Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.

Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuva.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.

Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:

På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen.
”Jag skulle börja i dag, var det sagt.”
Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?”
”Fjorton.”
Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)

Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:

”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.”
De skrattar.
”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)

Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö. Schildts & Söderströms, 2024. 288 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.

Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 -romaanien kansikuvat.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.

Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:

Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)

Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)

Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)

Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).

Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.

Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)

Lue tekijöiden haastattelu Pietarsaaren Sanomista (29.11.2022)

Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.

Lisää aiheesta:

Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.

Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).

Sigrid Backman: Ålandsjungfrun

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.

Kirjailija Sigrid Backmanin kuva.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)

Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?

Sigrid Backmanin kolmen teoksen kansikuvat.
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).

Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.

Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.

Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)

Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.

Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.

*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.

Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)

Sigrid Backman Kirjasammossa

Hedvig Raskin esittely Backmanista BLF:n sivuilla

Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)

Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Collinsin Hankoon sijoittuva historiallinen romaanisarja on edennyt toiseen osaan. Trilogian ensimmäinen osa Snart har sommarn blommat ut (2022) on julkaistu suomeksi nimellä Säilyt sydämessäin (S & S), enkä epäile yhtään, etteikö myös tätä teosta suomennettaisi. Teos jatkaa lukijalle tutuiksi tulleiden henkilöiden parissa. Ensimmäisen osan lopussa Hanko ja Hankoniemi jouduttiin luovuttamaan talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle, ja asukkaiden oli jätettävä rakas kotikaupunkinsa. Hjalmar ja Sara ovat siirtyneet Bromarfiin Saran sisaren luo. Hjalmar ei viihdy ja hän kaipaa suunnattomasti pojanpoikaansa Nisseä, joka on lähetetty Ruotsiin turvaan. Pojan isän Berndtin kanssa seurusteleva Aino asuu vanhan rouva Söderlundin luona Tammisaaressa, kun taas Berndt työskentelee Helsingissä merivoimien esikunnassa. Helsingissä on myös Bellevueta johtanut Disa, joka hoitaa nyt professorin taloutta, mutta kieltäytyy asumasta tämän luona. Sen sijaan hän viettää yönsä Bellevuesta tutun talonmies Bergströmin luona.

Karin Collinsin romaanin Hos dig min längtan är förtöjd

Teoksessa eletään välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Tarinan sijoittaminen sodan marginaaliin kotirintamalle jääneiden, erityisesti naisten ja lasten pariin, sekä sotaa edeltävään tai sodan jälkeiseen aikaan on tyypillistä naisten kirjoittamille historiallisille romaaneille – tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska oma kiinnostukseni vetää minua näiden sotaa muusta kuin taisteluiden näkökulmasta tarkastelevien teosten pariin. Collins on luonut kiinnostavan henkilögallerian erilaisine persoonallisuuksineen. Rohkea oman tiensä kulkija Disa uskaltaa jälleen uhmata sovinnaisia tapoja. Hän tutustuu sairaalassa olevaan Holgeriin, joka on menettänyt molemmat jalkansa ja haluaa vain kuolla. Disa yrittää väittää vastaan, sillä onhan niin paljon minkä vuoksi elää, mutta astuessaan ulos sairaalasta on kontrasti ulkomaailman ja sairaalan steriilin ympäristön välillä lähes liikaa:

Det finns så mycket att leva för, så sade hon. Men stämmer det?
Kontrasten mellan sjukhusets tysta, renskrubbade avdelningar och den ljumma, stimmiga sommarkvällen är så brutal att hon är tvungen att bita sig i läppen. Hur kan världen vara så grym?
Hur kan Holger ligga stympad i en metallsäng och vilja dö, när så många lyckliga unga människor just nu flanerar på stadens gator med armarna om varandra? (280)

Holgerin mukana teokseen tulee mustaa huumoria; seuraavassa kohtauksessa häntä uhataan pakkoruokinnalla.

”Snart blir det tvångsmatning”, säger den strängaste systern bistert. ”Ingen dör på min avdelning bara för att de själva så önskar.”
”Slangar i båda ändor, då”, säger Holger svagt. ”Jag kanske är som en daggmask, ni kan kapa mig var som helst och jag och slangarna sprattlar vidare.” (278)

Jääköön kertomatta, millaisen keinon Disa keksii Holgerin avuksi. Aino työskentelee kaupassa mutta saa sitten lisätyötä konekirjoittajana toimituksesta, jossa tehdään lehteä Hangosta lähtemään joutuneille. Aino käyttäytyy juuri niin ärsyttävästi kuin nuori kahdeksantoistavuotias rakastunut nainen vain voi. Hän tekee jopa yllätyskäynnin Berndtin luo esikuntaan ja valittaa, kun ei saa tältä riittävän usein viestejä ja sitten kun saa, analysoi joka sanan allekirjoitusta myöten:

Det är besynnerligt att en enkel underskrift kan göra ett avstånd värre än det redan är. Att skriva ut hela namnet, och inte använda sig av minsta lilla tecken på kärlek. Skillnaden mellan Berndt, och, till exempel, din B, är milsvid. Hälsningar är rent av rysligt. Varför inte tusen kyssar? (46)

Mutta Aino aikuistuu ja alkaa jopa tuntea myötätuntoa vuokraemäntäänsä kohtaan. Teoksen lopussa hän joutuu nuoren elämänsä suurimman haasteen eteen. Koskettavimmat hahmot ovat Hjalmar ja Sara, joilla pitkästä avioliitosta huolimatta on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Collins nostaa taitavasti esiin ihmisten väliset suhteet kaikkine ongelmineen, sen miten yksi väärällä hetkellä lausuttu sana voi kirpaista syvältä ja saada toisen suistumaan raiteiltaan. Hyvä esimerkki tästä on Ainon keskustelu rouva ja herra Söderlundin kanssa siitä, kuinka kiitollisia hankolaisten tulisi olla siitä, että he saavat asua Tammisaaressa. Hangosta tulleiden pakolaisten vastaanottaminen ja asuttaminen ei liene ollut sen helpompaa kuin karjalaistenkaan.

Karin Collins on kirjoittanut aiemmin kolme dekkaria, joita ei ole suomennettu (ks. esittely kustantajan sivuilta). Jostain syystä pidin tästä trilogian toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä; ehkä tuttujen henkilöiden matkaan oli nyt helppo solahtaa. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista, ja koska teoksissa liikutaan kotirintamalla, on näitä helppo suositella myös niille, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd. Schildts & Söderströms, 2023. 391 s.

Teoksesta myös

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

Hangöbon-lehti, jota Ainokin on toimittamassa, löytyy Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Lukemattomia (ja luettuja) ruotsinkielisiämme

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen aina pitänyt kielistä, mutta kuten monilla peruskouluikäisillä, ruotsi ei kuulunut suosikkeihini. Innostukseni ruotsin kieleen syttyi iltalukiossa, kiitos hyvän opettajan. Lopullisen sysäyksen kirjallisuudentutkimukseen ja sitä myöten ruotsin kieleen antoivat 2000-luvun vaihteessa kirjastovirkailijakurssilla luetut Lars Sundin romaanit. Tässä Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi joitain poimintoja lukemistani ja lukujonossa olevista kirjoista.

Suomenruotsalaisia Pohjanmaalle sijoittuvia teoksia.

Jos ruotsinkielinen Pohjanmaa kiinnostaa, niin suosittelen Sundin ohella Ann-Luise Bertellin romaaneja. Heiman / Oma maa (2020, suom. 2021) on Oravaisten Kimon kylään sijoittuva hurmaava kertomus Elofista, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Lämpimällä huumorilla kerrottu elämäntarina valloitti myös suomenkieliset lukijat. Bertelliltä on ilmestynyt myös Vänd om min längtan (2016, suom. Ikävän jälkeen 2022) ja Glöm bort din saknad (2022, suom. Ikuinen kaipuu).

Samoille seuduille sijoittuu Annika Åmanin Lumpänglar (2022), joka perustuu tekijän samannimiseen näytelmään. Suomenkielinen Alma tulee töihin Oravaisten tekstiilitehtaalle vakaana aikomuksenaan tienata rahat Amerikan matkaan. Lumpänglar tarjoaa taitavaa henkilökuvausta, huumoria jos tragiikkaakin, ja on ehdottomasti niitä romaaneja, jotka pitäisi saada suomeksi. Teokselle on myös luvassa jatkoa, jota odotan innolla.

Maria Turtschaninoff on tunnettu Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan eli Maresin vaiheita kuvaavista fantasiaromaaneistaan. Viime vuonna hän debytoi aikuisille suunnatulla episodiromaanilla Arvejord (2022, suom. Suomaa). Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Arvejord / Suomaa on taidokkaasti rakennettu, lumoava sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen. Kirjailija puhaltaa henkilöhahmonsa eloon niin, että lukija uppoutuu jokaisen kohtaloon, vaikka luvun vaihtuessa vuorossa on jo seuraava sukupolvi.

Tällä hetkellä lukujonossa on kaksi suomenruotsalaista romaania. Mikael Forssin teoksesta Bortom mörkret (Scriptum 2023) kiinnostuin Ny tidissä julkaistun arvion myötä. Tässäkin yhtenä tapahtumapaikkana on Pohjanmaa ja ajankuvia muun muassa nälkävuosilta, Lapuanliikkeen ja jatkosodan ajoilta. Karin Collinsin Hos dig min längtan är förtöjd (Schildts & Söderströms 2023) on jatkoa teokselle Snart har sommarn blommat ut (2022, suom. Säilyt sydämessäin 2023). Nyt mennäänkin niin kauas Pohjanmaalta kuin voidaan, sillä teokset sijoittuvat Hankoon. Teokset kuvaavat sota-aikaa mutta keskiössä on kotirintama. Ensimmäisessä osassa eletään talvisodan aikaa ja toisessa välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista. Tämän ja hyvin rakennettujen henkilöhahmojen vuoksi suosittelen näitä teoksia niillekin, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Tässä linkki esittelemiini suomenruotsalaisiin teoksiin, mukana niin uutta kuin vanhempaa kirjallisuutta.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjoitan sinusta, Anni-täti, ja omasta kasvustani nuoresta aikuiseksi. Jotkut vuosiluvut ja lukumäärät olen tarkistanut kirjoistasi, mutta muuten olen pitäytynyt laajaan kirjeenvaihtoomme ja muistiini. Jos muistini jossakin kohtaa hieman horjuu ja kertoo asioista omalla tavallaan, kuulukoon se kertomukseen. Minullehan se on silloinkin totta. (7)

