Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Ulrika Hansson: De oförlåtna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Varhainen aamu on kirkas kuin pisara vettä. Olemme matkalla kohti pimeää ja kylmää, vaikka sitä ei vielä huomaa.”* (7) Ina on lähdössä kohti pohjoista kostaakseen Manderbackan veljeksille, jotka kaksi vuotta aiemmin surmasivat hänen puolisonsa Kaarlon ja heidän kahdeksanvuotiaan poikansa Eirikin. Ina lyöttäytyy paikallisen metsästäjän Jaakin mukaan, koska kuulee tällä olevan selvittämättömiä asioita samaisten veljesten kanssa. Kustantaja Schildts & Söderströms kuvaa Hanssonin uutta historiallista romaania De oförlåtna pohjoiseen sijoittuvaksi eeppiseksi westerniksi, jonka sankaritarta ei hevin unohda.** Teos on saanut kiittäviä arvioita ruotsinkielisissä lehdissä, joissa monissa Hanssonin katsotaan uudistavan lännentarinoiden konventioita ja sukupuolirooleja.

Ulrika Hanssoni romaanin De oförlåtna kannessa on erämaata ja kaksi kivääriä ristikkäin.
Kuuntelin teosta myös äänikirjana, jossa lukijana on erinomainen Emma Klingenberg.

Teos lähtee liikkeelle 1880-luvun ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Ina on ”ryssänpenikka”, joka on tuntenut koko elämänsä ajan ulkopuolisuutta. Hänen haluaan kostaa perustellaan sillä, että kelvoton nimismies, joka kaiken lisäksi on sukua veljeksille, ei vie syyllisiä lain eteen: Inan suru muuttuu kostonhimoksi. Ina ja Jaak ratsastavat kiväärit selässä pohjoiseen seuraten veljesten jälkiä suomenkielisille alueille. Pohjois-Pohjanmaalla asuvalle eteen tulee koko joukko tuttuja paikkakuntia: Kalajoki, Tynkä, Ylivieska, Pyhäjoki, Vihanti, Ruukinkylä. Suomenkieliset tervehdykset, kuten ”Iltaa”, ”Mitä saisi olla”, ja yksittäiset lauseet luovat kuvan kaksikielisestä kanssakäymisestä. ”Se isompi oli hullu”, kuvaa oluttuvan isäntä vanhempaa veljeksistä Jaakille. Murretta on vähän verrattuna Hanssonin aiempiin teoksiin. Ylivieskassa parivaljakko yöpyy Jaakille tutun Eliaksen luona. Jaak kertoo tälle suomeksi Manderbackan veljesten tihutöistä. Inasta on outoa kuulla kerrottavan tapahtumasta vieraalla kielellä.

Det känns märkligt att höra det berättas på ett annat språk, att höra Kaarlo benämnas aviomies och Eirik som pieni poika. Jag tittar i väggen bakom Elias, när Jaak kommer till punkt, men Elias ser på mig, och lika plötsligt som han bjudit in oss att sova i sin stuga blir hans ögon blanka som älven. Innan jag hinner reagera sträcker han ut sin arm över bordet och lägger sin hand över min.
”Otan osaa”, säger han lågt. Han tar del i min sorg på ett sätt som ingen gubbe gjort tidigare [– –]. (103)

Eliaksen ohella Ina kohtaa myös muita myötätuntoisia henkilöitä. Yksi heistä on Pyhäjoen kirkkoherra Gabriel Wilander, joka vaikuttaa merkittävästi loppuratkaisuun.

Henkilökuvaus on erinomaista, kuten aina Hanssonin romaaneissa. Ina, Jaak ja jopa rikolliset veljekset Edmund ja Väinö piirtyvät monitahoisina hahmoina, joiden motiiveja voi jossain määrin ymmärtää, vaikka tekoja ei hyväksyisikään. Yli kolmenkymmenen vuoden ikäerostaan huolimatta Inassa ja Jaakissa on paljon samaa, päällimmäisenä tietynlainen toiseus ja erakkous. Heidän keskinäinen suhteensa joutuu monta kertaa koetukselle, milloin Inan itsepäisyyden vuoksi, milloin Jaakin sorruttua ryypiskelemään. Vaikka aihe on synkkä, on Inan ja Jaakin sananvaihdossa yllättävänkin paljon huumoria.

Minäkertoja Inan osuuksia lomittavat kuvaukset takaa-ajetuista: pehmeämmästä ja heikkotahtoisesta Edmundista ja äkkipikaisesta ja väkivaltaisesta Väinöstä. Teoksen otsikko viittaa veljeksiin: he ovat niitä, joille ei voi antaa anteeksi. Edmundin näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa paljastuu karu lapsuus ja hänen alisteinen suhteensa Väinöön. Vain kerran Edmund asettuu vastustamaan veljeään. Tarina kuvaa hyvin veljesten suhdetta, sitä miten myös Väinö on riippuvainen Edmundista. Veljekset sattuvat kylään, juuri kun siellä kilpaillaan ritsalla ampumisessa. Edmund on voittaa koko kisan, mutta Väinö pilaa tahallaan viimeisen kiven ampumisen yskänpuuskallaan. Suuttunut Edmund lähtee päinvastaiseen suuntaan kuin Väinö. Hän ei piittaa veljensä huudoista eikä selityksistä – vasta suora anteeksipyyntö kelpaa:

Då ropar Väinö: ”Jag vet! Jag var ett svin!”
Edmund stannar, vänder sig om och ser tyst på honom.
Väinö slår otåligt ut med armarna. ”Du vet ju hur jag är!”
Edmund är tyst några sekunder, sedan börjar han vända för att gå vidare.
Så ropar Väinö, med rösten stark av ilska, bräcklig av vädjan: ”Fölååt tå!” (165)

Kustantajalta saamani tiedon mukaan De oförlåtna ilmestyy suomeksi keväällä 2027. Viimeinkin Hanssonia suomennetaan! Esikoisromaani Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2020 (arvioni 19.2.2023) ja 2024 ilmestynyt Det är inte synd om Edna Svartsjö sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon (arvioni 23.3.2024). Täytyy toivoa, että uusi teos avaisi ovet ja nämä aiemmatkin romaanit suomennettaisiin. Kuuntelin teoksen myös äänikirjana (lukijana erinomainen Emma Klingenberg). Uusimman ohella myös Hanssonin edelliset romaanit löytyvät E-kirjastosta. Hanssonin rikas kieli, psykologisesti tarkka ihmiskuvaus ja hiukan lakoninen tyyli, joka tulee esiin erityisesti dialogissa, tekevät romaanista upean lukukokemuksen.

*”Morgonen är tidig, klar som en droppe vatten. Det märks inte än men vi är på väg mot mörkret och kölden.”
**”De oförlåtna är en episk western i nordisk tappning, med en hjältinna vi sent ska glömma.”

Ulrika Hansson: De oförlåtna. Schildts & Söderströms, 2026. 293 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist-Hägerfelth

Hansson kertoo teoksestaan Kristina Lindhin haastattelussa Kyrkans Tidningissä. Aiheeksi nousee erityisesti kosto.

Yvonne Granqvistin arvio ilmestyi Österbottens Tidningenissä 28.4.2026 otsikolla ”Ulrika Hanssons nya hjältinna är vassare än Clint Eastwood” eli Hanssonin uusi sankaritar on terävämpi kuin Clint Eastwood.

Kolme kotimaista rikosromaania

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jännityskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, rikoskirjallisuus, pehmodekkarit (cozy crime), nordic noir – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Lajityyppi ei kuulu suosikkeihini vai pitäisikö sanoa, että en ole genren suurkuluttaja, sillä nyt kun aloin pohtia asiaa, löytyi aika monta sarjaa, joita seuraan. Ranskalaisen Fred Vargasin hurmaava komisario Adamsberg ja Anna Janssonin Kristoffer Bark ovat koukuttaneet niin, että uusimmat teokset tulee luettua aina tuoreeltaan. Sama koskee Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk, Elina Backmanin Sanna Havas, Eva Frantzin Anna Glad ja Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortui non silent -sarjoja. Tänä kesänä löysin kaksi uutta kirjailijaa eli Suvi Erikssonin ja Terhi Rannelan, joiden esikoisjännäreiden lisäksi esittelen Johanna Holmströmin Villipedot-sarjan toisen osan.

