Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918

Kevät sata vuotta sitten Hennalassa: nälkää, raiskauksia ja teloituksia

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino, 2018. 351 s.

Arvovaltaisen Ylen sivuilla julkaistu sensaatiohakuisesti otsikoitu artikkeli, jossa kerrottiin irti leikatuista päistä yms., sai tarttumaan hiukan epäillen Marjo Liukkosen tutkimukseen Hennalan naismurhat 1918. Tässä tapauksessa moitteet saa onneksi kohdistaa artikkelin kirjoittajaan, ei tutkimuksen tekijään, vaikka teoksessa tuodaankin esiin vankileirin raadollisuus. Liukkonen kuvaa vankileirin arkea, työntekijöitä, sotilaita ja vankeja laajaan lähdeaineistoon tukeutuen; lehti- ja kirjalähteiden lisäksi mukana on runsaasti arkistomateriaalia. Vankien kirjoittamat kirjeet ja muistelukset muodostavat tutkimuksen rungon, näiden lisäksi leirin oloja valottavat vartijoiden, sotilaiden ja päällystön jälkeensä jättämät dokumentit. Akateemisissa piireissä suhtauduttiin aiemmin nuivasti muistitietotutkimukseen mutta nykyään se on paljon käytetty ja tunnustettu tutkimusmetodi. Liukkosella muistitieto on sekä lähde että metodi, jota ilman hänen tutkimuksensa ”olisi ollut pääasiassa vallassa olleiden miesten kirjoittamien dokumenttien käsittelyä”. Teoksen kiinnostavinta antia ovatkin lukuisat otteet arkistomateriaalista.

Teoksen alkuosa on väitöstutkimukselle tyypillistä teorioiden ja käsitteiden esittelyä. Tuloksista kiinnostuneelle lukijalle annetaankin neuvo hypätä suoraan lukuun kolme, mutta jos esimerkiksi haluaa tietoa muista aihetta sivuavista tutkimuksista kannattaa tutustua myös alkulukuihin. Aiempiin tutkimuksiin suhtaudutaan toisinaan turhan kärkevästi, eivätkä esittelyt aina anna täysin oikeaa kuvaa teoksista. Tuomas Hopun kerrotaan todenneen teoksessaan Sisällissodan naiskaartit (2017), ettei ”ainutkaan ’varteen otettava historiantutkija’” ole viitannut leireillä tapahtuneen raiskauksia. Kyseisessä kohdassa Hoppu toteaa seksuaalisesta väkivallasta myös, että olisi ”sinisilmäistä väittää, ettei sitä olisi esiintynyt”. Hanna Arendtin keskitysleiriteorian käyttö on perusteltua, mutta muutamissa kohdin viittaukset natsi-Saksaan ontuvat, esimerkiksi termi ”lopullinen ratkaisu” on liian voimakas, vaikka Hennalassa olisikin pyritty surmaamaan kaikki naissotilaat, kuten kirjoittaja esittää.

Housuihin pukeutunut ja aseeseen tarttunut nainen oli uhka porvariston määrittelemälle yhteiskunnalliselle naiseudelle, jossa seksuaalisuus oli valjastettu ainoastaan lasten tuottamiseen. Kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi, että naisvankien sukupuolielämä käsiteltiin oikeudenkäynneissä tarkkaan – vastaavaa ei tapahtunut miesten kohdalla. Raiskaus oli yksi keino palauttaa vaarallinen punainen nainen tälle kuuluvaan alistettuun asemaan. Pelko ja häpeä saivat naiset vaikenemaan raiskauksista, ja muisteluksissa kertojana onkin usein mies.

Toukokuun alussa Hennalan leirillä oli 2282 naista eli noin puolet koko maan naisvangeista. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat, mutta Liukkosen tutkimuksen mukaan toukokuussa 1918 surmattiin ainakin 216 naista; heidän henkilötietonsa löytyvät teoksen lopusta. Pääasiassa he olivat tehdastyöläisiä, naimattomia nuoria naisia, joiden keski-ikä oli kaksikymmentä vuotta – nuorimmat olivat vain 14-vuotiaita. Teloitukset kohdistuivat niihin, jotka olivat taistelleet ase kädessä. Teoksessa on esitelty ne naiskaartit, joiden jäseniä ammuttiin Hennalassa. Tässä kohdin, kuten paikoin muuallakin, on luettelomaisuutta, mutta toisaalta listat teloitetuista ovat hyytävää luettavaa, esimerkiksi Turun naiskomppanian noin 250 sotilaasta leirille joutui seitsemänkymmentäviisi, joista kuusikymmentäkahdeksan teloitettiin.

Yllättävä tieto oli, että teloittajien joukossa oli niin sanottuja oravakomppanialaisia eli alaikäisiä poikia, joita tehtävään saattoi houkuttaa siitä maksettu palkka. Liukkosen tutkimus antaa uutta tietoa myös lasten kohtaloista. Aiemman tiedon mukaan pakolaisäidit lapsineen päästettiin pois ennen kuin vangit siirrettiin Fellmanin pellolta leiriille, mutta siirron jälkeen tehtyjen pidätyskorttien mukaan alle 15-vuotiaita lapsia olisi ollut toukokuussa lähes kolmesataa. Liukkosen tutkimuksen mukaan lapsia sekä syntyi että kuoli leirillä.

Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918 tarkentaa aiempaa tutkimusta, antaa uutta tietoa ja osoittaa, että vaikka sisällissodasta ja sen jälkiselvittelyistä on kirjoitettu runsaasti, tutkimusta yhä tarvitaan. Kustantajalle antaisin moitteita liian pienestä fontista, joka turhaan karsii osan lukijoista.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 20.4.2018)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s