Avainsana-arkisto: naisen asema

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suom. Arto Schroderus. Wsoy, 2020. 411 s.

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?”

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?” Tämä Näkymättömät naiset -teoksessa toistuva, musikaalista My Fair Lady lainattu kysymys on tietysti ironinen, mutta se kiteyttää jotain olennaista. Olisi huomattavasti helpompaa kaikille, jos tutkimuksissa ja päätöksenteossa ei tarvitsisi ottaa huomioon kuin yksi keskiverto ihmistyyppi. Itse asiassa näin todellisuudessa usein onkin. Toimiston vakiolämpötila on laskettu noin 40-vuotiaan 70-kiloisen miehen aineenvaihdunnalle sopivaksi, asevoimien univormut ja reput marssiaskeleen pituudesta puhumattakaan on suunniteltu miehille. Toisin sanoen nykytoimistot ovat usein liian kylmiä naisille, univormut niin isoja, että vaarantavat turvallisuuden tai rakennettu niin, että se on vessassa käydessä riisuttava kokonaan. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä pitkä marssiaskel aiheuttaa monille naisille lantionmurtumia; kun Australia lyhensi naisten marssiaskeleen 71 senttiin, lantion rasitusmurtumat vähenivät.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

Caroline Criado Perezin teos auttaa näkemään monien itsestäänselvyyksien taakse. Syy naisten näkymättömyyteen on sukupuoleen perustuvan datan puute: tiedonhakua ohjaavat algoritmit ovat mieskeskeisiä, koska naisia koskevaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Kuten tekijä asian ilmaisee: ”Kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.” (328) Criado Pereziä ei datan puutteesta voi syyttää, päinvastoin. Palkittu Näkymättömät naiset perustuu laajaan lähdeaineistoon – viiteosio käsittää 59 sivua. Vaikka teos sisältää runsaasti numeerista tietoa, teksti ei ole raskasta, minkä lisäksi Criado Perezin ironiset huomautukset tekevät siitä nautittavaa luettavaa. Käyttöä helpottaa myös lopussa oleva asiasanahakemisto.

Teoksen esimerkit ulottuvat kaupunkisuunnittelusta lääketieteeseen, muotoilusta julkiseen elämään ja katastrofien hoitamiseen. Monet hyvää tarkoittavat hankkeet epäonnistuvat, koska suunnittelijat eivät ota riittävästi huomioon naisten tapaa liikkua ja tehdä töitä. Naiset ketjuttavat matkansa miehiä useammin, toisin sanoen he eivät kulje vain työpaikan ja kodin väliä, vaan kuskaavat siinä sivussa lapsia kouluun ja harrastuksiin tai vanhempia lääkäriin. Tämä tulisi ottaa huomioon niin teiden kunnossapidossa, liikennejärjestelyissä kuin aluerakentamisessa. Katastrofitilanteissa naiset ovat heikoilla. Myrskysuojia suunniteltaessa ei ole huolehdittu siitä, että naisille olisi oma turvallinen tilansa ja lukittavat wc:t. Kotona oleva nainen ei aina saa edes varoitusta uhasta. Pakolaisleirillä pelkästään käymälään meno nostaa riskiä joutua väkivallan uhriksi. Holhoamista, seksismiä, häirintää ja väkivaltaa esiintyy myös kehittyneissä maissa – tämän ovat saaneet kokea niin kunnalliseen päätöksentekoon osallistuvat kuin Hillary Clintonin kaltaiset tunnetut, naistenoikeuksia ajavat poliitikot.

Mitä talouteen tulee, niin ” BKT:llä on naisongelma” (251). Naiset tekevät yhä suuren osan palkattomasta työstä, kuten ruoanlaitto, siivous ja hoivatyö, mutta koska tällaiselle työlle on vaikea laskea arvoa, sen sisältämisestä bruttokansantuotteeseen luovuttiin. Ja kuitenkin palkaton hoivatyö voi muodostaa jopa yli puolet bruttokansantuotteesta. Säästötoimissa leikkaukset kohdistuvat usein sosiaali- ja terveysmenoihin, mikä tosiasiassa on vain ”kustannusten siirtoa julkiselta sektorilta naisille, sillä työ on joka tapauksessa tehtävä” (256).

