Avainsana-arkisto: fantasiakirjallisuus

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.

Karin Erlandsson: Taru silmäterästä -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lomalla tulee tartuttua kirjoihin, jotka jäävät arjen pyörityksessä huomaamatta. Tänä jouluna sattui kirjoja hyllyttäessä käsiini Karin Erlandssonin nuorten fantasiaromaani Linnunkesyttäjä, joka on alkuaan ruotsiksi julkaistun neliosaisen Legenden om Ögonstenen eli Taru Silmäterästä -sarjan toinen osa. Kuuntelin sarjan äänikirjoina, jotka löytyvät niin suomeksi kuin ruotsiksi valtakunnallisesta lasten ja nuorten digikokoelmasta, joka julkaistiin heinäkuussa 2021 ja on käytettävissä kirjastojen e-kirjastojen kautta (ks. esim. Kainuun, Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan yhteinen Pohjoisen eKirjasto, joka aloitti vuodenvaihteessa).

Kuuntelin teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina, lukijana erinomainen Emma Klingenberg. Teossarjan upeat kannet on luonut Sami Saramäki. Sarjan on julkaissut Schildts & Söderströms.

Helmenkalastajia, puunhakkaajia ja vuoristolaisia

Sarjan maailma jakautuu pohjoiseen, eteläiseen, itäiseen ja läntiseen alueeseen. Ensimmäisessä osassa Helmenkalastaja nuori Miranda on eteläisellä alueella sukeltamassa merestä helmiä, jotka hän sitten myy sisäänostajille kuningattaren käytettäviksi. Miranda on helmenkalastajista paras, tai ainakin hän on sitä mieltä, kunnes tapaa itseään paljon nuoremman Syrsan (suomennoksessa Sirkka), helmenkuiskaajan, jolla on ilmiömäinen taito kutsua helmiä. Molemmilta tytöiltä on helmien ympärillä pyörivät ruusuhait katkaisseet oikean käden, mutta se ei heitä juuri haittaa. Kallisarvoisin helmistä on Silmäterä, josta kuningatar säännöllisesti antaa kuulutuksen, jossa löytäjälle luvataan ”seitsenkertaisesti löytönsä painon verran kultaa” (28). Toinen osa Linnunkesyttäjä sijoittuu pohjoiselle alueelle, jossa kasvaa smaragdilatvoja ja jonka asukkaat ovat puunhakkaajia. Kolmannessa osassa Vuorikiipeilijä liikutaan itäisellä vuoristoalueella ja viimeisessä osassa Kukistaja lännessä, jossa on kuningattaren kaupunki.

Kun kaipaus muuttuu riippuvuudeksi

Miranda on helmien lumoissa. Vaikka hänkin myy saaliinsa, hetken aikaa helmet ovat hänen ja vain hänen. Miranda haluaa löytää Silmäterän, helmistä suurimman, jotta hänestä kirjoitettaisiin lauluja ja kaikki tuntisivat hänen urotekonsa. Silmäterä lumoaa etsijänsä, se herättää kaipuun, joka syrjäyttää kaiken muun. Näin on käynyt myös Mirandan isälle, joka vain katoaa: ”Aikaisin eräänä syysaamuna hän oli poissa, ja silloin tajusin heti, minne hän oli mennyt. Odotin häntä koko talven ja tein hänen puolestaan töitä tukkimetsässä.” (30) Saman lumouksen pauloihin ovat joutuneet Syrsan vanhemmat. Mirandan ja Syrsan jäljillä kulkee Iberis, valkotukkainen nainen, joka myös havittelee Silmäterää. Hän saa sen haltuunsa tuhoisin seurauksin, joista myös pieni Syrsa joutuu kärsimään.

