Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe