Avainsana-arkisto: sotahistoria

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Tuija Saarinen-Härkösen teoksessa Rintamakarkurit yhdistyy yleinen ja yksityinen, mistä kertoo jo alaotsikko Eino Hietarinne, yksi monista. Tekijä kuvaa äidinisänsä elämänvaiheita mutta laajentaa näkökulmaa kertomalla 1900-luvun alussa eläneiden pienituloisten, punaisten puolella sisällissodassa olleiden olosuhteista. Henkilökohtainen kytkös tutkimusaiheeseen tekee usein tietokirjasta helpommin lähestyttävän. Niinpä kirjailijan lapsena tekemä huomio siitä, kuinka toisessa mummolassa sota-aikaa puitiin tarinoissa mutta toisessa aiheesta vaiettiin, vie lukijan mukaan selvittämään Einon arvoitusta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista -teoksen kansikuva.

Orimattilasta kotoisin oleva Eino Hietarinne osoittautuu otolliseksi kohdehenkilöksi, sillä hänestä löytyy runsaasti materiaalia Kansallisarkiston eri kokoelmista. Hän oli muun muassa saanut useampia sakkorangaistuksia juopumuksesta, vankilatuomion varkaudesta ja kuritushuonetta karkaamisesta. Taustaltaan hän on kuten moni muu sotakarkuruuteen syyllistynyt: ”työväestöön kuuluva rivimies” ja kotoisin alueelta, joka 1918 oli punaisten hallussa. Eino oli kolmetoistavuotias sisällissodan aikoihin, mutta hänen kaksi vanhempaa veljeään osallistui taisteluihin punaisten riveissä. Poistuessaan joukko-osastostaan elokuun 1941 kiivaiden taistelujen jälkeen Eino oli kolmekymmentäkuusivuotias, naimisissa ja kolmen lapsen isä; tässä hän siis poikkesi tyypillisistä sotakarkureista, jotka olivat pääsääntöisesti nuorempaa ikäluokkaa.

Karkuruudelle oli tietysti monia syitä, vaikka asiakirjat niistä usein vaikenevat: palvelus oli psyykkisesti raskasta, olosuhteet olivat vaikeat eikä huoltokaan aina toiminut. Jatkosodan odotettiin olevan ohi syksyyn mennessä, ja kun niin ei käynyt, saivat miehet palella taistelujen pitkittyessä kesävarusteissa. Jatkosota poikkesi jo luonteeltaan talvisodasta, sillä nyt ei ollut kyse enää puolustussodasta, ja etenkin vanhan rajan ylittäminen tuntui monista väärältä.

Rangaistus karkuruudesta saattoi olla jopa kuolemantuomio – teloitettujen määrästä käytiin kiivasta keskustelua syksyllä 2007 Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? -teoksen julkaisun myötä. Seuraavana vuonna ilmestyi artikkelikokoelma Teloitettu totuus: kesä 1944, jossa joukko tutkijoita esitti oman kantansa väitteisiin. Eino ei kuitenkaan saanut kuolemanrangaistusta vaan hänet tuomittiin joulukuussa 1941 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Hän päätyi suorittamaan rangaistustaan Sukevalle, jossa säilytettiin myös mielipiteidensä vuoksi vangittuja. Tuomiotaan kärsivistä oli sotilasvankeja enimmillään 30–40 prosenttia. Kustannuksia helpottamaan perustettiin jo vuonna 1941 rykmentti JR 101, johon vanki halutessaan saattoi liittyä. Osa liittyi vain saadakseen mahdollisuuden paeta tai siirtyä rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Eino ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja päätyi palvelemaan konekiväärikomppaniassa. Näin myös hänen perheensä tilanne helpottui, sillä sotapalvelus oikeutti puolison saamaan sotakuukausipalkkaa.

Einon ongelmat kuitenkin jatkuvat, koska hän ei malta palata lomalta ajoissa vaan sortuu juopottelemaan. Otteet kuulustelupöytäkirjoista antavat surkuhupaisan mutta samalla hyvin inhimillisen kuvan tapahtumista. Einon käytös ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä karkuruustapauksista lähes puolet johtui siitä, että lomaltapaluu myöhästyi juopumuksen vuoksi. Noin vuotta myöhemmin elokuussa 1943 Eino kaatui saatuaan kranaatinsirpaleen tai luodin rintaansa. Eino Hietarinne oli todella ”yksi monista”, sillä karkuruuteen syyllistyneitä oli yli 30000.

Teos perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja arkistotutkimuksiin. Viitteitä on yli viisisataa, joten lukija voi niin halutessaan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Johtuneeko laajasta aineistosta, mutta valitettavasti lähdeluettelo on puutteellinen, sillä törmäsin useamman kerran siihen, että viitteessä mainittua teosta ei löytynyt lähteistä. Tekstin joukkoon poimitut kuvakaappaukset lehdistä kertovat muun muassa karkureiden tekemistä varkauksista, pidätetyksi tulemisesta ja pirtutakavarikoista elävöittäen näin aikakauden kuvaa.

*****

Tartuin kirjaan osin henkilökohtaisista syistä, sillä isäni oli yksi noista yli kolmestakymmenestätuhannesta. Asia selvisi minulle noin viisi vuotta sitten, kun tilasin hänen kantakorttinsa Kansallisarkistosta. Isäni karkasi 25.6.1944 Noskuan taistelusta, jota käytiin Kannaksella Tali-Ihantala-linjan oikealla puolella. Taisteluista on jonkin verran Bair Irinchevin teoksessa Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (2016). Kolme päivää myöhemmin isäni ja muut karanneet palautettiin yksikköönsä. Mitään merkintää rangaistuksesta ei ollut; ilmeisesti asia käsiteltiin vain joukkueen sisällä. Isä ei juuri sodasta puhunut, mutta veljeni kertoi kuulleensa karkaamisesta. Isäni kuoli ollessani nuori aikuinen. Hän oli yksi niistä, jotka näkivät painajaisia lopunikäänsä. Ehkä karkaaminen selittää muutaman lapsena ja nuorena kuulemani kommentin, jotka ovat jääneet mieleen. Valitettavasti enää ei ole ketään, jolta kysyä asiasta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva, 2022. 232 s.

