Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Unohdettu helmi III: Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Oiva Paloheimon romaanista Levoton lapsuus (1942) ei voi puhua samalla tavalla unohdettuna helmenä kuin Anna Bondestamin romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) tai Eino Koivistoisen romaanista Siivetön enkeli (1962), jotka olen aiemmin esitellyt. Paloheimon lapsikuvauksista on kirjoitettu artikkeleita ja opinnäytetöitä, tosin enää harvakseltaan viime vuosikymmeninä. Tirlittanista (1953) on tehty elokuva ja sitä on esitetty näyttämöllä tälläkin vuosituhannella. Romaanista Levoton lapsuus on otettu useita painoksia, viimeisin 1975, ja se on sovitettu kuunnelmaksi. Teos on kuitenkin painunut unhoon ja on kirjastoissakin enimmäkseen varastojen kätköissä.

Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teos on pitkälti omaelämäkerrallinen, sillä Paloheimo kuvaa lapsuuden kokemuksiaan vuoden 1918 Tampereella. Tapahtumia tarkastellaan yhdeksänvuotiaan Laurin silmin. Isä, tuomari Parvela, käy silloin tällöin katsomassa poikaansa, joka on hoidettavana tiukan Hanna-tädin luona. Äiti on ”tuuliajolla”, minkä Lauri ymmärtää tarkoittavan jotain pahaa. Kertojaääni vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen kohteen mukaan: aikuisten maailma asettuu usein ironiseen valoon, kun taas Lauria ja muita lapsia kertoja kuvaa lämpimästi myötäeläen.

Teoksen aikajänne on noin vuosi alkaen syksystä 1917. Maailmansodan ja myöhemmin myös sisällissodan tapahtumat heijastuvat lasten leikkeihin. Teoksen alussa sotaleikkien kuvauksessa on paljon huumoria. Kun leikin aikana yksi vangituista alkaa itkeä, hänet ammutaan leikin sääntöjen mukaisesti. Vanki päätetään haudata pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Pappia esittävä poika heittää lusikalla hiekkaa haudattavan kasvoille ja lausuu: ”Maata sinä olet ja maahan sinä menet. Aamen!”

Vainaja alkoi syljeskellä armottomasti ja nousi istumaan kaivaen santaa suustaan. Mutta pappi napautti häntä lusikalla päähän ja komensi:
– Ruumiit eivät saa luurata. Nyt minun täytyy kastaa sinut uudestaan.
Itku kurkussa yritti Reino selittää, ettei nyt ollut kysymys kastamisesta, vaan siunaamisesta, mutta Valtteri ärjäisi:
– Suu kiinni silloin kun puhutaan! (28–29)

Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, vangitsemisiin ja teloituksiin saavat leikit katkerampia sävyjä. Kertoja ennakoi teoksen lopulla kuvatun sotaleikin ikävää päätöstä varoittamalla leikillä olevan ”kohtalokkaat seuraukset”. Nyt taistellaan tosissaan eikä leikissä ole lainkaan iloa. ”Kaikki oli katkeraa ja totta. Kumpikin puoli tunsi vihaavansa ja halveksivansa toista.” (151) Valkoisten voitto on selviö, sitä ei kiistä kukaan lapsista. Leikki ei kuitenkaan pääty tähän: hävinneet ”tuomitaan kuolemaan, koska he ovat punakaartilaisia”. Vahinko sattuu, kun teloitus päätetään suorittaa oikeilla kiväärinkuulilla pudottamalla kivi nallin päälle.

Paloheimo katselee tapahtumia lapsen näkökulmasta kaihtamatta rankkojakaan aiheita. Kirjailija eläytyy lasten maailmaan ja tämä tuo esitykseen huumoria. Sen sijaan kertojan kommentteja sävyttää ironian ohella pessimismi:

Oli joulu, sotavuosien väliin tuleva rauhanjuhla, jonka viestiä maanpäällä julistivat tykkien kellonlyönnit. Palavat lentokoneet ja valopommit putoilivat kentille enkelien ilmestyksenä paimenille. Taivaalliset sotajoukot olivat laskeutuneet maahan murhaten toisiaan yli-inhimillisin asein. Tämä oli jo neljäs samankaltainen joulu eikä rauhan messiaslasta ollut vieläkään laskettu seimeen. (98)

Paloheimon edeltäjinä on mainittu muun muassa Aapeli, Teuvo Pakkala ja Juhani Aho. Nykykirjailijoista etenkin Sirpa Kähkösen lapsikuvauksissa on nähty vaikutteita Paloheimolta. Talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvan Kuopio-sarjan lapsissa sotaleikkeineen on samaa koskettavaa vallattomuutta. Lapset poimivat kuulemastaan ja lukemastaan aineksia leikkeihinsä. Esimerkiksi romaanissa Hietakehto (2012) toisella kymmenellä oleva Juho ja kahdeksanvuotias Charlotta leikkivät löytävänsä joukkohaudan, jonka ruumiit on tunnistettava ja niiden kuolemansyy selvitettävä. Myös Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta (2018) voi nähdä yhtäläisyyksiä Paloheimon lapsikuvauksiin. Kertomuksessa seitsemänvuotiaan Jari-pojan kesänvietosta eri puolilla sotaa olleiden mummiensa luona on samankaltaista huumoria ja lapsen asemaan asettumista. Lopputuloksena on teos, joka kuvaa sodan kauheutta ja sen tapaa ryvettää kaikki, mutta tekee sen asettumatta kummankaan puolelle.

Levoton lapsuus päättyy seesteisesti, vaikka Lauri menettää sodassa isänsä. Lauri pakenee ikäväänsä luontoon. Kaunis, ”turvallisen tuttu ja suloisella tavalla hellä” Pyhäjärvi yhdistyy Laurin mielikuvissa äitihahmoon. Ensin omaan äitiin, joka on tuuliajolla kuin vene ilman airoja, sitten Toivosen lasten äitiin, joka on painunut Laurin mieleen madonnamaisena hahmona kellarin suojassa vietetyn yön seurauksena. Elämä kaupungissa päättyy siihen, että Laurin uusi holhooja, hänen isänsä veli, tulee hakemaan hänet luokseen maalle.

Levoton lapsuus oli upea lukuelämys ja toivoisin teoksen löytävän edelleen lukijoita.
Laajempi analyysini teoksesta on luettavissa tekstistä Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teoksesta Kirjasammon sivuilla
Paloheimon haastattelu Yle:n sivuilla

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

”Me olemme myös kaikki se mitä emme halua muistaa”

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaaPasi Pekkola: Huomenna kevät palaa. Otava, 2018. 343 s.

Nykytutkimus on kiistänyt tiedon, jonka mukaan vankileireille ei joutunut pieniä lapsia. Lapset sodassa 1918 -teoksessaan Tuulikki Pekkalainen luettelee lähes 1500 lasta, joista suurin osa oli 13–15-vuotiaita. Äitien mukana leirille päätyi vielä tätäkin nuorempia. Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa kertoo kahdesta tällaisesta lapsesta.

Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja usealla aikatasolla. Muiden halveksima Henrik ihailee jääkärikoulutukseen lähtenyttä veljeään ja karkaa valkoisten joukkoon, jossa eräs majuri säälii poikaa ja ottaa tämän kirjurikseen. Eeva ja Eino joutuvat äitinsä kanssa vangituiksi Lahdessa, ja heidät viedään Fellmanin pellolle. Henrik tunnistaa Eevan, johon on yrittänyt aiemmin tehdä tuttavuutta, ja poimii heidät leirille kuljetettavien vankien mukaan. Hennalan vankileirillä Henrik saa ensimmäistä kertaa aseen käteensä ja pääsee ampumaan. Pitkä, yhtä virkettä oleva selostus vankien kuljettamisesta teloituspaikalle, asettelemisesta paikalleen, tähtäämisestä ja laukauksista kertoo vähittäisestä turtumisesta tappamiseen: ”sitä tunsi – – väsymyksen ja uneliaisuuden, jotka tiivistyivät, kiertyivät kerälle ja kovettuivat möykyksi rintalastan alle, tekivät hengittämisestä työlästä, ja sitä tiesi hengittävänsä niin koko loppuelämänsä.”

