Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Karin Erlandsson: Alla orden i mig

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ihastuin Karin Erlandssonin Taru silmäterästä -sarjaan niin, että kirjoitin siitä tammikuussa 2022 kaksi postausta, joista toinen käsitteli teosten sisältöä ja toinen kieltä ja kääntämistä. Sen jälkeen olen lukenut / kuunnellut muitakin hänen teoksiaan: Missdåd (2016, Kuolonkielot), Hem (2022, Koti). Nyt vuorossa oli 2019 ilmestynyt Alla orden i mig, jossa Erlandsson kertoo kirjoittamisesta. Aihe kiinnostaa ja olen blogissani arvioinut myös muita kirjoittamiseen liittyviä teoksia (Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta).

Karin Erlandssonin teoksen kansikuva.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu esseistä ja toinen osa kirjoituspäiväkirjamerkinnöistä. Kyse ei varsinaisesti ole kirjoitusoppaasta, mutta lukija saa kyllä koko joukon hyviä neuvoja. On valittava kirjoittaminen ja torjuttava kaikki (teko)syyt olla kirjoittamatta: ”Har man bestämt sig för att skriva är allt som håller en från skrivandet ursäkter, goda och mindre goda, men icke dess mindre ursäkter.” (17) Karin Erlandsson on valinnut kirjoittamisen, sillä kirjoittaminen tekee hänestä eheämmän: ”Allt det sneda i mig blir rakt då jag skriver.” (120)

Erlandsson kirjoittaa listoja ja suunnittelee kirjoitusaikataulun, johon laskee montako sanaa päivässä on kirjoitettava, jotta raakaversio olisi valmis tiettynä päivänä:

När jag räknat ut hur många ord jag måste skriva per dag för att vara färdig den bestämda tidpunkten gör jag ett schema, och så håller jag mig till det. På dagens schema står det 1000 + 1000 + 500 + essä. Inget är ännu överstruket. Jag älskar att stryka över. (68)

Kirjoitan itse tieteellisiä ja yleistajuisia tekstejä kirjallisuudesta, mutta tunnistan silti niin monissa kohdin itseni: teen listoja ja aikatauluja ja kuinka ihana onkaan merkata tehtävä suoritetuksi. Tosin Erlandssonin kirjoitustahtiin en yllä, sillä hänelle 2000 sanaa päivässä on vähän. Allekirjoitan myös sen, mitä Erlandsson sanoo ensimmäisen version kirjoittamisesta: se on hirveää, on vain vuodatettava tekstiä, vaikka jälki on surkeaa. Sen jälkeen menee aikaa tekstin työstämiseen, mutta työ on helpompaa, koska on jotain mitä muokata.

Päiväkirjamerkinnöissä lukija pääsee lähelle kirjailijan arkea ja rutiineja, joihin siis kuuluu lähes pakonomainen itse asetetun tavoitteen saavuttaminen päivittäin. Teos antaa kaunistelemattoman kuvan kirjailijan arjesta, johon kirjoittamisen ohella kuuluu perhe ja päivätyö sanomalehdessä, silloin kun ei ole apurahaa. Kirjailijantyöhön kuuluu myös julkisuus – kirjamessut, esiintymiset ja muu sellainen – mutta suurimmaksi osaksi työ on yksinäistä puurtamista, ja juuri siitä Erlandsson nauttii eniten –  villapaidassa ja collegehousuissa miehen ja lasten lähdettyä töihin ja kouluun. Oli ilo lukea, miten Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) syntyi ja miten hänen poikansa auttoi sen maailman nimeämisessä. Kun teos voitti kirjoituskilpailun, Erlandsson iloitsi 5000 euron palkkiosta mutta eniten siitä, että sai mahdollisuuden palata luomaansa maailmaan. Mielestäni kirjailijan luomisen riemu välittyy lukijalle, sillä teos lumoaa aikuisenkin. Myöhemmin Pärlfiskaren sai Runeberg Junior -palkinnon ja oli myös Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas (kuten myös sarjan neljäs osa Segraren ja 2022 ilmestynyt Hem).

Ja lopuksi kolme ohjetta (s. 112), jotka Erlandsson kirjaa ylös saadakseen itsensä kuntoon pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen (ja jotka itse olen usein kirjoittanut lähes samoin sanoin kalenteriini, kun olen tehnyt suunnitelmia alkavalle vuodelle):

  1. stärka kroppen, framför allt axelpartiet
  2. stärka anden genom att gå i kyrkan
  3. stärka intellekt genom att läsa

Eli vähän laajemmin: huolehdi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja lue viisastuaksesi. Voiko parempaa elämänohjetta olla?

Karin Erlandsson: Alla orden i mig. Schildts & Söderströms. 2019, 206 s.

Teoksesta on laaja arvio Lysmasken-sivustolla (Kiiltomato), kirj. Åsa Stenvall-Albjerg

Svenska Ylen sivuilla Elin Willows kirjoittaa teoksesta otsikolla Naket och otyglat om skrivande

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola esittelee Erlandssonin teoksen ohella muita kirjoittamista käsitteleviä teoksia.

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joka suuntaan kulkee lankoja
juuria joita en eläessäni huomannut
sinä ikään kuin seisoit tiellä
Mutta nyt ne näkyvät selvästi, kristallinkirkkaina
nyt, kun olen vanhin
ja minun kuuluu
pidellä langoista
kunnes on seuraavan sukupolven vuoro (12)

Trådar sträcker sig åt alla håll
rötter jag aldrig blev varse då du var med
du stod liksom i vägen
Men nu syns de tydligt, lysande klara
nu, då jag är äldst
och är den som ska fortsätta
hålla i trådarna
tills nästa generation tar över (12–13)

Upeasta Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan tunnettu Maria Turtschaninoff debytoi aikuisille suunnatulla teoksellaan Suomaa (Arvejord). Suomaa on episodiromaani, joka kuljettaa tarinaansa viidellä vuosisadalla 1600-luvulta 2000-luvulle. Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Matts Mattsinpoika Nevabackasta alkaa sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen seitsemässätoista tarinassa päättyen Stinaan, joka miettii mitä tekisi perimälleen talolle: ”Hylätty maatila. Ja maatila, joka on hänen. Hän saa vapaasti valita.”

