Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä
Vapaa käännös on kirosana. Tai ainakin huono, sisäisesti ristiriitainen ilmaus: jos teksti on käännös, se ei voi olla vapaa. Vapaus on huonossa huudossa, sillä ”vapaan” vastakohta on uskollinen käännös, ja uskollisuus on kääntäjänetiikan kulmakivi. – –
Kääntäminen ei ole joko–tai vaan sekä–että, ja juuri se on siinä äärimmäisen kiinnostavaa. Miten on mahdollista, että toisella kielellä, aivan erilaisessa merkitysjärjestelmässä kirjoitettu teos voi kielierosta huolimatta olla jossain relevantissa mielessä sama kuin alkuteos? (43, 45, kursivoinnit Roinilan)
Näin pohtii kääntämisen sisäistä ristiriitaisuutta kääntäjä ja taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) esseekokoelmassaan Samat sanat (2022). Roinila käänsi saksasta, ranskasta ja espanjasta, ja hänen käännöstensä myötä olemme saaneet tutustua muun muassa itävaltalaisen Thomas Bernhardin romaaneihin, ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn filosofiaan ja meksikolaisen Coral Brachon runouteen. Roinila menehtyi pyöräilyonnettomuudessa kaksi vuotta sitten toukokuussa. Kesken jääneen esseekokoelman on toimittanut Mika Kukkonen, joka on valinnut mukaan jo aiemmin julkaistujen tekstien oheen muutamia julkaisemattomia esseitä.

”Kääntämisen yksikkö on teos”
Kääntäjä ei käännä yksittäisiä sanoja eikä edes lauseita, vaikka sanakirjat ovatkin ahkerassa käytössä. Roinila kertoo hauskan esimerkin siitä, kuinka Bernhardin käyttämä pieni sana doch sai selailemaan ”hulluna” sanakirjoja ja ihmettelemään omaa ”pilkunviilaamisen” määrää. Lopulta alkuun turhalta tuntunut sana löytää tarkoituksensa: se on pyyntö lukijalle pysähtyä ja kuunnella.
Työpäiväkirja Thomas Berhardin romaanin Frost (1963) kääntämisestä valottaa erinomaisella tavalla käännösprosessia tehtävän saannista toukokuussa 2017 valmiiksi kirjaksi syyskuussa 2018. On käännöstyöpajaa, jossa päänsärkyä tuottavia kohtia saa pohtia kollegojen kanssa, kiireen tunteen väistelyä, tympääntymistä kun työ takkuaa, riemua raakakäännöksen valmistumisesta, viimeistelyä ja oikovedoksen lukemista.
Roinila luottaa suomen kieleen; ”kieliero on kääntämisen ydintä”, ei siis ongelma. Hän myös tyrmää monien ammattilaistenkin toistaman hokeman, jonka mukaan runouden kääntäminen on mahdotonta tai ainakin kääntäjän on itse oltava runoilija: ”Jos ihmisellä on runoilun lahja, hän saa ’runollisuuden’ mukaan jopa käännökseen? Höpö höpö.” (66) Vaikka Frostin suomentaminen oli vaikeaa ei siinäkään tulleet kääntämisen rajat vastaan, eivätkä ne tule koskaan: ”Juuri ’mahdottomimpia’ tekstejä pitää kääntää! Sellaisia, jotka käsittelevät myös kieltä ja kielen rajoja.” (118) Roinila ottaa esimerkin kääntäjäkollega Kristiina Drewsin suomentamasta Ali Smithin romaanista, jonka huumori nousee paljolti assosiaatioista sanojen välillä. Kääntäminen ei tässäkään tapauksessa osoittautunut mahdottomaksi; Roinila kertoo sanaleikkien suomennosten saaneen hänet kiljumaan naurusta.
Ilo kielen ihmeellisyydestä
Roinila sukeltaa kieleen ja kääntämiseen tavalla, joka tempaisee mukaansa. Esseistä välittyy innostus, lähes lapsenomainen ilo kielen ihmeellisyyksien edessä. Ensimmäisessä esseessä ”Monta kieltä, monta elämää” Roinila kuvaa, miltä tuntui, kun vieras kieli alkoi ”resonoida” ja miten ympärillä kuuluva puheen sorina muuttui ymmärrettäviksi sanoiksi – kokemus oli pyörryttävä, jopa ruumiillinen. Jokaisella käännettävällä teoksella on oma tapansa puhua, ja sen löytäminen vie jälleen ”aloittelijuuteen”. Merleau-Pontyn Filosofisia kirjoituksia -kokoelman kääntämistä varten oli opeteltava ”merleaupontya”:
Heittäydyin lapseksi, joka vasta tekee tuttavuutta kielen kanssa, mutta ei malta olla matkimatta, lähtemättä kieleen mukaan koko ruumiillaan, kokeilematta miten se soi. (71)
Roinila kirjoittaa valloittavasti siitä, miten suomen kieli taipuu mitä ihmeellisimpiin ”asentoihin” ja miten kääntäminen rikastuttaa niin kieltä kuin kulttuuria. Suosittelen!
Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Toimittanut Mika Kukkonen. Teos, 2022. 243 s.
Roinilan essee ”Puhujaksi puhujien joukkoon” on luettavissa Teoksen sivuilta
Coral Brachon runo ”Agua de bordes lúbricos” hänen itsensä lausumana
Teoksesta muualla:
Arvio Helsingin Sanomissa kirj. Vesa Rantama (15.4.2022)
Helsingin Sanomissa julkaistu muistokirjoitus on luettavissa myös Teoksen sivuilta
Arvio Leevi levitoi -blogissa