Kolme rikosromaania vuodelta 2026: Johanna Holmströmin, Terhi Rannelan ja Suvi Erikssonin teosten kansikuvat.

Johanna Holmström on palkittu kirjailija, joka tunnetaan muun muassa Camera Obscura (2009, suom. 2011) ja Sielujen saari (2017) teoksistaan. Villipedot-sarja sijoittuu Kuhmoon, jossa rikoksia ratkovat paikallispoliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö. Ensimmäisessä romaanissa Suden lapset (Vargens unge 2024) tapahtumaketjun käynnistää pieni poika, jota ei tunnu kukaan kaipaavan (kirjoitin teoksesta lyhyesti postauksessani ”Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen”). Romaanissa Björndråparen (Karhunkaatajat 2026) kolme thaimaalaista marjanpoimijaa löytää raadellun ja suolistetun karhun metsästä. Karhun seurassa liikkunut susi on haavoittunut. Outoa kaksikkoa dokumentoineet biologit Marja ja Jakob, ympäristöaktivistit ja metsästäjät ovat täysin eri mieltä siitä, miten asia pitäisi hoitaa. Toisaalla seitsemäntoistavuotias Jenna lähtee äidilleen kertomatta kotoaan itseään vanhemman miehen matkaan. Lähes 500-sivuinen teos piti otteessaan, ja seurasin yhtä suurella mielenkiinnolla tapahtumia Kuhmossa kuin Jennan kohtaloa. Kuten arvata saattaa, juonenlangat kietoutuvat lopulta toisiinsa. Petoviha ja naisten hyväksikäyttö teemoina tekevät teoksesta ajankohtaisen.

Johanna Holmström: Karhunkaatajat. Suom. Hanna Arvonen. Alkuteos Björndråparen (Förlaget). Otava, 2026. 479 s.

  • Kuuntelin kirjan ruotsiksi E-kirjastosta. Villipedot-sarjan (Rovdjursserien) teoksissa lukijana on Linda Zilliacus.
  • Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Julie Ebbe
  • Otavan tiedotteessa kerrotaan muun muassa, että sarja on myyty muihin Pohjoismaihin ja tv-sarja oikeudet ruotsalaiselle tuotantoyhtiölle FLX, joka on muun muassa Solsidanin taustalla.

Terhi Rannela on kirjoittanut nuortenkirjoja, novelleja ja elämäkertaromaaneja. Kuolema Kaivopuistossa on hänen ensimmäinen dekkarinsa ja aloittaa Etsivätoimisto Aino Tylli -sarjan. Alkulehdillä kerrotaan Ainon hahmon pohjautuvan Tyyne Ahlrothiin, joka perusti yksityisetsivätoimiston Helsinkiin 1932. Ainon tarkoitus ei ole sotkeutua kuolleena löydetyn silittäjättären Liisi Joutsenen murhan tutkimuksiin, mutta kun rikoskonstaapeli Juho Kyytinen tuo tiedon, että Ainon tuntema dementoitunut vanhus on tunnustanut murhan, lupaa hän perehtyä asiaan. Ainon apuna on nuori, poliisikoulun kesken jättänyt Köpi Lampi, jonka omatoimisuus käy toisinaan Ainon hermoille. Etsiväpoliisikomisario Felix Waris ei juuri naispuolista yksityisetsivää arvosta, ja hänen mukaansa syyllinen löytyy nopeasti:

”Keskiverto suomalainen mies”, Waris luonnehti. ”Selvinpäin sävyisä ja jörö, mutta viinaa saadessaan voi tehdä murhan aivan tyhjästä. Tämä tapaus ei ole Tattarisuo. Veikkaan, että Luotohaara tunnustaa viikon loppuun mennessä. Ja jos ei tunnusta, se kilpakosija tulee katumapäälle ja antaa panna itsensä rautoihin.” (79)

