Avainsana-arkisto: yhteiskunnalliset romaanit

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät

Papp: Mitättömät elämät

Loikkareita, urkkijoita ja muita alistettuja

Papp: Mitättömät elämätSándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät. Suom. Juhani Huotari. Siltala, 2012. 431 s.

Fiktio vaikuttaa käsityksiimme houkuttelemalla lukijan eläytymään toisessa ajassa ja paikassa elävien henkiöiden kohtaloihin, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja pohtimaan asioita heidän näkökulmastaan. Sándor Zsigmond Papp, nykyisin Unkarissa asuva romanianunkarilainen toimittaja, vie teoksessaan Mitättömät elämät lukijan Transilvaniaan aikaan ennen ja jälkeen Ceausescun kukistumisen. Romanialaisten ja unkarilaisten rinnakkaiselon näyttämönä toimii Pyrintökatu 37:n ”ruskeanharmaaksi kulahtanut kulmatalo”, jonka asukkaat riitelevät sujuvasti molemmilla kielillä.

Ensinnä pääroolissa ovat kolmannen kerroksen kulmahuoneistoon asettuvat Rudolf ja Márta. Kirjoittajan blokista kärsivä Rudolf yrittää löytää kateissa olevan inspiraation: ”Mikä olisi ratkaiseva avauslause? Olisiko tapahtumilla selkeä kaari vai olisivatko faktat kuin hanhet jonossa?” Työn alla ei ole kuitenkaan romaani vaan muita asukkaita käsittelevä viikkoraportti salaisen poliisin Securitaten Nicu Zmeuralle, joka murtaa miehen kuin miehen katkomalla tämän sormet yksi kerrallaan. Takaumina paljastetaan, että Rudolfin poika Balázs on loikkausyrityksen yhteydessä ammuttu, todisteeksi isälle näytetään pojan verinen farkkutakki ja hänet painostetaan ilmiantajaksi.

Toisessa osassa tarina etenee Mihai Gondrun, joka hänkin on Securitaten palkkalistoilla, ja hänen poikansa Rolandin kuvaamana. Gondru harmittelee loikkareiden tapaa lähettää terveisiä radiossa: ”Ja onpa joku antanut lausuntoja telkkarissakin. Kaikelle maailmalle. Kuinka perkeleessä sitten kukaan enää uskoisi, että elämä on niin auvoista tässä monipuolisesti kehittyneessä bunkkerissa.” Kertomus vapautuksen päivän paraatista on absurdi: osa ryhmistä jää tulematta ja Roland luokkatovereineen joutuu vaihtamaan asuja ja marssimaan kierroksen uudestaan. Väsymys ja tympääntyminen saavat Rolandin julkisesti uhmaamaan isäänsä. Rolandin rangaistus selviää kolmannessa osassa, jossa kuvataan vuoden 1989 vallankumouksen tapahtumia ja vapauden ajan ensimmäisiä vuosia. Nyt huoneistossa asuu Eszter, joka oli koulun terveydenhoitaja ja Rolandin ihastus, ja hänen salanimen taakse kätkeytyvä mutta tutun oloinen uusi miesystävä.

Romaanin rakenne on taidokas: kulmahuoneiston asukkaat vaihtuvat, mutta heidän tarinansa limittyvät toisiinsa ja vasta kolmannessa osassa Eszterin muistoina paljastuu, mitä loikkausta yrittäneille nuorille tapahtui. Balázsin tarina kulkeekin punaisena lankana läpi teoksen. Pappin huikea, satiirinen kertomus haastaa lukijan kokemaan kommunismin ahdistavat vuodet, diktaattoriparin kukistumisen – ”oli varottava säälimästä noita kahta huitovaa surkeaa vanhusta” – ja uuden ajan hämmennyksen. Mitättömät elämät ei kuvaa täydellisiä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.