Teoksesta muualla:

Verkkouutiset (kirj. Jarkko Kemppi); Kymen Sanomat (kirj. Ilkka Kuosmanen)

Bair Irinchevin teoksesta ja Noskuan taisteluista Ilta-Sanomissa 30.10.2016 (kirj. Tuomas Manninen)

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiantutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen historiassa on kaksi aihetta, joiden käsittelyssä poliittiset asenteet näkyvät selvästi: sisällissota ja yhteistyö Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Jälkimmäiseen liittyvät Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneet noin 1400 vapaaehtoista, joista on kirjoitettu niin romaaneja, elämäkertoja kuin tietokirjoja. Tutkijoiden suurin mielenkiinto on kohdistunut siihen, tiesivätkö miehet juutalaisiin kohdistuneista vainoista ja olivatko he itse osallisina sotavankeihin, juutalaisiin ja muihin siviileihin kohdistuvissa julmuuksissa. Laajin selvitys lienee Lars Westerlundin alkuaan englanniksi julkaistu Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019), joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen pyynnöstä. Teoksen voi ladata Kansalliskirjaston sivuilta pdf-tiedostona. Kirjoitin Westerlundin tutkimuksesta yhteisarviossa, jossa käsittelin myös Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän teosta Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020). Aiemmista tutkimuksista on mainittava Mauno Jokipiin 1968 julkaistu lähes yhdeksänsataasivuinen Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia. Jos SS-vapaaehtoiset kiinnostavat, niin tässä listaus Joki-kirjastoista löytyvistä romaaneista ja tietokirjoista.

Olavi Lempisen teoksen Suuremman Suomen puolesta kansikuva.

Yksi uusimmista aihetta käsittelevistä teoksista on Olavi Lempisen Suuremman Suomen puolesta (2021), joka kertoo yhden vapaaehtoisen, Aarre Jylhänmaan, tarinan. Teos perustuu Jylhänmaan päiväkirjamerkintöihin sekä hänen vuonna 1984 nauhalle sanelemiinsa kertomuksiin – puolentoistatunnin kasetteja kertyi kymmenen. Sota-ajan tapahtumat on kehystetty kertomalla Jylhänmaan taustasta. Hän oli vain puolitoistavuotias, kun punaiset ampuivat hänen isänsä sisällissodan alkuvaiheessa. Jylhänmaa piti jääkäreitä sankareinaan ja on niin innokas seuraamaan heidän jälkiään, että tiedusteli Saksan konsulilta mahdollisuutta päästä oppimaan sodankäyntiä jo ennen kuin Suomessa tehtiin päätös miesten lähettämisestä koulutukseen. Teoksen lopussa puolestaan kerrotaan Saksan reissun seurauksista: palanneiden vaisu vastaanotto Hangossa, punaisen Valpon kuulustelut ja SS-vapaaehtoisiin kohdistunut ajojahti, hankaluudet työpaikoilla ja invalidien olematon sosiaaliturva.

Lempisen historiallista taustaa selittävät luvut on erotettu muusta tekstistä typografisesti. Muissa luvuissa kirjailija on elävöittänyt esimerkiksi taistelukuvauksia ja hyödyntänyt myös muita lähteitä. Näissä luvuissa olevat Jylhänmaan päiväkirjoista poimitut otteet on kursivoitu. Toisinaan oli vaikea erottaa, mikä oli tekijän tulkintaa, mikä perustui Jylhänmaan nauhalle sanelemiin kertomuksiin tai mikä oli poimittu muista lähteistä.

Jylhänmaa kuului vanhempaan, sotakokemusta omaavaan ikäluokkaan ja hänestä tuli niin sanottu divisioonan mies. Hänet sijoitettiin Wiking-divisioonan ilmatorjuntapataljoonaan, ja samaan 37-millistä ilmatorjuntatykkiä käyttämään valittiin viisi muuta suomalaista. Koulutus tuntui talvisodan käyneestä miehestä pikkumaiselta simputukselta, minkä lisäksi saksankieliset komennot aiheuttivat ongelmia kieltä taitamattomalle. Toukokuun lopulla saapuneet miehet olivat jo kesäkuussa matkalla kohti itää. Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22.6.1941.

[¬– –] Aarne Jylhänmaa ei suurista maailmantilanteista ja niiden taustoista ollut millään lailla tietoinen. Muiden rivisotilaiden tavoin hänen näkemyksensä rajoittui siihen, mitä silmien edessä kulloinkin tapahtui. (113)

Edellinen sitaatti on poimittu kirjailijan historiallisesta katsauksesta. Rivisotilaan tietämättömyys tapahtumista korostuu muuallakin teoksessa. Toinen Lempisen vahvasti painottama ja usein toistama seikka on Waffen-SS:n eli Ase-SS:n ja poliisi- ja turvallisuus-SS:n ero, missä hän seuraa Mauno Jokipiin jälkiä. Jälkimmäiseen kuuluivat muun muassa Gestapo ja keskitysleiritoiminnot. Eroa halutaan korostaa, koska teoksen yksi tarkoitus on osoittaa vääriksi viimeaikaisten tutkimusten väitteet suomalaisten vapaaehtoisten osallisuudesta juutalaisten ja sotavankien surmiin. Tekijä onkin liittänyt teoksensa loppuun ”Noitavainot alkavat uudelleen” -luvun, jossa hän luettelee (ja arvioi) SS-joukkoihin lähteneistä suomalaisista kirjoitettuja teoksia. Lempinen tyrmää tutkimukset, joissa osoitetaan joidenkin SS-vapaaehtoisten osallistuneen tai edes voineen osallistua holokaustiin. Usein näissä teoksissa on siteerattu Saksaan lähteneiden päiväkirjamerkintöjä, esimerkiksi Lars Westerlundilla oli käytössään seitsemänkymmenenkuuden suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat. Sellaiset tutkijat kuin André Swanström, Oula Silvennoinen ja Tuomas Tepora saavat kovasanaisen tuomion. Tekijä olisi toki voinut mainita historiantutkijan ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän, jonka mukaan on varottava leimaamasta kaikkia vapaaehtoisia, vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin.

