Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Tiekön verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Hans Rosling: Faktojen maailma

Toivoa herättäviä tosiasioita maailmasta

Hans Rosling: Faktojen maailmaHans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava. 2018. 348 s.

Teoksen alaotsikko Asiat ovat paremmin kuin luulet kitetyttää koko kirjan sanoman. Ruotsalainen lääkäri ja luennoitsija Hans Rosling käy teoksellaan Faktojen maailma taisteluun tietämättömyyttä vastaan. Tätä tietämättömyyttä havainnollistetaan kyselyllä, johon on vastannut lähes 12000 ihmistä neljässätoista maassa. Suurin osa koulutustasosta riippumatta arveli maailman tilan muuttuneen huonommaksi. Olisitko sinä tiennyt, kuinka moni tytöistä suorittaan peruskoulun matalan tulotason maissa? Vaihtoehdot ovat 20, 40 tai 60 prosenttia. Oikea vastaus on kuusikymmentä prosenttia; Ruotsissa oikein vastasi 11 ja Suomessa 6 prosenttia osallistujista. Testin tulokset kertovat tavasta hahmottaa maailma ”tuhoisalla tavalla väärin”, sillä puhtaasti arvaamallakin olisi vastausten jakauma ollut tasaisempi.

Mistä tällainen vääristynyt käsitys maailman tilasta ja kehityksestä sitten johtuu? Rosling puhuu ”ylidramaattisesta maailmankuvasta”, jota media uutisoinneillaan sodista ja luonnonkatastrofeista ruokkii. Tällaisen maailmankuvan taustalla on aivojemme tapa toimia: teemme nopeita johtopäätöksiä ja kiinnostumme dramaattisista tarinoista, kuten metsästäjä esi-isämme aikoinaan. Tätä kirjoittaessa julkaistu uutinen kertoi, että ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa; juttu koski maailman 26 rikkaimman omaisuuden kasvua. Tämä on hyvä esimerkki kuiluvaistosta, jota Rosling pitää jättiläismäisenä harhakäsityksenä, sillä se estää näkemästä ääripäiden väliin jäävän enemmistön. Sen sijaan että puhuisimme kehittyvistä ja kehittyneistä maista, maailma tulisi jakaa neljään tulotasoon. Suurin osa ihmisistä elää toisella ja kolmannella tasolla, eli ”siellä missä pitäisi olla juopa”. Kuiluvaiston ohella meitä johtavat harhaan pelko, joka sumentaa käsityskykymme, tapamme yleistää asoita tai nähdä ne vain yhdestä näkökulmasta ja halumme syyttää tiettyä ihmistä tai ihmisryhmää tapahtuneesta pahasta. Kaikista näistä Rosling antaa lukuisia esimerkkejä omilta luennoiltaan mutta myös käytännön työkaluja virhekäsitysten kampittamiseen.

Hans Rosling menehtyi haimasyöpään 2017. Roslingin lisäksi teosta ovat olleet tekemässä hänen poikansa Ola Rosling ja hänen miniänsä Anna Rosling Rönnlund, jotka vastaavat faktojen visualisoinneista. Hyvä esimerkki on kansien sisäpuolella olevat kartat, kuvat ja grafiikat – pelkästään näitä vilkaisemalla valottuu tekijän sanoma siitä, että maailma on ongelmistaan huolimatta menossa kohti parempaa. Jos haluat kerrankin hyviä uutisia, lue tämä kirja!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 24.1.2019)

Rosling oli innostava luennoitsija. Ks. esim. tulojen ja elinajanodotetteen suhdetta kuvaava video Roslingin perustaman Gapminder-säätiön sivuilta.

Dollar street -sivustolla voi käydä katsomassa, miten ihmiset eri tulotasoilla elävät ympäri maailmaa.

Teos on tehnyt vaikutuksen myös muihin, lue Pauline von Dahlin arvio, Hannun arvio Kirjavinkit-sivustolta ja arvio Kirsin Book Clubissa.