Avainsana-arkisto: salaisuudet

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lars Myttingin Sommen kuusitoista puuta tuli eteeni hyllyttäessä, ja kun ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut vuonna 2020 ilmestynyttä, lähes viisisataasivuista romaania, se oli hankittu ostotuella, vähälevikkisen laatukirjallisuuden hankintaan myönnetyllä tuella, ja tullut kirjastoomme pari kuukautta aikaisemmin. Jokaisen kirjojen ystävän ikuinen ongelma on se, että kaikkiin kiinnostaviin teoksiin ei ehdi tutustua, mutta kuinka paljon ilmestykään teoksia, joihin ei koskaan edes törmää. Onneksi tämä teos osui käteeni.

Lars Myttingin romaanin Sommen kuusitoista puuta kansikuva.

Mytting on aiemmin kirjoittanut kansainvälistä menestystä saaneen tietokirjan Täyttä puuta (2013), ja puilla on iso rooli myös tässä romaanissa, sillä tarina kiertyy kuudentoista Sommen taistelukentällä kasvaneen arvokkaan saksanpähkinäpuun ympärille. Norjan Saksumissa asuva Edvard Hirifjell pääsee vanhempiinsa liittyvän salaisuuden jäljelle, kun hän isoisänsä kuoleman jälkeen löytää papereita tämän jäämistöstä. Edvard menetti vanhempansa ollessaan kolmevuotias, ja hänellä on vain hajanaisia muistikuvia tapahtumista. Vanhemmat menehtyivät Authuillessa Pohjois-Ranskassa vuonna 1971, kun he jostain syystä olivat menneet ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelukentän aidatulle alueelle ja altistuneet vanhoista kranaateista peräisin olleelle kaasulle.

Mytting vyöryttää lukijan eteen monella aikatasolla ja useissa eri maissa liikkuvan monipolvisen tarinan. Mutkikkaan juonen seuraamista vaikeuttaa osaltaan se, että jotkut henkilöt esiintyvät monella eri nimellä. Sinnikkäät tutkimukset vievät Edvardin Shetlantiin etsimään tietoa isoisänsä Einar-veljestä ja sieltä mutkien kautta Ranskaan. Itse asiassa juoni on sen verran koukeroinen, että luovun yrityksestä selittää sitä enempää. Sen sijaan poimin tähän loppuun muutamia sitaatteja – henkilöhahmojen monisärmäisyys, ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumien nivoutuminen Edvardin suvun historiaan ja se, miten taitavasti ja rakkaudella kirjailija kuvaa visakoivusta ja saksanpähkinäpuusta tehtyjä esineitä tekevät romaanista lukemisen arvoisen.

Edvard lukee löytämiään papereita ja ”kelaa Hirifjellin aikaa taaksepäin”.

Vuodet kävivät synkemmiksi ja synkemmiksi. Hylkäys karjamajan palovahinkojen korvauksesta. Maanpetturuustuomio vuodelta 1946. Putosin keskelle sotavuosia. Heidän Nasjonal Samling -jäsenkorttinsa. Kymmeniä kuivuneilla kuminauhoilla sidottuja kirjekuoria. Hakaristejä, kotkia ja sensuurileimoja. (81)

Isoisä oli kuulunut kansallissosialistiseen Nasjonal Samling -puolueeseen, ja yhä vielä hänen autonsa kylkeen piirreltiin hakaristejä. Einar puolestaan liittyy Ranskassa vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hän yrittää löytää rakastettunsa Isabellen siinä onnistumatta. Einar palaa Shetlantiin murtuneena ja rappiokunnossa. Agnes, johon Einar on tutustunut aiemmin, auttaa häntä. Kiitokseksi Einar pistää Agnesin hiussalongin sisustuksen uusiksi:

Kaunein huonekalu oli lipasto, jossa oli kolmekymmentä pientä laatikkoa saksille ja pikkuesineille. Jokainen laatikko oli päällystetty kiiltelevillä helmiäistipoilla, ja suljettuina ne muodostivat lipaston pintaan tulppaanin ääriviivat, samanlaiset kuin lampuissakin.
”Kaikki ajopuusta”, Einar sanoi. ”Kuten sinä ja minä.” (214)

Sommen taistelun kuvaus on kaikessa groteskiudessaan vaikuttava. Taistelu on jatkunut heinäkuun alusta lähtien, ja kymmeniätuhansia sotilaita on kuollut heti ensimmäisinä päivinä.

