Suomessa kirjoitetaan kiitettävän paljon historiallisia jännäreitä. Artikkelissani Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa olen käsitellyt Timo Sandbergin, Timo Saarron, Mikko Porvalin, Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan romaanien ajankuvaa, lähinnä sitä miten sisällissodan jäljet näkyivät yhä seuravilla vuosikymmenillä. On ollut ilahduttavaa huomata, että genren pariin on tullut jälleen uusia tekijöitä, esimerkiksi Laura Andersson (Kuolema Kulosaaressa, 2022), Pauli Jokinen (Jääleinikin kuolema, 2022) ja Heidi Airaksinen (Vierge Moderne, 2021). Esittelen seuraavaksi Laura Anderssonin romaanin, jossa miljöönä on sodanjälkeinen Helsinki.

Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola -ratkaisee sarjan. Lili, oikealta nimeltään Lyyli Huttunen, on ollut Amerikassa kotiapulaisena mutta palaa kotiin sodan päätyttyä. Laivalla hän tapaa Riku Loimolan, ja yhdessä he ratkaisevat kuuluisaa pankkiiria kohdanneen varkauden. Lili ja Riku avioituvat käytännön syistä: pariskunnan on helpompi saada katto päänsä päälle asuntopulasta kärsivässä Helsingissä ja Rikun on helpompi peittää seksuaalinen identiteettinsä. Homoseksuaalisuus nousee yhdeksi teoksen teemoista, sillä myös ratkaistava tapaus näyttäisi liittyvän siihen. Joakim Holm palkkaa yksityisetsivät saadakseen takaisin kiristyskirjeet, jotka hän on lähettänyt rikkaalle Henry Aaltokoskelle nähtyään tämän usein yöllä Esplanadin puistossa, jossa miehet etsivät seuraa. Toimeksianto vie Lilin ja Rikun Kulosaaren hienolle huvila-alueelle. Pian heidän selvitettävänään on myös palvelustytön murha. Onneksi apuun saadaan komisario Elias Huhta, joka kaikesta päätellen tulee olemaan mukana myös sarjan seuraavassa osassa. Kimurantista juonesta ei sen enempää. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja sympaattinen pääpari takaa mukavan lukuhetken.

Kuten usein olen todennut, historiallisissa dekkareissa ajankuva koukuttaa lähes yhtä paljon (ja toisinaan enemmän) kuin rikosjuoni. Andersson tuo hyvin esiin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan. Poliisit ratsaavat kaupungilla paikkoja, joissa tietävät homomiesten tapaavan, ja kiinniotettuja pahoinpidellään estotta. Myös Riku saa osansa iskuista erään ratsian yhteydessä.

Kaupungissa sota-aikana eläneet kertovat, että silloin täällä sai olla rauhassa – –. Poliiseilla oli kai parempaakin tekemistä kuin jahdata muutamaa poikkeavaa pitkin puistotietä. Kaikki olivat ehtineet tottua siihen. He olivat kuulemma järkyttyneet aiemmin tänä vuonna, kun ratsiat alkoivat toden teolla uudestaan. Kiihkoilijoiden joukossa on isoja nimiä poliisilaitokselta. He tekevät sitä huvikseen. Ei siinä ole kyse mistään muusta. (144)

Rikun toteamus asenteiden muuttumisesta pitää paikkansa. Kati Mustola kirjoittaa artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus ja sota” (teoksessa Ihminen sodassa, 2006), että sota muodosti poikkeustilanteen, jossa asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan lieventyivät. Mustola kertoo kahdesta sotilaasta, joista toinen on paremmin Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Laaksosen mukaan sota-aikana ei ollut ratsioita, vaikka miesten kohtaamispaikat Helsingissä olivat yleisessä tiedossa. Mustolan sanoin ”[s]odan jälkeen tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys sota-aikaisesta homoseksuaalisuudesta” (2006, 188); moni näki heteroavioliiton ainoana mahdollisuutena ja vaikeni todellisesta seksuaalisesta identiteetistään.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa. Otava, 2022. 415 s.

Anderssonin teos on noteerattu hyvin kirjablogeissa ja saanut kiittäviä arvioita, ks. esim. Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka ja Luetut.net.