Anni Kytömäki: Kivitasku

Kuin vuoksi ja luode

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Anni Kytömäki: KivitaskuAnni Kytömäen esikoisteos Kultarinta sai Finlandia-ehdokkuuden ilmestymisvuotenaan 2014. Teos oli huikea lukuelämys, mutta uusi romaani Kivitasku lähes ylittää sen. On vuosi 1959. Juuri koulunsa päättänyt Helena haaveilee lähtevänsä Seikkailijan mukaan tutkimaan Pääsiäissaaren kivipatsaiden arvoitusta. Helena uupuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin innostuu. Lääkärille hän toteaa olevansa kuin ”kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Sellainen minä haluankin olla.” Muille tämä ei kuitenkaan sovi.

Helenan lapset, Pike ja Veka, saavat vasta aikuisina tietää, että äidille on tehty lobotomia. Veka on äitinsä tavoin haaveilija ja unelmissaan hauras. Edessä olisi jälleen yksi hoitojakso sairaalassa, mutta sen sijaan Veka pakenee Louhurantaan, jossa isoäiti Kerttu asui. ”Olemme samanlaisia, talo ja minä, alimmat hirtemme pehmenevät ja horjumme tuuleniskuista”, Veka miettii katsellessan perheen jo vähän ränsistynyttä huvilaa.

Vuonna 1849 pakkotyöhön lähetetty venäläinen kirjailija Sergei työskentelee Louhurannan lähellä kivilouhimolla, jonka seinämästä ”tuijottavat sadat mustat silmät”. Kyse on harvinaisesta pallokivestä, josta Konstantin Lobanov rakentaa palatsia kuolleen tyttärensä ja vaimonsa muistoksi Pietarissa. Kivien kuljetuksessa tapahtuu onnettomuus, jossa yksi vanki kuolee ja Sergei loukkaa jalkansa. Läheisen kylän runonlaulaja, parantaja Maaria ja tämän pieni tytär Katinka hoitavat Sergeitä, joka kertoo olevansa Albert Stepanov. Kuolleen toverinsa nimen ottamalla hän arvelee saavansa lyhemmän tuomion.

Aikatasot ja henkilöt niveltyvät pala palalta toisiinsa. Tarinoiden kohtaamisessa on tärkeässä roolissa kaksi kuvaa. Toinen on valokuva, jossa on kaksi vanhempaa miestä, yksi nuori mies ja pikkutyttö sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä. Joka kerta kun kuva mainitaan, lukija saa vähän lisää tietoa, ja teoksen lopussa kerrotaan kuvaustilanteesta. Toinen on maalausta esittävä postikortti, jonka isoäiti Kerttu asetti aina ikkunalle niin, että kuvassa oleva taakkoja kantava tyttö näki ulos kohti Soutajainvuorta. Selitys tytön raskaille kantamuksille on pakahduttavan kaunis.

Anni Kytömäki on yksi tämän hetken etevimmistä prosaisteista. Kivitasku on upea lukuromaani ja oivallinen lahjakirja lähestyviä juhlapyhiä ajatellen. Henkilöhahmojen kohtalot ja taiten rakennettu juoni pitävät mielenkiinnon vireillä, silti kirjaa voi lukea hitaasti nauttien kauniista kielestä ja yksityiskohdista, jotka vähitellen löytävät paikkansa kuin ne yli seitsemäntuhatta pientä kiveä Lobanovin palatsin lattian spiraalissa.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 15.12.2017)

Katja Kallio: Yön kantaja

Seilin saaren ihmiskohtaloita

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava, 2017. 380 s.

Katja Katja Kallio: Yön kantajaKallion teoksista Kuutamolla (2000) ja Sooloilua (2002) on tehty onnistuneet elokuvaversiot, enkä ihmettelisi, vaikka uusi romaani Yön kantaja päätyisi sekin valkokankaalle. Päähenkilö Amandan hahmo pohjautuu todellisen, 1900-luvun vaihteessa eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämänvaiheisiin. Hän on yhteiskuntaan sopeutumaton levoton sielu, joka istuu välillä Hämeenlinnan vankilassa syytettynä irtolaisuudesta ja prostituutiosta.

Teoksen alussa Amanda hankkiutuu kuumailmapalloilija Duplessisin mukana Pariisiin. Miehestä katoaa kuitenkin kaikki tarmo, ja tämän ”makaava raato” lamaannuttaa Amandankin, joka päättää palata kotiin. Suomessa Amanda otetaan kiinni ja toimitetaan hoitoon Seilin saarelle, diagnoosi on epileptinen kuukautishulluus.

