Avainsana-arkisto: pohjoismainen kirjallisuus

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Esittelin jo hieman Asta Olivia Nordenhofin teosta Löysää rahaa postauksessa, joka käsitteli tanskalaista Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmasarjaa. En aikonut kirjoittaa aiheesta enempää, mutta tämä niin kieleltään kuin rakenteeltaan omaperäinen, kapitalismia jyrkin sanoin suomiva teos vaatii tulla esitellyksi.

Teoksessa se, miten kerrotaan, on vähintään yhtä merkityksellistä kuin se, mitä kerrotaan. Aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat. Teksti on aseteltu paikoin tiiviisti paikoin väljästi, toisinaan sivulla on vain muutama lyhyt kappale. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Nordenhofin kielikuviin, jotka ovat raikkaita ja yllättäviä: ällöttävä matto on kuin ”vettynyttä ruisleipää” (17), virkailijoiden supina ”kutistaa ja pullistaa heidän ilmapallopäitään” (17), Kurt on ”väljähtyneen, sohvaan pieraistun raivon vallassa” (21), Maggie ”tunsi itsensä samalla lailla erityiseksi kuin leijaileva kurkku” (89).

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

”Tämän luvun ensimmäisellä sivulla tahdon olla onnellinen”

Teoksessa on kaikkitietävä kertoja, joka välillä puhuttelee hahmoja ja kommentoi heidän kohtaloitaan. Kertoja saattaa pyytää Maggieta kertomaan jotain tai Maggie esittää kertojalle toiveen saada olla onnellinen tai kieltäytyy kertomasta enempää.

Mitä rakkaus on? Maggie katsoo minua, ja hänen kasvonsa ovat kuin tyhjä rukous. Kuin jäljellä olisivat ainoastaan rukouksen pirulliset ääriviivat.
En minä tiedä, Maggie-kulta, kerro niin kirjoitan sen muistiin. (95)

Tämän kehotuksen jälkeen Maggie jatkaa minä-muodossa hänen ja Kurtin alkutaipaleesta, siitä miten suhteeseen jo varhaisessa vaiheessa hiipii halveksunta ja väkivalta.

Kurt ja Maggie ovat molemmat lähtöisin köyhistä oloista. Romaanin alussa tilanne on parempi: Kurt on saanut bussifirmansa ansiosta vähän ylimääräistä ”kirstun pohjalle” ja pohtii, miten sijoittaisi rahat. Maggie on nuoruudessaan turvautunut milloin miehiin, milloin sosiaaliviranomaisiin saadakseen ylläpidon ja katon päälleen. ”Rakkauden ruinaaminen sosiaalitoimiston aikuisilta” (54) on sekin Maggien mielestä kaupankäyntiä. Maggien identiteetti tuntuu olevan hukassa, hänestä huokuu pettymys elämään ja tehtyihin valintoihin.

Hän kuvittelee jonkun muun naisen, sen, joka hänestä olisi voinut tulla, jos kaikki olisi mennyt toisin, ja se nainen on edelleen kaunis, eikä Maggien tavoin elämän tuhrima, ja se nainen on ennen kaikkea tyyni ja vastaa viipyillen, houkuttelee sanat pehmeästä vedestä, laskee köyden ja vetää esiin sanat, jotka hänelle ovat jääneet, ja ne ovat yksinkertaisia sanoja: polkupyörä, kananliha, uimalaituri. (32)

Kurt on perheensä kuopus ja julkilausuttu syy siihen, että rahat eivät riitä. Kurt jää kahdeksantoistavuotiaana ensimmäisen vaimon lähdettyä yksin vastasyntyneen kanssa: ”Hän makaa kauan katsellen nukkuvaa lasta, vuoroin epäuskoisena, vuoroin täynnä tuskaa, joka on rakkautta” (127). Kurt ei keksi muuta keinoa rahan hankkimiseen kuin itsensä myymisen, vaikka häntä hirvittää jättää lapsi yksin. Kurt ja Maggie eivät ole kovin rakastettavia hahmoja, mutta Nordenhofin taitavuudesta kertoo se, että hän saa lukijan välittämään heidän kohtaloistaan.

”Ei. Kuolema ei ole virhe. Se on osa järjestelmää.”