Taidokkaasti rakennettu, lumoava kudelma ihmiskohtaloita

Suomaan tarinoissa on jotain maagista. Jo Nevabackan suvun syntymä on kuin vanhasta sadusta. Matts haluaa ojittaa torpan lähellä sijaitsevan nevan, mutta kun hän ryhtyy työhön, hänelle ilmestyy unessa olento, joka elehtii torjuvasti. Matts ymmärtää, ettei saisi koskea suohon mutta jatkaa raivaamista. Kolmannella kerralla olento ilmestyy uhkean neidon muodossa ja makaa Mattsin kanssa. Seuraavana keväänä neito tuo pojan, jonka lupaa Mattsille, jos tämä vannoo jättävänsä suon rauhaan. Näin Henric jää Mattsille. Pakanalliset tavat ja uskomukset vaikuttavat ihmisten elämässä kristinuskon rinnalla, toisinaan rinnakkaiselo on sopuisaa, toisinaan myrskyisempää. Vähitellen uskomukset hiipuvat mutta kokonaan ne eivät häviä moneen sataan vuoteen – vai häviävätkö lainkaan?

Suomennoksen nimi Suomaa viittaa tilaa ympäröivään luontoon, kun taas alkuteoksen nimi Arvejord (perintömaa) viittaa enemmän tilan periytymiseen suvussa. Käännös on hyvä, sillä metsien, kasvien, lintujen ja muiden eläinten ja tietysti suon kuvailulla on teoksessa suuri rooli. Molempien nimien voi ajatella viittaavan ihmisten luontosuhteeseen. Tilan lähellä olevasta suosta kasvaa myyttinen paikka, joka houkuttelee kauneudellaan mutta myös hukuttaa varomattoman kulkijan. Ja taidettiinpa sinne muutamissa tarinoissa ohjata tahallisestikin ikäviä tyyppejä.

Proosarunoa, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä…

Suomaa alkaa ja päättyy proosarunoihin, ja siinä välissä on niin aikuisten kuin lasten, naisten ja miesten näkökulmasta kerrottuja tarinoita. Yksi luku koostuu päiväkirjamerkinnöistä, toinen kirjeistä. Alun sitaatissa puhutaan langoista ja juurista, jotka puhuja huomaa vasta nyt kun itse on suvun vanhin. Näiden lankojen ja juurien lukija voi kuvitella kurottuvan tarinasta toiseen, kun sukupolvet vaihtuvat, mutta aina joku tai jotkut edellisen tarinan hahmot siirtyvät uuteen tarinaan. Lukijana nautin siitä, että kaikkea ei ollut kerrottu auki, vaan sain itse yhdistellä tarinoita toisiinsa ja arvuutella kenen kautta sukusaaga jatkuu ja päätellä vihjeistä, missä ajassa liikutaan. Luvussa ”Vahinkoeläimiä” eletään sisällissodan jälkeisiä vuosia. Ottilian äiti on lähtenyt ja jättänyt tytön sukulaisten hoiviin. Ottilia selittää vaarille tarvitsevansa kunnon ruokaa:

Äiti sanoo, että minä tarvitsen maitoa ja kunnon ruokaa. Sen takia hän haki minut pois lastenkodista. Se oli koti vellisodassa isättömiksi jääneille.
Veljessodassa, vaari korjasi. (249)

Jag behöver mjölk och bra mat, det säger Mor. Det var därför hon hämtade mig från barnhemmet. Det var ett hem för faderlösa efter brödkriget.
Brödrakriget, sade morfar. (248)

Vellisota on hauska oivallus kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomilta. Sjöblom kääntää ruotsin lisäksi englannista, ja hän sai kirjallisuuden valtionpalkinnon 2021. Toisinaan hyvä käännös edellyttää enemmän muutoksia, jotta teksti toimisi uusille lukijoille. Samassa tarinassa vaari laulaa Ottilialle tuttua ”Tuu tuu tupakkirullaa”, jota äidilläkin oli tapana laulaa ja joka sai Ottilian nukkumisen sijaan miettimään, ”mikä se sellainen tupakkirulla on” (252). Alkuteoksessa laulu kertoo maasta, jossa on maitoa, voita ja sokeria, ja niinpä Ottilialle tuli nälkä ja äidin oli tehtävä voileipä.

”Leipää ja kiviä” otsikoitu tarina kuvaa proosarunon keinoin 1860-luvun nälkävuosia. Jakobin ja Magdalenan (nimi paljastuu seuraavassa tarinassa) tutustumisesta kertovat osat on nimetty ”LEIPÄÄ” ja taistelusta nälkää vastaan kertovat osuudet ”KIVIÄ”. Kertomuksen alussa Jakob tuo valitulleen vehnäleivän, mutta tämä hautaa sen uhrikiven alle, koska pelkää, että siihen on lisätty jotain, joka saisi hänet rakastumaan eikä hän halua sitä vielä seitsemäntoistavuotiaana. Samalla sivulla otsikon KIVIÄ alla Magdalena haluaisi hukuttaa itsensä ja lapsensa.

LEIPÄÄ

Toisella tapaamisella Jakob antoi minulle
nisupitkon.

Hän oli käynyt kaupungissa markkinoilla ja
ostanut nisun vain minulle. – –

En maistanut siitä muruakaan.

KIVIÄ

Voisin kävellä Skogsperänlammelle ja täyttää taskut kivillä ja kahlata veteen ja sitten kaikki
olisi ohi. (184)

BRÖD

Jakob gav mig ett vetebröd andra gången vi träffades.

Han hade varit inne i staden på marknad och köpt ett vetebröd bara till mig. – –

Inte en smula av brödet smakade jag.

STEN

Jag kunde gå upp till Skogsperäträsket och fylla fickorna med stenar och vada ut och sedan skulle det vara över. (182)

Tarina päättyy runolliseen toteamukseen: ”Kerran rakkaani antoi minulle nisupitkon joka oli leivottu hienoimmasta vehnästä.” / ”En gång gav mig min älskade ett bröd av finaste vete.” Mutta sitä ennen on katoa, hätäleipää, kylmää ja lasten nälkäisiä suita, ”ammottavia mustia nälkäisiä aukkoja”. Tarina on yksi koskettavimmista nälkävuosien aiheuttaman kärsimyksen kuvauksista, mitä olen lukenut.

Maresi-romaaneissa pääosassa ja kertojina olivat naiset, ja teoksissa käsiteltiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (arvioni teoksista 20.8.2020) . Suomaassa myös miehet pääsevät ääneen mutta naisten asema tyttärinä ja vaimoina ja isoäiteinä nousee esiin monissa tarinoissa.

