Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suom. Raija Nylander. Like 2021. 448 s.

Hitlerin vastustajista ja heidän kohtaloistaan on kirjoitettu niin romaaneja kuin tietokirjoja ja tehty elokuvia. Harro ja Libertas Schulze-Boysenin tarina on tullut laajemmin tunnetuksi vasta tällä vuosituhannella. Norman Ohler tutustuu heidän ympärilleen kehittyneeseen vastarintaverkostoon, kun 75-vuotias Hans Coppi ottaa yhteyttä häneen. Coppin äiti joutui pidätetyksi, kun verkosto paljastui. Hän synnytti vankilassa, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.

Norman Ohlerin teoksen Soluttautujat kansikuva.

Ohler kertoo alkuun lapsuusmuiston, joka kuvaa hyvin sitä, miten monet tavalliset ihmiset alistuivat ja vaikenivat. Ohler on kahdentoista ja pelaa lautapeliä isoisänsä kanssa. Koulussa näytetty dokumentti keskitysleirin vapauttamisesta saa hänet tivaamaan isoisältään, mitä tämä tiesi asiasta. Rautatieläisenä toiminut isoisä kertoo vastahakoisesti, miten eräänä lumisena iltana karjankuljetusvaunuista koostuva tavarajuna ajaa sivuraiteelle. Hän menee tutkimaan junaa lähemmin ja huomaa, kuinka tuuletusaukosta ilmestyy lapsen käsi, joka laskee narun päässä olevan peltimukin alas ja kaappaa sillä lunta.

Ihmisiä, ei karjaa! Ihmisiä karjankuljetusvaunuissa, mutta sehän on kuljetusmääräysten vastaista! Sikamaista. (13)

Vilkaisu papereihin toimistossa kertoo junan olevan matkalla Theresienstadtiin (Terezin nykyisessä Tšekissä). Hän yrittää palata junan luo, mutta SS-miehen karjaisu saa palaamaan toimistoon.

Kukapa [sota-aikana] kuljetusmääräyksistä piittaisi. Sotavankeja varmaan, venäläisiä. Hän tiesi kuitenkin, ettei se pitänyt paikkaansa. Juna oli tullut lännestä. Käsi oli lapsen käsi. Hän tiesi myös, ettei hän puuttuisi asiaan mitenkään. ”Pelkäsin SS:ää.” (13)

”Kaikesta muusta on pulaa paitsi julmuuksista ja pervitiinistä.”

Valtiotieteitä opiskeleva, yhteiskunnan uudistumista vaativa Harro Schulze-Boysen julkaisee ystäviensä kanssa Gegner (Vastustaja) -nimistä lehteä, joka tarjoaa alustan moninaisille mielipiteille. Pitkään hän uskoo, että ”ruskeapaitojen” ja vasemmistolaisten erimielisyydet voidaan ratkaista keskustelemalla. Hänen käsityksensä muuttuu, kun hänet pidätetään 1933 ja hakataan niin pahoin, että hän kärsii seurauksista loppuelämänsä. Harroa juoksutetaan pihalla samalla kun keskellä seisovat SS-miehet ruoskivat häntä. Hänen reisiinsä viilletään hakaristit.

[J]okaisen käänteen myötä Harron viha kasvaa määrättömäksi, koska ne vievät häneltä niinä hetkinä uskon, perusluottamuksen omaan kaikkivoipuuteen. Sillä tämä sama Harro on pystynyt siihen saakka sovittelemaan aina kaikkien välit. Ainakin hän on niin ajatellut. Nyt hän ei enää ajattele niin. Nyt hän ei pysty enää lainkaan ajattelemaan kirkkaasti vaan tuntee pelkkää kipua. Nyt hänen on taisteltava, mikään muu ei hyödytä enää mitään. Hän on yrittänyt sitä argumenteilla, sanoilla, se on ollut liian vähän, se on riittämätön keino ja kerrassaan kehno konsti, kun vastustajana on kansallissosialismi. (23–24)

Monet uskoivat, ettei Hitlerin suosio kestäisi, mutta natsit olivat ”luultua sisukkaampia ja juonikkaampia – ja ennen kaikkea väkivaltaisempia” (56). Harro siis selviää, mutta hänen ystävänsä, puoliksi juutalainen Henry ei kestä kidutusta vaan menehtyy. Myöhemmin Harro yritetään pakottaa myöntämään, että kyse oli itsemurhasta.

