Avainsana-arkisto: yksinäisyys

Ane Riel: Tiima

Sitten Alma ajatteli, mitä oli tehnyt.
Jotkin päivät olivat melkein liian kirkkaita. (26)

Ane Riel onnistuu mahdottomassa. Hän kuvaa muistisairaan, kuuron vanhuksen haurauden ja epävarmuuden niin aidon kouraisevasti, että lukijan sydän on pakahtua. Tarina avautuu Alman näkökulmasta, mikä tarkoittaa sitä, että menneisyyden tapahtumat paljastuvat välähdyksittäin myös lukijalle. Näin teokseen rakentuu jännite, joka säilyy viimeisille sivuille asti.

Ane Rielin romaanin Tiima kannessa on kellon rattaita.
Rielin romaanin yksi motiivi on kellot ja ajan hahmottaminen, joihin viittaavat myös teoksen nimi Tiima ja Tuomo Parikan suunnittelema upea kansi.

Alma asuu yksin. Ruokapöydän vahakankaaseen on teipattu lappuja, joissa kehotetaan odottamaan rauhassa, että sekavuus menee ohi, muistutetaan syömään ja juomaan sekä vetämään olohuoneen kaappikello. Kelloja on ollut kolme kuten heitäkin, mutta vain tämä yksi, vaimoksi kutsuttu, on pelastunut tulipalolta, joka muutamia vuosia aiemmin tuhosi aviomiehen kellosepänverstaan ja osan silloista kotia. Otto osasi olla hankala jo aiemmin, mutta dementia muutti hänet kokonaan toiseksi:

Kun Otto oli vihainen, ensimmäiseksi sen paljastivat kulmakarvat: karvaiset eläimet painoivat etupäänsä alas ja nostivat peräpäänsä ylös ja vapisivat halusta hyökätä toistensa kimppuun. Seuraavaksi muuttui Oton katse. Hänen ennen niin ystävällisiin silmiinsä tuli jotakin etäistä ja vaarallista, ja se sai Alman tuntemaan itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Otosta tuli vieras, joku muu. Alman mies oli poissa. (34)

Vastakohta onnellisten hetkien muistojen ja Oton muutoksen välillä on valtava, ja se tekee koko kertomuksesta lähes sietämättömän traagisen. Nyt Otto on ollut poissa konkreettisesti jo useita kuukausia, ja toisinaan Alma miettii, mihin mies on mennyt, toisinaan taas torjuu esiin pyrkivät muistot.

Alman yksinäiseen elämään tuovat iloa pieni poika ja koira, jotka alkavat vierailla hänen luonaan. Koska Alma ei kuule pojan puhetta, hän kutsuu tätä Otoksi. Vierailut piristävät Almaa ja saavat hänet odottamaan uutta päivää aivan eri tavalla kuin ennen: ”Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli. – – Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.” Vanha kaappikello on kuvattu romaanin alussa tarkasti. Alma uskoo, että kellon vetäminen pitää myös hänet hengissä seuraavaan päivään. Kellot ja ajan hahmottaminen saavat ison roolin teoksessa, ja motiivi toistuu myös kannessa ja teoksen nimessä. Aika muuttuu huokoiseksi muistisairaan mielessä, mutta samalla korostuvat elämän merkitykselliset hetket.

Tanskalaisen Ane Rielin aiempi teos Pihka (2016) sai ylistävät arviot ja pokkasi myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon, vaikka ei varsinaisesti genreä edustakaan. Tiima on häkellyttävän taitavasti rakennettu teos, jossa niin ikään voi nähdä jännitysromaanille tyypillisiä elementtejä. Tapahtumienkulku avautuu lukijalle vähitellen ja moni mitättömältä vaikuttanut seikka paljastuu kertomuksen edetessä keskeiseksi tarinan ymmärtämisen kannalta. Aihe on rankka, mutta teoksessa on myös lämpöä, joka ainakin minulle jäi päällimmäiseksi mieleen.

Ane Riel: Tiima (alkuteos Urværk), suomentanut Katriina Huttunen. Aula & Co, 2022. 214 s.

Teoksesta muualla:

Helsingin Sanomien arvio, kirj. Helena Ruuska.

Helmi Kekkosen blogi sekä Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia.

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina. Suom. Pirjo Ruti. Bazar 2020, 416 s.

Brittiläisen Beth Morreyn esikoisromaanin pääosassa on 78-vuotias Millicent Carmichael, joka katkaisee yksinolonsa ulkoilemalla vain, jotta hänellä olisi jotain kerrottavaa Australiaan muuttaneelle pojalleen Alistairille. Välit Melanie-tyttäreen ovat tulehtuneet. Lukijaa koukuttavia vihjauksia riidasta ja Missyn menneisyydestä viljellään tiuhaan: ”Se mitä sinä teit… ei ollut väärin… Sinun ei pitäisi syyttää itseäsi…” (54) Melanien sanat kaikuvat yhä Missyn päässä. Teoksessa on siis nykyhetken lisäksi toinen aikataso, joka kuvaa Missyn nuoruutta sekä tutustumista Leoon ja heidän avioliittoaan.

Beth Morreyn romaanin Missy Carmichaelin rakkaustarina kansi

Missyn rutiinit murtuvat, kun hän pyörtyy puistossa ja tutustuu räväkkään Angelaan, tämän poikaan Otikseen ja Sylvieen, joka on sisustussuunnittelija ja joka tietysti löytää aarteen jos toisenkin Missyn talon ullakolta. Angela on toimittaja, jonka kielenkäyttö on Missystä vastenmielistä:

Nykypäivän keskusteluja höystävät voimasanat ovat erityisen vastenmielisiä, niin rumia ja mielikuvituksettomia, vaikka minua haittasi enemmän toisto kuin itse sana. Angela kiroili niin paljon, että kirosanat olivat kuin pilkkuja. (48–49)

Lopullisesti Missyn herättää eloon Bob, sekarotuinen tyttökoira, joka tarvitsee väliaikaisen hoitajan, koska omistaja on keskellä riitaisaa avioeroa. Missy ei koiraa halua, ei etenkään kun Angela huomauttaa hänen olevan yksinäinen. Tapaamisen jälkeen Missy viettää illan ”kittaamalla viinipullon tyhjäksi” ja vatvomalla loukkausta:

Muistin Angelan ja Sylvien julman analyysin: yksinäinen. Surullinen ja säälittävä vanha nainen, jonka pitäisi olla kiitollinen kapisen rakin seurasta. Miten kertakaikkisen nöyryyttävää. Join lasin tyhjäksi ja pamautin sen keittiönpöydälle, sitten siirsin sitä pyyhkiäkseni tahmaiset rinkulat. Yksinäinen. Hankasin raivokkaasti, kunnes lasinjäljet olivat poissa. (81)

Murtovarkaiden vierailu talossa saa Missyn muuttamaan mielensä. Pian hänellä ja Bobilla on omat rutiininsa, ja kuin huomaamatta tulevat muut koirianulkoiluttajat tutuiksi. Angelasta ja Sylviestä tulee erottamaton osa hänen elämäänsä, ja Otiksen hoitaminen lievittää ikävää, jota pojanpojan asuminen kaukana Australiassa aiheuttaa. Lopulta Missy pystyy päästämään irti vuosikymmeniä kantamastaan syyllisyydestä ja tuskasta.

Missy Carmichaelin rakkaustarina on hurmaava, koskettava ja hauska. Tähän arvion voisi päättääkin. Lukuelämys oli kuitenkin ristiriitainen. Päähenkilöiden elämä ei ole täydellistä, mutta käänteet ovat liian hyviä ollakseen totta. Loppuratkaisukin on melkein liian onnellinen, mutta olkoon – tällaisia tarinoita tarvitaan.

Kirjavinkit-sivustolla Paula on arviossaan samoilla linjoilla.
Goodreads-sivustolla teos on saanut todella hyvät pisteet: 4.10 (4210 arviota)
Beth Morreyn sivuilla tietoa teoksesta ja kirjailijasta.