Onko syyllinen Kaarlo Luotohaara, jonka kanssa Liisi oli menossa naimisiin, vai lapsuudenystävä Eino Soinio vai kenties joku muu? Juoni on sopivan mutkikas ja lomittuu onnistuneesti Ainon ja tämän sairaslomalla olevan puolison Sulon elämään – unohtamatta omapäistä Repekka-kissaa. Historiallisille dekkareille tyypilliseen tapaan ajankuva on yhtä merkittävässä roolissa kuin rikos. Teoksessa sivutaan niin toistakymmentä vuotta aiemmin päättynyttä sisällissotaa, äärioikeistolaisen lapuanliikkeen ja sen jatkajan IKL:n toimia kuin Minna Craucherin murhaa.

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa. WSOY, 2026. 257 s.

Linnan varjossa on Suvi Erikssonin esikoisteos ja todella onnistunut sellainen. Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro päätyy Skotlantiin pieneen Kyle of Lochalshin kylään tutkimaan nuoren muotiopiskelija Emilian kuolemaa. Emilia löydetään kivikkoiselta rannalta, ja pitkään onkin epäselvää, onko kyse murhasta vai onnettomuudesta – kunnes Suomesta löytynyt kuollut mies kytkeytyy tapaukseen. Nelikymppinen Tuuli on kiinnostava hahmo, sillä hän on toiminut pitkään alkoholisoituneen äitinsä omaishoitajana, mikä on tehnyt hänestä hyvän ihmistuntijan. Erikssonin tietämys Skotlannista tulee esiin niin miljöön (esimerkkinä ajaminen kapeilla ja mutkaisilla teillä) kuin liikaturismiin tympääntyneiden paikallisten kuvauksessa.

Barbara Winckelmann: Kivilinna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lukematta ainuttakaan Barbara Winckelmannin romaania olin luokitellut hänet kevyitä ja romanttisia kirjoja tehtailevaksi kirjailijattareksi. Mistä ihmeestä olin saanut moisen käsityksen? Winckelmann kuvaa historiallisissa romaaneissaan naisen asemaa niin säätyläisten kuin työväestön parissa.

Ensimmäinen romaani, jonka Winckelmannilta luin, oli suomentamaton Fyrtio vintrars snö (1989), joka sijoittuu vuoteen 1960 ja kuvaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan aikaansaamaa debattia. Linnan teos ilmestyi Nils-Börje Stormbomin ruotsinnoksena samana syksynä nimellä Upp trälar! ja siitä keskusteltiin myös ruotsinkielisten lehtien palstoilla. Winckelmannin romaanissa Linnan tulkinta sisällissodasta rikkoo valkoisten puolella mukana olleen isän ja totuutta etsivän tyttären välit.

Barbara Winckelmannin romaanin Kivilinna kansikuva

Teoksen nimi Kivilinna viittaa suureen Uudenmaankadulla sijaitsevaan vuokrakasarmiin. Talossa saa niin pontikkaa kuin seuraa, sillä Jenny pitää salakapakkaa ja osa asukkaista on prostituoituja. Jenny on palaamassa saunasta Katajanokalta, kun hän törmää maahan luhistuneeseen mieheen, jolla on mukanaan lapsi. On vuosi 1868, ja he ovat tuhansien muiden tavoin lähteneet nälän ajamina kotiseudultaan. Aaroni ja poika jäävät Jennyn ”loukkoon”, josta on jo ennestään erotettu omat nurkkansa muille ”alivuokralaisille”.

Toisaalla Berta-tädin, Axelin ja Hannan perheessä lapset värjäävät pääsiäismunia. Axel menetti vanhempansa ollessaan vielä lapsi. Berta-täti oli kuitenkin kiinni leipomossaan eikä voinut antaa pojalle tämän kaipaamaa huomiota. Nyt hän haluaisi Axelin olevan enemmän mukana yrityksessä, mutta tämä karttaa vastuuta. Selvinpäin ollessaan Axel on hellä sängyssä, ja vaikka hän muuttuu kovakouraisemmaksi juotuaan, järkyttää ensimmäinen lyönti Hannan suunniltaan:

Mutta vain ensimmäinen tuska ja yllätys lamaannuttavat hänet. Ja vain hetken hän seisoo paikoillaan. Sitten hänet valtaa lähes mieletön viha. Kukaan ei ole lyönyt häntä noin. EI KUKAAN – ei koskaan! Ei yksinkertaisesti voi olla totta että Axel teki sen – löi häntä! Nyt hän saa kuulla. (82)

Pahoinpitelystä tulee toistuvaa ja Hannan uhma vaihtuu pelkoon: juovuksissa Axel lyö vaimoaan haukkuen samalla huoraksi ja lutkaksi. Tästä huolimatta Hanna toteaa Bertalle, että ”[k]yllähän täti tietää, että elän maailman onnellisimmassa avioliitossa”. (283) Jennyn ja Aaronin suhde toimii vastakohtana. Kun mies ensimmäistä kertaa pyrkii Jennyn luo, tämä ajattelee, että olisihan se pitänyt tietää:

Mitä sa haluat? Kysymys on älyttömän tyhmä sillä mieshän voi haluta vain yhtä asiaa. – En mitään, mies vastaa kuiskaten. [– –] Tuota noin, kun mä ajattelin kun kuulin että sä et saanut unta, että mä tulisin sun luoksesi tähän viereen makaamaan että sun tulisi lämmin ja pystyisit nukahtamaan.
Koskaan ei Jenny ollut moista kuullut. Että mies tulisi hänen viereensä makaamaan. Ei hänen päälleen. (65–66)

Vaikka Aaroni ja Jenny selviävätkin säikähdyksellä Kivilinnaan tehdystä tarkastuksesta – pontikkakanisterissakin sattuu olemaan juuri silloin vettä – päättävät he muuttaa Sörnäisiin. Elanto saadaan tyhjentämällä puulastissa olevia tavaravaunuja. Elämä ei ole helppoa ja välillä nähdään nälkää. Ennen pitkää Jennyn ja Axelin tiet kohtaavat – kumpi selviää voittajana kohtaamisesta?

Winckelmann kuvaa – myös kielen tasolla – kaunistelematta köyhimpien oloja; romantiikka ja viihteellisyys ovat kaukana, joten ennakkoluuloni joutivat romukoppaan. Kirjasammosta löytyvässä aikalaisarviossa Leena Laulajainen toteaa, että ”toisin kuin edellisessä osassa naturalismi pysyy kohtuuden rajoissa”. Winckelmann on siis kirjoittanut rankempiakin tarinoita.

Liisi Huhtala kirjoittaa suomalaista naiskirjallisuutta esittelevässä teoksessa Sain roolin johon en mahdu (1989, 707) Winckelmannin tietoisesta ”feministisestä näkökulmasta”, jossa naisten välisellä solidaarisuudella on iso rooli. Winckelmannin ensimmäiset teokset olivat viihteellisempiä, mutta 1960-luvulla tapahtui käänne, jota kirjailija on kuvannut seuraavasti:

Minä hangoittelin sitä uutta ja edistyksellistä ajattelua vastaan, mitä nuoriso niin puolusti. Kukapa haluaisi nelikymmenvuotiaana herätä mukavasta elämästään ja ryhtyä ajattelemaan? Mutta minä luin kaiken mahdollisen mitä käsiini sain sosiaalihistoriasta, yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta – ennen kaikkea saadakseni vasta-argumentteja väittelyihin. Samalla kuitenkin muutuin yhä enemmän itse. Uudet tietoni alkoivat vähitellen vaikuttaa romaaneihini ja käsitykseeni historiasta. (Sain roolin johon en mahdu, 708, suom. Liisi Huhtala.)

Kivilinna on viisiosaisen Helsinki-sarjan neljäs osa. Muut osat ovat: Din vredes dag (1977, suom. Sinun vihasi päivä 1979), Bortom gryningen (1979, suom. Sarastuksen tuolla puolen 1981), Kejsarstaden (1982, suom. Keisarin kaupunki 1983) ja Stad i uppror (1986, suom. Kaupunki kapinassa 1987). Åke Lindman ohjasi ensimmäisestä osasta kuusiosaisen televisiosarjan, joka sai ensiesityksensä keväällä 1991.

