Avainsana-arkisto: sota-aika

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kaikki vain toivoivat sodan loppuvan, eikä kukaan tiennyt, millaista se on sitten jälkeenpäin, kun miehet ovat joko kuolleet tai tulleet sekopäisiksi. (73)

Lyhyen ajan sisällä luettavaksi osui jo toinen teos, joka sai tarttumaan myös kirjailijan aiempaan romaaniin. Anna-Kaisa Linna-Ahon (2023) Myrskylasi on jatkoa teokselle Paperijoutsen (2019), joka sai Tiiliskivi-palkinnon. Myrskylasi toimii itsenäisestikin, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä, sillä teos jatkaa samojen henkilöiden tarinaa.

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaanin Myrskylasi kansikuva.

On vuoden 1946 kevät, sota on ohi: ”Valot syttyivät vähitellen. Verhot vedettiin sivuun. Ihmiset rupesivat puhdistamaan haavoja kaupungin iholta, siivosivat lasinsirut ja sortuneet seinät ja alkoivat pystyttää rakennustelineitä.” (6) Jälleenrakentamisen voi sanoa koskevan myös ihmissuhteita. Ellen palaa Helsingistä Korpivuoren kylään työskennelläkseen tutussa kartanossa, jonne saa matriarkka Gunhildin määräyksestä jäädä, vaikka Valde vastustaa.

Pienessä ”mustelmilla” olevassa huvilassa Lydia välttelee Sashaa ja nukkuu Tuula-vauvan kanssa yläkerran lukittavassa huoneessa siltä varalta, että sodan kauhuja öisin elävä mies yrittäisi murtautua sisään.

Ylhäällä vinttikamarin hämärissä Lydian ja lapsen unet olivat puuvillanpehmeitä, heidän unikuvissaan kimmelsi vielä kesäinen meri, pienet varpaat räiskyttivät vettä, lapsi potki ja kikatti unissaan. Lydia havahtui kehdosta kuuluvaan hiljaiseen nauruun, jalat potkivat vilttiä sivuun, ja onni läikähti Lydian rinnassa, kun hän huomasi heidän nähneen samaa unta.
Yö halkesi kahtia portaiden kohdalla.
Alakerrassa, jossa Sasha nukkui, huoneen seinistä kasvoivat pistimet ja kiväärit. Lattia avautui öisin juoksuhaudoiksi ja kauheat kuvat versoivat lankkujen raoista, ikkunat helisivät tykistötulen voimasta ja Sasha valvoi ja huusi. Kuinka siellä olisi saattanutkaan nukkua, sellaisessa metelissä? (229)

Teoksen nimi viittaa Lydian isältään perimään myrskylasiin, joka ennustaa säätä mutta näyttää yhtä usein ”sumuja ja myrskyjä ihmisten välille” (72).

Ellenille kartano on turvapaikka, sillä hän on rintamakarkuri. Syntymässään muunsukupuolisesta lapsesta
päätettiin tehdä poika ja niin hänestä tuli Kyösti, jonka oli tehtävä kaikki paremmin kuin veljensä, jotta pärjäisi. Mutta Ellen ei ”kasvanut kumpaankaan sukupuoleen, oli vain särkynyt vähän siinä yrityksessä” (74). Kerran Ellenin vieraillessa Lydian luona tämä lukee pienestä vihkosesta Platonin kirjotuksia kolmannesta sukupuolesta. Kohtaus kertoo myös kirjailijan taidosta sitoa kertomuksensa tiettyyn ajankohtaan, sillä Lydia joutuu kurkistelemaan sivujen taitosten sisälle, koska ei ole raaskinut avata arkkeja.

Gunhildin vanhempi poika Ilmari on kaatunut sodassa mutta on monella tavalla läsnä tarinassa. Ilmari olisi perinyt kartanon mutta nyt hänen tilallaan on ailahteleva Valde, joka halutessaan hurmaa filmitähden lailla niin lapset kuin aikuiset. Valden sota-aikana pitämä päiväkirja, jonka Ellen löytää ullakon asekätköstä repun vuoreen piilotettuna, kertoo veljesten erilaisista näkökannoista. Päiväkirjasta on revitty sivuja pois ja se on yhtä epätäydellinen kertomus tapahtumista kuin Sashan muistot. Mikä rikkoi Ilmarin ja Valden välit? Mitä Sashalle on tapahtunut? Lydia yrittää hakea Sashalle invalidikorvausta, mutta törmää ymmärtämättömyyteen psyykkisiä ongelmia kohtaan: ”Rouva ymmärtää, että miehenne tila ei ole sodasta riippuvainen. Olin minäkin siellä. Luonteenlaatu tulee kyllä sotatilanteessa koeteltua kovimman kautta. On vain oltava luja ja rohkea.” (156)

Sodan tuhoista huolimatta ”mustien ja vääntyneiden runkojen juurilta versoi jo uusi ja voimakas kasvu” (268). Samaa voi sanoa myös teoksen henkilöistä ja heidän suhteistaan. Ei voi kuin ihailla Anna-Kaisa Linna-Ahon taitoa luoda moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin kiintyy ja joiden kohtaloa seuraa herpaantumatta. Viettäisin mielelläni jatkossakin aikaa näiden hahmojen parissa.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi. Otava 2023. 268 s.