Silmäterän vaikutus, sen kyky muuttaa ihmistä, tuo mieleen Tolkienin Taru sormusten herra -teosten sormuksen, joka vähitellen ottaa valtaansa kantajansa ja tuhoaa tämän ihmisyyden. Kukistajassa Miranda kuvailee kaipausta kuningattarelle näin:

Koska olen hyvä ihminen, luulin että kaipuuni voi saada aikaiseksi vain hyvää. En ollut ymmärtänyt, että kaipuu muuttaa ihmistä joka kaipaa, sillä kun kaipuu kasvaa niin suureksi että se valtaa koko olemuksen, ei ole enää väliä, onko hän hyvä vai paha. (161)

Kun löytää Silmäterän, ei kaipaa enää mitään muuta. Mutta millaista on elämä ilman kaipausta? Lydia, joka on hylännyt taitonsa kutsua helmiä ja ryhtynyt parantajaksi, ei ymmärrä, ”miten kukaan voi kaivata sitä, ettei enää koskaan kaipaisi” (192). Kaipuu saa ihmiset toimimaan, se on Lydian mielestä kauneinta maailmassa, eikä hän haluaisi elää ilman sitä.

Kasvu ystävyyteen

Miranda ja Syrsa ovat monitahoisia, eläviksi piirtyviä hahmoja. Taukoamatta pälpättävä Syrsa, jonka hiukset on sidottu neljäksi eri suuntaan sojottavaksi töyhdöksi ja jonka nauru helisee kuin kellopeli, tuo huumoria tarinaan. Miranda puolestaan joutuu sitkeästi taistelemaan Silmäterän vaikutusta vastaan. Helmenkalastajassa Iberis sieppaa Syrsan, mutta Miranda päättää jatkaa yksin merelle etsimään Silmäterää.

– Iberis tarvitsee Sirkkaa, Hildegard sanoo. – Hän aikoo kohdella Sirkkaa kaltoin. Niin hän on tehnyt ennenkin.
– Ei sillä ole mitään väliä, mitä Iberis tekee Sirkalle, minä sanon. – Tyttö saa luvan pärjätä.
Hildegard pudistaa päätään, näyttää kuin hänellä olisi kyyneliä silmissä. (152)

Yksin merellä ajelehtiessaan Miranda on kuulevinaan Syrsan naurun. Välillä hän kuvittelee tytön juoksevan rannalla muiden lasten kanssa ja samanaikaisesti toivoo, ettei Iberis vahingoittaisi tätä. Lopulta Mirandan on myönnettävä:

[E]n tarvitse Sirkkaa mihinkään, mutta minulla on ikävä hänen kellopelinauruaan ja kalkatustaan, kaikkea sitä, mitä ei voi käyttää mihinkään. Minä kaipaan Sirkkaa. (181)

Taianomainen tarina lumoaa aikuisenkin lukijan

Erlandsson on luonut taianomaisen maailman ja tarinan, jonka juonenkäänteet koukuttavat aikuisenkin lukijan. Teosten käsittelemät teemat ovat ajattomia: unelmien toteutumiseen johtavan kaipauksen ja tuhoisan pakkomielteen ero, ystävyyden merkitys ja ennen kaikkea sen ymmärtäminen, mikä elämässä on merkityksellistä. Ei ihme, että sarjan osat ovat saaneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia; aloitus- ja päätösosa olivat molemmat Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) sai Runeberg Junior -palkinnon 2017.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan lyhyesti ja keskittyä enemmän kieleen, siihen miten fantasiamaailman eliöt saivat nimensä ja miten ne on suomennettu. Mutta koska tässä kävi niin kuin kävi, palaan sarjaan toisessa postauksessa, jossa enemmän kielestä ja kääntämisestä.

Legenden om Ögonstenen eli Taru silmäterästä -sarjan teokset (suomentanut Tuula Kojo):

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)

Fantasian ystäville suosittelen myös Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot -sarjoja – näiden romaanien maailmaan uppoaminen avasi lukujumini koronakeväänä 2020. Lue lisää!

Schildts ja Söderströmsin Karin Erlandssonia esittelevällä sivulla on paljon tietoa niin kirjailijasta kuin hänen teoksistaan. Kustantamo S&S:n suppeampi suomenkielinen esittely kirjailijasta.

Teossarjan sivusto, jossa voi tutustua Erlandssonin luomaan maailmaan, henkilöhahmoihin, kasveihin ja eläimiin.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkuusesittely neljännestä osasta Segraren

Kirjahilla nostaa blogissaan esiin sen, että sukupuolta tai vammaa ei korosteta teoksissa sen kummemmin eivätkä ne määrittele henkilöitä.