Millaisia olivat Jylhänmaan kokemukset itärintamalla? Koska sodan uskottiin kestävän vain 4–5 kuukautta, hytisivät miehet kesävaatteissa Ukrainan aroilla talven tullessa. Kylmyyden lisäksi toistuvia valituksen aiheita olivat huollon toimimattomuus, jatkuva nälkä ja jano, syöpäläiset, simputtaminen, auto- ja bensiinipula sekä hidas postinkulku.

Lähes kaikissa vapaaehtoisia käsittelevissä teoksissa kerrotaan Lembergin tapahtumista. Menossa oleva Ukrainan sota antoi oman sävynsä lukemiselle, sillä kyse on nykyisestä Lvivin kaupungista alueella, joka vuoteen 1945 kuului Puolalle ja sen jälkeen Ukrainalle. Lempisen teoksessa kerrotaan NKVD:n tekemistä murhista, surmatuista lapsista ja vankilassa tapetuista yli kahdestatuhannesta poliittisesta vangista sekä kostosta, joka seurasi puna-armeijan jätettyä kaupungin. Tapahtumien selostus muistuttaa Unto Parvilahden teoksessaan Terekille ja takaisin. Suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941–43 (1958) antamaa kuvausta. Molemmissa todetaan, että saksalaiset seurasivat tapahtumia sivusta. Seuraavassa otteessa Jylhänmaa kyselee tapahtumista aseveljiltään. Nämä kertovat ”teurastajien” olleen paikallisia, joiden silmissä ”paloi koston tuli”:

Minä ihmettelin, miten syyllisyys oli selvitetty.
”Ei siellä mitään ole voitu selvittää. Kaikki, joita epäiltiin yhteistoiminnasta venäläisten murhamiesten kanssa, pääsivät hengestään.”
Takaani kuului kysymys: ”Entäs meikäläiset?”
”Ai meikäläiset? Meikäläiset katselivat sivusta. Paikalliset toteuttivat omaa karmeaa näytelmäänsä aivan vapaasti. Ei mieliala täynnä raivoa olevaa valtavaa väkimäärää olisi pystyttykään pysäyttämään. Sitä on vaikea arvioida, olisiko haluttu vai ei.” (136–137)

Ote ei ole kursivoitu, joten se ei ole suora lainaus Jylhänmaan päiväkirjasta. Onko kertomus siis hänen kasetilleen sanelema vai onko kyse kirjoittajan teoksen alussa mainitsemasta tapahtumien elävöittämisestä? Olisin toivonut selkeämpää erottelua ja lähteiden nimeämistä. Toisaalta ymmärrän tekijän ratkaisun, sillä teos oli helppolukuinen ja paikoin sitä luki kuin jännitysromaania.

Lembergiin ja siellä tapahtuneisiin julmuuksiin palataan perääntymisvaiheessa. Vastaanotto on tällä kertaa erilainen: ihmiset ovat peloissaan ja vaihtavat vastaan tullessaan toiselle puolelle katua. Asukkaiden käytöstä ihmettelevää Jylhänmaata valistetaan ”toisen aallon” SS-miehistä, jotka etsivät ja tappoivat juutalaisia.

Keitä nuo tappajat olivat olleet? Kyllä minä olin havainnut, ettei juutalaisista jostakin syystä pidetty, mutta tappaminen oli eri asia.
Mihin helvetin kurimukseen tämä yksi puolalainen kaupunki oli joutunut ja miksi? (274)

Juutalaisvainoista oli kirjoitettu Suomen sanomalehdissä 1930-luvulla niin paljon, että sen luulisi olleen kaikkien vapaaehtoisten tiedossa jo ennen Saksaan lähtöä. Sami Eerola on Oula Silvennoisen tutkimusavustajana käynyt läpi suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1932–1945; esimerkiksi marraskuun 1938 kristalliyö oli etusivun uutinen Aamulehdessä.

SS-vapaaehtoisten tekoja ja tekemättä jättämisiä tullaan käsittelemään vielä monissa teoksissa. Lopullista totuutta yksittäisten sotilaiden tekemisistä tuskin koskaan saadaan.

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet. Bazar, 2021. 416 s.

Mainittakoon vielä, että ensimmäisessä luvussa puhutaan hiukan hämäävästi Aarnesta, joka oli palvellut SS-joukoissa ja pelkäsi vielä vanhuksena vainoojia. Teoksen lopussa paljastuu, että kyse on Aarne Kähärästä, josta Lempinen on yhteistyössä Manu Paajasen kanssa kirjoittanut teoksessa Pääkallosotilas: SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana (2018).

Teoksesta muualla:

Sami Eerolan kriittinen arvio teoksesta blogissa Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta (25.3.2022)

”Aarre Jylhänmaa todisti sodan kauhuja”. Aamulehti 24.10.2021, kirj. Sini Kuvaja.

”Saako kuka tahansa kirjoittaa kenestä tahansa”. Satakunnan kansa 24.10.2021, kirj. Ilari Tapio. Artikkelissa vastataan Jylhänmaan omaisen samassa lehdessä julkaistuun mielipidekirjoitukseen, jossa kirjoittaja kysyy, miksi omaisiin ei ollut otettu yhteyttä ennen kirjan kirjottamista ja julkaisemista.

”Kiisteltyjen rintamasotilaiden elämää taistelujen keskellä – kirja pohtii, kuka oikein on sotarikollinen”. Päivänlehti 10.12.2021, kirj. Kari Kallonen.

SS-vapaaehtoisten menneisyyttä käsitellään myös muualla. Norjalaisia Saksaan lähtijöitä oli noin 6000. Norjan yleisradion NRK:n sivuilla olevassa artikkelissa 91-vuotias Olav Tuff kertoo osallisuudestaan julmuuksiin. Yksi tällainen tapaus oli siviilejä täynnä olevan kirkon polttaminen. ”Vi brente en kirke med sivilister. Den tidligere norske SS-soldaten Olav Tuff fra Modum forteller for første gang om sin deltakelse i rystende krigsforbrytelser i Ukraina i 1941”. Artikkeli on julkaistu 1.10.2013 (kirj. Ola Flyum). Tuffin kerrotaan olevan ensimmäinen, joka murtaa hiljaisuuden, mutta hänkin toteaa, ettei olisi voinut tehdä mitään ja että hän totteli vain käskyjä.