Vaikka sukupolvien vaihtuessa korostuu ihmiselämän katoavaisuus, on teos jollain oudolla tapaa lohdullinen. Elämän jatkumiseen viittaa myös Mikael Wiehen laulusta Ska nya röster sjunga poimittu motto 2000-luvulle:

Vain yksi seikka varmaa
on täällä päällä maan:
se, mikä kerran päättyy,
se alkaa uudestaan.
Sä vaikka vanhenetkin
ja vaientuu sun huulet,
niin silti jostain kaukaa
jo uudet äänet kuulet. (327)

En enda sak är säker
Och det är livets gång
Att allting vänder åter
Att allting börjar om
Och fastän våra röster
Ska mattas och förstummas
Ska nya röster sjunga
Ska nya röster sjunga (327)

Kuuntelin teoksen ensin ruotsiksi äänikirjana – suosittelen, sillä lukijana on Maria Turtschaninoff itse.

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suom. Sirkka—Liisa Sjöblom. Alkuteos Arvejord (Förlaget). Tammi, 2022. 371 s.

Teoksesta lisää:

Blogeissa Tuijata ja Leevi levitoi

Svenska Yle (kirj. Marit Lindqvist)

Boktuggin sivuilla kirjailija kertoo kirjoitusprosessin olleen aivan erilainen kuin aikaisemmissa teoksissa, koska Suomaa vaati paljon taustatutkimusta. (kirj. Anna Von Friesen)

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hän säntäsi palavasta Vaasasta tuli tukassaan ja juoksi yli kumpujen ja kukkuloiden, läpi soiden ja metsien, yli jokien ja virtojen, halki kummitusöiden ja nälkäpäivien. Mutta aina yhdessä Kajsan ja Fin kanssa, jotka juoksivat hänen kanssaan koko matkan läpi Suomen aina Suomenlahden rantaan asti. Siellä he pysähtyivät. Ja siellä seisoi Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkk’ampuja. Isä. Ja kysyi: ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?”

Ulla-Lena Lundbergin romaanin Liekinkantajat vauhdikas alku toi mieleen Lars Sundin romaanit, etenkin tutkimani Siklax-trilogian (saman huomion tekee myös Egil Green, joka viittaa Sundiin Östnylandissa julkaistussa arviossaan). Romaani alkaa Vaasan palosta 1852 ja ulottuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tärkeimmässä roolissa on yllä olevassa sitaatissa paloa pakeneva Betty ja hänen tyttärensä Olga, joka tarinaa kertoo.

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat kansikuva.

Palon jälkeen töitä on haettava muualta, sillä kotona on jo liikaa ruokittavia. Niinpä Vöyriltä lähtee viisi nuorta naista kävellen kohti Helsinkiä. He yrittävät pysytellä mahdollisimman pitkään rannikkopitäjissä, koska yksikään ei osaa suomea. Viidestä tytöstä kolme pääsee Helsinkiin asti, hekin ryvettyneinä ja Betty niin sairaana, että hädin tuskin pysyy pystyssä. Mutta perillä he kohtaavat Suomen kaartin sotilaan Valentin Nyströmin, joka on nähnyt Bettyn unissaan eikä hätkähdä tämän surkeaa olemusta. Betty hoidetaan terveeksi ja hän saa piian paikan. Bettyn ja Valentinin seurustelun keskeyttää Krimin sota. Valentinin sotaan lähtö on vauhdikkaasti ja humoristisesti kuvattu. Miehet lähtevät hurraa-huutojen säestämänä reippaasti marssien kohti itää, mutta erilaiset sotataudit romahduttavat pian miesten määrän ja innon. Takaisin palaa vain rippeet surkeassa kunnossa.

Kun sitä yrittää jälkeenpäin kertoa, siitä tulee tapahtumien ja paikkojen kuravelliä, hirveää sadetta ja loputonta marssimista ennen kuin ollaan edes puolimatkassa kohti turkkilaisten maarajoja. (53)

Huhu oli kiitänyt palaajien edellä henki kurkussa ja kertonut, ettei kaartista ollut jäljellä juuri ketään ja nekin jotka tulivat näyttivät ihan ruumiilta. (76)

Valentin saa takaisin entisen ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa, kun hän askartelee Olgalle sulhastaulun erivärisistä paperiarkeista:

Hän leikkaa puihin lehdet ja aitaan kapeat säleet. Hän leikkaa itselleen Suomen kaartin uniformun, hän leikkaa rintaan kultanapit ja mitalit. Hän leikkaa Bettyn tukan kauniille nutturalle, leikkaa hänelle taivaansinisen leningin, jonka hame on leveä – –. (78–79)

Tätä taulua lukija saa ihastella teoksen kansikuvassa, joka on Per-Ove Högnäsin käsialaa.

Lundberg on tyylitaituri, ja esimerkiksi Ahvenanmaan talonpoikaispurjehdusta kuvaavassa trilogiassa (Leo, Suureen maailmaan, Mitä sydän halajaa) tyyli vaihtuu joka osassa. Nyt hän leikittelee eri tyyleillä saman teoksen sisällä: mukana on useita näytelmällisiä osia, joissa repliikin alussa mainitaan puhuja ja joissa toiminta ja tunteet ovat hakasulkeissa. Seuraavassa kohtauksessa Olga käy Karin-tyttärensä kanssa vastahakoisesti vierailulla miehensä vanhempien luona:

Tämä (isoisä Borgstedt) hörähtää: ”Kappas vain, Kappas vain.”
Olga: Karin, sano päivää isoisälle.
Pikku Karin: Päivää ihoihä.
Ukko Borgstedt: Sehän hyvin suju. – –
Nainen: [viittaa eteiskamariin. Avaa oven. Hapan, ummehtunut ilma.]
Pikku Karin [vetäytyy taaksepäin].
Olga [astuu sisään, pitää Karinia tiukasti otteessaan. Löyhkässä makaa] Borgstedtska [tihrustaa heitä peloissaan]. (183–184)

Näytelmällisyys näkyy myös rakenteessa, sillä teos jakautuu kolmeen osaan (I Betty ja Valentin, II Olga ja Robert, III Karin ja Gunnar) ja jälkinäytökseen. Tekstin joukossa on myös kirjeitä ja pikakirjoituksella, joka tuolloin oli uusi taito Suomessa, kirjattuja keskusteluja. En malta olla ottamatta muutamaa esimerkkiä murteen käytöstä. Alun sitaatin lause ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?” kuuluu alkuteoksessa näin: ”Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin?” Edellisen keskustelun neljä ensimmäistä riviä puolestaan seuraavasti:

Han småskrattar: ”Si på bara. Si på bara.”
Olga: Karin, säg Guda farfar.
Lilla Karin: Guda Affa.
Borgstedt: Det var myky goda.

Lundbergin kieli on, kuten aina, yhtä nautittavaa. Leena Vallisaari, joka on kääntänyt Lundbergin aiemmatkin teokset, suomentaa taidolla aina murteita ja vanhahtavia sanoja myöten.