Teoksesta myös Kallellaan kertomuksiin -blogissa.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Korona ja lukeminen

En haluaisi kirjoittaa sanaakaan koronasta mutta… Viime keväänä korona sulki muun muassa harrastuspaikat, uimahallit ja kirjastot – myös kirjaston, jossa työskentelen. Tästä seurasi työn keskeytyminen, joka päättyi toukokuun alkupuolella, kun uloslainaus jälleen aloitettiin. Jos jotain positiivista koronasulusta on löydettävä, niin oli ihana huomata, kuinka paljon kirjastoja kaivattiin sulun aikana!

Ruotsin opinnot pitivät onneksi kiireisenä ja pään kasassa, mutta muuten lukuhalut menivät täysin. Kun tavallisesti on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, oli tunne outo, jos nyt ei aivan ainutkertainen. Lukuhalut palautti kaksi upeaa, kotimaista fantasiasarjaa: Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot. Yksi tekijä oli myös se, että kuuntelen paljon äänikirjoja, ja ostinkin Turtschaninoffin Maresi-teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina; oli nautinto kuulla kirjailijan itsensä lukevan teokset. Maresi-romaanit saivat tarttumaan toiseen fantasiatrilogiaan, jota olin pyöritellyt monesti käsissäni eli Vikin steampunk-henkiseen sarjaan. Nämä teokset luin e-kirjoina, koska kirjastoon ei edelleenkään ollut mitään asiaa, eikä teoksia ilmeisesti ole julkaistu äänikirjoina. Tässä tapauksessa ihan hyvä, koska näiden romaanien myötä lukuintoni palautui jälleen normaalille tasolle.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Teossarjoilla on paljon yhteistä, vaikka ne ovat täysin erilaisia. Taiten rakennetut tarinat ja henkilöhahmot on sijoitettu hurmaavia yksityiskohtia täynnä oleviin maailmoihin, joihin on ilo sukeltaa – fantasiakirjoissa juuri tämä viehättää eniten ja luultavasti oli se, joka auttoi jaksamaan kevään koronauutisoinnin keskellä. Kirjailijoiden taitavuudesta luoda maailmoja ja moniulotteisia hahmoja kertoo se, että teoksia voi suositella niin nuorille aikuisille kuin aikuislukijoille.

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia

Molemmissa teossarjoissa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Vikin Kaksosaurinko-trilogia – Hän sanoi nimekseen Aleia (2017), Seleesian näkijä (2017) ja Nefrin tytär (2018) – on ehkä viihteellisempi näistä kahdesta. Romaaneissa on vauhtia ja huumoria, mutta myös tummempia sävyjä, sillä päähenkilöt Aleia ja Corildon kohtaavat molemmat ennakkoluuloja – yksi teossarjan esiin nostama teema onkin erilaisuuden hyväksyminen. Yksikään hahmo ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Aleia ei muista menneisyyttään ja kantaa sisällään lumousta, joka saa hänet toimimaan arvaamattomasti. Corildon on seleesi, joka kaltaistensa tavoin pystyy aistimaan ja käskemään tuulia. Rauhallinen rinnakkaiselo ihmisten ja seleesien välillä päättyy, kun karkotetut tulilinnut palaavat ja hyökkäävät Seleesiaan.

Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa – Maresi (2014), Naondel (2016) ja Breven från Maresi (Maresin voima 2018) – käsitellään naisten asemaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Ensimmäinen osa Maresi palkittiin Finlandia Juniorilla. ”Kaikki alkoi siitä, kun Jai tuli saarelle”, toteaa kertoja Maresi Enrentytär alkusanoissa, joissa hän pohtii myös lukemisen ja kirjoittamisen merkitystä (teossarjan kaikki osat on suomentanut Marja Kyrö):

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.
Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? (7–8)

Jain perässä syrjäiselle saarelle tulee hänen isänsä miesjoukkoineen. Seuraa hävitystä, tappoja ja raiskauksia. Tapahtumien seurauksena Maresi löytää oman kutsumuksensa, vaikka vastustelee ja pelkää tietä, jota hänen on kuljettava. Turtschaninoff vaihtaa kerrontatyyliä joka osassa. Maresi on yhden kertojan tarina, kun taas Maresin voima koostuu Maresin luostariin Äidille ja sisarille kirjoittamista kirjeistä. Keskimmäisessä osassa Naondel kertojia ja näkökulmia on useita, ja teos kertoo luostarin ensimmäisen Äidin tarinan, joten Maresi ei esiinny teoksessa lainkaan.