Alkuun Amanda luulee olevansa saarella vain väliaikaisesti, kunnes joku potilaista tokaisee, ettei sieltä kukaan ole koskaan pois päässyt. Amanda tottuu saarella oloon ja päivittäisiin rutiineihin: ”Piti kehrätä ja kutoa, pyykätä ja mankeloida ja tehdä ruokaa ja tyhjentää hyyskää ja nostaa perunoita. Välillä sai kahvia. Sellainen muistutti elämää niin paljon että hän alkoi itsekin mennä halpaan.” Kun Amanda yrittää todistella, ettei kuulu laitokseen, häntä pidetään entistä hullumpana.

Vuosien jälkeen Amandaan luotetaan niin paljon, että hän pääsee vapaakävelijäksi ja saa käydä esimerkiksi kaupassa asioilla. Saarella asuva kalastaja Isaksson, joka tekee korjaushommia sairaalassa, pyytää kerran avukseen yhden naisista ”parantamaan” siikaverkkoa, jonka kolmestasadasta silmästä lohi on repinyt sata rikki. Tästä alkaa Amandan ja Isakssonin yhteistyö ja hitaasti etenevä rakkaustarina. Repeytynyt siikaverkko on yksi niistä arkisista asioista, joihin teoksessa palataan myöhemmin ja josta kasvaa vertauskuva jollekin paljon suuremmalle.

Katja Kallion teksti on häikäisevän kaunista, ja Yön kantaja on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 6.10.2017)

Anna Perho: Antisäätäjä: fiksun ajankäyttäjän opas

”Ajanhallinta on illuusio”

Anna Perho: Antisäätäjä: fiksun ajankäyttäjän opas. Otava, 2017. 218 s.

Anna Perho: AntisäätäjäRadiojuontaja, kolumnisti, ratkaisukeskeinen valmentaja – monista yhteyksistä tuttu mediapersoona Anna Perho kirjoittaa uusimmassa teoksessaan monia meitä koskettavasta aiheesta: kiireestä. Emme voi hallita aikaa, mutta voimme tehdä valintoja, jotka pohjautuvat arvoihimme. ”Arvot ovat tekoja, eivät ajatuksia tai tunteita”, toteaa Perho. Ensin on selvitettävä, mitkä asiat juuri itselle ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, minkä jälkeen on helpompi keskittyä olennaiseen ja karsia turhat. Helpommin sanottu kuin tehty, tietää jokainen, joka on päättänyt muuttaa elintapojaan mutta sortunut viikon tai kuukauden päästä tv:n ääressä löhöilyyn. Taustalla vaikuttavat aiemmat käyttäytymismallit, pelot ja ajatukset. Perho viittaa psykoterapeutti Russ Harrisin kehittämiin menetelmiin, joiden avulla asiat, jotka estävät meitä elämästä toiveidemme mukaista elämää, ovat voitettavissa.

Teoksessa tuodaan hyvin esiin se, miten arkea helpottamaan tarkoitettu teknologia onkin orjuuttanut meidät. Perho vertaa hississä tai bussipysäkillä älypuhelimen puoleen taipuneita ihmisiä nokkivaan kanalaumaan. Kuormitamme aivojamme niin töissä kuin kotona turhalla informaatiolla, mikä lisää stressiä ja uupumusta. Tässä muutama poiminta ohjeista, joiden avulla tekniikan saa pudotettua isännän paikalta palvelijaksi. Toimistotyötä tekevillä sähköposti keskeyttää työnteon vähän väliä, ja sen sijaan että keskittyisimme käsillä olevaan tehtävään, annamme viestien pilkkoa aikamme. Yksi vaihtoehto on sulkea sähköposti ja käydä katsomassa viestit vain 2–3 kertaa päivässä. Jos tämä tuntuu mahdottomalta, niin ainakin kannattaa poistaa viestien saapumisesta ilmoittavat merkkiäänet ja ponnahdusikkunat. Mieleen juolahtavat tärkeät asiat on näppärä kirjata älypuhelimen muistiosovellukseen sen sijaan että kirjoittelee niitä paperilappusille, joita sitten joutuu etsiskelemään.

Kannen lupausta ”luettuasi tämän kirjan sinulla ei ole enää koskaan kiire” ei ehkä kannata ottaa ihan tosissaan, mutta kirjasta voi bongata koko joukon hyviä vinkkejä siihen, miten saada arjen kaaos niin töissä kuin kotona hallintaan.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 22.9.2017)

Anne Leinonen: Metsän äiti

Todellisuuden tuolla puolen

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017. 208 s.

Anne Leinonen: Metsän äitiSyvän vihreä metsä, kaukana polulla hahmo. Jostain tunkeutuva valo luo syvyysvaikutelman, joka houkuttelee astumaan sisään kuvaan. Kestää hetken, ennen kuin huomaa, että otsikossa Metsän äiti on jotain outoa: yksi kirjain on vinksahtanut nurin. Anne Leinosen uusi romaani täyttää kansikuvan antaman lupauksen, sillä tarina kylästä, jonka ”historia oli mustempaa mustempi” kietoo lukijan verkkoonsa kuin huomaamatta.