Teoksen mottona on: Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia. Näkymättömät naiset on teos, jonka soisi jokaisen päättäjän, suunnittelijan ja tietojenkäsittelijän lukevan.

Lopuksi vielä yksi esimerkki. Tiedemiehet uskoivat pitkään, että on olemassa kahdenlaista avaruutta: euklidista eli tasoja ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus, mutta meni yli sata vuotta ennen kuin löytyi keino sen kuvaamiseen. Latvialainen matemaatikko Daina Taimina teki sen virkkaamalla. Kyse on siis pinnasta, joka ”kaartaa joka pisteessä poispäin itsestään” (323). Taiminan sivuilla Cornellin yliopistossa on kuvia hänen töistään, jotka inspiroivat niin avaruudesta kuin käsitöistä kiinnostuneita.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla.
Elisa Heleniuksen Voima.fi:n sivuilla julkaistu essee, jossa hän käsittelee myös bell hooksin teosta Mies tahtoo muuttua – Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (2020).
Arvio Kirjavinkit-sivustolla (kirjoittanut Mikko)

Lisää Daina Taiminasta esimerkiksi Discoveryn ja The New York Timesin sivuilla.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen, Säädyllinen ainesosas

Ruokaa, rakkautta ja salaisuuksia

Leena Parkkinen, Säädyllinen ainesosasLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Säädyllinen ainesosa on Leena Parkkisen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Viime vuosisadan alkuun sijoittuva siamilaisista kaksosista kertova esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2013 ilmestynyt Galtbystä länteen sai sekin kiittävät arviot, niinpä lukijalla on melkoiset ennakko-odotukset. Teoksen nimi tuo etsimättä mieleen Helvi Hämäläisen 1941 ilmestyneen skandaalin aiheuttaneen avainromaanin Säädyllinen murhenäytelmä. Molemmissa teoksissa säädyllisen julkisivun taakse kätkeytyy salaisuuksia.

Romaanin rakenne on kiehtova. Ensimmäisessä luvussa ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera” emännöitsijä Reetta Murros järjestää Porvoossa kesällä 1941 kustantamo Rosalundin juhlat, joiden kunniavieras on kaksiosaisen poliittisen teoksen julkaissut saksalainen Herr Junger. Illallisen aikana nimekäs seurue, johon kuuluu muun muassa kansainvälisesti arvostettu ”järkälemäisiä historiallisia romaaneja” kirjoittava kirjailija, runoilee menukortille ”Herr Jungerin” teosta ylistävän viestin allekirjoituksineen. Tästä kortista tulee Saksan hävittyä sodan kiusallinen todistuskappale, jonka löytämiseen teoksen vakoojatarina kiertyy. Seuraavassa luvussa ”Munaleivät” kerrotaan, kuinka tarinan päähenkilö Saara muuttaa miehensä Juhanin ja pienen Elias-pojan kanssa kerrostaloon Töölönlahden rannalle. Eletään vuotta 1956, Juhani työskentelee apteekissa ja Saara leikkii kotirouvaa. Samassa rapussa asuu kiehtova Elisabeth, jonka kautta Saara saa uudelleen otteen elämästään. ”Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Lisin pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä.”  Molempien naisten menneisyys kuvataan takaumina, joissa paljastuu, miksi Saara turruttaa itsensä rauhoittavilla pillereillä, miksi hän on suostunut avioliittoon isänsä halveksiman miehen kanssa ja kuka on Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitä.

Teoksessa esiintyvillä ruokaohjeilla on oma salainen merkityksensä, joka selviää viimeisillä sivuilla. Selitys ei olisi ollut edes tarpeen, sillä niin herkullisesti ruoka kietoutuu tapahtumiin ja ihmissuhteisiin. Leena Parkkinen on jälleen kerran kirjoittanut erinomaisen romaanin, joka kestää useamman lukukerran.