Jakob Lind: Isoisän pistooli

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jakob Lind: Isoisän pistooli. Tositarina häpeästä, rakkaudesta ja fiaskosta Suomen sisällissodassa. Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 429 s.

Jakob Lind kuvaa isoisänsä henkilöhistorian kautta ruotsalaisprikaatin syntyä ja sen vaiheita Suomen sisällissodassa. Teos on yhtä paljon kuvaus parinkymmenen vuoden sinnikkäästä tutkimuksesta kuin kohteestaan tykistöupseeri Hjalmar Frisellistä, josta parempien ehdokkaiden puutteessa tulee ruotsalaisprikaatin komentaja. Alaotsikko, jossa puhutaan häpeästä ja fiaskosta, paljastaa, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan.

Jakob Lindin teoksen Isoisän pistooli kansikuva.

Venäjän vallankumouksen aikoihin myös Ruotsissa on levottomuuksia, ja keväällä 1917 kaarteja perustetaan niin oikealla kuin vasemmalla, mutta vallankumous vältetään. Sosiaalidemokraattisen puolueen Hjalmar Branting on vaikeassa tilanteessa: hän ei hyväksy tapahtumien saamaa käännettä Suomessa mutta ei toisaalta voi sallia joukkojen lähettämistä valkoisten tueksi työväestöä vastaan. Helmikuun alussa 1918 kokoontuu Suomen ystävät -niminen ryhmä, joka tekee päätöksen prikaatista ja alkaa värvätä väkeä sanomalehdessä julkaistulla ilmoituksella. Tarkoitus on tukea valkoisten taistelua vallankumousta vastaan ja ”pelastaa kulttuuri ja järjestys, jotka ruotsalaiset muinaisina aikoina Suomeen juurruttivat” (97).

”Frisell ei saa komentaa prikaatia”

Frisell lähtee edeltä Ouluun tekemään valmisteluja. Tapaamisessa Mannerheimin kanssa käy ilmi, että ruotsalaisprikaatilla on kenraalille merkitystä nimenomaan saksalaisten vastapainona: ”[R]uotsalainen prikaati on todiste siitä, että vapaa Suomi voi pärjätä myös ilman mahtavaa Saksaa. Ja se on saatettava myös suuren yleisön tietoon.” (103) Tämän vuoksi prikaati pitää saada mahdollisimman nopeasti taisteluvalmiiksi ja sillä tulee olla nimekäs ja pätevä komentaja. ”Frisell ei saa komentaa prikaatia”, painottaa esikuntaupseeri Gösta Törngren Tukholmaan lähettämässään sähkeessä.

Ongelmat vain kasvavat. Prikaatiin liittyy liikaa upseereita ja liian vähän miehistöä, mistä seuraa kurinpito-ongelmia. Frisell keskittyy miesten kouluttamisen sijaan suunnittelemaan prikaatille viirejä ja arvomerkkejä. Osa värväytyneistä kyllästyy odottamaan rintamalle pääsyä ja siirtyy suomalaisiin joukkoihin. Huonoa tuuria on myös aseiden kanssa, sillä venäläisillä kivääreillä ”jopa mestariampuja ampuu taulun ohi”; tilalle yritetään turhaan saada ruotsalaisia mausereita. Ensiaputarvikkeiden puuttuminen huomataan vasta ensimmäisessä taistelussa, minkä takia loukkaantuneita menehtyy turhaan.

Virhearviot hyökkäyksen suunnittelussa johtavat suuriin tappioihin. Kiirastorstaina Messukylän taistelussa miehet etenevät avoimessa maastossa, sen sijaan että kiertäisivät sivulta. ”Jonkun oli pakko kantaa vastuu tuosta katastrofaalisesta virhearviosta”, kommentoi Lind tapahtumia. Prikaatin uudeksi komentajaksi määrätään Harald Hjalmarson, jonka johtajankyvyistä Heikki Ylikangas antaa Tie Tampereelle -teoksessaan (1993) vähemmän mairittelevan kuvan nimittäen tätä vitkastelevaksi komentajaksi. Hjalmarsonilta ei kuitenkaan riitä aikaa prikaatille vaan hänen tilalleen tulee Erik Hallström. Frisellistä tehdään yhteysupseeri.

Kolonialismia ja rasismia

Lind ehtii jo huokaista helpotuksesta, että isoisä ei ollut mukana teloituksissa, mutta törmää sitten tämän kirjeessä mainintaan, joka hänen on luettava moneen kertaan. Isoisä kirjoittaa vaimolleen, että ”[a]utomatkan aikana sain tilaisuuden käyttää metsässä Browningiani pariin nokkavaan punikkiin” (161). Eräässä kirjeessä hän kertoo alueen puhdistamisesta punaisista ja väliaikaisen vankileirin perustamisesta.

Koko valkoinen Länsiarmeija on haravoimassa metsiä ja keräämässä vankeja ja 15. päivä kuljetamme heidät Helsinkiin. Vangit ovat kurja näky, useimmat kammottavia roistotyyppejä, joilla on paljon murhia ja ryöstöjä omallatunnollaan. Iso prosentti on kunnollisia [mutta] heidät on pakotettu mukaan mikä tekee käsittelyn monimutkaiseksi. Hävitän heti kaikki johtajat, kaikki, jotka valehtelevat, jotka eivät tottele ja joiden voidaan osoittaa osallistuneen murhiin, ryöstöihin tahi julmuuksiin haavoittuneita kohtaan. Loput viedään Hämeenlinnaan missä heidät tutkitaan huolellisesti, ja sitten pääsevät kotipaikkakunnalleen lopullista arvioita varten. (265–266)

Prikaatilaisista useat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi teloituksiin. Vastapuolen epäinhimillistämisessä ei ole mitään uutta, ja punaisia nimiteltiin villipedoiksi myös Suomessa. Ruotsalaisprikaatilaiset kutsuivat heitä myös ”mongoleiksi” ja ”aasialaisiksi” – prikaatissa ”rehotti pesunkestävä kolonialismi ja rasismi” (342).