Viimeisessä osassa Maresi kuvailee elämäänsä kotikylässään Rovasin provinssissa. Elämään mahtuu lukuisia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, mutta Maresi huomaa myös omaavansa yllättäviä voimia. Viimeisessä kirjeessä on koskettava huomautus:

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä. (383)

Näistä teoksista on kirjoitettu lukuisia arvioita. Gummeruksen sivuilla on kooste Erika Vikin teosten arvioinneista. Kaksosauringot-sivustolla voi tutustua teosten maailmaan. Sivuilla muun muassa Vikin kuvituksia ja hänen piirtämiään karttoja sekä otteita arvioista.

Turtschaninoffista ja hänen teoksistaan löytyy tietoa seuraavien kustantamojen sivuilta: Schildts & Söderströms, Förlaget sekä Tammi. Teosten sivuilla on myös otteita arvioista.

Ks myös Risingshadow, jossa tietoa kaikista näistä teoksista.

Sally Green: Savuvarkaat / Robin Hobb: Narrin vaellus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Fantastista kesälukemista!

Sally Green: Savuvarkaat. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus, 2019. 524 s. / Robin Hobb: Narrin vaellus. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019. 784 s.

Kesä on tunnetusti dekkareiden kulta-aikaa, mutta lomalukemiseksi sopivat yhtä lailla seikkailuromaanit. Puoliksi paha -trilogiastaan tunnetun Sally Greenin Savuvarkaat aloittaa uuden sarjan, jossa pääosassa on yhden henkilön sijaan viisi nuorta, joiden kohtalot lomittuvat. Robin Hobbin Narrin vaellus on toinen osa Narri ja näkijä -trilogiaa, joka jatkaa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoista tuttujen Fitzin ja Narrin tarinaa.

  • Sally Green: Savuvarkaat
  • Robin Hobb: Narrin vaellus

Jos Hobbin uuden trilogian esittelisi kertomuksena siitä, miten isä yrittää ymmärtää erilaista, muiden hyljeksimää lastaan ja suojella tätä vaaroilta, teossarja saisi laajemmin lukijoita, kuin paljastamalla, että kyse on fantasiaromaanista. Uudessa romaanissa Fitz jäljittää tyttärensä sieppaajia. Hobb on yksi arvostetuimmista fantasiakirjailijoista Valtaistuinpeli-romaaneistaan tunnetun George R. R. Martinin ohella, ja monet kirjailijat, kuten jo mainittu Sally Green, ovat hänelle velkaa.

Greenin Savuvarkailla ja Hobbin Narrin vaelluksella on monia yhteisiä piirteitä. Kuten monet tämän lajityypin edustajat, ne sijoittuvat keskiaikaa muistuttavaan, huolella rakennettuun maailmaan, jota värittävät juonittelut ja valtataistelut. Päähenkilöt eivät ole supersankareita vaan hyvinkin inhimillisiä kaikkine virheineen, ja siksi myös samaistuttavia. Greenin viisikkoon tosin kuuluu niin kaunis prinsessa kuin rohkea soturi. Särmää ja huumoria tarinaan tuovat muut kolme: Edyon, joka ei pysty hillitsemään taipumustaan varasteluun ja joutuu sen vuoksi vaikeuksiin, suorapuheinen Tash, joka sanailee paholaisia metsästävän isäntänsä Gravellin kanssa sekä March, joka edustaa lähes sukupuuttoon hävitettyä abaski-kansaa ja joka joutuu arvioimaan toimintansa motiiveja ja suhtautumistaan Edyoniin useita kertoja uudelleen. Hobbin FitzUljas Näkijä kasvaa teossarjan myötä varjoissa toimivasta salamurhaajan oppipojasta hallitsijasuvun jäseneksi. Aiemmista romaaneista tuttu Yönsilmä-susikin häivähtää tarinassa fanien iloksi.