Scandinavian Star -nimisessä luvussa kertoja selvittää samannimisellä matkustajalautalla 7.4.1990 tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi 159 ihmistä, joista 28 oli lapsia. Palon epäillään olleen korvausten toivossa tehty vakuutuspetos. Lukijan on helppo samaistua kertojaan, jonka lautan monimutkaiset omistussuhteet ja lukuisat taustayhtiöt saavat hämmennyksiin:

Minua huimaa, kun luen bisneksistä. Huimaa, kun luen yhtiöistä ja niiden päällekkäisistä omistajapiireistä, jotka ostavat ja myyvät toisiltaan. Rahasta, joka vaihtaa eikä sittenkään vaihda omistajaa. – –
Kyllä minä tiedän, että se on yksi liikemiehen toimintatavoista. Hänen valttikorttinsa on kieli, jolla saadaan muut vaiennettua. Hänen valttikorttinsa on se, että minä tunnen itseni tyhmäksi. (70)

Nordenhof ampuu täyslaidallisen ahneutta kohtaan kutsuen kapitalismia joukkomurhaksi. Matkustajalautan palo on epätavallinen vain siinä, että uhrit olivat pohjoismaalaisia. Ahneuden vuoksi kuolevat tehtaan sortuessa pohjoismaisille yrityksille vaatteita ompelevat työläiset ja banaaniplantaasilla torjunta-aineita käsittelevät.

[E]i banaanifirman varsinaisena tavoitteena ehkä ollut sairaus ja kuolema, mutta yhtiö oli silti valmis siihen uhraukseen.

Kuolema ei ole virhe. Murha on murha, vaikka murhaaja olisikin tavoitellut rahaa eikä toisen ihmisen henkeä. – –
Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys.

Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle.

Kapitalismi on joukkomurha.

Mutta me olemme elossa, ja me voimme tehdä lopun kapitalismista. (72–73)

Löysää rahaa on vahva kannanotto riistokapitalismin jalkoihin jäävien puolesta. Se vaatii näkemään ympärillämme olevan hädän mutta myös toimimaan kapitalismin eriarvoistavia rakenteita vastaan. Ensimmäinen askel voisi olla myötätunto – kertojaa koskettavat uhrien joukossa olleet lapset, joista nuorin oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Ajattelen omaa lastani, jonka haen kohta päiväkodista, ja puhkean itkuun. Se on ihmeellistä itkua. Sekoitus raivoa ja surua ja rakkautta. (71)

Nordenhofin Löysää rahaa on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Sisältö, muoto ja kieli tukevat toisiaan ja sulautuvat kokonaisuudeksi, jossa mitään ei ole liikaa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän mieleenpainuvan teoksen. Ja koska Löysää rahaa on seitsenosaiseksi suunnitellun Scandinavian Star -sarjan ensimmäinen osa, on upeita lukuelämyksiä tarjolla jatkossakin.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Penge på lommen). Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka. Teos 2021. 146 s.

Teoksesta ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä

Löysää rahaa oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teos sai 2020 P. O. Enquistin palkinnon ja Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

Aftonbladetin Amelie Björck viittaa Kurtiin ja Maggieen osuvasti kapitalismin sivullisina uhreina (collateral damage).

Arvio Mummo matkalla -blogissa

Scandinavian Starin tulipalosta on julkaistu lukuisia artikkeleita. Helsingin Sanomat uutsioi vuonna 2016 Norjan poliisin vapauttaneen miehistön tuhopolttoepäilyistä. Palot tutkineet asiantuntijat eivät hyväksyneet päätöstä.

Tuhopoltosta on tehty myös kuusiosainen tv-sarja Scandinavian star (2019), jota on esitetty ainakin C Moressa.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

Karin Smirnoff: Jana Kippo -sarja, osa II

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta on julkaistu suomeksi ensimmäinen osa Lähdin veljen luo. Kuuntelin jatko-osat äänikirjoina, joissa lukijana on näyttelijä Lo Kauppi. Svenska Ylen artikkelissa Smirnoff kertoo ääntämisvirheiden ärsyttäneen joitakin pohjoisruotsalaisia kuulijoita. Hän ei ollut ehtinyt tarkistaa ensimmäisen osan ääntämystä mutta oli ollut tarkempi toisen ja kolmannen osan kanssa. Tämä on päivitys arviooni sarjan ensimmäisestä osasta (21.3.2021), ja keskityn seuraavassa lähinnä teosten kieleen.