Lind penkoo arkistoja ja kulkee isoisänsä jäljillä Suomessa. Kaiken tämän lomassa kirjoittaja kertoo omista kasvuvuosistaan ja suhteestaan isoisään. Lind viittaa Friselliin usein vaarina tai käyttää halventavia nimityksiä, kuten luuseri tai kelvoton, mikä muuttaa järkyttävät tapahtumat osin farssiksi. Lisää farssimaisia piirteitä tuo kuvaus siitä, miten Frisell rakastuu nuoreen hoitajaan Astrid Heinriciukseen ja liehittelee tätä, sen sijaan että huolehtisi velvollisuuksistaan.

Katoava maine

Tampereen taisteluissa menehtyneet kaksikymmentä prikaatilaista otetaan kunniamenoin vastaan Tukholmassa. Kulkuetta rautatieasemalta Suurkirkkoon on seuraamassa kymmeniä tuhansia katsojia. Reaktio olisi voinut olla toinen, jos lehdissä olisi paljastettu ruotsalaisten osallistuneen punaisten teloituksiin, mutta siitä vaiettiin. Entä prikaatin jälkimaine? Tampereen taisteluihin osallistui vain 340 prikaatilaista, joten Lindin mukaan prikaatin panos ei voinut olla merkittävä. Kunnia kääntyi pian häpeäksi ja hyljeksinnäksi.

Lopulta kunnia, josta kaikki taistelivat, osoittautui katinkullaksi. Prikaati oli ollut mukana Suomessa tapahtuneessa veljesmurhassa, ja kunnian tilalle tuli häpeä, sekä miesten henkilökohtaisessa elämässä että kansakunnan tajunnassa. Suuri yleisö tosin juhli prikaatia Tukholman stadionilla, mutta kulissit sortuivat, kun valkoisten suorittamat teloitukset ja vankileirien todellisuus tuli ilmi. Työläistaustaisia prikaatilaisia hyljeksittiin työpaikalla tai he jäivät työttömiksi. Heidän vainonsa jatkui kahdenkymmenen vuoden ajan. (339)

Mitä tulee Hjalmar Friselliin, suku keräsi rahaa ja avusti hänet Keniaan, jossa hän vietti seuraavat seitsemän vuotta.

Teoksesta Ylen sivuilla otsikolla ”Ruotsalaisen sivistyksen puolesta barbariaa vastaan – ruotsalainen prikaati lähti Suomen sisällissotaan sankariteot mielessä, mutta ne hautautuivat Kalevankankaan veriseen lumeen”, kirj. Mikko Pesonen.

Tidsresan sivun arvio, jossa kirjoittaja Bo Eriksson tuo esiin teoksen monimuotoisuuden: teos on yhtä aikaa elämäkerta, muistelmakirja, sotakirja ja tutkimuspäiväkirja.

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suom. Raija Nylander. Like 2021. 448 s.

Hitlerin vastustajista ja heidän kohtaloistaan on kirjoitettu niin romaaneja kuin tietokirjoja ja tehty elokuvia. Harro ja Libertas Schulze-Boysenin tarina on tullut laajemmin tunnetuksi vasta tällä vuosituhannella. Norman Ohler tutustuu heidän ympärilleen kehittyneeseen vastarintaverkostoon, kun 75-vuotias Hans Coppi ottaa yhteyttä häneen. Coppin äiti joutui pidätetyksi, kun verkosto paljastui. Hän synnytti vankilassa, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.

Norman Ohlerin teoksen Soluttautujat kansikuva.

Ohler kertoo alkuun lapsuusmuiston, joka kuvaa hyvin sitä, miten monet tavalliset ihmiset alistuivat ja vaikenivat. Ohler on kahdentoista ja pelaa lautapeliä isoisänsä kanssa. Koulussa näytetty dokumentti keskitysleirin vapauttamisesta saa hänet tivaamaan isoisältään, mitä tämä tiesi asiasta. Rautatieläisenä toiminut isoisä kertoo vastahakoisesti, miten eräänä lumisena iltana karjankuljetusvaunuista koostuva tavarajuna ajaa sivuraiteelle. Hän menee tutkimaan junaa lähemmin ja huomaa, kuinka tuuletusaukosta ilmestyy lapsen käsi, joka laskee narun päässä olevan peltimukin alas ja kaappaa sillä lunta.

Ihmisiä, ei karjaa! Ihmisiä karjankuljetusvaunuissa, mutta sehän on kuljetusmääräysten vastaista! Sikamaista. (13)

Vilkaisu papereihin toimistossa kertoo junan olevan matkalla Theresienstadtiin (Terezin nykyisessä Tšekissä). Hän yrittää palata junan luo, mutta SS-miehen karjaisu saa palaamaan toimistoon.

Kukapa [sota-aikana] kuljetusmääräyksistä piittaisi. Sotavankeja varmaan, venäläisiä. Hän tiesi kuitenkin, ettei se pitänyt paikkaansa. Juna oli tullut lännestä. Käsi oli lapsen käsi. Hän tiesi myös, ettei hän puuttuisi asiaan mitenkään. ”Pelkäsin SS:ää.” (13)

”Kaikesta muusta on pulaa paitsi julmuuksista ja pervitiinistä.”

Valtiotieteitä opiskeleva, yhteiskunnan uudistumista vaativa Harro Schulze-Boysen julkaisee ystäviensä kanssa Gegner (Vastustaja) -nimistä lehteä, joka tarjoaa alustan moninaisille mielipiteille. Pitkään hän uskoo, että ”ruskeapaitojen” ja vasemmistolaisten erimielisyydet voidaan ratkaista keskustelemalla. Hänen käsityksensä muuttuu, kun hänet pidätetään 1933 ja hakataan niin pahoin, että hän kärsii seurauksista loppuelämänsä. Harroa juoksutetaan pihalla samalla kun keskellä seisovat SS-miehet ruoskivat häntä. Hänen reisiinsä viilletään hakaristit.

