Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaupungissa, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Jarl Hemmer – sisällissodan tulkki

Jarl Hemmer: Onni Kokko (1920, suom. Onni Kalpa, 1921)
Jarl Hemmer: En man och hans samvete (1931, suom. Mies ja hänen omatuntonsa)

Tutustuin Jarl Hemmerin romaaneihin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Niin Onni Kalpa kuin Mies ja hänen omatuntonsa tekivät suuren vaikutuksen. Teoksia on tullut silmäiltyä senkin jälkeen ja viime vuonna luin molemmat jälleen kerran. Pelko siitä, että Hemmerin romaanit eivät enää koskettaisi yhtä syvästi, oli turha.

Onni Kalpa kertoo nuoren 14-vuotiaan pojan sotatiestä valkoisen armeijan mukana. Onni syyttää isänsä kuolemasta venäläistä sotilasta ja lähtee pohjoiseen liittyäkseen suojeluskuntajoukkoihin ja taistellakseen venäläisiä vastaan. Hemmerin kuvaus tästä ”sotilaspojasta” on pysäyttävä, ja hän tuo toistuvasti esiin, että Onni on vielä lapsi, joka kaipaa huolenpitoa.

Onni Kokon tarinaan viittaa myös Anneli Kanto romaanissaan Lahtarit (2017). Hän asettaa rinnakkain Onnin stadin slangilla kertoman tarinan kokemuksistaan ja Ilmari Kiannon Suomen Kuvalehdessä keväällä 1918 julkaistun tekstin – edellinen on fiktiota, jälkimmäinen faktaa. Onni on haavoittunut Tampereen Messukylän taistelussa ja on nyt sairaalassa. ”Klabbit ei just nyt futaa ja nuppi on paketissa” (176), toteaa poika, mutta on innokkaasti lähdössä takaisin sotimaan. Kianto muistelee pojan puhuneen ”kaunista kirjakieltä”, jossa ”d:t oikein helähtelivät” (181). Kontrasti näiden kahden tekstin välillä on häkellyttävä.

Suomenruotsalainen Jarl Hemmer syntyi 1893 Vaasassa, hän teki itsemurhan joulukuussa 1944. Hän oli arvostettu runoilija, mutta jälkipolvi muistaa hänet erityisesti teoksesta Mies ja hänen omatuntonsa, josta Toivo Särkkä ohjasi elokuvan 1918. Romaanin päähenkilöä pappi Samuel Brota esitti Åke Lindman. Teos sijoittuu osittain vankileirille ja tarkastelee syyllisyyden ja sovituksen teemoja tavalla, joka koskettaa vielä kaksituhattaluvulla. Bro hairahtuu kerta toisensa jälkeen etsiessään merkitystä elämälleen. Bro löytää sen vasta Suomenlinnan vankileiriltä, jonne hän lähtee ystävänsä Hastigin pyynnöstä. Hemmerin kuvaus vankileirin raadollisista oloista lienee ensimmäisiä (Elmer Diktoniuksen Janne Kubik (suom. Janne Kuutio, 1946) jossa myös kuvataan vankileirin karua todellisuutta, ilmestyi seuraavana vuonna). Mitä Kristus tekisi tässä ajassa, on kysymys, josta tulee Bron ohjenuora. Kristus menisi ”kurjimpien pariin” (237), ja niinpä Bro soluttautuu leirin lääkärin avulla vankien joukkoon.

Jarl Hemmerin sisällissotaromaanit Onni Kokko ja Mies ja hänen omatuntonsa

Molemmista romaaneista on otettu uusintapainokset viime vuosina – Hemmerin teokset, jos mitkä, ovat sen ansainneet. Olisin kuitenkin toivonut, että teokset olisi suomennettu uudelleen tai että suomennokset olisi tarkistettu. Suomennokset eivät ole huonoja, mutta kieli muuttuu ja ehkä uudistus olisi tuonut lisää lukijoita teoksille, jotka vuosikymmenien jälkeenkin onnistuvat kertomaan jotain olennaista ihmisyydestä sodan keskellä.

