänä (2019; ilm. 2008 nimellä Naivistin kuolema) ja Kylmän kosketus (2019; 2009) saavat huhtikuussa jatkoa, kun sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Three Pines on tunnelmallinen pikkukylä lähellä Quepecia, joka on Kanadan itäosassa sijaitsevan samannimisen ranskankielisen provinssin pääkaupunki – kaksikielinen kulttuuri onkin osa Pennyn romaanien viehätystä. Kaikkien rakastama vanha rouva Jane Neal ammutaan jousipyssyllä vähän ennen kiitospäivää. Tietysti kaupungissa toimii jousiammuntakerho, joten murhaajaehdokkaista ei ole puutetta. Tapausta saapuu tutkimaan puolivälissä kuuttakymmentä oleva, harmaatukkainen ja -viiksinen ylikomisario Gamache, joka lienee Maigret´n ystäville mieluinen tuttavuus:

Kun Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache polvistui maahan, hänen nivelensä paukkuivat kuin metsästyskivääri ja hänen isot, ilmeikkäät kätensä viivähtivät naisen pörröistä villatakkia tahranneen pikkuruisen verikehän yllä kuin hän olisi ollut noita, joka pystyy taikomaan haavan pois ja palauttamaan uhrin henkiin. Sellaiseen hän ei pystynyt. Sitä lahjaa Armand Gamachella ei ollut. Mutta onnekseen hänellä oli muita lahjoja. (s. 7)

Miksi Jane Neal surmattiin? Löytyykö vastaus hänen maalaamastaan naivistisesta taulusta? Kaikki ovat tienneet Janen taideharrastuksesta, mutta hän ei ole aiemmin suostunut esittelemään taulujaan yhdellekään kyläläisistä. Vähän ennen kuolemaansa Jane oli kuitenkin tuonut Päätösparaati-nimisen taulun paikallisen taideyhdistyksen arvioitavaksi. Taulu saa katsojat haukkomaan henkeään, mutta vain koska se on niin huono, kuin neandertalilaisen tai nelivuotiaan lapsen työ. Vai onko murhan takana sittenkin Janen ahne sisarentytär, joka toimii kiinteistövälittäjänä? Murhatutkinnan ohessa Gamache yrittää opettaa tapoja kovakalloiselle nuorelle konstaapelille, joka ei halua ottaa neuvoja vastaan.

Miljöö, värikäs henkilögalleria ja sympaattinen päähenkilö pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Louise Penny on saanut lukuisia palkintoja dekkareistaan, ja sarjan viidestoista osa A better man julkaistiin viime vuonna, joten lukunautinto on taattu pitkäksi aikaa.

Julkaistu Vieskan Viikossa 5.2.2020

Louise Pennyn -sivut, joissa tietoa kirjailijasta ja Three Pines -sarjasta
Pennyn romaaneista Dekkarinetissä

Kirja vieköön -blogissa kerrotaan teoksen mainiosta henkilögalleriasta.
Kirsin kirjanurkka -blogissa on arvioitu sekä Kuolema kiitospäivänä että Kylmän kosketus
Leena Lumi nostaa esiin hykerryttävän dialogin ja viittaukset W. H. Audeniin

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2013. 428 s.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus”Maalaistollo, vuoristolainen, pilvien lapioija, tietämätön moukka”, luonnehtii yksi Fred Vargasin uusimman romaanin henkilö komisario Adamsbergia. Mutta tätä kiinnijäänyttä murhaajaa ei kannata uskoa, sillä kyseessä on rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario. Normandialainen tapaus on Adamsberg-sarjan kuudes romaani ja kahdeksas suomennettu teos moninkertaisesti palkitulta Vargasilta. Romaanissa ratkotaan kahta tapausta yhtä aikaa. Yritysmaailman mahtimies poltetaan autoonsa, mutta komisariosta jäljet osoittavat liian ilmeisesti nuoreen Momoon ja niinpä hän järjestää tämän paon ja piilottaa omaan asuntoonsa, jotta saa aikaa löytää oikean syyllisen. Pääosa tarinasta sijoittuu pieneen normandialaiseen kylään, jossa on vuosisatoja kerrottu tarinaa Raivoisasta armeijasta, aaveratsastajista, jotka sieppaavat pahantekijät mukaansa. Nuori nainen on nähnyt neljä henkilöä aaveiden mukana, ja kun heistä ensimmäinen, julmana salametsästäjänä tunnettu Herbier kuolee, kiinnostuu Adamsberg tapauksesta. Näiden kahden rikoksen selvittämisen lomassa komisario alaisineen yrittää hoitaa julmasti kohdellun pulun takaisin elävien kirjoihin.

Ruumiita ehtii tulla vielä useita, ennen kuin komisario saa paljastettua murhien taustalla olevan motiivin. Vargasin dekkareissa tärkeintä ei ole syyllisen selvittäminen, vaikka juonenkäänteitä riittää ja kirjailija pitää lukijan taitavasti tarinan lumoissa. Persoonallinen, jopa omalaatuinen henkilögalleria, mitä kummallisimpia aiheita käsittelevät keskustelut ja Adamsbergin mietiskelevän hidas, epäoleellisuuksiin näennäisesti takertuva tyyli ovat jälleen teoksen vahvuuksia. Myös kotirintamalla tapahtuu, sillä Adamsberg tutustuu elämäänsä ilmestyneeseen aikuiseen poikaansa Zerkiin, jolla on oma tehtävänsä juttujen ratkaisemisessa. Vargasin teoksia ei ole käännetty aikajärjestyksessä ja ainakin yksi Adamsberg-romaani on suomentamatta. Toivottavasti Jean-Hugues Angladen tähdittämä tv-sarjakin tulee Suomeen komisarion ihailijoiden iloksi.

(Arvio julkaistu myös Vieskalaisessa)