Konekiväärit täplittivät koko etulinjaa ja tappoivat aggressiivisimpien etenemisten aikana sadoittain miehiä vain muutamissa minuuteissa. Kasapäin sotilaita jäi roikkumaan piikkilanka-aitoihin, joista heitä ei saatu irti. He mätänivät kesähelteessä, liha alkoi riippua velttona ja löysänä. Jopa niitä ruumiita, jotka oli saatu haudattua, oli vaikea pitää maan sisässä, sillä jokainen vastahyökkäys räjäytti raadot uudelleen esiin. (277)

Kuvauksen keskellä lukijaa muistutetaan siitä valtavasta asiantuntemuksen ja osaamisen määrästä, jonka valtiot tuhlasivat tappaakseen miljoonia ihmisiä: ”Sillä työvoiman ja tietotaidon määrällä olisi voinut rakentaa pyramidin päivässä” (278).

Pelto- ja kirkkomaat, metsät ja kylät muuttuivat kaikki silmänkantamattomiin jatkuvaksi rapavelliksi. – – Uudet sotilaat ihmettelivät pieniä pilviä, jotka näyttivät roikkuvan suoraan maan yläpuolella ja näkyivät viidenkymmenen metrin päähän. Vasta tunnistaessaan korviinsa epätodellisen kovana kantautuvan surinan he ymmärsivät, että pilvet olivat ruumiilla herkuttelevia kärpäsparvia. (278)

Pidin romaanista, mutta olen samaa mieltä Veijo Hietalan kanssa (Turun Sanomat 21.7.2020): kaikkea oli vähän liikaa ja teos olisi vielä parempi, jos kirjailija olisi tiivistänyt kerrontaa. Anne Cathrine Straume moittii teosta Norjan yleisradion sivuilla julkaistussa arviossaan paljolti samoista asioista: kirjailija ei tunnu luottavan siihen, että lukija osaisi ajatella itse (julkaistu 15.9.2014). Straume viittaa myös alkuteoksen ”kryptiseen” otsikkoon Svøm med dem som drukner, mutta ei lähde tulkitsemaan sitä. Kerrankin suomennettu nimeke tuntuu osuvammalta, vaikkakin alkuteoksen otsikko, joka viittaa uimiseen hukkuvan kanssa, antaa enemmän tulkintamahdollisuuksia. Teoksen lopussa tapahtuu Shetlannin myrskyävällä rannikolla kohtaus, johon otsikko voisi viitata konkreettisesti, mutta sillä on myös symbolinen merkitys, joka viitannee rinnalla kulkemiseen. Lue myös Mummo matkalla -blogin arvio.

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta (Svøm med den som drukner). Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2020

Maria Broberg: Veden varjot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

Vuosi 1918 Kjell Westön romaaneissa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kjell Westö on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen taitonsa kertoa tarinoita ja luoda mieleen jääviä henkilöhahmoja näkyy koko hänen tuotannossaan, niin laajoissa historiallisissa romaaneissa kuin novelleissa. Viime aikoina työmatkoilla on tullut luettua puhelimen näytöltä romaania Älä käy yöhön yksin (2009), jonka sen ilmestyessä jätin väliin – ajattelin ettei se 1960-luvulle sijoittuvana jaksa kiinnostaa. Toisin kävi, olin koukussa ensimmäisistä riveistä alkaen. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele tuota romaania, vaan kahta muuta teosta, jotka on tullut luettua (ja kuunneltua) moneenkin kertaa molemmilla kielillä.

Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått kansikuva
Kjell Westön romaanin Kangastus 38 kansikuva

Westön lähes kaikista teoksista löytyy viittaus sisällissodan tapahtumiin, mutta laajemmin aihetta on käsitelty romaaneissa Där vi en gång gått (2006, Missä kuljimme kerran ja Hägring 38 (2013, Kangastus 38). Teokset ovat hyvin erilaisia: Missä kuljimme kerran on yli viisisataasivuinen järkäle, jossa sisällissota on vain yksi aiheista, kun taas Kangastus 38 on puolet suppeampi ja siinä on psykologisen jännityskirjallisuuden piirteitä. Westö on tuonut kaikissa romaaneissaan esiin suomenruotsalaisten heterogeenisuuden, sen että perinteisen ruotsinkielisen yläluokan ja porvariston lisäksi on ruotsinkielinen työväestö, ja että uusmaalaisten ohella on esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkieliset. Näissä kahdessa edellä mainitussa teoksessaan Westö murtaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ruotsinkieliset olisivat olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Magnus Westerlundin (2006) tutkimuksen mukaan useat tuhannet liittyivät sosialisteihin ja taistelivat punaisten puolella. Tämän saman toi esiin Leo Ågren vuonna 1961 julkaistussa sisällissotaromaanissaan Fädrens blod, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen – Ågrenin trilogiasta piakkoin lisää – kuin myös Anna Bondestam, jonka omaelämäkerrallisesta romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) olen kirjoittanut jo aiemmin.

Missä kuljimme kerran -romaanissa yläluokkaiset Cedi ja Eccu taistelevat valkoisten joukoissa, mutta päätyvät punaisten vangeiksi ruotsinkielisen reaalilyseon tiloihin. Vartijoiden joukossa on rumankaunis Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen, joka ottaa yhteen Cedin kanssa. Punaisten hävittyä Cedi liittyy puhdistusjoukkoihin ja saa houkuteltua myös epävarman Eccun mukaan. Kuvaus retken aikana surmatuista miehistä ja naisista sekä Cedin pohjattomasta vihasta on järkyttävä. Seuraavassa otteessa keväisen luonnon kauneus asettuu vastakohdaksi teloituksille:

Oltiin jo melkein toukokuun kolmannella viikolla, oli lehtien puhkeamisen aika. Koko kevään maisema oli kylpenyt valossa, sinivalkoinen pilvetön taivas ja lehtipuiden paljaat ja risuiset latvukset olivat huhtikuusta lähtein olleet kuin mykkä taustapahvi edessään rangaistusretkikuntia ja pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia ja niskalaukauksia. Mutta nyt valkovuokot kukkivat täyttä päätä, lehtipuut ja vesakot olivat verhoutuneet heleän vihreään väriin ja taivaan sini oli jo tummennut; vihreää pumpulia, Eccu ajatteli, maailma on pehmeä kuin vihreä pumpuli, iltataivas roihuaa kuin valuisi verta ja me vain tapamme tappamasta päästyämme. (Missä kuljimme kerran, 167)

Kangastus 38 -romaanissa pääosassa on Matilda, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmää hänet toistuvasti vankileirillä kesällä 1918 raiskanneeseen mieheen. Matilda on jakautunut persoonallisuus: hän on asianajaja Claes Thunen tehokas ja luotettava konttoristi rouva Wiik, elokuvia rakastava Matilda ja hallitsematon Miljaneiti. Vaikka Eccu ja Matilda edustavat sodan vastakkaisia puolia, on heissä paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat kärsivät traumasta, joka ilmenee niin fyysisinä kuin psyykkisinä oireina: unettomuutena, painajaisina ja kuviteltuina syöpäläisinä.

Tässä linkki pitempään tekstiini aiheesta (pdf-tiedosto): Sisällissota Kjell Westön romaaneissa Där vi en gång gått ja Hägring 38. Käsittelen aihetta niin toimijoiden (Cedin ja Eccun) syyllisyyden kuin uhrin (Matildan) kärsimän trauman näkökulmasta. Teksti perustuu osittain Finsk Tidskrift -lehdessä 2017 julkaistuun ruotsinkieliseen artikkeliini, joka käsitteli Hägring 38 -romaania sekä luentoon ”Vuosi 1918 Kjell Westön tuotannossa”, jonka pidin Vuoden 1918 tapahtumien muisto -luentosarjassa Oulun kaupunginkirjastossa.

Kjell Westön sivuilta löytyy tietoa molemmista teoksista sekä otteita arvioista.

Teoksista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, tässä muutamia:

Kangastus 38 -romaanista: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Kirjaluotsi, jonka arviossa enemmän Kansallisteatterin näyttämösovituksesta.

Missä kuljimme kerran -romaanista: P.S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka, jossa teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta ja tv-sarjasta.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. 298 s.