Eeva suojelee pikkuveljeään kertomalla tälle tarinoita, jotka muuttavat vankileirin tylyt kasarmit Valkoisen kuninkaan valtakunnaksi. Eino saa uuden perheen ja hänelle jää sodasta ja vankileiriajasta vain hajanaisia muistikuvia: ”On vain välähdyksiä, repaleinen muisti, joka liehuu tuulessa kuin lipputankoon unohdettu kulahtanut viiri.” Eeva muistaa liiankin hyvin nälän, hajut ja nöyryytykset. Sodan jälkeen hän kuvittelee koston tuovan vapautuksen muistoista. Vuosikymmeniä myöhemmin Henrikin ja Eevan tiet kohtaavat. Henrikistä on tullut luontaisparantaja, joka uskoo ruokavalion voivan muuttaa ihmisen kokonaan toiseksi. Vaikka Henrik puolustelee itseään toteamalla olleensa ”poikanen”, joka teki ”vain niin kuin käskettiin”, voi hänen sodan jälkeisen elämänsä nähdä pyrkimyksenä sovittaa vankileirillä tapahtunut.

Pekkola nivoo taitavasti yhteen eri tarinat ja aikatasot, ja teoksesta löytää lukuisia aforistisia ajatuskiteymiä, kuten että ”matkalla pahaan juuri tietämättömyydestä hyväntahtoisuus löytää itselleen rikoskumppanin”. Huomenna kevät palaa käsittelee kostoa, anteeksiantoa ja sovinnon mahdollisuutta, mutta ennen kaikkea se kysyy, voiko ihminen muuttua.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 14.12.2018)

Teoksesta myös muun muassa seuraavilla blogisivustoilla Kirsin Book Club, Lumiomena, Sivutiellä, Järjellä ja tunteella ja Anun ihmeelliset matkat.

Pasi Pekkola kertoo romaanistaan Ylen Puheen aamussa: ”1918 lapsia oli sotavankeina ja teloittajina – kirjailija Pasi Pekkola sukelsi Suomen sisällissotaan lasten silmin”

Eino Koivistoinen: Siivetön enkeli

Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli

Eino Koivistoinen: Siivetön enkeliSisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta lapsikuvauksia ei montaa löydy. Anna Bondestamin jo vuonna 1946 ilmestynyt vuoden 1918 tapahtumia Pietarsaaressa kuvaava Klyftan (suom. Kuilu, 1967) lienee yksi ensimmäisistä. Teos hakee yhä vertaistaan, sillä niin uskottavasti Bondestam kuvaa kymmenvuotiaan Rutin pelkoa ja ahdistusta (ks. teoksen esittely tässä blogissa).

Siivetön enkeli on meriromaaneistaan tunnetun Eino Koivistoisen vuonna 1962 julkaistu teos sisällissodan loppuvaiheista. Teos sijoittuu Viipuriin ja kuvaa lähinnä lasten näkökulmasta kaupunkilaisten kohtaloita ennen ja jälkeen valkoisten tulon. Peltolan perheen isä liittyy kaupungin puolustajiin korjatakseen sen, että vanhin poika Viljo taistelee valkoisten joukoissa. Nuorimmaisen Aapon ja naapurien lasten sotaleikit johtavat toisinaan traagisiin seurauksiin.

Aapoa painaa salaisuus, jonka hän kuitenkin paljastaa ystävilleen: Viljo on haavoittunut ja piilottelee kotona. Tieto ei kauaa pysy salassa. Liisa kertoo sen äidilleen, kun tämä yrittää selvittää, miksi lapset olivat laittaneet ansan aseesta ja tappaneet vahingossa naapurin Topi-pojan. Lapset olivat pelästyneet ulkona ammuskelevaa naissotilasta, ”reikäpoikaa”, ja asettaneet haulikon laukeamaan ovea avattaessa. Liisan äiti, omahyväinen rouva Holopainen, ei halua juoruta, mutta kertoo asian Topin äidille, kiukkuiselle ”Dahlqvistin eukolle”, tietäen, että tämän kautta asia menee punaisten korviin. Jo samana iltana punakaartilaiset hakevat Viljon kuulusteltavaksi. Viljon kohtalo paljastuu, kun äiti tulee itkien kotiin ja kysyy Aapolta, olisiko hänellä ikävä veljeään, jos tämä ei tulisi enää takaisin.