Sankaripoika Onni Kokko -artikkelissa käsittelen Hemmerin teosta sekä muita Onni Kokosta kirjoitettuja tarinoita. Teosta on vaikea analysoida riittävän etäältä, vai pitäisikö sanoa läheltä, sillä tapahtumia ja henkilöitä tulee arvotettua kaksituhattaluvun näkökulmasta. Muisto sisällissodan sankaripojasta elää yhä, 2000-luvun alussa hänestä kirjoitti muun muassa Jussi Niinistö eri yhteyksissä.

Tekstissä Valonsäteitä vankileirihelvetistä – Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa lisää pappi Samuel Bron tiestä sekä tulkinnoista, joita teoksen loppu on saanut.

Hemmerin romaanin Onni Kokosta voi lukea suomeksi Project Gutenbergin ja ruotsiksi Project Runebergin sivuilta .

Tässä vielä linkki muutamaan uudehkoon opinnäytetyöhön, joissa on käsitelty Hemmerin teoksia.


Anna Bondestam: Kuilu

Unohdettu helmi – Anna Bondestamin Kuilu

Anna Bondestam: KuiluKymmenvuotias Rut makaa peiton alla, pysyttelee valveilla ja rukoilee. ”Ne voisivat tulla milloin tahansa, jyskyttää ovelle ja tunkeutua sisään. Niillä oli kaikilla valkoinen nauha käsivarressa ja kivääri olkapäällä ja aivan liikkumattomat kasvot.” (5) Rutin pelko valkoista nauhaa kantavia sotilaita kohtaan paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, että tapahtumia tarkastellaan punaisten näkökulmasta. Anna Bondestamin omaelämäkerrallinen romaani Kuilu (1967, Klyftan 1946) kertoo Pietarsaaren sotakeväästä 1918. Rutille tapahtumat näyttäytyvät käsittämättöminä: hän kuulee vanhempiensa hiljaiset keskustelut, vaistoaa salailun ja pelon ilmapiirin ja näkee painajaisia.

Seitsemän miehen teloitus Tupakkatehtaan seinää vasten maaliskuun alussa järkyttää kaupunkilaisia. Tekijät eivät edes yritä peitellä jälkiään, sillä ruumiit siirretään työväentalon portaille ja jätetään siihen kaikkien nähtäville. Kauheinta Rutista on ihmisten välinpitämättömyys, että hekin – isä, äiti ja hän – ”olivat jo jollakin tavalla tuomittuja” (33). Jos jotain kamalaa tapahtuisi, ”jos isä ’katoaisi’”, ihmiset ajattelisivat hänen syyllistyneen johonkin.

Niin kuin he sanoivat niistä seitsemästä, jotka tapettiin kadulla: ”Kyllä ne varmaan olivat jotakin kamalaa tehneet, koska ne ammuttiin.” Kukaan ei kysynyt mitä, eikä se mitään merkinnytkään, koska kerran kaikki jollakin salaperäisellä tavalla tiesivät ja pitivät itsestään selvänä, että nuo seitsemän olivat ansainneet kuoleman. (34)

Teoksen otsikon on nähty viittaavan paitsi yhteiskunnalliseen kiistaan valkoisten ja punaisten välillä kuiluun arkitodellisuuden ja Rutin mielikuvitusmaailman välillä. Sota avaa kuilun myös lasten keskuuteen. Rut tuntee olevansa keskellä vihollisleiriä niin korttelinsa muiden lasten joukossa kuin koulussa. Hän ei voi puolustautua vetoamalla isäänsä, koska ymmärtää, että leimaisi tämän punikiksi muiden silmissä, ja valkoisten mielestä ”kaikki punikit pitäisi ampua”. Suurin toivein aloitettu oppikoulu muuttuu Rutin mielikuvituksen keskiaikaisesta ritarilinnasta nykyaikaiseksi vankityrmäksi, kun sodan jakolinjat repivät lasten maailman samalla tavalla kuin aikuistenkin. Rut yrittää pysytellä mahdollisimman huomaamattomana.

Välistä hän halusi niin hartaasti olla yksi muiden joukossa, että hän yksinkertaisesti horjahti. Ja silloin hän kuunteli raukkamaisesti sivusta, kun muut puhuivat valkoisten sankariteoista ja punaisten roistojen julmuuksista. Kuunteli ja vaikeni, viheliäisenä mutta kiinnostuneena. Teeskenteli ja liehakoi, tunsi itsensä kurjaksi ja oli valmis purskahtamaan itkuun. Oli pieni tragikoominen narri ja tiesi sen jollakin tavoin itsekin. Perästä päin hän häpesi ja kulki jankuttaen itsekseen: ”Valehtelevat, valehtelevat, valehtelevat.” (36–37)

Halu kuulua joukkoon ja itsensä ja perheensä kieltämisen aiheuttamat omantunnontuskat ovat yleisinhimillisiä tunteita. Rut ei ole vain sodan traumasta kärsivä lapsi. Kuten jo monet aikalaisarvioijat toivat esiin, Bondestam on luonut psykologisesti tarkan kuvan varhaiskypsästä, herkästä tytöstä, jolla on rikas mielikuvitusmaailma. Synkät tapahtumat nujertavat Rutin vähitellen. Rut saa turvallisuudentunteen hetkellisesti takaisin kesämökillä, mutta tunne katoaa pian. Muiden lasten kysymykset isän olinpaikasta, isän epäonnistunut pakoyritys lahden yli, mökin vintillä piileskelevä mies ja etsivä Blomin pelottelu lisäävät Rutin ahdistusta.

Teoksen loppu on pysäyttävä. Vangittuna ollut isä on palannut kotiin, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Rut näkee yhä painajaisia. ”Mitä varten piti elää? – – Miten ihmeessä hän jaksaisi?” Aikuisen kertojaminän ääni kuuluu lapsen näkökulman lävitse ja rinnalla monin paikoin. Viimeisissä lauseissa ääni on selkeästi aikuisen kertojan.

Kuten kaikilla kärsivillä on Rutillakin tietysti pieni taipumus luulla, että hänellä yksin on näin vaikeaa. Että hänen kärsimyksensä on ainutlaatuista maailmassa. Hän ei tiedä että se on kovin tavallista nälän ja puutteen ja onnettomuuksien aikana, että hänen laillaan kärsivät tuhannet muut lapset. Ja kohta miljoonat. Heillä on ollut huono onni, miljoonilla lapsilla. He sattuivat syntymään vuosisadalla, jota silloin kun se alkoi sanottiin lasten vuosisadaksi, mutta josta tulikin pelon vuosisata. (123–124)

Teos päättyy näihin sanoihin, loppu ei suo siis vapautusta, ei Rutille eikä lukijalle. Pessimismin taustalla näkyvät paitsi kirjailijan muistot sisällissodan ajalta myös juuri päättynyt maailmansota.

Työläisperheen kokemuksia sisällissodassa kuvaava teos oli suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa verrattain harvinainen ilmestymisaikanaan 1946 ja vielä pitkään sen jälkeen. Teoksen psykologinen lapsikuvaus sai runsaasti kiitosta – poliittisen aspektin arvioijat ohittivat lähes täysin. Pia Heikkilä (2013) kertoo kirjoittamassaan Anna Bondestamin elämäkerrassa, että teoksen vastaanotto oli pettymys kirjailijalle, joka oli pelännyt vastareaktiota mutta samalla toivonut voivansa ravistella suomenruotsalaisia piirejä. Suosiostaan huolimatta Bondestam tunsi kirjailijana olevansa ulkopuolinen.

Anna Bondestam: KlyftanRuotsiksi teoksesta on otettu useita painoksia, viimeksi vuonna 1997. Suomeksi teos ilmestyi vasta 1967 Elvi Sinervon kääntämänä, ja nykyään sitä ei tahdo löytää edes kirjastoista  – toivottavasti myös suomeksi saadaan pian uusi painos. Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta teos nousee ajan ja paikan rajoitusten yläpuolelle ja kuvaa sodan lapseen jättämää traumaa yleispätevästi ja yleisinhimillisesti, kuten lastenkirjailija Gudrun Mörne romaanin ruotsinkielisen painoksen alkusanoissa toteaa. Valitettavasti Bondestamin teos on yhä 2010-luvulla yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.