Tie valoon kestää ikuisesti

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into, 2012. 414 s.

Venäläisen Sergei Lukjanenkon Yöpartio aloittaa viisiosaisen, palkitun fantasiasarjan, josta on tehty jo kaksi elokuvaa. Maailmassa on tavallisten ihmisten joukossa Muihin kuuluvia velhoja ja vampyyreja, jotka ovat jakautuneet Pimeyden ja Valon kannattajiin. Ryhmien välillä on aselepo, ja sopimuksen noudattamista valvovat Pimeyden perustama Päiväpartio ja Valon Yöpartio, johon minä-kertoja, ohjelmoija ja kolmostason velho, Anton Gorodetski kuuluu. Teoksen kolme, taidokkaasti yhteen nivoutuvaa osaa alkavat kukin tapahtumiin johdattavalla esinäytöksellä: nuori Jegor joutuu vampyyrien hyökkäyksen kohteeksi, Maksim surmaa Pahan palvelijaksi epäilemänsä naisen ja velhon kuriirilta yritetään ryöstää hänen kuljettamansa salaperäinen esine.

Yksi partioiden tehtävä on havaita ihmisten joukosta Muihin kuuluvat ja värvätä heidät omalle puolelleen. Anton selittää Valon ja Pimeyden eroa suuren kirouksen vallasta vapautetulle Svetlanalle: ”Jos ajattelet ensisijaisesti itseäsi ja omaa etuasi, tiesi kulkee Pimeydessä. Jos taas ajattelet muita, tiesi kulkee Valoa kohti.” Svetlanan kysymykseen matkan pituudesta, Anton vastaa sen kestävän ikuisesti: ”Et koskaan lakkaa kysymästä itseltäsi, kuinka oikea jokainen ottamasi askel on.” Maailman jakautuminen hyviin ja pahoihin ei todellakaan tee Lukjanenkon romaanista mustavalkoista. Tasapainoa kahden voiman välillä pidetään yllä monimutkaisilla valtapeleillä, joissa molemmat puolet ovat valmiita uhraamaan vähäpätöisempiä pelinappuloita. Erityisesti romaanin kolmatta osaa sävyttävät pohdinnat siitä, kuinka hyvät teot ovat toisinaan pahan kaltaisia ja millaisia uhrauksia ihanneyhteiskunnan toteuttaminen vaatii. Anton kyseenalaistaa Valon palvelijoiden ”puhtaan valkoiset” periaatteet; inhimillisenä, virheitä tekevänä sankarina häneen on helppo samaistua.

Yöpartiota voi suositella myös kauhu- ja fantasiakirjallisuutta vieroksuville, vaikka reaalitodellisuudesta siirrytäänkin välillä varjomaailmaan, hämärän eri tasoille. Teoksessa jopa irvaillaan lajityyppiin liitetyillä kliseillä: valkosipulin maagisia ominaisuuksia koskevan huhun epäillään olevan peräisin itseltään Bram Stokerilta ja hämärää verrataan tekotaiteelliseen mustavalkoelokuvaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 24.5.2012)