Petra Rautiaisen esikoisromaani on saanut paljon huomiota osakseen ja syystä. Sota-aika, yhteistyö saksalaisten kanssa, Lapin tuho ja jälleenrakentaminen kiinnostavat yhä. Rautiainen kuvaa vankileirin kurjuutta ja julmuutta, mutta vastapainoksi nousee runollisen kaunis kieli.

Teoksessa on kaksi aikatasoa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Väinö Remes työskentelee tulkkina vankileirillä Inarissa, ja hänen päiväkirjamerkintänsä ulottuvat helmikuusta syyskuuhun 1944. Hän näkee sodan loppuvaiheen kaaoksen, sen miten saksalaisten luottamus suomalaisiin aseveljiin heikkenee, teitä kunnostetaan kiireellä pakoa varten ja todisteita tuhotaan. Sodan jälkeen vuonna 1947 tulee Inkeri Lindqvist Enontekiölle kirjoittamaan juttua Lapin jälleenrakentamisesta. Samalla hän yrittää löytää sodan loppuvaiheessa kadonneen miehensä Kaarlon, joka oli päässyt pakenemaan Neuvostoliiton vankileiriltä mutta päätynyt saksalaisten leirille. Hän asettuu asumaan taloon, jonne jää myös entinen vuokralainen, kirkkotyömaalla autteleva Olavi Heiskanen. Inkeri törmää vaikenemiseen ja salailuun, mutta lopulta kolme vuotta myöhemmin etsintä tulee eräänlaisen päätökseen.

Lapin ja saamelaisten kohtalo avautuu seitsemänkymppisen Pieran ja tämän pojantyttären Bigga-Marjan kautta. Lapin tuhon totaalisuus – rakennusten, luonnon ja eläinten hävitys – tulee vaikuttavasti esiin. Olavi saapuu Enontekiölle samana päivänä, kun sota loppuu. Ensimmäisenä hän näkee siniseen saamenpukuun pukeutuneen Bigga-Marjan, mutta myöhemmin mielikuvaan yhdistyy poltettu, musta maa.

Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina. (49)

Mustat, kesken lentonsa kuolleet linnut kertovat ihmisten ja nimenomaan sodan eläinkunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä; lintusymboliikka näkyy myös teoksen kauniissa kannessa.

Olavin, Väinön ja Kaarlon tiet risteävät vankileirillä. Kaarlo on vanki, mutta hänellä on erioikeuksia. Olavi ja Väinö kiinnostuvat molemmat Saara Valvasta, saamelaisesta kupparista, joka toimii leirillä sairaanhoitajana, mutta jota luonnehditaan noidaksi. Kaikki ovat jollain tavalla osallisina ruumiiden kuljettamiseen pois leiriltä, asia joka pyritään salaamaan Valpolta. Väinö on ristiriitainen hahmo. Hänen kerrotaan opiskelleen kulttuurintutkimusta ja kieliä, mutta toisaalta hän on aikakautensa ajatusmaailman edustaja ja uskoo Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun. Hän tekee rotuselvityksen uusista vangeista ja kirjaa tiedot ylös:

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ole kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.
Eilisen kuormassa tulleissa oli paljon haavoittuneita tai muuten vammautuneita. – – Osa teloitettiin saman tien takapihalla. Heitä emme merkinneet mihinkään. (45)

Rodunjalostusta harjoitettiin muuallakin kuin natsi-Saksassa. Rautiainen tuo tämän esiin saamelaisten kohtelussa. Bigga-Marja ja muut koululaiset alistetaan nöyryyttävään tutkimukseen, jossa heidän kallonsa mitataan ja heidät valokuvataan alastomina. Kohtaus toi etsimättä mieleen muutama vuosi sitten julkaistun elokuvan Saamelaisveri. ”Mihin sellaisia kuvia käytetään?” Bigga kysyy myöhemmin Olavilta itkuun purskahtaen.

Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä. Ja kun oli annettu lääkettä, piti seurata miten vanki siihen reagoi. Mihin hän kuoli ja miksi. Ja kun hän kuoli, oli pitänyt tehdä tarkka ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. (167–168)

Bigga syyttää myös Inkeriä siitä, että tämä haluaa vain esitellä häntä lapinpukuun pukeutuneena alkuasukkaana. Biggan ja Inkerin kompleksinen suhde kuvaa hyvin niitä vaikeuksia, joita valtaväestön ja vähemmistön suhteeseen väistämättä liittyy, oli valta-asemassa olevan tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Valokuvaus on teoksessa muutenkin keskeisessä osassa, koska Inkeri kuvaa työkseen ja opettaa Biggan käyttämään kameraa. Keskeisenä motiivina toimii valokuva, jonka Olavi yrittää piilottaa kirkon perustuksiin, mutta jonka Inkeri löytää ja jota hän käyttää selvittäessään miehensä kohtaloa. Toinen toistuva motiivi on jo otsikossa esiintyvä tuhka, jota jää leijailemaan niin saksalaisten kylvämän tuhon kuin venäläisten partisaanien hyökkäysten jäljiltä.

Teemojen runsaudesta huolimatta teoksesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ainoastaan Inkerin ja Kaarlon oleskelusta Keniassa kertovat jaksot rikkovat yhtenäisyyttä, vaikka toistavatkin päätarinan teemoja. Eri aikatasojen kertomusten välillä on lukuisia pieniä kytköksiä niin tarinoiden kuin esineiden muodossa, mikä myös tuo koherenssia teokseen ja tuottaa lukijalle oivaltamisen iloa. Tiheään esiintyvän komsiopallon, saamelaisten perinnelelun, kerrotaan pitävän pahat henget loitolla: ”Tarun mukaan joutsenenluusta tehty helistin saa siivet kasvamaan lapsen jalkoihin. Niin se voi lentää hädän hetkellä turvaan.” (162)

Tuhkaan piirretty maa on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka voittaisi kisan. Lapin sotaa ja vankileirejä ovat kuvanneet myös Katja Kettu (Kätilö) ja Heidi Köngäs (Dora, Dora) sekä aihetta karnevalisoiden Seppo Saraspää (Leiri maailman laidalla). Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Rautiainen kertoo löytäneensä tietoa vankileireistä Oula Seitsosen väitöskirjasta Digging Hitler’s arctic war – vankileirejä on ollut luultua enemmän, arviolta lähemmäs kaksisataa. Suomalaisten yhteistyöstä saksalaisten kanssa on kirjoittanut Oula Silvennoinen 2008 ilmestyneessä Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Mervi Kantokorven arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 13.8.2020.

Teos on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, tässä Kirjaluotsin, Tuijatan ja Annelin lukuvinkkien arviot.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Julkaistu Kirjoittaja:

Todellisuuden tuolla puolen

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017. 208 s.

Anne Leinonen: Metsän äitiSyvän vihreä metsä, kaukana polulla hahmo. Jostain tunkeutuva valo luo syvyysvaikutelman, joka houkuttelee astumaan sisään kuvaan. Kestää hetken, ennen kuin huomaa, että otsikossa Metsän äiti on jotain outoa: yksi kirjain on vinksahtanut nurin. Anne Leinosen uusi romaani täyttää kansikuvan antaman lupauksen, sillä tarina kylästä, jonka ”historia oli mustempaa mustempi” kietoo lukijan verkkoonsa kuin huomaamatta.

Kolmekymppinen Riina palaa vuosien jälkeen kotiinsa Kevätlahden Vihainperälle, kylään jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat. Riinan tarkoitus on tallentaa vanhaa perinnettä kotiseutuyhdistykselle valokuvaamalla kellareita ja pihapiirejä. Kuvausmatkallaan naapurissa Riina löytää kuolleen miehen. Miksi talon omistaja ei lupauksistaan huolimatta ilmoita tapahtuneesta poliisille? Asia muuttuu vielä oudommaksi, kun sama mies ilmestyy elävänä kylän juhannusjuhlille. Vihainperällä on tapahtunut selvittämättömiä kuolemia aiemminkin. Vuonna 1990 nuori nainen löydettiin suolta kuristettuna. Kyläläiset epäilevät oikean murhaajan olevan edelleen vapaana.