Toisessa osassa kuvataan Olgan ja Robert Borgstedtin tutustumista ja avioliittoa. Heidän esikuvinaan ovat aidot liekinkantajat Olga ja Robert Rostedt. Pääosaan nousee Espoossa sijaitseva Finnsin kansanopisto, jonka rehtorina Robert toimii. Työnjako on perinteinen: mies huseeraa julkisella näyttämöllä ja nainen pääasiassa kotona, tosin Olga myös opettaa Finnsissä. Lundbergin naishahmot eivät kuitenkaan koskaan ole mitään ansarikukkasia, etenkin Olgassa on samaa vahvuutta kuin Marsipaanisotilaan Marthassa ja Finlandia-palkitun Jää-romaanin Monassa.

Romaanin kolmas osa keskittyy Kariniin ja tämän sulhaseen Gunnar Helléniin. Kun sisällissota syttyy, pakenee Olga sisarensa Idan ja Karinin kanssa Tammisaaressa sijaitsevaan Hallbergan kartanoon, jossa Gunnar on tilanhoitajana. Ruotsiin sotaa pakoon lähtenyt omistaja on jättänyt Gunnarin huolehtimaan tilasta. Karinin ja Gunnarin rakkaus kukoistaa keskellä sotaa: ”He vaihtavat katseita, hymyilevät, ojentavat kätensä, silittävät poskea, pikku suukko kun kukaan ei näe – –.” (327) Viimein ”tantat” menevät nukkumaan ja Karin pääsee hiipimään Gunnarin luo. Tällaista nuorten ihmisten onnea ja valoisuutta keskellä hirvittävää sotaa Lundberg on kuvannut aiemmin esimerkiksi Marsipaanisotilaassa.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka sisällissota kiihtyy ja leviää kuin kulovalkea. Ei ole tietämätön, puhuu toisten ihmisten kanssa, saa vähä vähältä tietää tapahtumista. Siitä huolimatta on onnellinen. Kuulee ihmisistä joita murhataan, ja sitten kaikkein kauhein, heidän läheisen Finnsin-ystävänsä, kievarinpitäjä Löfmanin murha. Hänen luokseen tehtiin kotietsintä ja löydettiin kätkettyjä aseita. Ja vaikka Löfman on viety metsään ja ammuttu, on toisella tasolla sittenkin onnellinen. (328)

Gunnarin on luovutettava punaisille hevosia, lehmiä ja elintarvikkeita, mutta hän puhuu ”paksuimmalla espoolaiskorostuksella” ja neuvottelee yrittäen pitää vaatimukset kohtuudessa. Sodan jälkeen elämä jatkuu, eikä Karinin ja Gunnarin yhteiselosta puutu ongelmia, kuten ei puuttunut Olgan eikä Bettyn elämästäkään.

Lundbergin hahmoista kasvaa aitoja, elämänmakuisia henkilöitä, vaikka kolmen sukupolven elämänkohtaloista olisi riittänyt aineksia useampaankin romaanin. Kuuntelin teoksen ensin ruotsinkielisenä äänikirjana (lukijana Stina Engström), ja kuunnellessa näytelmälliset osat tuntuivat hiukan puuduttavilta. Teoksella on vahva todellisuuspohja ja kuten usein taustalla on kirjailijan suvun tarinoita ja jäämistöä. Jälkisanoissa Lundberg nimeää muutamia lähteitä, kuten Nyströmin muistiinpanot Krimin sodasta ja sukunsa hallussa olevan Olgan ja Robert Rostedtin kirjekokoelman, jonka Ulla Olin on työstänyt tutkielmaksi Olga ja Robert Rostedt, två folkhögskoleöden (1991).

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (alkuteos: Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget, 2022. 394 s.

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Arla Kanerva). Lue myös laaja Antti Majanderin laaja artikkeli kirjailijasta ja teoksen taustoista.

Arvio Svenska Ylen sivuilla (kirj. Marit Lindqvist)

Arvio Hufvudstadsbladetin sivuilla (kirj. Pia Ingström)

Arvio Kirjareppu-blogissa

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Minä kerron sinulle sen vähän mitä tiedän, sen vähän mitä muistan. Tämä ei ole mikään anteeksipyyntö, tämä on vain kertomus siitä miten kaikki kävi miten kävi. (15)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen Maria Alina Rönnblom kirjoittaa elämäntarinaansa Kanadaan jääneelle tyttärelleen Lidialle. Aika käy pitkäksi; television kaukosäädintä on vaikea käyttää, ja rutiinin rikkovat vain postin hakeminen rollaattorilla ja kodinhoitaja Ramyn käynnit. Vierailulla käyvät vain kuolleet ystävät ja sukulaiset sekä Dallasin J. R. Jälkisanoissa kirjailija kertoo teoksen pohjautuvan äidinäitinsä elämään mutta olevan siitä huolimatta fiktiivinen.

Ann-Luise Bertellin romaanin Ikävän jälkeen kansikuva.

Koti-ikävää ja vapaudenkaipuuta

Maria muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita väritti isän menettäminen. Äiti Margareta menee uusiin naimisiin omalaatuisen Augustin kanssa, vaikka näkee varoittavia enneunia. Margaretalla on taito lohduttaa sairaita ja kuolevia. Erityisen hyvin hän osaa parantaa hevosten koti-ikävän. Ruotsinkielinen nimi Vänd om min längtan viittaakin kaipuun tai ikävän poistamiseen. Teoksen henkilöhahmot potevat koti-ikävää, ihmisen ikävää ja vapaudenkaipuuta. Ja ikävä toimii Amerikkaan vievän aluksen polttoaineena:

Me matkasimme pois saven, kivien ja suolasillien luota. Matkasimme pois kuokkien, kämmenrakkojen ja vähien mahdollisuuksien luota. Matkasimme pois niiden kaikkien surullisten silmien luota, jotka vainoaisivat meitä jatkuvasti. (98)

Ensin Kanadaan lähtee muutamaa vuotta vanhempi veli Harald, joka sitten lähettää matkarahat sisarelleen. Maria tapaa jo laivalla puheliaan ja nauravaisen Ellenin, johon hänen kohtalonsa tulee kietoutumaan. Molemmat päätyvät Ontarion Kirkland Lakeen, jossa saavat töitä pesulasta. Junassa matkalla Torontosta samaan vaunuun osuu mies, joka Marian tavoin on kotoisin Vöyriltä. Marian harmiksi tämä alkaa puhua hänen sukulaisistaan ja udella kuulumisia. Hän tietää Jakob-veljestä, jonka kuolema aiheutti Haraldille ja Marialle syyllisyydentunteita.