[J]okaisen käänteen myötä Harron viha kasvaa määrättömäksi, koska ne vievät häneltä niinä hetkinä uskon, perusluottamuksen omaan kaikkivoipuuteen. Sillä tämä sama Harro on pystynyt siihen saakka sovittelemaan aina kaikkien välit. Ainakin hän on niin ajatellut. Nyt hän ei enää ajattele niin. Nyt hän ei pysty enää lainkaan ajattelemaan kirkkaasti vaan tuntee pelkkää kipua. Nyt hänen on taisteltava, mikään muu ei hyödytä enää mitään. Hän on yrittänyt sitä argumenteilla, sanoilla, se on ollut liian vähän, se on riittämätön keino ja kerrassaan kehno konsti, kun vastustajana on kansallissosialismi. (23–24)

Monet uskoivat, ettei Hitlerin suosio kestäisi, mutta natsit olivat ”luultua sisukkaampia ja juonikkaampia – ja ennen kaikkea väkivaltaisempia” (56). Harro siis selviää, mutta hänen ystävänsä, puoliksi juutalainen Henry ei kestä kidutusta vaan menehtyy. Myöhemmin Harro yritetään pakottaa myöntämään, että kyse oli itsemurhasta.

Varakkaasta, kuuluisasta suvusta tuleva Libertas saa työtä Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvastudion tiedostusosastolta. Työntekijöitä tarvitaan, koska yhtiö irtisanoo vuonna 1933 suuren osan juutalaistaustaisista. Kansallissosialistien moniaalle ulottuvasta vallasta kertoo se, että Goebbels lähettää Los Angelesiin sensorin. Hollywood alistuu siihen, että kohtauksia leikataan pois ja jopa juonta muutetaan, koska Saksan elokuvalain mukaan natsikriittisen elokuvan tuottanut yhtiö joutuu pannaan myös tulevien elokuvien osalta. Ohler kertoo myös, minkälaisen kohtalon koki The mad dog of Europe -elokuva, jota työstettiin jo 1933 ja joka olisi paljastanut natsien juutalaisiin kohdistaman vainon.

Idealismia ja vastarintaa

Harro työskentelee ilmailuministeriössä ja pääsee myöhemmin pääesikunnan mukana tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä tulee yhteyshenkilö, joka saa tietoa monien pääkaupunkien varustelutilanteesta ja muista arkaluonteisista asioista. Libertasin työpaikka vaihtuu Kulttuurielokuvakeskukseen. Työssään hän yllättäen törmää sotilaiden rintamalta lähettämiin valokuviin, joissa kuvataan muun muassa ”erikoiskäsittelyjä” eli teloituksia. Libertas yrittää kerätä kuvista todistusaineistoa natsien toimista, mutta kuvat eivät säily.

Verkostolla ei ole varsinaista johtajaa, kyse on enemmänkin useista pienistä toisiinsa yhteydessä olevista ryhmistä ilman hierarkiaa. Ohler toteaakin, että ”kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1970-luvulla, poststrukturalistit Pariisissa keksivät käsitteen tälle muodolle: rihmasto” (239). Mukana oli yli 150 henkilöä kirjailijoista ja lääkäreistä upseereihin ja opiskelijoihin. Aatetausta oli yhtä kirjava, mukana oli konservatiiveja, kommunisteja, puolueettomia, juutalaisia ja ateisteja – ja lähes puolet oli naisia. Valtionpoliisin erikoisryhmän nimitys verkostolle oli Die Rote Kapelle, Punainen orkesteri, sillä ryhmää pidettiin Neuvostoliiton masinoimana, ja sellaisena se haluttiin esittää totuuden paljastuttua ja vielä sodan jälkeenkin. Mutta niin kuin Ohler toteaa, he olivat idealistisia, ”tavallisia berliiniläisiä” (334), minkä Hitler ei halunnut tulevan julki.

Tarinallinen tietokirja, joka vetää kuin jännitysromaani

On helppo arvata, kuinka tämänkin vastarintaliikkeen käy, mutta se ei vähennä teoksen mielenkiintoa lainkaan. Ohler on käyttänyt lähteinään päiväkirjoja, kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ym. materiaalia ja viitoittanut tekstinsä tarkoin. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kuvailemasta tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti kaunokirjallisuudesta tutuin keinoin. Muutamin paikoin maalailu lyö yli, kuten vaikkapa silloin kun kirjailija kuvailee, kuinka ”Libertas nousee ylös, vetäisee päänsä yli yöpaidan, jossa on pyöreä kaula-aukko, ja nakkaa sen avoimeen vaatekaappiin. Tänään on erityinen päivä.” (47) Tästä huolimatta teos pitää otteessaan, mikä kertoo sekä aiheesta että kirjoittajan taidosta. Ohlerin aiempi teos Hitlerin tabut (2016) kuvaa huumeiden laajaa käyttöä Kolmannessa valtakunnassa.

Dokumenttielokuvassa Vastarintaliikkeen naiset, joka on esitetty Yle TV 1 -kanavalla 8.2.2021, kerrotaan muun muassa Libertas Schulze-Boysenista ja Hans Coppin äidistä Hildestä. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa. Lue myös Kulttuuritoimituksen esittely dokumentista (kirj. Hanna Telakoski).

Teosta on arvioitu mm. seuraavissa lehdissä:

  • He yrittivät kaataa Hitlerin, Helsingin Sanomat (kirj. Miska Rantanen)
  • Punainen orkesteri, Suomen Kuvalehti (kirj. Teppo Tiilikainen)
  • Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa, Kansan Uutiset (kirj. Kai Hirvasnoro)

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918. Miehikkälän museotoimi. 2020. 238 s.

Tähän teokseen ei ehkä olisi tullut tartuttua ilman nimekästä tekijää. Kirjallisuudentutkija ja professori Yrjö Varpio on pitkän uransa aikana käsitellyt teoksissaan muun muassa Lauri Viitaa ja Väinö Linnaa, ollut kolmiosaisen Suomen kirjallisuushistorian päätoimittaja ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Sisällissodan pikkujättiläiseen sisältyvä ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” on tiivis katsaus sisällissotakirjallisuuteen yhdeksänkymmenen vuoden ajalta.

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Tuoreimmassa teoksessaan Varpio tarkastelee synnyinpaikkakuntansa Miehikkälän tapahtumia sisällissodan aikana. Hän kertoo kannustimenaan olleen tarpeen esittää vaihtoehtoinen näkökulma:

Katse on käännetty sotaoperaatioista, sotasuunnitelmista, sodan ideologioista ja joukkojen liikkeistä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kärsimyksiinsä, joka on sotien merkittävin ominaisuus. (218)

Toisin sanoen teos edustaa niin sanottua uutta sotahistoriaa. Vuoden 1918 tapahtumista on joidenkin mielestä kirjoitettu jo liikaakin, mutta vaikka rintamien liikkeet ja sodan jälkiselvittelyt teloituksineen ja vankileirikuolemineen olisikin puitu jo moneen kertaan, riittää yksittäisten paikkakuntien ja yksilöiden kohtaloissa selvittämistä. Paikallishistoriana Varpion teos onkin hyvä esimerkki sisällissotatutkimuksen viimeaikaisesta suuntauksesta. Lähteinä on käytetty valtionrikosoikeuksien asiakirjoja, sanomalehtiä, muistelmia ja haastatteluja – mukana on myös runsaasti valokuvia.