Teoksissa pohditaan myös vakavampia teemoja kuten erilaisuuden hyväksyminen, lisäksi Savuvarkaissa nousee esiin naisen alistettu asema ja Hobbilla eläinten oikeudet. Greenin ja Hobbin teoksissa riittää lukemista pitkäksi aikaa ja niitä voi suositella niin nuorille aikuisille kuin vanhemmillekin seikkailu- ja fantasiaromaanien ystäville. Molemmissa teossarjoissa esiintyy fantasiaan liitettyjä elementtejä, mutta niin maltillisesti, että niiden ei pitäisi karkottaa yhtäkään laatukirjallisuuden ystävää.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 11.7.2019)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Julkaistu Kirjoittaja:

Tie valoon kestää ikuisesti

Sergei Lukjanenko: YöpartioSergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into, 2012. 414 s.

Venäläisen Sergei Lukjanenkon Yöpartio aloittaa viisiosaisen, palkitun fantasiasarjan, josta on tehty jo kaksi elokuvaa. Maailmassa on tavallisten ihmisten joukossa Muihin kuuluvia velhoja ja vampyyreja, jotka ovat jakautuneet Pimeyden ja Valon kannattajiin. Ryhmien välillä on aselepo, ja sopimuksen noudattamista valvovat Pimeyden perustama Päiväpartio ja Valon Yöpartio, johon minä-kertoja, ohjelmoija ja kolmostason velho, Anton Gorodetski kuuluu. Teoksen kolme, taidokkaasti yhteen nivoutuvaa osaa alkavat kukin tapahtumiin johdattavalla esinäytöksellä: nuori Jegor joutuu vampyyrien hyökkäyksen kohteeksi, Maksim surmaa Pahan palvelijaksi epäilemänsä naisen ja velhon kuriirilta yritetään ryöstää hänen kuljettamansa salaperäinen esine.

Yksi partioiden tehtävä on havaita ihmisten joukosta Muihin kuuluvat ja värvätä heidät omalle puolelleen. Anton selittää Valon ja Pimeyden eroa suuren kirouksen vallasta vapautetulle Svetlanalle: ”Jos ajattelet ensisijaisesti itseäsi ja omaa etuasi, tiesi kulkee Pimeydessä. Jos taas ajattelet muita, tiesi kulkee Valoa kohti.” Svetlanan kysymykseen matkan pituudesta, Anton vastaa sen kestävän ikuisesti: ”Et koskaan lakkaa kysymästä itseltäsi, kuinka oikea jokainen ottamasi askel on.” Maailman jakautuminen hyviin ja pahoihin ei todellakaan tee Lukjanenkon romaanista mustavalkoista. Tasapainoa kahden voiman välillä pidetään yllä monimutkaisilla valtapeleillä, joissa molemmat puolet ovat valmiita uhraamaan vähäpätöisempiä pelinappuloita. Erityisesti romaanin kolmatta osaa sävyttävät pohdinnat siitä, kuinka hyvät teot ovat toisinaan pahan kaltaisia ja millaisia uhrauksia ihanneyhteiskunnan toteuttaminen vaatii. Anton kyseenalaistaa Valon palvelijoiden ”puhtaan valkoiset” periaatteet; inhimillisenä, virheitä tekevänä sankarina häneen on helppo samaistua.

Yöpartiota voi suositella myös kauhu- ja fantasiakirjallisuutta vieroksuville, vaikka reaalitodellisuudesta siirrytäänkin välillä varjomaailmaan, hämärän eri tasoille. Teoksessa jopa irvaillaan lajityyppiin liitetyillä kliseillä: valkosipulin maagisia ominaisuuksia koskevan huhun epäillään olevan peräisin itseltään Bram Stokerilta ja hämärää verrataan tekotaiteelliseen mustavalkoelokuvaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 24.5.2012)