Karin Smirnoffin Vi for upp med mor äänkirjaversion kansikuva
Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem äänikirjaversion kansikuva

Kyse lienee lähinnä suomenkielisistä sanoista, ei niinkään Västerbottenin murteesta, jota sitäkin esiintyy. Toinen osa Vi for upp med mor (ilmestyy 2022 Tammen kustantamana suomeksi nimellä Viedään äiti pohjoiseen) kertoo Janan ja Brorin matkasta pohjoiseen äidin kotikylään Kukkojärvelle, jonne tämä haluaa tulla haudatuksi. Veli löytää lohtua tiukan uskonnollisesta yhteisöstä, jota Jana puolestaan kammoaa. Jana yrittää löytää työtä, koska ei voi vain lähteä ja jättää Broria. Jussi Rahanni, Janan ja Brorin serkku, kertoo useimpien vanhusten puhuvan joko suomea tai meänkieltä, joten kotipalvelu ei käy. Lopulta Jana saa töitä hotellista, jossa joutuu tekemään kaikkea siivouksesta turistien ajeluttamiseen koiravaljakolla.

Tekstiä ryydittävät useat suomenkieliset erisnimet – sirkkaliisa, kimmorantatalo, koira, jonka nimi on tyttö – ja muut yksittäiset suomenkieliset sanat. Koiravaljakon koiratkin puhuvat vain suomea: ”Vasemmalle. Oikealle. Seis. Eskas hundar pratade bara finska.” (Luku 57)

Jussi ja Jana ottavat huolehtiaakseen alkoholistivanhempien laiminlyödystä vauvasta, jonka nimi on Satu (Kaupin ääntämänä nimi kuulostaa suunnilleen kuin se olisi kirjoitettu Satty):

”Vadå jag. Jag vet inte hur man tar hand om ett barn. Har hon ett namn vad du vet.
Satu sa han.
Det låter japanskt sa jag.
Satu är finskt. Samma som saga.
Satusatu sa jag för att smaka på ordet. Sagasaga. Satusaga. Sagasatu. Förstår hon svenska.
Han tittade förvånat på mig.
Det är klart hon gör. Hon är ju svensk. (Luku 38)

Äidin jälkeensä jättämät kirjeet paljastavat, että hän tuli raskaaksi nuorena ja että lapsi annettiin adoptoivavaksi. Potilaskertomus, jota hän siteeraa kirjeissään, kertoo hänen huutaneen niin, että hänet sidottiin kiinni ja vaiennettiin lääkkein: ”Intagna skrek om dagen och om natten. Tystades av bälten, insulinkoma, isolering, sömnmedel och hibernal. Valveilla ollessaan hän huutaa apua suomeksi – suomen kielen diftongit voivat olla haasteellisia niihin tottumattomalle:

”Hjälp mig, sa hon igen. Auta minua.
Auta minua auta minua auta minua auta minua. (Luku 40)

John seurustelee suomalaisen galleristin (”housuhameen”) kanssa. Jana ei voi olla piruilematta ja kehottaa Johnia opettelemaan suomea todeten, että suomen kielessä on yhtä paljon sanoja rakkaudelle kuin maassa on järviä: ”Du kanske borde lära dig finska. Jussi säger att det finns lika många finska ord för kärlek som de har sjöar. Sinä saatanan kusipää till exempel. Är det inte vackert så säg. (Luku 61)

Jana ja Jussi auttavat kotisynnytyksessä. Lapsi on perätilassa. Jussi toteaa, että osaisi toimia, jos kyse olisi vasikasta mutta ei kun kyse on ihmisestä:

Bra ylade magda. Låt ungen slippa det här skitlivet på en gång.
Turpa kiinni magda sa jag och jussi log. Din finska blir bättre och bättre. Ring yksiyksikaksi och fråga vad vi ska göra. (Luku 43)

Äiti ja lapsi viedään sairaalaan. Jana vierailee heidän luonaan ja kysyy lapsen nimeä: ”Han ska heta perkele sa hon. Efter sin far.” (Luku 45)

Kolmannessa osassa Sen for jag hem liikutaan Smalångerissa ja Tukholmassa eikä suomenkielisiä sanoja ole erisnimiä lukuun ottamatta yhtä paljon kuin toisessa osassa. Joidenkin sanojen hiukan oudosta ääntämisestä huolimatta oli nautinnollista kuunnella romaanit Lo Kaupin lukemana.