Kertomus Topin kuolemaan johtavista tapahtumista sisältää Koivistoisen teoksen toistuvat teemat: lasten pelko taistelujen keskellä, vaaralliset leikit ja ymmärtämättömyys sekä aikuisten opportunismi ja petturuus. Tapahtuma saa vielä tragikoomisen käänteen, kun Aapo ja Aki kuulustelevat äidilleen kielinyttä Liisaa halkovajassa. Liisa on sidottu ja hänelle on laitettu suukapula. Hänen esiliinansa taskusta löytynyt paperinpala ei kelpaa jäsenkirjaksi.

”Väärennetty”, sanoi Aapo tutkittuaan lappua. ”Tähän on piirretty pupujussi.”
Väärennetty punakaartin jäsenkirja”, lisäsi Aki ankarasti. ”Onko sinulla kätkettyjä aseita?
Liisa pyöritti tarmokkaasti päätään.
”Se valehtelee”, sanoi Aki. ”Ne valehtelevat aina.”
– –
”Nappi otsaan tai jäsenkirja naulalla päähän.”
”Ammutaan se tykillä.”
”Tykillä?” ihmetteli Aki. ”Missä sinulla semmonen on?
”Tehdään kiväärinpatruunasta.” (32–34)

Liisalle on käydä huonosti, vaikka hän yrittääkin lahjoa pojat karamelleilla. Suuremmalta vahingolta vältytään vain, koska äiti huutaa Liisaa syömään ja keskeyttää poikien toimet.

Teoksen aikuiset ovat jossain määrin tyypiteltyjä hahmoja. Ainoastaan Peltolat ovat moraalisia toimijoita, jotka pysyvät mielipiteidensä ja arvojensa takana. Suutari Satela, kauppias Miettinen ja tämän rouva sekä Peltoloiden taloon puoliväkisin asumaan tunkeutuva vanha pariskunta vaihtavat toimintatapaa, puolta ja mielipidettä olosuhteiden mukaan. Etenkin Satela, joka muuttuu punikista hetkessä valkoisten tukijaksi, on lähes karrikoitu esitys takinkääntäjästä. ”Milloin hän on tehnyt kääntymyksen? – – Tapahtuiko se siellä kellarissa?” kysyy rouva Peltola, kun Satela tulee etsimään aseita. Naapuruston väki on ollut valkoisten tullessa piilossa kauppiaan kellarissa, ja kun heidät löydetään, vain rouva Peltolan sanat pelastavat Satelan teloitukselta. ”Vai on Satela myynyt nahkansa ja saanut sarkaa tilalle. Ja tommosen korean nauhan käsivarteen. Onkos se piletti omasta hengestä, häh?” irvailee Dahlqvistin eukko. (96–97) Teosta värittävät kauttaaltaan edellisen kaltainen ironia ja kielellinen huumori. Satelan hahmokin saa inhimillisiä piirteitä, kun tämä pyrkii takaisin yhteisön jäseneksi pelastamalla puoltokirjeillään vangittuja punaisia – tosin maksua vastaan.

Valkoiset jättävät jälkeensä ruumiita, jotka osoittavat ”tietä, jota voittajat olivat kulkeneet”. (90) Aapo ja Aki löytävät tutun räätälin ja tämän seitsemäntoistavuotiaan pojan kuolleina. Pojan kurkku on viilletty auki ja sieltä pilkottaa punakaartin jäsenkirja. Kohtaus kierrättää vastapuolesta kerrottuja kauhutarinoita. Huhut kertoivat, että valkoiset pakottivat punaiset syömään jäsenkirjansa tai naulasivat sen uhrin rintaan tai otsaan kiinni – tähän viitattiin edellä kohtauksessa, jossa Aapo ja Aki langettivat Liisalle tuomiota petturuudesta. Työväen muistelukerrontaa teoksissaan Punakapinan muistot (1996) ja Muistin paikat (2003) tutkineen Ulla-Maija Peltosen mukaan suurin osa kauhutarinoista oli folklorea. Propagandistisilla tarinoilla mustamaalattiin vastapuolta ja oikeutettiin omia tekoja.