Verihäistä vankileirille

Teos alkaa kuvauksella kesällä 1917 vietetyistä häistä, jotka saavat ikävän lopun, kun paikalle ilmaantuu pontikalla itseään terästäneitä miehiä, ja Ilta päättyy tappeluun. Osallisten kohtaloihin palataan teoksen viimeisillä sivuilla. Näkökulma on siis heti ensi sivuilta ”niin yksilökeskeinen kuin mahdollista” (12), kuten tekijä alkusanoissa toteaa. Ensimmäiset luvut taustoittavat sotaa kuvaamalla työväenyhdistyksen syntyä, heinäkuun 1916 ja lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä ylipäätään Miehikkälän oloja. Kalliokosken lasitehdas oli monikielinen yhteisö, ja tehdas tarjosi työtä eri ammattien harjoittajille. Liikkuvien tehdastyöläisten mukana myös sosialismi aatteena tuli tutuksi.

Lähellä itärajaa ja Vaalimaata sijaitseva Miehikkälä jäi punaisten puolelle, ja paikkakunnalta lähdettiin runsaslukuisammin punakaartiin kuin valkoisten joukkoihin. Ensimmäiset liittyivät kaartiin jo helmikuussa, viimeiset vasta huhtikuun loppupuolen pakko-otossa. Punakaarti maksoi hyvin, miehille viidentoista ja naisille kymmenen markan päiväpalkkaa – alkuvaiheessa rahaa myös oli palkanmaksuun. Työttömyys ja elintarvikepula ajoivatkin monet kaartiin, ja liittyneissä oli myös puolenkymmentä naista.

Miehikkälän seudulta oleville teos antaa runsaasti tietoa alueen tapahtumista ja sota-aikana siellä vaikuttaneista ihmisistä, mutta aihe kiinnostanee myös laajempaa lukijakuntaa, sillä kirjoittaja nostaa esiin monia yleisiä seikkoja, kuten tuomioistuinten toiminnan. Koska valtiorikosoikeudessa vangin toimia ja menneisyyttä ei useinkaan tunnettu, pyydettiin lausunto kotipaikkakunnan suojeluskunnalta. Lomakkeissa annettiin tietoja vangitun taustasta ja osallisuudesta sotatoimiin sekä arvioitiin hänen luonnettaan ja työhalukkuuttaan. Suojeluskunnan lomakkeet ohjasivat lausuntoja, ja ne ovat Varpion mukaan ”valtiorikosoikeuksien kriittisintä aineistoa”. Kysymyksiin oli helppo vastata valitsemalla aina kielteisempi vaihtoehto. Luonnetta pyydettiin kuvaamaan esimerkiksi sanoilla ”kiivas tai rauhallinen, työteliäs vaiko lakkoihin yllyttelijä”, niinpä suurta osaa Miehikkälän nuorista miehistä luonnehdittiin kiivaiksi lakkoihin yllyttäjiksi.

Kun kysyttiin, onko vanki esiintynyt kiihottajana punaiseen kaartiin, vallankumoukseen, laillista hallitusta vastaan, asevelvollisuutta vastaan tai onko hän levittänyt vääriä kulkupuheita sotatoimista ja esittänyt uhkauksia laillisen hallituksen kannattajia vastaan, oli helpointa merkitä jokaiseen kohtaan ”On”. Vaikeahan olisi ollut tietää tarkkaan, mitä kukin mies oli ajatellut ja puhunut kotikulmillaan. (182)

Lomakkeessa ehdotettiin rangaistusta kolmiportaisen asteikon mukaan, josta ensimmäinen luokka oli ankarin eli kuolemanrangaistus, toinen vankilarangaistus ja kolmas ”kotipaikalle lähetettävä”. Loppulausuntoja leimaa usein kostonhimo, ja rangaistusvaatimusta saatettiin vielä perustella vangitun ”huonon entisyyden ja kiihkeän punakaartilaistoiminnan vuoksi” tai toteamalla tämän olevan ”kaikin puolin huono mies” (185). Aiempi rikosrekisteri tai huono maine saattoi siis vaikuttaa lausuntoon.

Varpio toteaa kuitenkin, että tuomarit näyttävät osanneen lukea suojeluskunnan ”yli-innokkaita lausuntoja maltillisesti”. Valtionrikosoikeuksien asiakirjoissa kuuluvat sodan molempien osapuolten äänet:

Yllättävän uskollisesti ja asenteettomasti pöytäkirjaa on kuitenkin pidetty. Punakaartilaisten äänen voi tavoittaa melko aitona kirjausten takaa. Valkoisen puolen asenteet tulevat kuulustelupöytäkirjoissa esiin lähinnä vain joinakin vähäisinä ironisina sivuhuomautuksina. Jonkun verran kirjurit ovat kirjanneet vastauksia jopa murteellisessa asussa, jolloin pöytäkirja on myös dokumentti sen aikaisesta kielenkäytöstä, miehikkäläläisistä kielenkäänteistä. (174)

Jos suojeluskuntalaiset liioittelivatkin lausunnoissaan vastapuolen toimia, niin vangitut selittivät tekojaan parhain päin selvitäkseen mahdollisimman lievällä tuomiolla. Varpio tiivistää selitykset ironisesti näin:

Vaikka sotaa oli käyty monta kuukautta, omaa aseellista toimintaa vähäteltiin – oli oltu vain vartiossa, ammuttu vain muutamia laukauksia ja nekin parhaassa tapauksessa kiven takaa ohi vihollisen. (174)

”En ole kenellekään pahaa tehnyt vaan etsinyt muille parempaa elämää”

Näin totesi maltillisena sosialistina tunnettu Matti Peltola, kun valkoiset hakivat hänet sodan jälkeen kuulusteltavaksi. Hän oli mielestään toiminut sodan aikanakin lain mukaan. Peltola ammuttiin Viipurin vankileirillä. Varpio vertaa hänen kohtaloaan räätäli Halmeen tarinaan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiassa: hän joutui maksamaan hengellään muiden virheistä.