Ostan usein teokset, joista todella pidän, sekä äänikirjoina ette e-kirjoina. Suosittelen – jätte roligt sätt att lära sig svenska! Nämä romaanit on tullut kuunneltua jo useita kertoja. Yksi ehdottomia suosikkejani viime vuosilta on Jonas Hassan Khemirin Pappaklausulen (2018, suom. Isän säännöt 2019), jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri (arvioni teoksesta 22.12.2019).

Hyödynsin lukemaani myös työssäni ja tein Smirnoffin romaaneista kirjavinkkivideon Ylivieskan kaupungin Youtube-kanavalle.

Esikoisteosta suitsutettiin, ja sama ylistys ja suosio jatkui jatko-osien arvioissa. Tässä muutamia poimintoja:

”Hon kan konsten att berätta en historia”. Expressen 23.5.2019. Kirjoittaja Annina Rabe ylistää niin Smirnoffin taitoa kertoa tarinoita kuin teosten kieltä. Rabe viittaa arviossaan toiseen August-palkintoehdokkaaseen, jonka teos sijoittuu pohjoiseen, tarkemmin sanoen Tornionlaaksoon: Nina Wähän romaani Testamente (2019, suom. Testamentti 2020).

Sevendays-blogissa (18.11.2019) Eivor Bäck kirjoittaa sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta.

”Smirnoffs cocktail är stark, hemsk och rolig”. Aftonbladetin Pia Bergströmin arvio romaanista Vi for upp med mor. (6.6.2019):

Kirja-arvosteluja julkaisevalla dagensbok.com-sivustolla Olivia Larsson antaa täydet kymmenen pistettä teossarjan toiselle osalle: ”En fortsättning lika stark som den prisbelönade debuten”.

Kult-verkkolehden arvio romaanista Sen for jag hem. (kirj. Alva Lundin 7.5.2020)

Lottens Bokbloggin arvio trilogian viimeisestä osasta (23.5.2020). Hänen mielipiteeseensä siitä, että sarja on yksi viime vuoden parhaista, on helppo yhtyä.

Karin Smirnoffia on haastateltu useissa ohjelmissa, tässä muutama:

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Suom. Outi Menna. Tammi 2021. 294 s.

Hurja, raastava ja mieleenpainuva. Karin Smirnoffin esikoisteos on kaikkea tätä. Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror, 2018) aloittaa päähenkilönsä mukaan nimetyn Jana Kippo -trilogian. Teos oli ilmestymisvuotenaan August-palkintoehdokas, ja nyt kriitikoiden ja lukijoiden ylistämistä romaaneista on tekeillä tv-sarja. Uumajassa syntynyt Smirnoff asuu nykyään Piitimessä, joka mainitaan teoksessakin. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Smalångerin kylään, jonka esikuva Hertsånger sijaitsee suunnilleen Uumajan ja Piitimen puolivälissä.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo, kansikuva

”Olen päivä päivältä kiitollisempi niistä vähistä asioista joita en muista”

Jana Kippo palaa kotikyläänsä alkoholisoituneen kaksosveljensä luo ja päättää jäädä huolehtimaan asioista. Hän ottaa pestin kodinhoitajana, ja tutustuu muihin hoitajiin ja vanhuksiin, joiden luona käy ja joista monet muistavat hänet ja hänen perheensä. Janan ja Brorin lapsuus on ollut ankea. Taatoksi kutsuttu isä joi joka viikonloppu ja purki kiukkunsa niin vaimoonsa kuin lapsiinsa. Kirjailija kuvaa seudun ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki tietävät toistensa asiat, mikä voi olla lohduttavaa, mutta toisaalta kyläyhteisö sulkee silmänsä väärinkäytöksiltä eikä puutu tapahtumiin vaikka aihetta olisi. Jana tuntee itsensä ulkopuoliseksi huolimatta yrityksistään sulautua joukkoon. Heti saavuttuaan Jana tutustuu Johniin, jolla on huulihalkio ja jonka toinen puoli kasvoja on palanut. Sekä John että Jana ilmaisevat itseään taiteen kautta, ja tarinaa viedään myös heidän töidensä avulla eteenpäin. Johnin valokuvantarkat maalaukset paljastavat Janan jo unohtamia asioita. Jana ei kuitenkaan halua muistaa kaikkea, hän tyytyy ”mielihyvin puolitotuuksiin”. Tukholmassa taidetta opiskellut Jana muovailee savihahmoja, ”juoppoarmeijan”, joka kuvaa hänen elämässään olleita väkivaltaisia, alkoholisoituneita miehiä.