Barbara Winckelmann: Kivilinna (Stenslottet, 1984). Suom. Veijo Kiuru. Gummerus, 1985. 295 s.

Lisätietoa kirjailijasta:

Kirjasampo

Uppslagsverket Finland

Wikipedia

Löytöjä keväältä 2026

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja on mukava selailla ja samalla laittaa osa suosikeista varaukseen verkkokirjastossa. Jos jotain ei halua heti varata, niin suosikkilistoilla teostiedot säilyvät kätevästi. Finna-kirjastoissa Suosikkeihin voi tehdä omia listoja, nimetä ne mielensä mukaan ja tarvittaessa lisätä myös muistiinpanoja.

Tässä muutamia poimintoja kevään katalogeista:

Mikkel Fønsskovin romaanin Kirkas yö kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Teos sijoittuu toisen maailmansodan ajan Tanskaan. Nuori musiikinopettaja saa paikan pienen kylän opettajankoulutuslaitoksesta, mutta miten hänen ja opiskelemaan tulleiden nuorten käy, kun natsit marssivat Tanskaan. Ilmestyy Karistolta maaliskuussa.

Virpi Vainion historiallinen romaani Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa. Aikakausi ja tapahtumapaikka kuulostavat houkuttelevilta: Petsamo vuonna 1937. WSOY:n sivuilla voi lukea lukunäytteen teoksesta.

Kolme kansikuvaa kevään 2026 kirjakatalogeista.

Johanna Holmströmin Vargens unge (2024, suom. Suden lapset) oli kiehtova luku- ja kuuntelukokemus. Kainuun seudulle sijoittuu myös uusi, huhtikuussa Förlagetilta ilmestyvä jännäri Björndråparen. Suomeksi teos ilmestyy Otavalta kesäkuussa nimellä Karhunkaatajat.

Huhtikuussa ilmestyy myös Malin Klingenbergin Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian kolmas osa Vågornas barn – suomennos ilmestynee S&S:ltä loppukeväästä. Teossarjan ensimmäinen osa voitti Runeberg Junior -palkinnon. Kirjat sopivat kaikenikäisille, ja mikä hienointa, nämä ovat luettavissa ja kuunneltavissa Ekirjastosta.

Posy Simmondsin palkittu Gemma Bovery -sarjakuva ilmestyy maaliskuussa. Kustantajan sivuilla teosta kuvataan dekkarisävyiseksi tragikomediaksi. Ja nimeke tuo tietysti mieleen Flaubertin Rouva Bovaryn.

Lopuksi vielä ”kesäinen” vinkki: Virpi Hämeen-Anttilan Kuoleman kuriiri on jo kolmastoista Karl-Axel Björkin tutkimuksista kertova dekkari. Teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, ja ajankuva hurmaakin näissä teoksissa vähintään yhtä paljon kuin juoni. Julkaisupäivä on 28. toukokuuta, joten tällä on jälleen ihana aloittaa kesä.

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden (’Pyhiinvaellusmatka’)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret, joka aloittaa Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian, ilmestyi syksyllä 2024 mutta nousi jälleen otsikoihin voitettuaan Runeberg Junior -palkinnon. Voittajan valitsivat kahdeksan ehdokkaan joukosta Porvoon esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Teos tuli sattumalta eteen kuin selasin E-kirjaston saatavilla olevia ruotsinkielisiä äänikirjoja. Onnekas sattuma, sillä teos on kertakaikkisen hurmaava ja mukaansatempaava tarina, jossa kohtasin kaikuja suosikkisarjastani.

Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Tasangon tyttäret kansikuva.
Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Slättens systrar äänikirjan kansi.

Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Sisarukset Saba ja Sarina kuuluvat isänsä Lootun johtamaan klaaniin, joka asuu talvisin Gibatin tasangolla saaden elantonsa karjasta, lampaista ja luonnosta. Tytöt eivät juuri muista äitiään, jonka kerrotaan kuolleen. Äitipuoli Maara ei välitä tytöistä muuta kuin silloin, kun tarvitsee heidän apuaan. Tarinaa kerrotan Saban näkökulmasta:

Yritimme parhaamme mukaan laistaa työnteosta leirissä, mutta toisinaan podin huonoa omaatuntoa laiskottelustani. Sarina ei piitannut tuon taivaallista. Hän oli uhmakas ja itsepäinen ja tiesi aina, mitä halusi.
Ulkonäöltäni minä muistutin Lootua, kun taas Sarina oli ilmetty äitimme, Unna. Ehkä siksi Maara piti Sarinasta vielä vähemmän kuin minusta. (15)

Isä Lootun julma luonne paljastuu heti alussa, kun leiriin tulee kolme matkalaista. Isä myy heille yhden lapsista palvelijaksi: ”Meiltä joutaa kyllä lapsi tai pari”, Lootu sanoi. ”Heitä kuhisee täällä kuin luteita.” Tytöt kauhistuvat mutta eivät tiedä, mitä tehdä. Kesäleiripaikalla, jonne sisarukset ratsastavat edeltä, he törmäävät naisen johtamaan klaaniin: Vidja ja tyttöjen äiti ovat kuuluneet aikoinaan samaan klaaniin. Sarina saa myös hämmästyksekseen tietää, että hänen kuuluisi olla seuraava klaanipäällikkö. Lootun klaanin lapsilla on kaikilla ranteessaan äidin hiuksista punottu ranneke, jonka on kerrottu suojelevan heitä Tähtikodossa asuvalta hirvittävältä Matriarkalta. Alve, Vidjan klaaniin kuuluva poika, kyseenalaistaa selityksen. Sarina leikkaa palmikkonauhan pois, ja pian hänen maaginen kykynsä parantaa tulee esiin. Entä mitä tapahtuu, kun Saba luopuu omasta rannekkeestaan?

Tasangon tyttärissä on useita piirteitä, jotka toivat mieleen Robin Hobbin Näkijän taru -trilogiasta alkaneen fantasiasarjan, jossa kyky soluttautua toisen mieleen ja luoda yhteys eläimeen ovat olennainen osa tarinaa – yhteistä on myös se, että taikavoimien käyttämisellä on hintansa. Narri, Fitz ja Yönsilmä-susi ovat houkutelleet minut palaamaan Kuuden herttuakunnan maailmaan yhä uudelleen (tässä yhteisarviossani Sally Greenin ja Hobbin teoksista). Sarjan ensimmäinen osa Assassin’s Apprentice (suom. Salamurhaajan oppipoika, 1996) ilmestyi 1995. Vuotta myöhemmin ilmestyi Georg R. R. Martinin A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli 1996). Sarjoilla on paljon yhteistä. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on raadollinen ja väkivaltainen, ja vaikka Hobbinkaan maailmasta ei puutu julmuutta, nojaa se laajemmin psykologisesti uskottaviin hahmoihin, esimerkiksi päähenkilö Fitz tekee virheen toisensa jälkeen mutta on juuri siksi niin samastuttavan inhimillinen. Klingenbergin fantasiateos puolestaan on vielä astetta lempeämpi, vaikka ystävykset kohtaavatkin matkallaan monenlaisia vaaroja. Teos sopii hyvin varhaisnuorille ja nuorille kuin myös hyvää fantasiakirjallisuutta arvostaville aikuislukijoille.

Malin Klingenbergin teokset ovat saanet useita palkintoja ja niitä on käännetty 15 kielelle. Tasangon tyttäret -romaanin näyttävän kannen ja alussa olevat piirrokset hahmoista ovat Eeva Nikusen. Seuraava osa Veljeni Veli (Min bror Bror) ilmestyy toukokuussa.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita (Slättens systrar. Berättelser från Gibat). Suom. Outi Menna, kansi ja kuvitus Eeva Nikunen. S&S, 2024. 261 s. Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Teoksesta on esittely Helsingin Sanomissa kymmenen muun lasten- ja nuortenkirjan kanssa. Tasangon tyttäristä kirjoittaa Pauliina Grönholm.

Arvio Ylen sivuilla, kirj. Lotta Green

Arvio Hemulin kirjahylly -blogissa

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

« Vanhemmat artikkelit