Teosta värittävät lukuisat tarinat, kuten kertomus Snellmanin veljesten kuolemasta, Simo Päkistä opastamassa kahta punaisten vakoojaa valkoisten etappitiellä ja kuvaus punaisten läpimurtoyrityksestä Viipurista näyttelijänäkin tunnetun Jalmari Parikan johdolla. Hän muuten toimi yhtenä esikuvana Toivo Parikan hahmolle elokuvassa Suomen hauskin mies (2018). Makaaberein tarina liittyy punapäällikkö Jaakko Peltolaan, edellä mainitun Matti Peltolan veljeen, joka ammuttiin Haminassa 11. toukokuuta. Myöhemmin kesällä tavattiin vapautettu punakaartilainen kaivamassa hautoja; hän oli kuullut Peltolan kätkeneen saappaaseensa ison summan rahaa.

Uutinen levisi sanomalehtiin kautta maan. Miehikkälän punakaartin päälliköstä tuli hetkeksi kuuluisampi kuin mitä hän oli ollut koskaan eläessään. (169)

Kaikkien tarinoiden todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa. Tarinat ”ovat lähteneet liikkeelle jostakin todellisesta tapauksesta, mutta saaneet lisäväriä kauhutarinoiden pitkästä perinteestä ja muuntuneet myöhemmin uusien kertojiensa mukana”, Varpio toteaa viitaten sisällissodan muistikulttuuria tutkineen Ulla-Maija Peltosen teokseen Punakapinan muistot (1996).

Tarkka viitoitus, lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto hyödyttävät lisätietoja kaipaavaa lukijaa, ja kuten tekijä toteaa, valtiorikosoikeuksien aktit ovat kenen tahansa luettavissa Kansallisarkiston digitaaliarkiston sivujen kautta.

Teoksen esittely Salpakeskuksen sivuilla

”Yli sata vuotta sitten suomalaisissa pikkukylissä tapahtui kauheuksia – vaietut sisällissodan tarinat pääsevät esiin uusissa tietokirjoissa”. Tässä Ylen artikkelissa lähinnä Sanna Lönnforssin teoksesta Pyhtää sisällissodassa (2020) mutta myös muita lukuvinkkejä.

Jalmari Parikasta ja elokuvasta Suomen hauskin mies on kirjoitettu muun muassa Ylen sivuilla (”Suomen hauskin mies näyttää naurun voiman nälän ja epätoivon keskellä”) ja Iltasanomissa (”Suomen hauskin mies televisioon – Martti Suosalo näyttelee isoisänsä ystävää traagisten tapahtumien keskellä 1918”)

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde

Julkaistu Kirjoittaja:

Sissijermu, Natsi-Saksa ja koskenlaskijateoria

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im BundeHeikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.

Sarjakuva-Finlandialla (2011) ja Puupäähatulla (2013) palkittu Heikki Paakkanen ruotii uusimmassa teoksessaan Suomen ja Saksan suhteita toisen maailmansodan aikana. Saksa-Suomi im Bunde on Sissi ja siviilipalvelushenkilö -sarjan kuudes osa. Aiemmissa albumeissa parivaljakko on tutustunut muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Venäjään; satiirisesti nykyilmiöitä käsittelevä Marssiopas Venäjälle on muiden teosten tavoin käännetty kohdemaan kielelle.

Siviilipalvelusmies löytää museon vintiltä ammuksesta tehdyn lampun, josta ilmestyy Talvisodan henki eli tarinan sissi. Epäsuhta parivaljakko on eri mieltä lähes kaikesta. Alkulehdille sijoitetussa kuvassa sivari etsii sanakirjasta sanaa Vergangenheitsbewältigung, ja omalla tavallaan tämä tarina liittyy viime vuosien lisääntyneeseen pyrkimykseen kohdata menneisyyden vaikeat ja häpeälliset asiat.

Parantajantaidoillaan mainetta niittänyt sissijermu lähetetään kenttälääkintäkonsultiksi Saksan pääesikuntaan, ja hän päätyy lopulta Hitlerin henkilääkäriksi. Seuraa joukko omalaatuisia hoitomuotoja vatsahuuhteluista höyrysaunaan. Erään hoidon aikana sissi tulee maininneeksi Mannerheimin lähestyvät syntymäpäivät, jolloin Hitler saa ajatuksen lähteä vierailulle Suomeen. Sivujen alaruuduissa sivari kommentoi kärkevästi sissin tarinointia: ”Vierailun taustoista on oikeata tietoa, olet patologinen valehtelija!” tai ”10 miljoonaa viatonta ihmistä olisi säästynyt jos olisit survonut äijän täyteen syanidia Zyklon B:tä, mitä vain jo silloin…!”

Poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilän tietoruudut taustoittavat sissin kertomuksia sisältäen niin yleistä tietoa kuin kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi saksan ylijohto ei suinkaan koostunut ”sairaista imbesilleistä sadisteista”, sillä Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä teetetyt psykologiset testit kertoivat useiden olleen huippuälykkäitä, mikä taas saa sivarin pohtimaan, voisiko hänkin ”paineen alla ja kieroutuneen velvollisuustajun ajamana suistua eläimelliseksi hirviöksi”. Piirrokset ja tietoiskut muodostavatkin yhdessä onnistuneen kokonaisuuden.

Tarinassa riittää kerroksia ja Paakkasen ruuduissa yksityiskohtia, albumi kestääkin hyvin useamman lukukerran. Loppusivuilla vinoillaan vielä niin ajopuu- kuin koskiveneteorioille: läksiäislahjaksi Hitler saa koskenlaskijajuustopaketin, jonka ”etiketin allegoris-embleemisessä vaakuna-aihiossa ilmenee Suomen pyrkimys ja kyky ulkoisia voimia ja vaikutteita hyödyntäen selvitä ajan virrassa…” Tähän voi vain todeta sivarin sanoin: ”Huimaavaa!”