Teoksen lopussa kotiin palannut isä veistää punagraniitista patsasta punaisten joukkohaudalle. Patsaassa on nainen lapsi sylissään ja hänen jalkojensa juuressa kuoleva nuori mies. Aapo näkee hahmoissa äidin ja Viljon. Lapsi esittää toivoa, kertoo isä, ja ”uskoa parempaan tulevaisuuteen” (149). Aapo ihmettelee, miksi isä ei ole veistänyt hahmoille siipiä, sillä äiti oli kertonut kuolleiden muuttuvan enkeleiksi. ”’Siivetön enkeli’, mutisi hän miettivästi jälleen. ’Jaksaakohan se nousta maasta ilman siipiä?’” (153) Lapsen naisen sylissä voi nähdä viittaavan Irja-tyttöön, joka valkoisten saavuttua harhailee kauhuissaan kadulla ja jonka rouva Peltola ottaa hoitoonsa. Kuten Toini Havu aikalaisarviossaan toteaa, tyttö esittää lyhyen roolinsa ajan ”syyttömän ja avuttoman sodanuhrin osaa”. Koivistoisen kuvaamien sodan uhriksi eri tavoin joutuneiden lasten joukossa hänen kohtalonsa on traagisin.

Teoksesta myös Kirjasammon sivuilla.
Toini Havun arvio teoksesta löytyy Valvojasta 1963, s. 85-86

Anna Bondestam: Kuilu

Unohdettu helmi – Anna Bondestamin Kuilu

Anna Bondestam: KuiluKymmenvuotias Rut makaa peiton alla, pysyttelee valveilla ja rukoilee. ”Ne voisivat tulla milloin tahansa, jyskyttää ovelle ja tunkeutua sisään. Niillä oli kaikilla valkoinen nauha käsivarressa ja kivääri olkapäällä ja aivan liikkumattomat kasvot.” (5) Rutin pelko valkoista nauhaa kantavia sotilaita kohtaan paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, että tapahtumia tarkastellaan punaisten näkökulmasta. Anna Bondestamin omaelämäkerrallinen romaani Kuilu (1967, Klyftan 1946) kertoo Pietarsaaren sotakeväästä 1918. Rutille tapahtumat näyttäytyvät käsittämättöminä: hän kuulee vanhempiensa hiljaiset keskustelut, vaistoaa salailun ja pelon ilmapiirin ja näkee painajaisia.

Seitsemän miehen teloitus Tupakkatehtaan seinää vasten maaliskuun alussa järkyttää kaupunkilaisia. Tekijät eivät edes yritä peitellä jälkiään, sillä ruumiit siirretään työväentalon portaille ja jätetään siihen kaikkien nähtäville. Kauheinta Rutista on ihmisten välinpitämättömyys, että hekin – isä, äiti ja hän – ”olivat jo jollakin tavalla tuomittuja” (33). Jos jotain kamalaa tapahtuisi, ”jos isä ’katoaisi’”, ihmiset ajattelisivat hänen syyllistyneen johonkin.

Niin kuin he sanoivat niistä seitsemästä, jotka tapettiin kadulla: ”Kyllä ne varmaan olivat jotakin kamalaa tehneet, koska ne ammuttiin.” Kukaan ei kysynyt mitä, eikä se mitään merkinnytkään, koska kerran kaikki jollakin salaperäisellä tavalla tiesivät ja pitivät itsestään selvänä, että nuo seitsemän olivat ansainneet kuoleman. (34)

Teoksen otsikon on nähty viittaavan paitsi yhteiskunnalliseen kiistaan valkoisten ja punaisten välillä kuiluun arkitodellisuuden ja Rutin mielikuvitusmaailman välillä. Sota avaa kuilun myös lasten keskuuteen. Rut tuntee olevansa keskellä vihollisleiriä niin korttelinsa muiden lasten joukossa kuin koulussa. Hän ei voi puolustautua vetoamalla isäänsä, koska ymmärtää, että leimaisi tämän punikiksi muiden silmissä, ja valkoisten mielestä ”kaikki punikit pitäisi ampua”. Suurin toivein aloitettu oppikoulu muuttuu Rutin mielikuvituksen keskiaikaisesta ritarilinnasta nykyaikaiseksi vankityrmäksi, kun sodan jakolinjat repivät lasten maailman samalla tavalla kuin aikuistenkin. Rut yrittää pysytellä mahdollisimman huomaamattomana.

