Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. 298 s.

Petra Rautiaisen esikoisromaani on saanut paljon huomiota osakseen ja syystä. Sota-aika, yhteistyö saksalaisten kanssa, Lapin tuho ja jälleenrakentaminen kiinnostavat yhä. Rautiainen kuvaa vankileirin kurjuutta ja julmuutta, mutta vastapainoksi nousee runollisen kaunis kieli.

Teoksessa on kaksi aikatasoa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Väinö Remes työskentelee tulkkina vankileirillä Inarissa, ja hänen päiväkirjamerkintänsä ulottuvat helmikuusta syyskuuhun 1944. Hän näkee sodan loppuvaiheen kaaoksen, sen miten saksalaisten luottamus suomalaisiin aseveljiin heikkenee, teitä kunnostetaan kiireellä pakoa varten ja todisteita tuhotaan. Sodan jälkeen vuonna 1947 tulee Inkeri Lindqvist Enontekiölle kirjoittamaan juttua Lapin jälleenrakentamisesta. Samalla hän yrittää löytää sodan loppuvaiheessa kadonneen miehensä Kaarlon, joka oli päässyt pakenemaan Neuvostoliiton vankileiriltä mutta päätynyt saksalaisten leirille. Hän asettuu asumaan taloon, jonne jää myös entinen vuokralainen, kirkkotyömaalla autteleva Olavi Heiskanen. Inkeri törmää vaikenemiseen ja salailuun, mutta lopulta kolme vuotta myöhemmin etsintä tulee eräänlaisen päätökseen.

Lapin ja saamelaisten kohtalo avautuu seitsemänkymppisen Pieran ja tämän pojantyttären Bigga-Marjan kautta. Lapin tuhon totaalisuus – rakennusten, luonnon ja eläinten hävitys – tulee vaikuttavasti esiin. Olavi saapuu Enontekiölle samana päivänä, kun sota loppuu. Ensimmäisenä hän näkee siniseen saamenpukuun pukeutuneen Bigga-Marjan, mutta myöhemmin mielikuvaan yhdistyy poltettu, musta maa.

Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina. (49)

Mustat, kesken lentonsa kuolleet linnut kertovat ihmisten ja nimenomaan sodan eläinkunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä; lintusymboliikka näkyy myös teoksen kauniissa kannessa.

Olavin, Väinön ja Kaarlon tiet risteävät vankileirillä. Kaarlo on vanki, mutta hänellä on erioikeuksia. Olavi ja Väinö kiinnostuvat molemmat Saara Valvasta, saamelaisesta kupparista, joka toimii leirillä sairaanhoitajana, mutta jota luonnehditaan noidaksi. Kaikki ovat jollain tavalla osallisina ruumiiden kuljettamiseen pois leiriltä, asia joka pyritään salaamaan Valpolta. Väinö on ristiriitainen hahmo. Hänen kerrotaan opiskelleen kulttuurintutkimusta ja kieliä, mutta toisaalta hän on aikakautensa ajatusmaailman edustaja ja uskoo Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun. Hän tekee rotuselvityksen uusista vangeista ja kirjaa tiedot ylös:

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ole kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.
Eilisen kuormassa tulleissa oli paljon haavoittuneita tai muuten vammautuneita. – – Osa teloitettiin saman tien takapihalla. Heitä emme merkinneet mihinkään. (45)

Rodunjalostusta harjoitettiin muuallakin kuin natsi-Saksassa. Rautiainen tuo tämän esiin saamelaisten kohtelussa. Bigga-Marja ja muut koululaiset alistetaan nöyryyttävään tutkimukseen, jossa heidän kallonsa mitataan ja heidät valokuvataan alastomina. Kohtaus toi etsimättä mieleen muutama vuosi sitten julkaistun elokuvan Saamelaisveri. ”Mihin sellaisia kuvia käytetään?” Bigga kysyy myöhemmin Olavilta itkuun purskahtaen.

Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä. Ja kun oli annettu lääkettä, piti seurata miten vanki siihen reagoi. Mihin hän kuoli ja miksi. Ja kun hän kuoli, oli pitänyt tehdä tarkka ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. (167–168)

Bigga syyttää myös Inkeriä siitä, että tämä haluaa vain esitellä häntä lapinpukuun pukeutuneena alkuasukkaana. Biggan ja Inkerin kompleksinen suhde kuvaa hyvin niitä vaikeuksia, joita valtaväestön ja vähemmistön suhteeseen väistämättä liittyy, oli valta-asemassa olevan tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Valokuvaus on teoksessa muutenkin keskeisessä osassa, koska Inkeri kuvaa työkseen ja opettaa Biggan käyttämään kameraa. Keskeisenä motiivina toimii valokuva, jonka Olavi yrittää piilottaa kirkon perustuksiin, mutta jonka Inkeri löytää ja jota hän käyttää selvittäessään miehensä kohtaloa. Toinen toistuva motiivi on jo otsikossa esiintyvä tuhka, jota jää leijailemaan niin saksalaisten kylvämän tuhon kuin venäläisten partisaanien hyökkäysten jäljiltä.

Teemojen runsaudesta huolimatta teoksesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ainoastaan Inkerin ja Kaarlon oleskelusta Keniassa kertovat jaksot rikkovat yhtenäisyyttä, vaikka toistavatkin päätarinan teemoja. Eri aikatasojen kertomusten välillä on lukuisia pieniä kytköksiä niin tarinoiden kuin esineiden muodossa, mikä myös tuo koherenssia teokseen ja tuottaa lukijalle oivaltamisen iloa. Tiheään esiintyvän komsiopallon, saamelaisten perinnelelun, kerrotaan pitävän pahat henget loitolla: ”Tarun mukaan joutsenenluusta tehty helistin saa siivet kasvamaan lapsen jalkoihin. Niin se voi lentää hädän hetkellä turvaan.” (162)

Tuhkaan piirretty maa on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka voittaisi kisan. Lapin sotaa ja vankileirejä ovat kuvanneet myös Katja Kettu (Kätilö) ja Heidi Köngäs (Dora, Dora) sekä aihetta karnevalisoiden Seppo Saraspää (Leiri maailman laidalla). Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Rautiainen kertoo löytäneensä tietoa vankileireistä Oula Seitsosen väitöskirjasta Digging Hitler’s arctic war – vankileirejä on ollut luultua enemmän, arviolta lähemmäs kaksisataa. Suomalaisten yhteistyöstä saksalaisten kanssa on kirjoittanut Oula Silvennoinen 2008 ilmestyneessä Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Mervi Kantokorven arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 13.8.2020.

Teos on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, tässä Kirjaluotsin, Tuijatan ja Annelin lukuvinkkien arviot.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Todellisuuden tuolla puolen

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017. 208 s.

Anne Leinonen: Metsän äitiSyvän vihreä metsä, kaukana polulla hahmo. Jostain tunkeutuva valo luo syvyysvaikutelman, joka houkuttelee astumaan sisään kuvaan. Kestää hetken, ennen kuin huomaa, että otsikossa Metsän äiti on jotain outoa: yksi kirjain on vinksahtanut nurin. Anne Leinosen uusi romaani täyttää kansikuvan antaman lupauksen, sillä tarina kylästä, jonka ”historia oli mustempaa mustempi” kietoo lukijan verkkoonsa kuin huomaamatta.

Kolmekymppinen Riina palaa vuosien jälkeen kotiinsa Kevätlahden Vihainperälle, kylään jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat. Riinan tarkoitus on tallentaa vanhaa perinnettä kotiseutuyhdistykselle valokuvaamalla kellareita ja pihapiirejä. Kuvausmatkallaan naapurissa Riina löytää kuolleen miehen. Miksi talon omistaja ei lupauksistaan huolimatta ilmoita tapahtuneesta poliisille? Asia muuttuu vielä oudommaksi, kun sama mies ilmestyy elävänä kylän juhannusjuhlille. Vihainperällä on tapahtunut selvittämättömiä kuolemia aiemminkin. Vuonna 1990 nuori nainen löydettiin suolta kuristettuna. Kyläläiset epäilevät oikean murhaajan olevan edelleen vapaana.

Eri aikatasoissa liikkuva kertomus valottaa Riinan sukuhistoriaa, joka tuntuu liittyvän outoihin tapahtumiin. Mielenterveydeltään järkkyneen, nyt jo kuolleen äitinsä Inkerin tavoin Riina alkaa nähdä näkyjä, joista hän ei tiedä ovatko ne valveunia vai enteitä. Vuodeosastolla makaava dementoitunut isoäiti Raisa varoittaa: ”Se pittää estää. – – Niillä on väärä mies.” Viittaako Raisa nuoren Liisan surmaan? Ja mihin katosi Inkerin aviomies, jonka ”silmissä tuikki huvitus – – mutta katseen takana lymysi peto”? Entä kuka tai mikä on salaperäinen Se, johon Raisa viittaa: ”Se kulki onneksi hänen kanssaan – –. Tyttö oli turvassa. Se suojelisi tyttöä ja heitä muita.”

Leinosen romaanissa metsä on yhtä aikaa pelottava ja turvallinen paikka: toisia se suojelee, toiset se nielee harhailemaan syvyyksiinsä. Metsän äiti on onnistunut sekoitus kansanuskomuksia ja jännitystä.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 19.5.2017)

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2013. 428 s.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus”Maalaistollo, vuoristolainen, pilvien lapioija, tietämätön moukka”, luonnehtii yksi Fred Vargasin uusimman romaanin henkilö komisario Adamsbergia. Mutta tätä kiinnijäänyttä murhaajaa ei kannata uskoa, sillä kyseessä on rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario. Normandialainen tapaus on Adamsberg-sarjan kuudes romaani ja kahdeksas suomennettu teos moninkertaisesti palkitulta Vargasilta. Romaanissa ratkotaan kahta tapausta yhtä aikaa. Yritysmaailman mahtimies poltetaan autoonsa, mutta komisariosta jäljet osoittavat liian ilmeisesti nuoreen Momoon ja niinpä hän järjestää tämän paon ja piilottaa omaan asuntoonsa, jotta saa aikaa löytää oikean syyllisen. Pääosa tarinasta sijoittuu pieneen normandialaiseen kylään, jossa on vuosisatoja kerrottu tarinaa Raivoisasta armeijasta, aaveratsastajista, jotka sieppaavat pahantekijät mukaansa. Nuori nainen on nähnyt neljä henkilöä aaveiden mukana, ja kun heistä ensimmäinen, julmana salametsästäjänä tunnettu Herbier kuolee, kiinnostuu Adamsberg tapauksesta. Näiden kahden rikoksen selvittämisen lomassa komisario alaisineen yrittää hoitaa julmasti kohdellun pulun takaisin elävien kirjoihin.

Ruumiita ehtii tulla vielä useita, ennen kuin komisario saa paljastettua murhien taustalla olevan motiivin. Vargasin dekkareissa tärkeintä ei ole syyllisen selvittäminen, vaikka juonenkäänteitä riittää ja kirjailija pitää lukijan taitavasti tarinan lumoissa. Persoonallinen, jopa omalaatuinen henkilögalleria, mitä kummallisimpia aiheita käsittelevät keskustelut ja Adamsbergin mietiskelevän hidas, epäoleellisuuksiin näennäisesti takertuva tyyli ovat jälleen teoksen vahvuuksia. Myös kotirintamalla tapahtuu, sillä Adamsberg tutustuu elämäänsä ilmestyneeseen aikuiseen poikaansa Zerkiin, jolla on oma tehtävänsä juttujen ratkaisemisessa. Vargasin teoksia ei ole käännetty aikajärjestyksessä ja ainakin yksi Adamsberg-romaani on suomentamatta. Toivottavasti Jean-Hugues Angladen tähdittämä tv-sarjakin tulee Suomeen komisarion ihailijoiden iloksi.

(Arvio julkaistu myös Vieskalaisessa)

Tatiana de Rosnay: Avain

Muista. Älä unohda

Tatiana de Rosnay: Avain. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY / Bazar, 2008. 319 s.

Tatiana de Rosnay: Nimeni on SarahKannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.

Toukokuussa 2002 amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin stadionin tapahtumista. Useat haastateltavat suhtautuvat Julian miehen Bertrandin tavoin: ”Ei kukaan enää välitä. Ei kukaan enää muista.” Bertrandia ei häiritse sekään, että perheen isoäidin omistama asunto, johon he ovat muuttamassa, on aikoinaan vapautunut ratsiassa pidätetyltä perheeltä: ”He eivät varmaan tienneet”. Osa juonenkäänteistä on arvattavissa heti tästä alkuasetelmasta. Lisäksi ristiriita kahden aikatason välillä on häiritsevän suuri: Julian elämänvaiheet tuntuvat turhan pinnallisilta Sarahin kokemuksiin verrattuna. Avain on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja koskettava romaani, joka käsittelee vähemmän tunnettua Ranskan miehityksen aikaista tapahtumaa. Kirjailija lainaa pääministeri Jean-Pierre Raffarinin tapahtuman kuusikymmentävuotispäivän muistojuhlassa pitämästä puheesta katkelmia: ”Vél d’Hiv, Drancy ja kaikki kokoomaleirit – – olivat ranskalaisten organisoimia, johtamia ja vartioimia. Holokaustin ensimmäinen näytös esitettiin täällä, ja Ranskan valtio oli siinä mukana.”

Avain on julkaistu yli kolmessakymmenessä maassa. Teoksen pohjalta tehdyssä elokuvassa Sarah’s key Juliaa esittää Kristin Scott Thomas. De Rosnaylta on julkaistu myös Viimeinen kesä ja syyskuussa ilmestyy uusi romaani Mokka.

Huom. Teoksen uusintapainokset on julkaissut Bazar nimellä Nimeni on Sarah.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 30.8.2012)

Camilla Läckberg: Merenneito

Pahuuden pitkät jäljet

Camilla Läckberg: MerenneitoCamilla Läckberg: Merenneito. Suom. Outi Menna. Gummerus, 2011. 489 s.

Merenneito (2011) on Camilla Läckbergin kuudes suomennettu pieneen Fjällbackan kylään sijoittuva romaani. Kirjailijalle ominaiseen tyyliin tapahtumat liikkuvat kahdella aikatasolla. Patrik Hedström kollegoineen tutkii Magnus Kjellnerin katoamista, joka näyttäisi liittyvä paikallisen esikoiskirjailijan saamiin uhkauskirjeisiin. Patrikin kirjailijavaimo Erica on auttanut Christiania käsikirjoituksen viimeistelyssä ja sekaantuu tapansa mukaan rikostutkintaan. Menneisyyttä kuvaava taso on lähes aina osoitettu luvun otsikossa kertomalla paikka ja aika, mutta Merenneidossa pienen pojan näkökulmasta kerrotut tapahtumat on erotettu kursiivilla.

Läckbergin romaanit muistuttavat Anna Janssonin varhaisia Maria Wern -dekkareita, joissa rikoksen selvittelyn ohella kuvataan päähenkilön yksityiselämää. Läckberg on onnistunut luomaan henkilöhahmoja, joiden vaiheita seuraa lähes yhtä suurella mielenkiinnolla kuin rikoksen ratkaisua: Erican sisaren kamppailu väkivaltaisessa avioliitossa on raadollisen todentuntuisesti kuvattu ja syy Erican äidin kylmäkiskoiseen suhtautumiseen tyttäriinsä selviää toisen maailmansodan loppuvuosista kertovassa osassa Perillinen (2010). Myös poliisilaitoksen muut työntekijät tulevat lukijalle läheisiksi omine tunnistettavine piirteineen ja huolineen. Jopa Bertil Mellberg, Patrikin ”moukkamaisena ja sivistymättömänä” pidetty, työnteosta mahdollisuuksiensa mukaan luistava esimies saa uusia ulottuvuuksia sarjan edetessä: tuoreimmassa teoksessa ”Bertil-ukki” hoitaa innokkaasti naisystävänsä tyttären – ja alaisensa – Paulan vauvaa, ja kuvaus vaipanvaihdosta sai nauramaan ääneen.

Teosten kerronta on pääasiassa sujuvaa ja ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa anteeksi vetävän juonen ja sympaattisten henkilöhahmojen ansiosta. Läckberg osaa koukuttaa lukijansa, sillä usein teoksen lopussa on päähenkilöiden elämään liittyvä odottamaton käänne tai viittaus seuraavan osan rikosjuoneen. Onneksi jatkoa on odotettavissa, ja ruotsiksi ilmestyneet sarjan seitsemäs (Fyrvaktaren) ja kahdeksas osa (Änglamakerskan) käännettäneen aikanaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 26.1.2012)