Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Tiekön verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Anneli Kanto: Kirjoittamassa. Reuna 2020. 199 s.

Kirjoitusoppaita on parin viime vuoden aikana ilmestynyt runsaasti. Ohjeita löytyy niin romaanin, käsikirjoituksen, tietokirjan kuin blogin kirjoittamiseen. Pelkästään vuosilta 2019–2020 omasta Tiekkö-kirjastokimpastani löytyi toistakymmentä jollain tapaa kirjoittamiseen ja sen ohjaamiseen liittyvää teosta. Täydensin suosikkilistaani muutamilla aiempina vuosina ilmestyneillä teoksilla. Listan lopussa on viisi nuorille ja lapsille suunnattua kirjoitusopasta, sen sijaan akateemisen kirjoittamisen oppaat jätin pois.

Hyviä kirjoitusoppaita on useita, mutta valitsin esiteltäväksi kaksi hyvin erilaista mutta omilla tavoillaan erinomaista teosta. Anneli Kannon romaanit Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017) ovat tehneet minuun todella suuren vaikutuksen, ja ne on tullut luettua useampaan kertaan. Kanto kertoo aloittaneensa 2015 blogin, jossa on voinut pohtia kirjoittamista ja keskustella lukijoiden kanssa, ja nämä pohdinnat ja keskustelut ovat Kirjoittamassa-teoksen taustalla.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Teoksessa keskitytään kirjoittamiseen prosessina, kirjoittamisen vaiheisiin ja solmukohtiin. Heti alkuun Kanto tyrmää myytin, jonka mukaan kirjoittamista ei voi opettaa: ”Jopa Aleksis Kivi tunsi kirjallisuuden klassikot ja sai neuvoja, tukea ja runsaanpuoleisesti apurahoja.” (12) Kanto kertoo aiheen löytämisestä, joka muistuttaa ensirakkauden huumaa, teoksen valmistusprosessista eri versioineen, kirjan markkinointiin liittyvistä esiintymisistä ja haastatteluista sekä siitä, miten elättää itsensä eli apurahojen hausta. Kannon tunnistettava, terävä tyyli ja ironia pääsevät oikeuksiinsa tässäkin teoksessa. Kirjan eri versioita hän valottaa seuraavasti:

Kirjoittamisessa ei ole hissiratkaisuja. Kolmoskerrokseen ei pääse muuten kuin nousemalla ensin kakkoseen. Vaiheet ovat välttämättömiä. Kakkosversiota ei synnyt ilman ykkösversiota. (16)

Hän myös ampuu alas kliseen punaviiniä kittaavasta kirjailijasta:

Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrkimmin – siis väitteen, en lasia. Kirjailija nukkuu öisin, jotta jaksaa päivällä. Känninen kirjailija kirjoittaa kännistä sössöä. Punaviini voi sisältää flavonoideja mutta se ei sisällä inspiratsionia. (185)

”Historiallisen romaanin kirjoittaja keskustelee kuolleiden kanssa”

Historiallisia romaaneja lukevana ja tutkivana itseäni kiinnosti eniten luku, jossa Kanto valottaa, millaista taustatyötä historiallisista aiheista kirjoittava joutuu tekemään. Hänen mukaansa mielikuvitukselle jää tilaa vielä taustatutkimuksen jälkeenkin. Kannon historiallisissa romaaneissa on lähdeluettelo tärkeimmistä lähteistä. Tällä tavoin hän haluaa antaa kunnian sille, kenelle se kuuluu eli asiaa tutkineille tahoille, mutta on luettelon lisäämisellä toinenkin tavoite:

Toivon myös tällä tavoin tekeväni historiallisen romaanin kirjoittamisprosessia läpinäkyvämmäksi. Ehkä lähdeluettelo, joka ei siis suinkaan ole niin täydellinen ja täsmällinen kuin tieteellisessä tekstissä, voi neuvoa kiinnostunutta lukijaa syvemmälle aiheeseen. (90)

Olen löytänyt useita kiinnostavia lähteitä niin Kannon kuin muidenkin kirjailijoiden lähdeluetteloista. Jos historiallinen romaani tässä jäljittelee tutkimuksen keinoja, niin se on pelkästään lukijoiden eduksi, toisin kuin joidenkin tietokirjojen tapa jättää teksti viitoittamatta ja luetella lopussa vain osa lähteistä.

Kirjoittamassa on erinomainen opas kaikille fiktiota kirjoittaville mutta erityisesti se kurottaa historiallisista aiheista kiinnostuneiden puoleen.

Teokseen liittyvässä blogissa on myös Kannon esittelyvideo teoksestaan.

Myös moni muu bloggari on kirjoittanut innostuneesti teoksesta, katso esimerkiksi seuraavat blogit: Tuijata, Täällä toisen tähden alla sekä Aina joku kesken. VETUS Et NOVA -sivuston (Jari Olavi Hiltunen) arvio on ilmestynyt alkuaan Virkkeessä 3/2020.

Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma 2020. s. 296.

Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön opas herätti kiinnostuksen monipuolisuudellaan ja rakenteellaan. Kaksitoista lukua käsittelevät kirjoittamista motivaatiosta ”raakaan työhön”, kirjoitusblokista palautteen vastaanottamiseen. Nostot, erilaiset listat ja esimerkit tekevät teoksesta käytännöllisen oppaan, jota on helppo selata ja lukea sieltä täältä tai sitten poimia neuvoja juuri sen hetkiseen ongelmaan.

Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Jokaisen luvun lopussa on kirjoittajavieraan lyhyt artikkeli, jossa tämä valottaa omaa kirjoittamistaan. Kirjoittajavieraina on kirjailijoita kuten Kjell Westö, Juha Itkonen ja Saara Turunen, viestintäalan ammattilaisia kuten Annukka Oksanen ja Riku Rantala sekä vähän erityyppisen kirjoittamisen edustajina muusikko Mikko ”Pyhimys” Kuoppala ja tubettaja Inari Fernández. Jo tämä vierailijalista kertoo, että kirjoittamista käsitellään hyvin laaja-alaisesti. Mihin tekstejä voi lähettää, kannattaisiko tehdä omakustanne, miten valmistautua haastatteluun – muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään Kynässä. Neuvoja löytyy niin kirjoitussuunnitelman tekemiseen, motivaation ylläpitämiseen kuin napakan otsikon keksimiseen.

Teokseen liittyy harjoituskirja Kynä – Tehtäviä oman äänen löytämiseen. Molemmista teoksista pääsee kurkkaamaan näytesivuja kustantaja Tuuman sivuilla.

Satu Rämön sivustolta löytyy esittely teoksesta.

Teoksesta myös seuraavissa blogeissa: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kuiske.