Kolmekymppinen Riina palaa vuosien jälkeen kotiinsa Kevätlahden Vihainperälle, kylään jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat. Riinan tarkoitus on tallentaa vanhaa perinnettä kotiseutuyhdistykselle valokuvaamalla kellareita ja pihapiirejä. Kuvausmatkallaan naapurissa Riina löytää kuolleen miehen. Miksi talon omistaja ei lupauksistaan huolimatta ilmoita tapahtuneesta poliisille? Asia muuttuu vielä oudommaksi, kun sama mies ilmestyy elävänä kylän juhannusjuhlille. Vihainperällä on tapahtunut selvittämättömiä kuolemia aiemminkin. Vuonna 1990 nuori nainen löydettiin suolta kuristettuna. Kyläläiset epäilevät oikean murhaajan olevan edelleen vapaana.

Eri aikatasoissa liikkuva kertomus valottaa Riinan sukuhistoriaa, joka tuntuu liittyvän outoihin tapahtumiin. Mielenterveydeltään järkkyneen, nyt jo kuolleen äitinsä Inkerin tavoin Riina alkaa nähdä näkyjä, joista hän ei tiedä ovatko ne valveunia vai enteitä. Vuodeosastolla makaava dementoitunut isoäiti Raisa varoittaa: ”Se pittää estää. – – Niillä on väärä mies.” Viittaako Raisa nuoren Liisan surmaan? Ja mihin katosi Inkerin aviomies, jonka ”silmissä tuikki huvitus – – mutta katseen takana lymysi peto”? Entä kuka tai mikä on salaperäinen Se, johon Raisa viittaa: ”Se kulki onneksi hänen kanssaan – –. Tyttö oli turvassa. Se suojelisi tyttöä ja heitä muita.”

Leinosen romaanissa metsä on yhtä aikaa pelottava ja turvallinen paikka: toisia se suojelee, toiset se nielee harhailemaan syvyyksiinsä. Metsän äiti on onnistunut sekoitus kansanuskomuksia ja jännitystä.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 19.5.2017)

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Lukuteoriaa ja ystävyyttä

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suom. Antti Valkama. Tammi, 2016. 286 s.

Yoko Okawa: Professori ja taloudenhoitajaJapanilainen Yoko Ogawa on suosittu kirjailija, jolta on ilmestynyt yli neljäkymmentä teosta. Professori ja taloudenhoitaja on hänen tunnetuin ja käännetyin romaaninsa. Se on ilmestynyt alkuaan 2003 ja siitä on tehty myös elokuva. Pääosassa teoksessa on kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltaja äiti, joka elättää perheensä taloudenhoitajana.

Teoksessa nimettömäksi jäävä nainen saa kotipalveluvälityksen kautta asiakkaakseen professorin, jonka asiakaskortissa on yhdeksän sinistä tähtileimaa – jo yksi merkki kertoo hankalasta asiakkaasta. Työhaastattelussa selviää, että professori on loukkaantunut liikenneonnettomuudessa seitsemäntoista vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänelle ei ole enää karttunut uusia muistoja.

Professori on 64-vuotias lukuteoriaan erikoistunut entinen yliopisto-opettaja. Kaikkialle hänen vaatteisiinsa on kiinnitetty muistilappuja, joista yksi on muita vanhempi. ”Se oli tahrainen ja kulmista vääntynyt, ja sitä pitelevä puristin oli ruosteessa: Minun muistini ei kestä kuin 80 minuuttia.” Muistiongelmasta johtuen professori tervehtii taloudenhoitajaansa joka aamu kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa ja kysyy kaikki mahdolliset numerotiedot kengän koosta puhelinnumeroon. Alkulukuja rakastavan professorin käsittelyssä tuiki tavalliset numerot muuttuvat kiehtoviksi, ja hänen innostuksensa tarttuu niin taloudenhoitajaan kuin lukijaankin. Kun professori kuulee, että uudella taloudenhoitajalla on poika, joka joutuu olemaan yksin kotona koulun jälkeen, hän ajaa naisen ulos ja käskee tuoda pojan mukana töihin. Pieni poika saakin lämpimän vastaanoton. Koska pojan päälaki on aivan tasainen ja muistuttaa ”avarasydämistä” neliöjuuren merkkiä, antaa professori pojalle nimen Juuri.

Tekstin lomassa on jonkin verran matemaattisia ongelmia ja paljon asiaa professorin suosikkilajista baseballista – laji saapui Japaniin jo 1800-luvun lopulla. Professori ja taloudenhoitaja on viehättävä ja lämminhenkinen tarina, joka samalla antaa kurkistaa meille vieraaseen kulttuuriin.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 10.2.2017)