Avainsana-arkisto: sodanjälkeinen aika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Rikoksia sodan varjossa

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Atena. 2018. 271 s.

Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja on ollut virkistävä poikkeus historiallisten rikosromaanien joukossa, sillä Helsingin sijaan tapahtumat sijoittuvat Viipuriin. Kadonneen kaupungin varjo on etsiväkaksikko Johannes Kähösen ja Salomon Eckertin tutkimuksista kertovan trilogian päätösosa. Ensimmäinen osa Sinisen kuoleman kuva kuvasi 1920-lukua, toinen osa Veri ei vaikene 1930-luvun oikeistoliikehdintää päättyen talvisotaan ja Viipurin pommituksiin. Nyt Porvali ottaa käsittelyynsä jatkosodan ja sodan jälkeisen ajan. Jokaisessa teoksessa Porvali kuvaa tutkimusmenetelmien kehittymistä ja poliisin tasapainoilua poliittisten ääripäiden välillä. Päähenkilöinä Kähönen ja Eckert ovat sopivasti erilaisia: edellinen noudattaa lain kirjainta, jälkimmäinen kiertää lakia ja ottaa sen tarpeen vaatiessa omiin käsiinsä.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Mikko Porvalin Karelia Noir -trilogia Sinisen kuoleman kuva (2015), Veri ei vaikene (2016) ja Kadonneen kaupungin varjo (2018) kattaa neljä vuosikymmentä 1920-luvun alkuvuosista sodan jälkeisiin vuosiin.

Porvali on kertonut halunneensa kuvata rikospoliisin työn todellisuutta, sitä että tutkittavana on yhden sijaan kymmeniä tapauksia samanaikaisesti. Sarjan tässäkin osassa riittää tapahtumia. Uudella rajalla Neuvostoliiton puolelle joutuu kolme miestä, jotka olisi saatava takaisin Suomeen. Jatkosodan alussa Viipuri vallataan takaisin, mutta venäläiset ovat miinoittaneet kaupungin räjähteillä, joiden mekanismi aiheuttaa päänvaivaa – lopulta purkamiseen käytetään apuna jopa Säkkijärven polkkaa. Kähönen seuraa desanttien liikkeitä ja Eckert yrittää tunnistaa sotavankien joukosta vakoojat. Kun Neuvostoliitto rauhan solmimisen jälkeen vaatii sotavankien palauttamista, kuljettavat miehet vakoilijoiksi koulutettuja Tornion kautta Ruotsiin. Sodan jälkeen Kähönen toimii nimismiehenä Kuhmoisissa. Kähöselle tuttu vanhempi pariskunta kuolee, ja vaikka kuolema on luonnollinen, odottaa häntä yllätys. Miehen henkilöllisyyden selvitys vaatii vuosien työn ja nivoutuu yllättäen teoksen alussa kuvattuihin tapahtumiin ja Eckertin sukutaustaan.

Porvali on rikostutkija ja historioitsija. Rikoshistoriasta kiinnostuneille Porvalin teokset antavat paljon, sillä kuvatuista tapahtumista monet, kuten Poikkijärven postiryöstö ja poliisikuolemat, pohjautuvat todellisuuteen. Yksittäisiä tapauksia mielenkiintoisempi on silti teosten miljöö ja ajankuva. Porvali kuvaa koskettavasti niitä, jotka menettivät kotiseutunsa. He eivät menettäneet vain maallista omaisuuttaan, vaan ”sosiaaliset ympyränsä: työpaikan, ystäväpiirin, usein parisuhteen, kantaravintolat, urheiluseurat ja näytelmäkerhot”, sen näkymättömän, jota ei ”osattu purkaa sanoiksi”. Teokset etenevät ajallisesti päätä huimaavaa vauhtia, mikä onkin ainoa moitittava seikka. Olisin toivonut, että tekijä olisi malttanut hidastaa vauhtia, sillä Viipurissa ja näiden etsivien parissa olisi viihtynyt pitempäänkin.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.2.2019)

Paula Havaste: Kolme käskyä

 

Kasvua ja jälleenrakennusta

Paula Havaste: Kolme käskyä. Gummerus, 2013. 374 s.

Paula Havaste: Kolme käskyäPaula Havaste jatkaa romaaneista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tuttujen sisarusten Annan ja Oilin tarinaa. Edellinen romaani kuvasi Lapin sotaa ja Oilin kohtaloa; tapahtumista on nyt kulunut yli kymmenen vuotta. Kolme käskyä romaanin pääosassa on Annan tytär Raija, kansantieteen opiskelija, joka pääsee tutkimusryhmän mukana kesätöihin Rovaniemelle luetteloimaan tulevan kotiseutumuseon tavaroita. Äiti on joutunut jäämään töistä kotiin auttamaan huonoille teille haksahtanutta nuorempaa sisarta Liinua opinnoissa, eivätkä isän ja äidin välitkään tunnu olevan kunnossa, joten Raija iloitsee tulevasta kesästä kaukana kotiongelmista.

Havasteen teos on kasvutarina. Tutkimusryhmän muut jäsenet nimittävät Raijaa pikkusiskoksi ja suhtautuvat häneen suojelevasti. Horoskooppeja lukevasta ja taikauskoisesta tytöstä kasvaa kuitenkin nuori nainen, joka uskaltaa sanoa ”ei ja minä tahdon”. Mutta sitä ennen hän on tavannut romanimies Rainerin, menettänyt tämän, joutunut vastakkain tätinsä Oilin salaisuuksien kanssa ja saanut selville ottoveljensä Armaan taustan. Heidän tarinansa ovat tuttuja edellisistä teoksista, joten lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, mikä hiukan latistaa teoksen jännitettä. Raijan tutustuminen Afrikasta palanneeseen Sirkka-Liisaan ja tämän tarinat Ambomaalta tuntuvat myös irrallisilta.

Raijan ja Rainerin ystävystymisen kautta teos kritisoi ennakkoluuloja mutta tuo myös esiin kulttuurierot. Perinnetapojen esittely, niin romanien kuin valtaväestön, on kiintoisaa, ja hauskuutta teokseen tuovat sananparret, joita väitöskirjaa suunnittelevalla Penalla on joka tilanteeseen. Teoksen parasta antia ovat kuitenkin sodasta selvinneen Rovaniemen ja kokemuksistaan hitaasti toipuvien ihmisten kuvaus. Raijan isän tavoin lukuisat miehet näkevät öisin painajaisia, toiset juovat, jotkut ovat väkivaltaisia, ”ja yhtä lukemattomat olivat vaimot ja tyttäret, jotka eivät koskaan sanoneet siitä sanaakaan”. Ehkä kirjailija palaa vielä Annan ja Oilin tarinaan ja kuvaa lähemmin jälleenrakennuksen vuosia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 2.5.2013)