Eri aikatasoissa liikkuva kertomus valottaa Riinan sukuhistoriaa, joka tuntuu liittyvän outoihin tapahtumiin. Mielenterveydeltään järkkyneen, nyt jo kuolleen äitinsä Inkerin tavoin Riina alkaa nähdä näkyjä, joista hän ei tiedä ovatko ne valveunia vai enteitä. Vuodeosastolla makaava dementoitunut isoäiti Raisa varoittaa: ”Se pittää estää. – – Niillä on väärä mies.” Viittaako Raisa nuoren Liisan surmaan? Ja mihin katosi Inkerin aviomies, jonka ”silmissä tuikki huvitus – – mutta katseen takana lymysi peto”? Entä kuka tai mikä on salaperäinen Se, johon Raisa viittaa: ”Se kulki onneksi hänen kanssaan – –. Tyttö oli turvassa. Se suojelisi tyttöä ja heitä muita.”

Leinosen romaanissa metsä on yhtä aikaa pelottava ja turvallinen paikka: toisia se suojelee, toiset se nielee harhailemaan syvyyksiinsä. Metsän äiti on onnistunut sekoitus kansanuskomuksia ja jännitystä.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 19.5.2017)

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Julkaistu Kirjoittaja:

Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2013. 428 s.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus”Maalaistollo, vuoristolainen, pilvien lapioija, tietämätön moukka”, luonnehtii yksi Fred Vargasin uusimman romaanin henkilö komisario Adamsbergia. Mutta tätä kiinnijäänyttä murhaajaa ei kannata uskoa, sillä kyseessä on rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario. Normandialainen tapaus on Adamsberg-sarjan kuudes romaani ja kahdeksas suomennettu teos moninkertaisesti palkitulta Vargasilta. Romaanissa ratkotaan kahta tapausta yhtä aikaa. Yritysmaailman mahtimies poltetaan autoonsa, mutta komisariosta jäljet osoittavat liian ilmeisesti nuoreen Momoon ja niinpä hän järjestää tämän paon ja piilottaa omaan asuntoonsa, jotta saa aikaa löytää oikean syyllisen. Pääosa tarinasta sijoittuu pieneen normandialaiseen kylään, jossa on vuosisatoja kerrottu tarinaa Raivoisasta armeijasta, aaveratsastajista, jotka sieppaavat pahantekijät mukaansa. Nuori nainen on nähnyt neljä henkilöä aaveiden mukana, ja kun heistä ensimmäinen, julmana salametsästäjänä tunnettu Herbier kuolee, kiinnostuu Adamsberg tapauksesta. Näiden kahden rikoksen selvittämisen lomassa komisario alaisineen yrittää hoitaa julmasti kohdellun pulun takaisin elävien kirjoihin.

Ruumiita ehtii tulla vielä useita, ennen kuin komisario saa paljastettua murhien taustalla olevan motiivin. Vargasin dekkareissa tärkeintä ei ole syyllisen selvittäminen, vaikka juonenkäänteitä riittää ja kirjailija pitää lukijan taitavasti tarinan lumoissa. Persoonallinen, jopa omalaatuinen henkilögalleria, mitä kummallisimpia aiheita käsittelevät keskustelut ja Adamsbergin mietiskelevän hidas, epäoleellisuuksiin näennäisesti takertuva tyyli ovat jälleen teoksen vahvuuksia. Myös kotirintamalla tapahtuu, sillä Adamsberg tutustuu elämäänsä ilmestyneeseen aikuiseen poikaansa Zerkiin, jolla on oma tehtävänsä juttujen ratkaisemisessa. Vargasin teoksia ei ole käännetty aikajärjestyksessä ja ainakin yksi Adamsberg-romaani on suomentamatta. Toivottavasti Jean-Hugues Angladen tähdittämä tv-sarjakin tulee Suomeen komisarion ihailijoiden iloksi.

(Arvio julkaistu myös Vieskalaisessa)

Tatiana de Rosnay: Avain

Julkaistu Kirjoittaja:

Muista. Älä unohda

Tatiana de Rosnay: Avain. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY / Bazar, 2008. 319 s.

Tatiana de Rosnay: Nimeni on SarahKannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.