Kuvaus kylän ihmissuhteista on raadollinen. Janan äiti ja isänäiti ovat eri tavoin uskovaisia. Äiti rukoilee ja kirjoo raamatunlauseita liinoihin eikä koskaan sano miehelleen vastaan tai asetu puolustamaan lapsiaan. Isoäiti Signe, jonka luona Johnkin lapsena asui vähän aikaa, on ”oikeauskoinen”, hänelle ”syntien hakkaaminen ulos lapsista oli kai ainoa kasvatustapa – –” (216). Väkivalta näyttää jatkuvan sukupolvesta toiseen, mutta ehkä Johnilla ja Brorilla on kuitenkin toivoa ja mahdollisuus katkaista kierre. Yksi arvoituksellinen hahmo on Maria, Johnin entinen vaimo, jonka kuolema on yhä selvittämättä. Hänen kerrotaan maanneen lähes jokaisen kylässä asuvan miehen kanssa, ja hänen valtansa muihin näyttää jatkuvan kuoleman jälkeenkin.

”Kertomus kertomusta vastaan ja minä erotuomarina välissä”

Janan ja Brorin lapsuutta kuvataan takaumissa. Raa’at ja vastenmieliset tapahtumat seuraavat toisiaan ja olisivat raskasta luettavaa, jollei kertomuksia olisi lomitettu tarinan nykyhetken kanssa. Kirjailijan omintakeinen ja lakoninen tyyli tuo sekin ilmavuutta kerrontaan: välimerkeistä käytössä on vain piste, luetteloissakaan ei käytetä pilkkua, henkilöiden nimet on kirjoitettu yhteen pienin kirjaimin (göstagrönlund, allanberg), eikä isoa alkukirjainta ole käytetty muissakaan erisnimissä.

Sanat tulivat pakottamatta. Ne ryöppysivät muististani kuin vetinen ripuli. Kerroin navetasta ja taatosta ja hepasta ja koiranpennusta ja veljestä ja äitimuorista ja jeesuksesta ja viinasta ja naapureista ja pikkuhiljaa osasista alkoi hahmottua palapeli, jota saatoin kutsua elämäkseni.
Me pidimme taukoja. Poliisi poistui autosta ulos itkemään. (141)

Kirjoitustyylistä huolimatta teos on yllättävän helppolukuinen – sisältö sen sijaan ei ole yhtä helposti sulatettavissa. Monikerroksinen tarina kiertyy vähitellen auki, kun yhä uusia paljastuksia ja yksityiskohtia ilmaantuu – vielä loppusivuilla lukijaa odottaa uusi juonenkäänne. Aina kaikkien kertomukset eivät käy yksiin, ja Jana tuntee olevansa kuin erotuomari kertomusten välissä. Tapahtumat ja ihmiskohtalot jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Smirnoff on aiemmin työskennellyt toimittajana ja valokuvaajana, ja mielestäni tämä näkyy tekstissä, erityisesti tavassa, jolla tapahtumat etenevät ja siinä, miten osa kohtauksista piirtyy kuvina lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä, että trilogian muutkin osat ovat jo ilmestyneet ruotsiksi – ks. esim. Adlibris. Toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Jatko-osat onkin tarkoitus kuunnella äänikirjoina. Saa nähdä miten ymmärrettävää on ruotsi, jota on ryyditetty paikallisella murteella. Äänikirjat lukee näyttelijä-ohjaaja Lo Kauppi. Smirnoff kertoo Svenska Ylen artikkelissa olleensa toisen ja kolmannen osan kohdalla tarkempi siitä, että murresanat lausutaan oikein.

Tiedot Smirnoffista on haettu Svenska Ylen kirjailijaa käsittelevästä artikkelista: Författaren Karin Smirnoff: “Jag har utvecklat ett eget språk i mina romaner som jag kallar för kippospråket”

HBL:n uutinen sarjan filmatisoinnista: Smirnoffs romantrilogi blir tv-serie

Kirjailijan haastattelu Vi Läser -lehden verkkosivuilla

Teosta on arvioitu myös seuraavissa blogeissa: LM-Mummin kirjastossa ja Kirjojen keskellä

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Arjen kaaos ja ihanuus

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt. Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2019. 333 s.