Etten minä edes Amerikan suuressa avarassa maassa pääsyt eroon hölösuisesta juoruilusta ja ylenpalttisesta mielenkiinnosta toisten onnettomuuksia kohtaan. Kaikkialla laskeutuivat korppikotkat herkuttelemaan ihmisten murheilla ja vastoinkäymisillä. – – Yritin tahdonvoimalla saada hänet tipahtamaan junasta, mutta en ollut perinyt Margaretalta siihen tarvittavaa kykyä. (109)

Teoksen paikoin synkkiä tapahtumia loiventaa Bertellin vino huumori. Toinen hyvä esimerkki tästä on Augustin äidin arkun katoaminen matkalla kirkkoon. Axel-poika istutetaan arkun viereen kärryjen perälle. Pelostaan huolimatta Axel ei malta olla kurkkimatta oksanreistä pahalta haisevaan arkkuun. Nähdessään isoäidin ”pahan silmän” katsovan suoraan häneen Axel kiljaisee. Hevonen säikähtää ja arkku rysähtää maahan. Kun hevonen saadaan viimein taltutettua, ja Margareta ja August palaavat etsimään arkkua, ei sitä löydy mistään: ”August huusi ja räyhäsi. Ei ollut mahdollista kadottaa kirstua jossa oli vainaja, ja kun vainaja sattui kaiken lisäksi olemaan oma äiti.” (119) August häpeää, mutta ”Margaretan sisällä jokin puhkesi laulamaan”, olihan hän oli toivonut Hildan katoamista. Arkkua ja ruumista ei löydy koskaan, ja August kulkee tienvieriä lopunikäänsä etsien äitiään.

Runollisen koskettavasti vaikeista aiheista

Vietettyään Kanadassa kaksi vuotta Maria tapaa Eddien ja ymmärtää miksi oli olemassa. Eddien nauru ja tarinat valaisevat kaiken ympärillään, mutta hänen sisällään asuu pimeys, jonka olemassaolon Maria yrittää pitkään kieltää. Pian syntyy Lidia, jolle Maria jo osin dementoituneena vanhuksena kirjoittaa kirjeitä ja yrittää selittää ratkaisujaan. ”Kuoleman esikartanossa”, kuten Maria elämänsä loppuvaihetta kutsuu, hänellä on aikaa pohtia naisten alati jatkuvaa kaltoinkohtelua: ”Miksi meitä on jatkuvasti pilkattava, potkittava, murskattava, viilleltävä, poltettava poroksi?” (129)

Riittäköön tämä juonesta, vaikka sen paljastaminen ei lukunautintoa vähennäkään. Sen sijaan nostan esiin yhden keskeisen teeman, siirtolaisuuden, johon teoksessa nivoutuu evakkous ja pakolaisuus. Maria tunnistaa ruotsalaispitäjään sijoitettujen Karjalan evakkojen silmissä ja tavassa liikkua omat kokemuksensa ummikkona Amerikassa. Somalialaisen kodinhoitaja Ramyn pakolaisuus kerrotaan runollisesti toistoa hyväksi käyttäen.

Ramylla ei ollut ketään koko maailmassa, hän oli astellut yli kuolleiden ruumiiden, hän oli nähnyt miehiä verta käsissään, hän oli matkustanut meren yli, hän oli yksin maailmassa. Meidän kertomuksemme ovat oikeastaan ihan samat, ne eivät uudistu, toistuvat vain yhä uudestaan ja uudestaan. (194)

Bertellin taidosta kirjoittaa, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita kertoo se, miten hän yhdistää groteskin, mustan huumorin, maagisen realismin ja runollisuuden uskottavaksi kokonaisuudeksi, joka häikäisee ja lumoaa lukijan.

Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsinkielisenä alkuteoksena 2016. Se sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Bertellin toinen teos Heiman (2020, Oma maa 2021) oli Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokas (kirjoitin teoksesta 19.7.2021). Syksyllä suomeksi ilmestyvässä romaanissa Glöm bort din saknad (2022, Ikuinen kaipuu) tapahtumia Pohjanmaalla katsotaan Marian tyttären Marlenen silmin. Yhdessä nämä teokset muodostavat Botnia-trilogian.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. Suom. Vappu Orlov. Tammi, 2022. 200 s. Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan, 2016

Teoksesta muualla:

Teoksesta kustantamo Förlagetin sivuilla

Svenska Ylen juttu kirjallisuuspalkinnosta, kirj. Anna Dönsberg (28.10.2016)

Arvio Hufvudstadsbladetissa, kirj. Anna-Lina Brunell (27.10.2016)

Arvio Kirja vieköön! -blogissa

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.

Karin Erlandsson: Taru silmäterästä -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lomalla tulee tartuttua kirjoihin, jotka jäävät arjen pyörityksessä huomaamatta. Tänä jouluna sattui kirjoja hyllyttäessä käsiini Karin Erlandssonin nuorten fantasiaromaani Linnunkesyttäjä, joka on alkuaan ruotsiksi julkaistun neliosaisen Legenden om Ögonstenen eli Taru Silmäterästä -sarjan toinen osa. Kuuntelin sarjan äänikirjoina, jotka löytyvät niin suomeksi kuin ruotsiksi valtakunnallisesta lasten ja nuorten digikokoelmasta, joka julkaistiin heinäkuussa 2021 ja on käytettävissä kirjastojen e-kirjastojen kautta (ks. esim. Kainuun, Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan yhteinen Pohjoisen eKirjasto, joka aloitti vuodenvaihteessa).

Kuuntelin teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina, lukijana erinomainen Emma Klingenberg. Teossarjan upeat kannet on luonut Sami Saramäki. Sarjan on julkaissut Schildts & Söderströms.

Helmenkalastajia, puunhakkaajia ja vuoristolaisia

Sarjan maailma jakautuu pohjoiseen, eteläiseen, itäiseen ja läntiseen alueeseen. Ensimmäisessä osassa Helmenkalastaja nuori Miranda on eteläisellä alueella sukeltamassa merestä helmiä, jotka hän sitten myy sisäänostajille kuningattaren käytettäviksi. Miranda on helmenkalastajista paras, tai ainakin hän on sitä mieltä, kunnes tapaa itseään paljon nuoremman Syrsan (suomennoksessa Sirkka), helmenkuiskaajan, jolla on ilmiömäinen taito kutsua helmiä. Molemmilta tytöiltä on helmien ympärillä pyörivät ruusuhait katkaisseet oikean käden, mutta se ei heitä juuri haittaa. Kallisarvoisin helmistä on Silmäterä, josta kuningatar säännöllisesti antaa kuulutuksen, jossa löytäjälle luvataan ”seitsenkertaisesti löytönsä painon verran kultaa” (28). Toinen osa Linnunkesyttäjä sijoittuu pohjoiselle alueelle, jossa kasvaa smaragdilatvoja ja jonka asukkaat ovat puunhakkaajia. Kolmannessa osassa Vuorikiipeilijä liikutaan itäisellä vuoristoalueella ja viimeisessä osassa Kukistaja lännessä, jossa on kuningattaren kaupunki.