Teoksesta Suomen Kuvalehdessä kustantamisen näkökulmasta otsikolla ”Kuuntelija,­ kyselijä, tsemppaaja. Kustannustoimittajan nimeä ei lue kirjassa, mutta hänen käden­jälkensä näkyy.” (4.5.2023, kirj. Miina Leppänen) Lukeminen vaatii kirjautumisen, mutta artikkeli on luettavissa myös kirjaston eMagz-palvelun kautta kirjastokortin ja PIN-koodin avulla.

Riikka lukee -blogin kirjoittaja oli myös lukenut ensin Myrskylasin ja sen jälkeen vasta Paperijoutsenen.

Kirjamuuri

Tuijatan blogista voit lukea arvion Paperijoutsenesta.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Valinta kertoo naisista sodassa. On kevät 1941. Raakel pukeutuu ylioppilasjuhlissaan tädiltään Elisabethilta saamaansa lottapukuun, mikä järkyttää Greta-äitiä niin, että tämä saa migreenin ja tokaisee poistuessaan, että ”[e]tsi sieltä sitten edes itsellesi mies” (10). Sodan odotetaan puhkeavan milloin tahansa, mutta Raakel ei suinkaan pääse itärintamalle, siitä Greta pitää huolen, vaan määränpäänä on viestintälotan tehtävät Hangossa.

Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta kansikuva.

Raakel on alussa lapsellinen ja intomielinen. Hän näkee itsensä milloin keksimässä uutta salakirjoitusta, milloin välittämässä ratkaisevan tärkeää viestiä tai pelastamassa ihmisiä Helsingin pommitusten keskellä. Raakelin naiiviutta korostetaan jopa ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se toimii tehokkaana vastakohtana tulevalle, sille mitä hän joutuu kokemaan rintamalla ja miten nämä kokemukset vähitellen muuttavat häntä. Laitonen on kirjoittanut Raakelin samaistuttavaksi hahmoksi, joka tekee virheitä niin työssään kuin ihmissuhteissaan. Viestilottana hän muun muassa sortuu inhimilliseen uteliaisuuteen ja jää kuuntelemaan puheluita kuin pahinkin ”sentraalisantra”.

Laitonen kirjoittaa naisten sotahistoriaa ja kuvaa laajasti lottien tehtäviä. Jouduttuaan pois viestijaostosta Raakel lähtee ilman komennusta rintamalle ja pääsee muonituslotaksi, minkä jälkeen hänet siirretään varusjaostoon ja lopulta hän päätyy vainajien pesijäksi. Naisten tekemää työtä ei aina arvosteta, mikä tuodaan esiin yksittäisten sotilaiden huuteluna (”Ei täällä naisia tarvita!”) ja Kotilieden toimittajan kommentteina siitä, että kotirintamalla tehty työ on arvokkaampana kuin niiden lottien, jotka ovat ”karanneet” rintamalle. Pesulassa työskenteleviä naisia haastattelemaan tullut toimittaja Kurvinen paheksuu Raakelin aikomusta aloittaa sodan jälkeen opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, sen sijaan että tämä kiirehtisi naimisiin ja tuottaisi valtiolle sodassa uhrattujen tilalle uusia taimia: ”Lapsia, lapsia tämä maa kaipaa, koulutus on täysin toissijaista” (248).

Toimittajan tietämättömyys ja teennäisyys ärsyttävät Raakelia.

Muonittajan työssä Kurvista näytti kiinnostavan vain se, miten ihmeessä naiset saivat nukuttua teltassa, talvella. Hämmästely tuntui niin teennäiseltä, että Raakelin olisi tehnyt mieli repiä hienotunteisuuden verho alas kertomalla miten käydään riukupaskalla, mutta hän sai hillittyä itsensä. (246)

Naisten kokemukset tuodaan esiin niinkin proosallisessa asiassa kuin henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa. Raakel miettii, miten toimia rintamalla kuukautisten kanssa ja missä pestä ”toptyykit”, jotka ”piti pestä salaa ja laittaa kuivumaan jonnekin katseen ulottumattomille” (66). Historiallisia sotaromaaneja on tullut luettua melkoisesti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen, jossa kuukautiset ja pohdinta siitä, miten toimia rintamaoloissa tuodaan esiin täysin luonnollisena asiana. Näin siitäkin huolimatta, että etenkin nuoret naiset ovat 2000-luvulla tarttuneet teoksissaan sota-aiheisiin.