Jonas Hassen Khemiri on Ruotsin tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen edellinen teoksensa Kaikki se mitä en muista (2015) sai August-palkinnon, ja tänä syksynä Yle on esittänyt romaaniin perustuvan tv-sarjan. Khemiri on kirjoittanut myös näytelmiä, ja hän on herättänyt huomiota kirjoituksillaan Yhdysvaltoja myöten. Khemiri on syntynyt Tukholmassa, hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä tunisialainen. Teoksissaan hän ottaa usein kantaa ongelmiin, joita syntyy eri kulttuurien kohdatessa.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Isän säännöt -romaanin keskiössä on isän ja pojan kipeä suhde. Isoisä tulee ulkomailta pari kertaa vuodessa ja viettää poikansa toimistossa kymmenen päivää jättäen jälkeensä pinon tyhjiä pizzalaatikoita ja likaisia astioita. ”Isoisällä, joka on isä, on kaksi lasta. Ei kolmea. Yksi poika. Yksi tytär. Hän rakastaa kumpaakin. Erityisesti tytärtä.” (9) Nämä lyhyet toteamukset paljastavat niin perhettä kohdanneen tragedian kuin ongelmallisen isä-poika-suhteen.

Henkilöitä ei nimetä, vaan he ovat poika, joka on isä, naisystävä, joka on äiti, yksivuotias, joka sanoo ”muu” kymmenillä eri tavoilla viestiäkseen kymmeniä eri tarpeitaan, ja nelivuotias tytär. Nimettömyydestään huolimatta henkilöhahmoista tulee eläviä, tunnistettavia hahmoja toiveineen ja ongelmineen.

Tytär, joka on lapsenlapsi, joka on ammattijalkapalloilija, joka on lohikäärmeenkesyttäjä, joka on ninja, jolla on tulivoimia, on nelivuotias mutta miljardien vahva. Ei, ei nelivuotias. Neljä ja puoli. Ei, neljä ja niin monta kuukautta että ihan kohta viisi. Hän on jalkapallossa parempi kuin Zlatan. (225)

Nuoren isän näkökulma hallitsee kerrontaa. Naisystävä on juristi ja mies on jäänyt koti-isäksi hoitamaan lapsia. Hän on kirjanpitäjä, mutta etsii yhä elämänsä uraa niin stand-up-komiikan kuin kirjallisuuden parista. Lapsiperheen arki, joka on välillä yhtä kaaosta, naurattaa ja hirvittää ja on varmasti samaistuttavaa luettavaa kaikille pienten lasten vanhemmille. Erään valvotun yön jälkeen (kun yksivuotias oli herättänyt nelivuotiaan, joka herätti yksivuotiaan jne.), äiti tarjoutuu jäämään kotiin. ”Ei hätää, isä sanoo. Minä hoidan.” Kun äiti saapuu töistä, lapset nukkuvat, ja kaikki on mennyt hyvin.

Hän jättää kertomatta että yksivuotias oli kylvyssä, kun isän oli käytävä nostamassa kiehuvat perunat pois liedeltä, ja nelivuotias onnistui lukitsemaan itsensä ja pikkuveljen kylpyhuoneeseen. Isä seisoi ulkopuolella, hän kuuli kylpyveden kohinan, hän yritti saada nelivuotiasta avaamaan lukon, mutta nelivuotias vain nauroi ja lopulta isä joutui hakemaan keittiöveitsen ja avaamaan lukon ulkopuolelta. Miksi hän kertoisi mokomasta? Hän on aikuinen. Ei hän ole niin hajalla kuin tuntee olevansa. (242)

Isän säännöt on tragikoominen kuin elämä itse, mistä hyvä esimerkki on teoksen lopussa kerrottu yhä kaoottisemmaksi muuttuva ostosreissu. Nuori isä on jaksamisensa äärirajoilla – toistaako hän oman isänsä virheet? Ärsyttävän, vaivojaan valittelevan isoisänkin menneisyydestä paljastuu asioita, jotka herättävät lukijan myötätunnon. Tämä humoristinen ja koskettava tarina sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Suomeksi teoksen lukee Jukka Pitkänen, mutta jos ruotsin kieli taittuu, niin suosittelen alkukielistä versiota, jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri, joka toimii lukijana hänen muissakin teoksissaan.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 18.12.2019)

Khemiri vieraili Efter nio -ohjelmassa 14.10. 2019. Jakso katsottavissa Yle Areenassa.

Khemirin teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi (joka myös suosittelee äänikirjaversiota), Kirja hyllyssä ja Tuijata.