Kun kaipaus muuttuu riippuvuudeksi

Miranda on helmien lumoissa. Vaikka hänkin myy saaliinsa, hetken aikaa helmet ovat hänen ja vain hänen. Miranda haluaa löytää Silmäterän, helmistä suurimman, jotta hänestä kirjoitettaisiin lauluja ja kaikki tuntisivat hänen urotekonsa. Silmäterä lumoaa etsijänsä, se herättää kaipuun, joka syrjäyttää kaiken muun. Näin on käynyt myös Mirandan isälle, joka vain katoaa: ”Aikaisin eräänä syysaamuna hän oli poissa, ja silloin tajusin heti, minne hän oli mennyt. Odotin häntä koko talven ja tein hänen puolestaan töitä tukkimetsässä.” (30) Saman lumouksen pauloihin ovat joutuneet Syrsan vanhemmat. Mirandan ja Syrsan jäljillä kulkee Iberis, valkotukkainen nainen, joka myös havittelee Silmäterää. Hän saa sen haltuunsa tuhoisin seurauksin, joista myös pieni Syrsa joutuu kärsimään.

Silmäterän vaikutus, sen kyky muuttaa ihmistä, tuo mieleen Tolkienin Taru sormusten herra -teosten sormuksen, joka vähitellen ottaa valtaansa kantajansa ja tuhoaa tämän ihmisyyden. Kukistajassa Miranda kuvailee kaipausta kuningattarelle näin:

Koska olen hyvä ihminen, luulin että kaipuuni voi saada aikaiseksi vain hyvää. En ollut ymmärtänyt, että kaipuu muuttaa ihmistä joka kaipaa, sillä kun kaipuu kasvaa niin suureksi että se valtaa koko olemuksen, ei ole enää väliä, onko hän hyvä vai paha. (161)

Kun löytää Silmäterän, ei kaipaa enää mitään muuta. Mutta millaista on elämä ilman kaipausta? Lydia, joka on hylännyt taitonsa kutsua helmiä ja ryhtynyt parantajaksi, ei ymmärrä, ”miten kukaan voi kaivata sitä, ettei enää koskaan kaipaisi” (192). Kaipuu saa ihmiset toimimaan, se on Lydian mielestä kauneinta maailmassa, eikä hän haluaisi elää ilman sitä.

Kasvu ystävyyteen

Miranda ja Syrsa ovat monitahoisia, eläviksi piirtyviä hahmoja. Taukoamatta pälpättävä Syrsa, jonka hiukset on sidottu neljäksi eri suuntaan sojottavaksi töyhdöksi ja jonka nauru helisee kuin kellopeli, tuo huumoria tarinaan. Miranda puolestaan joutuu sitkeästi taistelemaan Silmäterän vaikutusta vastaan. Helmenkalastajassa Iberis sieppaa Syrsan, mutta Miranda päättää jatkaa yksin merelle etsimään Silmäterää.

– Iberis tarvitsee Sirkkaa, Hildegard sanoo. – Hän aikoo kohdella Sirkkaa kaltoin. Niin hän on tehnyt ennenkin.
– Ei sillä ole mitään väliä, mitä Iberis tekee Sirkalle, minä sanon. – Tyttö saa luvan pärjätä.
Hildegard pudistaa päätään, näyttää kuin hänellä olisi kyyneliä silmissä. (152)

Yksin merellä ajelehtiessaan Miranda on kuulevinaan Syrsan naurun. Välillä hän kuvittelee tytön juoksevan rannalla muiden lasten kanssa ja samanaikaisesti toivoo, ettei Iberis vahingoittaisi tätä. Lopulta Mirandan on myönnettävä:

[E]n tarvitse Sirkkaa mihinkään, mutta minulla on ikävä hänen kellopelinauruaan ja kalkatustaan, kaikkea sitä, mitä ei voi käyttää mihinkään. Minä kaipaan Sirkkaa. (181)

Taianomainen tarina lumoaa aikuisenkin lukijan

Erlandsson on luonut taianomaisen maailman ja tarinan, jonka juonenkäänteet koukuttavat aikuisenkin lukijan. Teosten käsittelemät teemat ovat ajattomia: unelmien toteutumiseen johtavan kaipauksen ja tuhoisan pakkomielteen ero, ystävyyden merkitys ja ennen kaikkea sen ymmärtäminen, mikä elämässä on merkityksellistä. Ei ihme, että sarjan osat ovat saaneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia; aloitus- ja päätösosa olivat molemmat Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) sai Runeberg Junior -palkinnon 2017.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan lyhyesti ja keskittyä enemmän kieleen, siihen miten fantasiamaailman eliöt saivat nimensä ja miten ne on suomennettu. Mutta koska tässä kävi niin kuin kävi, palaan sarjaan toisessa postauksessa, jossa enemmän kielestä ja kääntämisestä.

Legenden om Ögonstenen eli Taru silmäterästä -sarjan teokset (suomentanut Tuula Kojo):

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)

Fantasian ystäville suosittelen myös Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot -sarjoja – näiden romaanien maailmaan uppoaminen avasi lukujumini koronakeväänä 2020. Lue lisää!

Schildts ja Söderströmsin Karin Erlandssonia esittelevällä sivulla on paljon tietoa niin kirjailijasta kuin hänen teoksistaan. Kustantamo S&S:n suppeampi suomenkielinen esittely kirjailijasta.

Teossarjan sivusto, jossa voi tutustua Erlandssonin luomaan maailmaan, henkilöhahmoihin, kasveihin ja eläimiin.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkuusesittely neljännestä osasta Segraren

Kirjahilla nostaa blogissaan esiin sen, että sukupuolta tai vammaa ei korosteta teoksissa sen kummemmin eivätkä ne määrittele henkilöitä.

Teoksesta myös Kallellaan kertomuksiin -blogissa.

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ann-Luise Bertell: Oma maa. Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 399 s.

Jotkut romaanit tekisi mieli esitellä poimimalla sitaatti toisensa jälkeen – Ann-Luise Bertellin Oma maa on juuri tällainen teos. Ruotsinkielinen alkuteos Heiman oli Finlandia-ehdokas 2020. Valitsijalautakunnan perusteluissa kiitettiin niin tarinankerrontaa, tarkkaa kieltä kuin kirjailijan lempeän ymmärtävää suhtautumista hahmoihinsa. Oma maa on sukutarina, joka sijoittuu kirjailijan kotiseudulle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Oravaisten Kimon kylään. Teoksen taustalla ovat Bertellin isoisän kertomat tarinat.

Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa kansikuva

Näkökulma tapahtumiin on pääasiassa Elofin, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Teoksen ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla näkökulma on pojantyttären Lisa-Marian, joka kiljuu ihastuksesta, kun isoisä heittelee häntä ilmaan ja teeskentelee pudottavansa, ja joka lopussa on aikuisena vanhempiensa ja isoäitinsä Olgan kanssa vuodeosastolla isoisän kuolinvuoteen äärellä ja miettii, kuinka vähän hän tietää isoisän elämästä. Liekö viimeiset sanat lupaus siitä, että Elofin tarina saa vielä jatkoa.

Elof on kymmenvuotias, kun keuhkotautia sairastanut isä kuolee, ja hän ja pikkuveli Ivar muuttavat Rika-mummun luo lähikylään. Elof rutistaa aiemman elämänsä ja surunsa pieneksi mytyksi ja tallettaa sen ”johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin” (64). Näin oli entinen naapuri Vanha-Hannes neuvonut. Hän oli ruumiskirstuja valmistava puuseppä, joka kuulumisia kyseltäessä vastasi, että ”[n]yt menee hyvin, kaksi on sairaana ja yksi kuollut” (32). Teoksessa on paljon huumoria, joka toisinaan on mustaa ja hirtehistä kuten edellä, mutta tekijä kutoo Elofin elämäntarinaan kaikenvärisiä lankoja saaden henkilöt elämään ja lukijan seuraamaan heidän kohtaloitaan sydän syrjällään.

Elämän rikkaus ja värikylläisyys todetaan usean henkilön suulla, mutta ehkä kaikkein osuvimmin sen sanoo Olga, Elofin vierelleen löytämä kumppani, joka seisoo ”jämerästi maan pinnalla – – melkeinpä niin, että hänen jalkansa olivat kaivautuneet himpun verran sisälle mustaan multaan” (162). Kun Elof on taas kerran juonut itsensä lähes tajuttomaksi ja tulee paljastaneeksi pitkään varjelemansa salaisuuden, Olga saa tarpeekseen. Hän kaataa kottikärryllisen lehmänlantaa keittiön lattialla nukkuvan Elofin päälle ja lähtee lasten kanssa äitinsä luo. Kolmen päivän päästä Elof tulee hakemaan heitä.

Elof lupasi että tekisi kaiken, ihan kaiken. Hän vei Olgan ja lapset mukanaan kotiin, puhtaaksi kuurattuun, mäntysuovanhajuiseen keittiöön. Hienoisen lannanhäivän Olga vielä haistoi, mutta ajatteli että niin kai piti ollakin. (315)

Vaikka Oma maa ei ole sotaromaani, niin sota on läsnä monin tavoin: muistoina, joista joko vaietaan tai puhutaan liikaa. Molemmissa tapauksissa muistot yritetään hukuttaa kotipolttoisella. Elof on yhdeksäntoista ja töissä Tikkakosken asetehtaalla, kun hänet kutsutaan palvelukseen. On vuosi 1943. Elof ei usko selviävänsä hengissä.

Hän ei pystynyt ampumaan ketään, hän pyörtyi nähdessään verta, hän ei voinut tappaa ainoatakaan ihmistä. – – Ihan naurettava ajatus: että hän, joka ei uskaltanut päästää päiviltä edes kissanpentua, voisi selviytyä sodassa. (143)

Elof ei todellakaan ole perinteinen ”sotasankari”. Vielä teoksen lopussa, kun Elof on lähtenyt metsään kivääri mukanaan, todetaan, ettei Elof ole ”koskaan ampunut mitään. Eikä ketään, sen puoleen.” (382) Elof pitää itseään pelkurina, jänishousuna. Jänis esiintyy paitsi teoksen kannessa myös teoksen mottona olevassa Tua Forsströmin runossa, jonka viimeiset säkeet ”Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni / älä pelkää pikku jänis” toistuvat muunneltuna teoksen alkusivuilla ja linkittyvät mielestäni myös teoksen loppuun, jossa jo sairas Elof kohtaa metsässä niin eläviä, kuolleita kuin kuviteltuja jäniksiä. Jänissymboliikkaan viitataan joissakin arvioissa sitä kuitenkaan sen enempää avaamatta. Barbara Strand-Blomströmin (Dagensbok.com) mielestä jänikset symboloivat Elofia kaikkialle seuraavaa pelkoa. Ehkä ne ovat myös jonkinlainen viattomuuden symboli, sillä kaikista teoista ja tekemättä jättämisistä huolimatta niin Elofissa kuin useissa muissakin hahmoissa on jotain viatonta.

Elofin ystävä ja naapuri Viktor on esimerkki sodan traumatisoimasta miehestä, joka juo ja pahoinpitelee perhettään. Viktor saa lapset pelkäämään sotamuistoillaan, jotka tihkuvat verta ja suolenkappaleita. Sota muuttuu käsinkosketeltavaksi kranaatissa, jota Viktor pitää lipaston päällä ja jonka Sten ja Folke, Viktorin poika, varastavat. Kertomus siitä, kuinka Folke määrätietoisesti harjoittelee kivillä osatakseen heittää kranaatin, on kylmäävä. Folke vihaa isäänsä niin paljon, että on päättänyt surmata tämän ja tuhota samalla vanhan saunan, jossa miehet keittelevät viinaa. Henkilökuvaus on kauttaaltaan erinomaista, mutta lasten tuntoja kuvatessaan Bertell loistaa.

Ruotsinkielinen nimi Heiman on maatilaa merkitsevän sanan ’hemman’ murteellinen muoto. Kotitila, tai ”kototila” kuten Vappu Orlov on sen kääntänyt, on kaikki kaikessa Elofille. Jo ennen kuin esikoinen Sten syntyy, Elof vannoo, että lapsi ei lähtisi tilalta pois. Kun Sten aikoo hakea Ruotsiin konepajalle töihin, Elof sanoo vain ”Entäs meidän kototila?”, ja niin Stenistä tulee jälleen yksi mies, joka kätkee unelmansa ja tunteensa sisälleen, paikkaan joka on ”kylkiluiden ja suolien välissä” (346).