Raakel joutuu tottumaan kylmään ja nälkään, pesemättömiin vaatteisiin ja pitkiksi venyviin työpäiviin. Sodan edetessä suureelliset kuvitelmat urotöistä vaihtuvat ymmärrykseen sodan todellisuudesta. Kotilomalla hän näkee rampautuneita sotilaita ja nälkiintyneitä lapsia ja häpeää, sitä että oli joskus ”suorastaan toivonut että sota syttyisi”.

Ja minkä takia?
Vain senkö tähden, että hän halusi osaksi sitä seikkailua, joka viimeistään nyt oli näyttänyt hänelle rumat, likaiset ja luotaantyöntävät kasvonsa? (380)

Nurkkatansseissa Raakel tutustuu Voittoon, jonka hahmossa tuodaan esiin se, miten sotakokemukset muuttavat ihmistä – ei liene sattumaa, että hänet on nimetty Voitoksi. Eri tavoin ruhjoutuneet vainajat, joita Raakel joutuu käsittelemään, karkottavat viimeisetkin harhaluulot sodan ylevyydestä. Raakel miettii, millainen tulevaisuus sodasta palaavia odottaa.

Miten kukaan sodan nähnyt – – saattoi aloittaa opiskelunsa ja tähdätä tulevaan, kun mielessä kummittelivat näyt jostain sellaisesta mitä kukaan ei ollut koskaan toivonut, mutta mihin he kaikki lopulta olivat osallistuneet. Suomi olisi täynnä Voittoja, nuoria miehiä, jotka säpsähtelivät äkillisiä ääniä, naisia, jotka olivat joutuneet liimaamaan hymyn naamalleen vaikka tiesivät mitä oli tapahtumassa, tiesivät että heidän kohtaamansa ihmiset saattoivat seuraavassa hetkessä olla poissa. (414)

Kirjailija tuo tarinan lomassa esiin tutkimuskirjallisuuden esiin nostamia asioita, kuten lottien ja työvelvollisten moraaliin kohdistuneet ennakkoluulot, pappien kotiin kirjoittamien suruviestien kaavamaisuuden, joka saattoi peittää alleen vähemmän sankarillisen toiminnan, sekä turtumisen väkivaltaan, joka ilmeni esimerkiksi vihollissotilaiden ruumiiden häpäisynä.

Laitosen Valinnan kerrotaan aloittavan naisten sotaa kuvaavan romaanisarjan. Raakel palaa kotiin, kun jatkosota on päättynyt ja Lapin sota alkamassa; liikutaanko seuraavassa osassa siis pohjoisen maisemissa? Ehkä, mutta melkein toivoisin, että kirjailija palaisi ajassa taaksepäin ja kertoisi lisää Gretan taustasta ja ennen kaikkea paljastaisi, mitä Elisabeth teki sisällissodan aikana.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi, 2022. 479 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Leena Reikko)

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Antti Majander)

Tammen esittely teoksesta ja kirjailijasta

Tiina Lifländer: Hyvä yö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tiina Lifländer tarttuu teoksessaan Hyvä yö ajankohtaiseen aiheeseen, vanhustenhoidon ongelmiin. Teoksessa kuvataan hoitohenkilöstön vajetta ja vanhusten kaltoinkohtelua. Tapahtumat nähdään niin hoitajan kuin vanhuksen näkökulmasta, ja tuloksena on syvältä riipaiseva ja ajatuksia herättävä romaani.

Marianna, tai Nanna kuten hän tahtoo itseään kutsuttavan, työskentelee lähihoitajana Kultarinteessä. Nanna kärsii unettomuudesta, mutta työterveyslääkäri kieltäytyy uusimasta hänen unilääkereseptiään ja kehottaa miettimään syitä unettomuuteen. Nanna vetoaa turhaan kolmivuorotyöhön.

Tiina Lifländerin romaanin Hyvä yö kansikuva.

Yksi hoidettavista on Tyyne, joka on ”äänekäs ja hankala ja harvoin hiljaa”.