Varakkaasta, kuuluisasta suvusta tuleva Libertas saa työtä Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvastudion tiedostusosastolta. Työntekijöitä tarvitaan, koska yhtiö irtisanoo vuonna 1933 suuren osan juutalaistaustaisista. Kansallissosialistien moniaalle ulottuvasta vallasta kertoo se, että Goebbels lähettää Los Angelesiin sensorin. Hollywood alistuu siihen, että kohtauksia leikataan pois ja jopa juonta muutetaan, koska Saksan elokuvalain mukaan natsikriittisen elokuvan tuottanut yhtiö joutuu pannaan myös tulevien elokuvien osalta. Ohler kertoo myös, minkälaisen kohtalon koki The mad dog of Europe -elokuva, jota työstettiin jo 1933 ja joka olisi paljastanut natsien juutalaisiin kohdistaman vainon.

Idealismia ja vastarintaa

Harro työskentelee ilmailuministeriössä ja pääsee myöhemmin pääesikunnan mukana tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä tulee yhteyshenkilö, joka saa tietoa monien pääkaupunkien varustelutilanteesta ja muista arkaluonteisista asioista. Libertasin työpaikka vaihtuu Kulttuurielokuvakeskukseen. Työssään hän yllättäen törmää sotilaiden rintamalta lähettämiin valokuviin, joissa kuvataan muun muassa ”erikoiskäsittelyjä” eli teloituksia. Libertas yrittää kerätä kuvista todistusaineistoa natsien toimista, mutta kuvat eivät säily.

Verkostolla ei ole varsinaista johtajaa, kyse on enemmänkin useista pienistä toisiinsa yhteydessä olevista ryhmistä ilman hierarkiaa. Ohler toteaakin, että ”kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1970-luvulla, poststrukturalistit Pariisissa keksivät käsitteen tälle muodolle: rihmasto” (239). Mukana oli yli 150 henkilöä kirjailijoista ja lääkäreistä upseereihin ja opiskelijoihin. Aatetausta oli yhtä kirjava, mukana oli konservatiiveja, kommunisteja, puolueettomia, juutalaisia ja ateisteja – ja lähes puolet oli naisia. Valtionpoliisin erikoisryhmän nimitys verkostolle oli Die Rote Kapelle, Punainen orkesteri, sillä ryhmää pidettiin Neuvostoliiton masinoimana, ja sellaisena se haluttiin esittää totuuden paljastuttua ja vielä sodan jälkeenkin. Mutta niin kuin Ohler toteaa, he olivat idealistisia, ”tavallisia berliiniläisiä” (334), minkä Hitler ei halunnut tulevan julki.

Tarinallinen tietokirja, joka vetää kuin jännitysromaani

On helppo arvata, kuinka tämänkin vastarintaliikkeen käy, mutta se ei vähennä teoksen mielenkiintoa lainkaan. Ohler on käyttänyt lähteinään päiväkirjoja, kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ym. materiaalia ja viitoittanut tekstinsä tarkoin. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kuvailemasta tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti kaunokirjallisuudesta tutuin keinoin. Muutamin paikoin maalailu lyö yli, kuten vaikkapa silloin kun kirjailija kuvailee, kuinka ”Libertas nousee ylös, vetäisee päänsä yli yöpaidan, jossa on pyöreä kaula-aukko, ja nakkaa sen avoimeen vaatekaappiin. Tänään on erityinen päivä.” (47) Tästä huolimatta teos pitää otteessaan, mikä kertoo sekä aiheesta että kirjoittajan taidosta. Ohlerin aiempi teos Hitlerin tabut (2016) kuvaa huumeiden laajaa käyttöä Kolmannessa valtakunnassa.

Dokumenttielokuvassa Vastarintaliikkeen naiset, joka on esitetty Yle TV 1 -kanavalla 8.2.2021, kerrotaan muun muassa Libertas Schulze-Boysenista ja Hans Coppin äidistä Hildestä. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa. Lue myös Kulttuuritoimituksen esittely dokumentista (kirj. Hanna Telakoski).

Teosta on arvioitu mm. seuraavissa lehdissä:

  • He yrittivät kaataa Hitlerin, Helsingin Sanomat (kirj. Miska Rantanen)
  • Punainen orkesteri, Suomen Kuvalehti (kirj. Teppo Tiilikainen)
  • Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa, Kansan Uutiset (kirj. Kai Hirvasnoro)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s