Kuuntelin Bertellin romaanit ensin äänikirjoina kirjailijan itsensä lukemina. Toivottavasti myös surullisen kaunis siirtolaisuudesta kertova esikoisromaani Vänd om min längtan (2018) saadaan pian suomeksi. Olen jo kauan sitten menettänyt sydämeni Lars Sundille (jonka Siklax-trilogia sijoittuu niin ikään Pohjanmaalle) ja sellaisille suomenruotsalaisille historiallisen romaanin taitajille kuin Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. On ilo lisätä joukkoon vielä Ann-Luise Bertell. Odotan innolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Teoksesta tekemäni kirjavinkkivideo löytyy Ylivieskan kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta ja kirjaston Instagramista.

Teoksesta muualla: Uusimaa (1.1.2021, kirj. Suvi Karvala), Kulttuuritoimitus (17.11.2020, kirj. Leena Reikko), Svenska Yle (11.2.2020, kirj. Peter Lüttge), Dagensbok.com (12.6.2020, kirj. Barbara Strand-Blomström), Kiiltomato – Lysmasken (18.12.2020, kirj. Elisabeth Nordgren).

Blogeissa esim. Tuijata, Kirjareppu.

Ruotsiksi teokset on julkaissut Förlaget.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti
Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaarlepyyssä, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Vuosi 1918 Kjell Westön romaaneissa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kjell Westö on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen taitonsa kertoa tarinoita ja luoda mieleen jääviä henkilöhahmoja näkyy koko hänen tuotannossaan, niin laajoissa historiallisissa romaaneissa kuin novelleissa. Viime aikoina työmatkoilla on tullut luettua puhelimen näytöltä romaania Älä käy yöhön yksin (2009), jonka sen ilmestyessä jätin väliin – ajattelin ettei se 1960-luvulle sijoittuvana jaksa kiinnostaa. Toisin kävi, olin koukussa ensimmäisistä riveistä alkaen. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele tuota romaania, vaan kahta muuta teosta, jotka on tullut luettua (ja kuunneltua) moneenkin kertaa molemmilla kielillä.

Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått kansikuva
Kjell Westön romaanin Kangastus 38 kansikuva

Westön lähes kaikista teoksista löytyy viittaus sisällissodan tapahtumiin, mutta laajemmin aihetta on käsitelty romaaneissa Där vi en gång gått (2006, Missä kuljimme kerran ja Hägring 38 (2013, Kangastus 38). Teokset ovat hyvin erilaisia: Missä kuljimme kerran on yli viisisataasivuinen järkäle, jossa sisällissota on vain yksi aiheista, kun taas Kangastus 38 on puolet suppeampi ja siinä on psykologisen jännityskirjallisuuden piirteitä. Westö on tuonut kaikissa romaaneissaan esiin suomenruotsalaisten heterogeenisuuden, sen että perinteisen ruotsinkielisen yläluokan ja porvariston lisäksi on ruotsinkielinen työväestö, ja että uusmaalaisten ohella on esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkieliset. Näissä kahdessa edellä mainitussa teoksessaan Westö murtaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ruotsinkieliset olisivat olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Magnus Westerlundin (2006) tutkimuksen mukaan useat tuhannet liittyivät sosialisteihin ja taistelivat punaisten puolella. Tämän saman toi esiin Leo Ågren vuonna 1961 julkaistussa sisällissotaromaanissaan Fädrens blod, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen – Ågrenin trilogiasta piakkoin lisää – kuin myös Anna Bondestam, jonka omaelämäkerrallisesta romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) olen kirjoittanut jo aiemmin.

Missä kuljimme kerran -romaanissa yläluokkaiset Cedi ja Eccu taistelevat valkoisten joukoissa, mutta päätyvät punaisten vangeiksi ruotsinkielisen reaalilyseon tiloihin. Vartijoiden joukossa on rumankaunis Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen, joka ottaa yhteen Cedin kanssa. Punaisten hävittyä Cedi liittyy puhdistusjoukkoihin ja saa houkuteltua myös epävarman Eccun mukaan. Kuvaus retken aikana surmatuista miehistä ja naisista sekä Cedin pohjattomasta vihasta on järkyttävä. Seuraavassa otteessa keväisen luonnon kauneus asettuu vastakohdaksi teloituksille:

Oltiin jo melkein toukokuun kolmannella viikolla, oli lehtien puhkeamisen aika. Koko kevään maisema oli kylpenyt valossa, sinivalkoinen pilvetön taivas ja lehtipuiden paljaat ja risuiset latvukset olivat huhtikuusta lähtein olleet kuin mykkä taustapahvi edessään rangaistusretkikuntia ja pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia ja niskalaukauksia. Mutta nyt valkovuokot kukkivat täyttä päätä, lehtipuut ja vesakot olivat verhoutuneet heleän vihreään väriin ja taivaan sini oli jo tummennut; vihreää pumpulia, Eccu ajatteli, maailma on pehmeä kuin vihreä pumpuli, iltataivas roihuaa kuin valuisi verta ja me vain tapamme tappamasta päästyämme. (Missä kuljimme kerran, 167)

Kangastus 38 -romaanissa pääosassa on Matilda, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmää hänet toistuvasti vankileirillä kesällä 1918 raiskanneeseen mieheen. Matilda on jakautunut persoonallisuus: hän on asianajaja Claes Thunen tehokas ja luotettava konttoristi rouva Wiik, elokuvia rakastava Matilda ja hallitsematon Miljaneiti. Vaikka Eccu ja Matilda edustavat sodan vastakkaisia puolia, on heissä paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat kärsivät traumasta, joka ilmenee niin fyysisinä kuin psyykkisinä oireina: unettomuutena, painajaisina ja kuviteltuina syöpäläisinä.

Tässä linkki pitempään tekstiini aiheesta (pdf-tiedosto): Sisällissota Kjell Westön romaaneissa Där vi en gång gått ja Hägring 38. Käsittelen aihetta niin toimijoiden (Cedin ja Eccun) syyllisyyden kuin uhrin (Matildan) kärsimän trauman näkökulmasta. Teksti perustuu osittain Finsk Tidskrift -lehdessä 2017 julkaistuun ruotsinkieliseen artikkeliini, joka käsitteli Hägring 38 -romaania sekä luentoon ”Vuosi 1918 Kjell Westön tuotannossa”, jonka pidin Vuoden 1918 tapahtumien muisto -luentosarjassa Oulun kaupunginkirjastossa.

Kjell Westön sivuilta löytyy tietoa molemmista teoksista sekä otteita arvioista.

Teoksista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, tässä muutamia:

Kangastus 38 -romaanista: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Kirjaluotsi, jonka arviossa enemmän Kansallisteatterin näyttämösovituksesta.

Missä kuljimme kerran -romaanista: P.S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka, jossa teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta ja tv-sarjasta.

« Vanhemmat artikkelit