Välistä hän halusi niin hartaasti olla yksi muiden joukossa, että hän yksinkertaisesti horjahti. Ja silloin hän kuunteli raukkamaisesti sivusta, kun muut puhuivat valkoisten sankariteoista ja punaisten roistojen julmuuksista. Kuunteli ja vaikeni, viheliäisenä mutta kiinnostuneena. Teeskenteli ja liehakoi, tunsi itsensä kurjaksi ja oli valmis purskahtamaan itkuun. Oli pieni tragikoominen narri ja tiesi sen jollakin tavoin itsekin. Perästä päin hän häpesi ja kulki jankuttaen itsekseen: ”Valehtelevat, valehtelevat, valehtelevat.” (36–37)

Halu kuulua joukkoon ja itsensä ja perheensä kieltämisen aiheuttamat omantunnontuskat ovat yleisinhimillisiä tunteita. Rut ei ole vain sodan traumasta kärsivä lapsi. Kuten jo monet aikalaisarvioijat toivat esiin, Bondestam on luonut psykologisesti tarkan kuvan varhaiskypsästä, herkästä tytöstä, jolla on rikas mielikuvitusmaailma. Synkät tapahtumat nujertavat Rutin vähitellen. Rut saa turvallisuudentunteen hetkellisesti takaisin kesämökillä, mutta tunne katoaa pian. Muiden lasten kysymykset isän olinpaikasta, isän epäonnistunut pakoyritys lahden yli, mökin vintillä piileskelevä mies ja etsivä Blomin pelottelu lisäävät Rutin ahdistusta.

Teoksen loppu on pysäyttävä. Vangittuna ollut isä on palannut kotiin, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Rut näkee yhä painajaisia. ”Mitä varten piti elää? – – Miten ihmeessä hän jaksaisi?” Aikuisen kertojaminän ääni kuuluu lapsen näkökulman lävitse ja rinnalla monin paikoin. Viimeisissä lauseissa ääni on selkeästi aikuisen kertojan.

Kuten kaikilla kärsivillä on Rutillakin tietysti pieni taipumus luulla, että hänellä yksin on näin vaikeaa. Että hänen kärsimyksensä on ainutlaatuista maailmassa. Hän ei tiedä että se on kovin tavallista nälän ja puutteen ja onnettomuuksien aikana, että hänen laillaan kärsivät tuhannet muut lapset. Ja kohta miljoonat. Heillä on ollut huono onni, miljoonilla lapsilla. He sattuivat syntymään vuosisadalla, jota silloin kun se alkoi sanottiin lasten vuosisadaksi, mutta josta tulikin pelon vuosisata. (123–124)

Teos päättyy näihin sanoihin, loppu ei suo siis vapautusta, ei Rutille eikä lukijalle. Pessimismin taustalla näkyvät paitsi kirjailijan muistot sisällissodan ajalta myös juuri päättynyt maailmansota.

Työläisperheen kokemuksia sisällissodassa kuvaava teos oli suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa verrattain harvinainen ilmestymisaikanaan 1946 ja vielä pitkään sen jälkeen. Teoksen psykologinen lapsikuvaus sai runsaasti kiitosta – poliittisen aspektin arvioijat ohittivat lähes täysin. Pia Heikkilä (2013) kertoo kirjoittamassaan Anna Bondestamin elämäkerrassa, että teoksen vastaanotto oli pettymys kirjailijalle, joka oli pelännyt vastareaktiota mutta samalla toivonut voivansa ravistella suomenruotsalaisia piirejä. Suosiostaan huolimatta Bondestam tunsi kirjailijana olevansa ulkopuolinen.

Anna Bondestam: KlyftanRuotsiksi teoksesta on otettu useita painoksia, viimeksi vuonna 1997. Suomeksi teos ilmestyi vasta 1967 Elvi Sinervon kääntämänä, ja nykyään sitä ei tahdo löytää edes kirjastoista  – toivottavasti myös suomeksi saadaan pian uusi painos. Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta teos nousee ajan ja paikan rajoitusten yläpuolelle ja kuvaa sodan lapseen jättämää traumaa yleispätevästi ja yleisinhimillisesti, kuten lastenkirjailija Gudrun Mörne romaanin ruotsinkielisen painoksen alkusanoissa toteaa. Valitettavasti Bondestamin teos on yhä 2010-luvulla yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.