Avainsana-arkisto: kääntäminen

Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Vapaa käännös on kirosana. Tai ainakin huono, sisäisesti ristiriitainen ilmaus: jos teksti on käännös, se ei voi olla vapaa. Vapaus on huonossa huudossa, sillä ”vapaan” vastakohta on uskollinen käännös, ja uskollisuus on kääntäjänetiikan kulmakivi. – –
Kääntäminen ei ole joko–tai vaan sekä–että, ja juuri se on siinä äärimmäisen kiinnostavaa. Miten on mahdollista, että toisella kielellä, aivan erilaisessa merkitysjärjestelmässä kirjoitettu teos voi kielierosta huolimatta olla jossain relevantissa mielessä sama kuin alkuteos? (43, 45, kursivoinnit Roinilan)

Näin pohtii kääntämisen sisäistä ristiriitaisuutta kääntäjä ja taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) esseekokoelmassaan Samat sanat (2022). Roinila käänsi saksasta, ranskasta ja espanjasta, ja hänen käännöstensä myötä olemme saaneet tutustua muun muassa itävaltalaisen Thomas Bernhardin romaaneihin, ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn filosofiaan ja meksikolaisen Coral Brachon runouteen. Roinila menehtyi pyöräilyonnettomuudessa kaksi vuotta sitten toukokuussa. Kesken jääneen esseekokoelman on toimittanut Mika Kukkonen, joka on valinnut mukaan jo aiemmin julkaistujen tekstien oheen muutamia julkaisemattomia esseitä.

Tarja Roinilan teoksen Samat sanat kansikuva.

”Kääntämisen yksikkö on teos”

Kääntäjä ei käännä yksittäisiä sanoja eikä edes lauseita, vaikka sanakirjat ovatkin ahkerassa käytössä. Roinila kertoo hauskan esimerkin siitä, kuinka Bernhardin käyttämä pieni sana doch sai selailemaan ”hulluna” sanakirjoja ja ihmettelemään omaa ”pilkunviilaamisen” määrää. Lopulta alkuun turhalta tuntunut sana löytää tarkoituksensa: se on pyyntö lukijalle pysähtyä ja kuunnella.

Työpäiväkirja Thomas Berhardin romaanin Frost (1963) kääntämisestä valottaa erinomaisella tavalla käännösprosessia tehtävän saannista toukokuussa 2017 valmiiksi kirjaksi syyskuussa 2018. On käännöstyöpajaa, jossa päänsärkyä tuottavia kohtia saa pohtia kollegojen kanssa, kiireen tunteen väistelyä, tympääntymistä kun työ takkuaa, riemua raakakäännöksen valmistumisesta, viimeistelyä ja oikovedoksen lukemista.

Roinila luottaa suomen kieleen; ”kieliero on kääntämisen ydintä”, ei siis ongelma. Hän myös tyrmää monien ammattilaistenkin toistaman hokeman, jonka mukaan runouden kääntäminen on mahdotonta tai ainakin kääntäjän on itse oltava runoilija: ”Jos ihmisellä on runoilun lahja, hän saa ’runollisuuden’ mukaan jopa käännökseen? Höpö höpö.” (66) Vaikka Frostin suomentaminen oli vaikeaa ei siinäkään tulleet kääntämisen rajat vastaan, eivätkä ne tule koskaan: ”Juuri ’mahdottomimpia’ tekstejä pitää kääntää! Sellaisia, jotka käsittelevät myös kieltä ja kielen rajoja.” (118) Roinila ottaa esimerkin kääntäjäkollega Kristiina Drewsin suomentamasta Ali Smithin romaanista, jonka huumori nousee paljolti assosiaatioista sanojen välillä. Kääntäminen ei tässäkään tapauksessa osoittautunut mahdottomaksi; Roinila kertoo sanaleikkien suomennosten saaneen hänet kiljumaan naurusta.

Ilo kielen ihmeellisyydestä

Roinila sukeltaa kieleen ja kääntämiseen tavalla, joka tempaisee mukaansa. Esseistä välittyy innostus, lähes lapsenomainen ilo kielen ihmeellisyyksien edessä. Ensimmäisessä esseessä ”Monta kieltä, monta elämää” Roinila kuvaa, miltä tuntui, kun vieras kieli alkoi ”resonoida” ja miten ympärillä kuuluva puheen sorina muuttui ymmärrettäviksi sanoiksi – kokemus oli pyörryttävä, jopa ruumiillinen. Jokaisella käännettävällä teoksella on oma tapansa puhua, ja sen löytäminen vie jälleen ”aloittelijuuteen”. Merleau-Pontyn Filosofisia kirjoituksia -kokoelman kääntämistä varten oli opeteltava ”merleaupontya”:

Heittäydyin lapseksi, joka vasta tekee tuttavuutta kielen kanssa, mutta ei malta olla matkimatta, lähtemättä kieleen mukaan koko ruumiillaan, kokeilematta miten se soi. (71)

Roinila kirjoittaa valloittavasti siitä, miten suomen kieli taipuu mitä ihmeellisimpiin ”asentoihin” ja miten kääntäminen rikastuttaa niin kieltä kuin kulttuuria. Suosittelen!

Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Toimittanut Mika Kukkonen. Teos, 2022. 243 s.

Roinilan essee ”Puhujaksi puhujien joukkoon” on luettavissa Teoksen sivuilta

Coral Brachon runo ”Agua de bordes lúbricos” hänen itsensä lausumana

Teoksesta muualla:

Arvio Helsingin Sanomissa kirj. Vesa Rantama (15.4.2022)

Helsingin Sanomissa julkaistu muistokirjoitus on luettavissa myös Teoksen sivuilta

Arvio Leevi levitoi -blogissa

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.