Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Ei liian myöhäistä sovinnolle

Jari Jari Järvelä: Kosken kahta puoltaJärvelä: Kosken kahta puolta. Tammi, 2018. 200 s.

Seitsemänvuotias poika ja mummien luona vietetyt kesäpäivät 1970-luvulla. Näistä aineksista voisi kirjoittaa nostalgisen lapsuustarinan. Jari Järvelän teos kasvaa kuitenkin sen yli kertomukseksi veljessodasta – ja sovinnosta, jolle viimein koittaa aika.

Jari lukee japanilaisesta kamikazelentäjästä, lainaa sarjakuvalehtiä Voitto-serkultaan ja yrittää opetella uimaan. Muistojen joukkoon lomittuvat pojan osin salaa kuuntelemat tarinat sisällissodan ajalta, jolloin mummit olivat vain muutaman vuoden häntä vanhempia. Aino-mummi asuu Nälkälänmäellä talossa, jossa ei ole mukavuuksia. Aino hakkaa itse liiteriin tuodut halot pienemmiksi ja kantaa veden sisälle. Sofia-mummi asuu keskustassa ison, pikkutarkasti hoidetun puutarhan ympäröimässä talossa. Sofia lukee Feminaa ja myrkyttää orapihlaja-aidasta kirvoja Jääkärien massia laulaen. Mummit asuvat Tyrväällä, nykyisessä Sastamalassa, jonka koski jakaa kahtia. He seisovat sillan eri päissä ilmeenkään värähtämättä, kun Jari vaihtaa mummilaa. Tilanne on seurausta kohtaamisesta tanssilavalla aikana, jolloin ”ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen”. Isä saattaa äidin ensin puoliväliin siltaa ja lopulta ”isäsi tuli sitten kokonaan sillan yli”.

Aino ja Sofia kokevat kumpikin tahoillaan sodan kauhut. Jari kyselee asioista Vilholta, nuorelta pojalta, jota on ammuttu vatsaan ja joka vaatii Jaria palauttamaan hänestä puuttuvan osan, maakellarin seinästä kaivetun luodin. Vilho on järjen ääni, joka oikaisee vastapuolesta kerrotut kauhutarinat, kuten romaanissa siteeratun Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa -teoksen kertomuksen riehumisesta kirkossa tai puheet parsiin poltetuista lehmistä. Eivät he olleet viillelleet Raamattua vaan rukoilleet se kädessä ”että tulis parempi maailma”.

Tarina Pyötsiän talosta toistuu eri näkökulmista ja osoittaa, miten vastapuolesta kerrotut kauhutarinat värjäsivät muistitietoa tapahtumista. Punaiset hakevat Ainon isän kotoa, mutta tämä karkaa rintamalta, ”nyt sen halusi tappaa sekä punaiset että valkoiset”. Perhe suuntaa Pyötsiän talolle, mutta valkoiset ovat jo ehtineet sinne. Yksi sotilaista pyytää Ainon äitiä lypsämään lehmät.

– Kohta utareet jumalauta räjähtää.
Lehmät huusi navetassa yhtä lujaa kuin ratapihan veturit. Lehmien ammunta kävi valkoisen sotilaan hermoille, se väänteli käsiään. Kiväärien ammunnan se kesti. (43)

Navetasta tulee ”kaikkien luodinratojen risteyskohta”. Osa luodeista osuu lehmiin, pihalla on punaisia ja valkoisia lammikkoja kuin karttana siitä, miten ”eri puolten sotilaat eteni pitkin metsiä ja yritti kiertää ja saartaa ja tappaa toisensa”.

Aino perheineen joutuu palaamaan kotiin. Eräänä aamuna äiti lähettää Ainon hakemaan Pyötsiän talolta ”lahtareiden” lypsypalkaksi lupaamaa maitoa. Ainon kertomusta sävyttävät sodan aikana ja sen jälkeen kerrotut kauhutarinat vihollisen harjoittamista julmuuksista. Perhe istuu kuolleena ruokapöydän äärellä, heidän kielensä on naulattu pöytään kiinni, navetta on palanut ja lehmät seisovat mustina parsissaan.

Mustat lehmät tuijotti Ainoa mustilla silmäkuopillaan. Mustat hännät heilui, ne koetti karkottaa kärpäsparvia. Mustat mahat märehti, mustat kielet lipoi. Mustista utareista valui mustaa maitoa. (84)

Toisto ja allitteraatio korostavat Ainon mieleen piirtynyttä kauheaa näkyä. Kauhusta kertoo myös kuvitelma siitä, kuinka lehmät lähtevät laukkaamaan Ainon perään ja perhe kutsuu häntä mölisten syömään kanssaan. Fantastisiakin piirteitä sisältävä tarina kuvaa, miten sota kaikkine julmine tapahtumineen ylittää lapsen ymmärryksen ja miten syvän trauman se jättää jälkeensä.

Kolmannen kerran Pyötsiän talon tapahtumiin viitataan, kun Jari kysyy asiaa Vilholta ja kertoo mitä on kuullut mummiltaan: ”Sofia sanoi että te poltitte Pyötsiän talon lehmät. Ja tapoitte perheen.” Vilho kiistää teon: ”Mulla on ollut nälkä koko elämäni. – – Miksi mä polttaisin ruokaa poroksi?”

Molemmissa suvuissa tapahtuu asioita, joita ei myöhemmin haluta muistella: Sofia joutuu tahtomattaan teloitustuomioiden välikappaleeksi, kun hän tunnistaa kotitarkastuksiin osallistuneet miehet. Ainon isä Anselmi pelastaa perheensä ilmiantamalla liiteriin piiloutuneet miehet.

Jarin näkökulmasta humoristisesti kerrottujen lapsuusmuistojen ja isoäitien sotakokemusten välinen ristiriita on hämmentävä mutta kasvaa teoksen voimavaraksi. Järvelä on kertonut Kosken kahta puolta olevan hänen henkilökohtaisin romaaninsa. Teoksen alussa Jari löytää hetekanputkeen piilotettuja runoja. Runoista on otteita lukujen lomassa ja yksi runo päätyy Jarin mummeilleen lähettämään ylioppilasjuhlien kutsukorttiin. Loppu on toiveikas ja sovinnollinen: ”Mummit ovat kahdeksankymppisiä ja istuvat ensimmäistä kertaa rinnakkain. Sekin on alku.”

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 2.11.2018)

PS. Hehkutin teosta eilen aamupäivällä Tuokiotuvan kirjavinkkaustuokiossa ja toivoin, että kirja olisi yksi Finlandia-ehdokkaista. Toive toteutui – onnittelut kirjailijalle ja kiitos upeasta, lämpimästä ja koskettavasta teoksesta!