Avainsana-arkisto: elämänkaari

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kuin vuoksi ja luode

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Anni Kytömäki: KivitaskuAnni Kytömäen esikoisteos Kultarinta sai Finlandia-ehdokkuuden ilmestymisvuotenaan 2014. Teos oli huikea lukuelämys, mutta uusi romaani Kivitasku lähes ylittää sen. On vuosi 1959. Juuri koulunsa päättänyt Helena haaveilee lähtevänsä Seikkailijan mukaan tutkimaan Pääsiäissaaren kivipatsaiden arvoitusta. Helena uupuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin innostuu. Lääkärille hän toteaa olevansa kuin ”kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Sellainen minä haluankin olla.” Muille tämä ei kuitenkaan sovi.

Helenan lapset, Pike ja Veka, saavat vasta aikuisina tietää, että äidille on tehty lobotomia. Veka on äitinsä tavoin haaveilija ja unelmissaan hauras. Edessä olisi jälleen yksi hoitojakso sairaalassa, mutta sen sijaan Veka pakenee Louhurantaan, jossa isoäiti Kerttu asui. ”Olemme samanlaisia, talo ja minä, alimmat hirtemme pehmenevät ja horjumme tuuleniskuista”, Veka miettii katsellessan perheen jo vähän ränsistynyttä huvilaa.

Vuonna 1849 pakkotyöhön lähetetty venäläinen kirjailija Sergei työskentelee Louhurannan lähellä kivilouhimolla, jonka seinämästä ”tuijottavat sadat mustat silmät”. Kyse on harvinaisesta pallokivestä, josta Konstantin Lobanov rakentaa palatsia kuolleen tyttärensä ja vaimonsa muistoksi Pietarissa. Kivien kuljetuksessa tapahtuu onnettomuus, jossa yksi vanki kuolee ja Sergei loukkaa jalkansa. Läheisen kylän runonlaulaja, parantaja Maaria ja tämän pieni tytär Katinka hoitavat Sergeitä, joka kertoo olevansa Albert Stepanov. Kuolleen toverinsa nimen ottamalla hän arvelee saavansa lyhemmän tuomion.

Aikatasot ja henkilöt niveltyvät pala palalta toisiinsa. Tarinoiden kohtaamisessa on tärkeässä roolissa kaksi kuvaa. Toinen on valokuva, jossa on kaksi vanhempaa miestä, yksi nuori mies ja pikkutyttö sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä. Joka kerta kun kuva mainitaan, lukija saa vähän lisää tietoa, ja teoksen lopussa kerrotaan kuvaustilanteesta. Toinen on maalausta esittävä postikortti, jonka isoäiti Kerttu asetti aina ikkunalle niin, että kuvassa oleva taakkoja kantava tyttö näki ulos kohti Soutajainvuorta. Selitys tytön raskaille kantamuksille on pakahduttavan kaunis.

Anni Kytömäki on yksi tämän hetken etevimmistä prosaisteista. Kivitasku on upea lukuromaani ja oivallinen lahjakirja lähestyviä juhlapyhiä ajatellen. Henkilöhahmojen kohtalot ja taiten rakennettu juoni pitävät mielenkiinnon vireillä, silti kirjaa voi lukea hitaasti nauttien kauniista kielestä ja yksityiskohdista, jotka vähitellen löytävät paikkansa kuin ne yli seitsemäntuhatta pientä kiveä Lobanovin palatsin lattian spiraalissa.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 15.12.2017)