Pesuhuone kaiuttaa kaiken moninkertaiseksi. Kun pesen, en katso kohti vaan pesuhuoneen kaakeloituihin seiniin. Vaikka en näe kulunutta ihoa ja tyhjiä silmiä enkä mitään, ääni ei lopu. Tyyne ammuu. Suihku sihisee. Vesi lätisee. – –
Pesen kainaloista ja roikkuvien rintojen alta. Tyynen toinen käsi heiluu pakkoliikettä. Siitä on vaikea saada otetta, sillä saippuaiset kumihanskat lipsuvat. Pitelen kiinni lujasti. – – Heti kun irrotan, käsi alkaa taas veivauksensa. Suusta aukeaa mölisevä ääni. (15)

Työtoveri Maryam juttelee vanhusten kanssa, vaikka ei ymmärtäisikään näiden puhetta tai äännähdyksiä. Nannan mielestä on toiveajattelua kuvitella Tyynen yrittävän sanoa jotain. Tyyne on kuitenkin se, joka antaa toisen näkökulman tapahtumiin. Tyynen kautta myös lukija näkee ja kokee kaiken: vaikeuden hahmottaa nykyhetkeä, vieraat kasvot ja kädet, muistot, jotka tuovat menneisyyden lähelle.

Joku nykäisee. Tyyne avaa silmät. Mustasilmäinen tekee jotakin, ja Tyyne yrittää auttaa, mutta hän auttaa väärin ja nainen ärähtää. Alkaa itkettää. Hän ei ole tottunut rumaan puheeseen.
On ikävä Marttia. (30)

Tyynen muistot aviomiehestään Martista, sota-ajasta, ystävistä ja lapsista muuttavat avuttoman, ymmärtämättömän ja hankalan vanhuksen siksi, mikä hän on eli ihmiseksi, jonka elämällä on merkitys ja joka ansaitsee kunnioituksen. Lifländer kuvaa taitavasti, miten Tyynen dementoituneessa mielessä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat; ikkunassa on vihreät verhot vaikka niiden pitäisi olla sini-vihreät, lakanoiden kangas tuntuu oudolta ja joku on laittanut sänkyyn kylmää rautaa olevat laidat.

Niin ikään Nannasta piirtyy lihaa ja verta oleva hahmo. Isän itsemurhayritys, ristiriitaiset tunteet avopuoliso Eeroon ja kontrolloiva äiti lisäävät unettomien öiden kasvattamaa väsymystä. Työvuorosta puuttuu usein joku, eikä sijaisia ole. Väsymys ja päivästä toiseen jatkuva kiire kulminoituvat lopulta lyönniksi. Nostan kohtauksen esiin, vaikka se voi tuntua spoilaukselta – teos kestää tästä huolimatta useita lukukertoja. Seuraavassa tapahtuma ensin Nannan näkökulmasta:

Lyönti napsahtaa rajusti kuin kuminauha.
En edes huomaa käteni liikettä, se on niin nopea. Käteen sattuu.
Hiljaisuus.
Näinkö vähän tuntuu missään, kun lyö toista ihmistä. Vain käteen sattuu.
Tähän halkeilevaan ja rohtuneeseen käteen.
Voi luoja. Kasvoille leviää kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Sydän hakkaa. Säikähdys notkauttaa jalkoja. Pelkoa se on vasta sitten, kun säikähdys on poissa ja läimäytyksen kaiku imeytyy seiniin ja vuodevaatteisiin.
Katson taakseni, mutta ovi on kiinni.
Tyyne on hiljaa. Sen silmät ovat isot ja hätääntyneet ja suu veltto ja hiljainen.
Mitään ei tapahtunut, koska kukaan ei nähnyt. (123)

Tilanne tuntuu Nannasta epätodelliselta: ”Löin. En lyönyt. En.” Hän ymmärtää lyöneensä oikeasti, vasta kun näkee Tyynen säpsähtävän hänen läheisyyttään. Tyynen mielessä läimäys sekoittuu siihen ainoaan kertaan, kun Martti löi häntä, kun hän palasi sekavana kotiin jouduttuaan keskelle pommituksia.

Martti löi häntä avokämmenellä vasemmalle poskelle. Lujaa.
Pää oli pelkkää hohtavaa kipua korvasta silmään ja koko kadun poikki.

Pää on pelkkää hohtavaa kipua. Hän ei sano mitään, hän kuuntelee. Sillä on mustat silmät. Ehkä se on tullut viemään. Hän ajatteli, että se olisi mies, mutta se ei ole. Se nostaa käden ja hänen lihaksensa värähtävät. Vieläkin sattuu, ei enempää, ei enää (127)

Paikoitellen käytetyt lyhyet ja terävät lauseet nostavat korostetusti esiin yksittäisen tapahtumahetken ja vetävät lukijan mukaan tilanteeseen ja kuin osalliseksi tekoihin. Taitavasti kirjoitettu romaani menee ihon alle ja saa tuntemaan myötätuntoa niin hoidettavia kuin hoitajia kohtaan. Toisinkoinen-sivuston Otto Rikka toteaakin osuvasti, että ”lukija joutuu empatiapainiin”. Lifländerin edellinen teos Kolme syytä elää oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Toivottavasti myös Hyvä yö saa mahdollisimman paljon lukijoita.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. 200 s.

Teoksesta muualla: