Kirjallisuutta ja tutkimusta

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. 298 s.

Petra Rautiaisen esikoisromaani on saanut paljon huomiota osakseen ja syystä. Sota-aika, yhteistyö saksalaisten kanssa, Lapin tuho ja jälleenrakentaminen kiinnostavat yhä. Rautiainen kuvaa vankileirin kurjuutta ja julmuutta, mutta vastapainoksi nousee runollisen kaunis kieli.

Teoksessa on kaksi aikatasoa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Väinö Remes työskentelee tulkkina vankileirillä Inarissa, ja hänen päiväkirjamerkintänsä ulottuvat helmikuusta syyskuuhun 1944. Hän näkee sodan loppuvaiheen kaaoksen, sen miten saksalaisten luottamus suomalaisiin aseveljiin heikkenee, teitä kunnostetaan kiireellä pakoa varten ja todisteita tuhotaan. Sodan jälkeen vuonna 1947 tulee Inkeri Lindqvist Enontekiölle kirjoittamaan juttua Lapin jälleenrakentamisesta. Samalla hän yrittää löytää sodan loppuvaiheessa kadonneen miehensä Kaarlon, joka oli päässyt pakenemaan Neuvostoliiton vankileiriltä mutta päätynyt saksalaisten leirille. Hän asettuu asumaan taloon, jonne jää myös entinen vuokralainen, kirkkotyömaalla autteleva Olavi Heiskanen. Inkeri törmää vaikenemiseen ja salailuun, mutta lopulta kolme vuotta myöhemmin etsintä tulee eräänlaisen päätökseen.

Lapin ja saamelaisten kohtalo avautuu seitsemänkymppisen Pieran ja tämän pojantyttären Bigga-Marjan kautta. Lapin tuhon totaalisuus – rakennusten, luonnon ja eläinten hävitys – tulee vaikuttavasti esiin. Olavi saapuu Enontekiölle samana päivänä, kun sota loppuu. Ensimmäisenä hän näkee siniseen saamenpukuun pukeutuneen Bigga-Marjan, mutta myöhemmin mielikuvaan yhdistyy poltettu, musta maa.

Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina. (49)

Mustat, kesken lentonsa kuolleet linnut kertovat ihmisten ja nimenomaan sodan eläinkunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä; lintusymboliikka näkyy myös teoksen kauniissa kannessa.

Olavin, Väinön ja Kaarlon tiet risteävät vankileirillä. Kaarlo on vanki, mutta hänellä on erioikeuksia. Olavi ja Väinö kiinnostuvat molemmat Saara Valvasta, saamelaisesta kupparista, joka toimii leirillä sairaanhoitajana, mutta jota luonnehditaan noidaksi. Kaikki ovat jollain tavalla osallisina ruumiiden kuljettamiseen pois leiriltä, asia joka pyritään salaamaan Valpolta. Väinö on ristiriitainen hahmo. Hänen kerrotaan opiskelleen kulttuurintutkimusta ja kieliä, mutta toisaalta hän on aikakautensa ajatusmaailman edustaja ja uskoo Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun. Hän tekee rotuselvityksen uusista vangeista ja kirjaa tiedot ylös:

Eilen tuli taas iso kuorma vankeja. Ne ovat tulleet Danzigista asti, laivalla Helsinkiin, Helsingissä ne ahdataan suoraan junaan, joka menee Rovaniemelle. Rovaniemeltä kuorma-autolla tänne. Nämä kulkevat sellaisten pitäjien ja kuntien läpi, joista minä en ole kuullutkaan. Sitten ne ovat täällä. Maailman laidalla. Kuolevat tänne.
Eilisen kuormassa tulleissa oli paljon haavoittuneita tai muuten vammautuneita. – – Osa teloitettiin saman tien takapihalla. Heitä emme merkinneet mihinkään. (45)

Rodunjalostusta harjoitettiin muuallakin kuin natsi-Saksassa. Rautiainen tuo tämän esiin saamelaisten kohtelussa. Bigga-Marja ja muut koululaiset alistetaan nöyryyttävään tutkimukseen, jossa heidän kallonsa mitataan ja heidät valokuvataan alastomina. Kohtaus toi etsimättä mieleen muutama vuosi sitten julkaistun elokuvan Saamelaisveri. ”Mihin sellaisia kuvia käytetään?” Bigga kysyy myöhemmin Olavilta itkuun purskahtaen.

Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä. Ja kun oli annettu lääkettä, piti seurata miten vanki siihen reagoi. Mihin hän kuoli ja miksi. Ja kun hän kuoli, oli pitänyt tehdä tarkka ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. (167–168)

Bigga syyttää myös Inkeriä siitä, että tämä haluaa vain esitellä häntä lapinpukuun pukeutuneena alkuasukkaana. Biggan ja Inkerin kompleksinen suhde kuvaa hyvin niitä vaikeuksia, joita valtaväestön ja vähemmistön suhteeseen väistämättä liittyy, oli valta-asemassa olevan tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Valokuvaus on teoksessa muutenkin keskeisessä osassa, koska Inkeri kuvaa työkseen ja opettaa Biggan käyttämään kameraa. Keskeisenä motiivina toimii valokuva, jonka Olavi yrittää piilottaa kirkon perustuksiin, mutta jonka Inkeri löytää ja jota hän käyttää selvittäessään miehensä kohtaloa. Toinen toistuva motiivi on jo otsikossa esiintyvä tuhka, jota jää leijailemaan niin saksalaisten kylvämän tuhon kuin venäläisten partisaanien hyökkäysten jäljiltä.

Teemojen runsaudesta huolimatta teoksesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ainoastaan Inkerin ja Kaarlon oleskelusta Keniassa kertovat jaksot rikkovat yhtenäisyyttä, vaikka toistavatkin päätarinan teemoja. Eri aikatasojen kertomusten välillä on lukuisia pieniä kytköksiä niin tarinoiden kuin esineiden muodossa, mikä myös tuo koherenssia teokseen ja tuottaa lukijalle oivaltamisen iloa. Tiheään esiintyvän komsiopallon, saamelaisten perinnelelun, kerrotaan pitävän pahat henget loitolla: ”Tarun mukaan joutsenenluusta tehty helistin saa siivet kasvamaan lapsen jalkoihin. Niin se voi lentää hädän hetkellä turvaan.” (162)

Tuhkaan piirretty maa on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka voittaisi kisan. Lapin sotaa ja vankileirejä ovat kuvanneet myös Katja Kettu (Kätilö) ja Heidi Köngäs (Dora, Dora) sekä aihetta karnevalisoiden Seppo Saraspää (Leiri maailman laidalla). Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Rautiainen kertoo löytäneensä tietoa vankileireistä Oula Seitsosen väitöskirjasta Digging Hitler’s arctic war – vankileirejä on ollut luultua enemmän, arviolta lähemmäs kaksisataa. Suomalaisten yhteistyöstä saksalaisten kanssa on kirjoittanut Oula Silvennoinen 2008 ilmestyneessä Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Mervi Kantokorven arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 13.8.2020.

Teos on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, tässä Kirjaluotsin, Tuijatan ja Annelin lukuvinkkien arviot.