Toukokuussa 2002 amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin stadionin tapahtumista. Useat haastateltavat suhtautuvat Julian miehen Bertrandin tavoin: ”Ei kukaan enää välitä. Ei kukaan enää muista.” Bertrandia ei häiritse sekään, että perheen isoäidin omistama asunto, johon he ovat muuttamassa, on aikoinaan vapautunut ratsiassa pidätetyltä perheeltä: ”He eivät varmaan tienneet”. Osa juonenkäänteistä on arvattavissa heti tästä alkuasetelmasta. Lisäksi ristiriita kahden aikatason välillä on häiritsevän suuri: Julian elämänvaiheet tuntuvat turhan pinnallisilta Sarahin kokemuksiin verrattuna. Avain on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja koskettava romaani, joka käsittelee vähemmän tunnettua Ranskan miehityksen aikaista tapahtumaa. Kirjailija lainaa pääministeri Jean-Pierre Raffarinin tapahtuman kuusikymmentävuotispäivän muistojuhlassa pitämästä puheesta katkelmia: ”Vél d’Hiv, Drancy ja kaikki kokoomaleirit – – olivat ranskalaisten organisoimia, johtamia ja vartioimia. Holokaustin ensimmäinen näytös esitettiin täällä, ja Ranskan valtio oli siinä mukana.”

Avain on julkaistu yli kolmessakymmenessä maassa. Teoksen pohjalta tehdyssä elokuvassa Sarah’s key Juliaa esittää Kristin Scott Thomas. De Rosnaylta on julkaistu myös Viimeinen kesä ja syyskuussa ilmestyy uusi romaani Mokka.

Huom. Teoksen uusintapainokset on julkaissut Bazar nimellä Nimeni on Sarah.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 30.8.2012)

Camilla Läckberg: Merenneito

Julkaistu Kirjoittaja:

Pahuuden pitkät jäljet

Camilla Läckberg: MerenneitoCamilla Läckberg: Merenneito. Suom. Outi Menna. Gummerus, 2011. 489 s.

Merenneito (2011) on Camilla Läckbergin kuudes suomennettu pieneen Fjällbackan kylään sijoittuva romaani. Kirjailijalle ominaiseen tyyliin tapahtumat liikkuvat kahdella aikatasolla. Patrik Hedström kollegoineen tutkii Magnus Kjellnerin katoamista, joka näyttäisi liittyvä paikallisen esikoiskirjailijan saamiin uhkauskirjeisiin. Patrikin kirjailijavaimo Erica on auttanut Christiania käsikirjoituksen viimeistelyssä ja sekaantuu tapansa mukaan rikostutkintaan. Menneisyyttä kuvaava taso on lähes aina osoitettu luvun otsikossa kertomalla paikka ja aika, mutta Merenneidossa pienen pojan näkökulmasta kerrotut tapahtumat on erotettu kursiivilla.

Läckbergin romaanit muistuttavat Anna Janssonin varhaisia Maria Wern -dekkareita, joissa rikoksen selvittelyn ohella kuvataan päähenkilön yksityiselämää. Läckberg on onnistunut luomaan henkilöhahmoja, joiden vaiheita seuraa lähes yhtä suurella mielenkiinnolla kuin rikoksen ratkaisua: Erican sisaren kamppailu väkivaltaisessa avioliitossa on raadollisen todentuntuisesti kuvattu ja syy Erican äidin kylmäkiskoiseen suhtautumiseen tyttäriinsä selviää toisen maailmansodan loppuvuosista kertovassa osassa Perillinen (2010). Myös poliisilaitoksen muut työntekijät tulevat lukijalle läheisiksi omine tunnistettavine piirteineen ja huolineen. Jopa Bertil Mellberg, Patrikin ”moukkamaisena ja sivistymättömänä” pidetty, työnteosta mahdollisuuksiensa mukaan luistava esimies saa uusia ulottuvuuksia sarjan edetessä: tuoreimmassa teoksessa ”Bertil-ukki” hoitaa innokkaasti naisystävänsä tyttären – ja alaisensa – Paulan vauvaa, ja kuvaus vaipanvaihdosta sai nauramaan ääneen.

Teosten kerronta on pääasiassa sujuvaa ja ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa anteeksi vetävän juonen ja sympaattisten henkilöhahmojen ansiosta. Läckberg osaa koukuttaa lukijansa, sillä usein teoksen lopussa on päähenkilöiden elämään liittyvä odottamaton käänne tai viittaus seuraavan osan rikosjuoneen. Onneksi jatkoa on odotettavissa, ja ruotsiksi ilmestyneet sarjan seitsemäs (Fyrvaktaren) ja kahdeksas osa (Änglamakerskan) käännettäneen aikanaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 26.1.2012)