Hans Colliander vietti vuodesta 1966 useita kesiä Ahvenanmaalla Simskälan saaressa Anni Blomqvistin (1909–1990) luona. Tästä alkoi kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt kirjeenvaihto Myrskyluodon Maijan luojan ja Collianderin välillä. Teoksessa on runsaasti otteita kirjeenvaihdosta ja muistoja kesistä. Tekijä ikään kuin keskustelee Blomqvistin kanssa puhutellen tätä sinä-muodossa, mikä sopii yllättävän hyvin tällaiseen muistelutyyliseen kerrontaan.

Hans Collianderin teoksen Kesäpoika kansikuva.

Simskälaan ei poikettu noin vain. Kesäisin kulki yhteysalus, ja sillekin Ahvenanmaalle saapuva sai tulla monella linja-autolla ja lautalla. Talvisin odotettiin meren jäätymistä, jotta päästiin taas kulkemaan. Kirjeissä puhutaan arkisista asioista, kuten linnuista, joista Hans oli erityisen kiinnostunut, uskonnosta ja vanhoista tavoista ja tietysti myös nuorta askarruttavista asioista, kuten opiskelusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opettajaksi valmistuttuaan Colliander jopa haki paikkaa Ahvenanmaalta.

Blomqvistin elämänvaiheet eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten teos paikkasi aukkoa ja herätti kiinnostuksen lukea lisää. Anni Blomqvistin puoliso Valter ja vanhempi poika Tommy kuolivat maaliskuussa 1961 veneen kaaduttua kovalla tuulella. Tullakseen toimeen rakkaalla saarellaan Anni Blomqvist alkoi ottaa kesälapsia luokseen. Blomqvist menetti myöhemmin myös toisen poikansa Bengtin merelle. ”Olen ollut paljon yksin Bengtin aloitettua merivartiostossa, mutta nyt olen lopullisesti yksin”, kirjoittaa Blomqvist 28.6.1988.

Puolison ja pojan menetyksestä syntyi teos I stormens spår (suom. 1977 Meri yksin ystäväni) joka julkaistiin samana vuonna, kun Hansin ja kirjailijan kirjeenvaihto alkoi.

Et ollut vuonna 1966 vielä tunnettu kirjailija, vaan vaatimattomaan elämään ja kovaan työhön tottunut saaristolaisnainen [– –]. Kirjan luettuani vasta kunnolla ymmärsin, nuoren ihmisen tavalla, murhenäytelmäsi laajuuden. Moni seikka muistutti kodissasi vielä Valterista ja Tommysta, mutta surusi olit meiltä lapsilta peittänyt. Lähettämäsi uutuuskirjan mukana seuranneet saatesanat kertoivat enemmän: Suru väistyy mutta kaipaus jää. On vain kuljettava myrskyn jäljissä, jatkettava elämää kunnioituksena ja velvollisuutena niitä kohtaan, jotka meri on vienyt. (70)

Teos oli menestys niin ruotsiksi kuin suomeksi, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Maija-kirja. Tekijä kertoo, kuinka Blomqvist kirjoitti keittiön pöydän ääressä epämukavassa asennossa muiden askareiden lomassa, ennen kuin taloon rakennettiin lisää tilaa.

Hans Collianderin Kesäpoika on lämpöä hehkuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen ystävyydestä. Collianderin aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa lintuja käsitteleviä tietokirjoja ja satukirjoja, ja myös tässä teoksessa on muutamia hänen kirjoittamiaan tarinoita.

Tarkistaessani Blomqvistin elinaikaa netistä huomasin koko ajan nähneeni kirjailijan sijaan mielessäni Åke Lindmanin tv-sarjasta tutun Maijan, jota näytteli Rose-Marie Rosenback. Tuhansien muiden tavoin ihastuin sarjaan jo silloin, kun se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa. Myrskyluoto-sarja on julkaistu kokoomateoksena (Gummerus 2017, 748 sivua) ja äänikirjoina Anniina Piiparisen lukemana (Gummerus 2021). Toivottavasti nämä saadaan myös ruotsiksi luettuina pian, sillä kiinnostusta varmasti olisi ilman uutta elokuvaakin, jonka ensi-ilta on jo tammikuussa 2024.

Anni Blomqvistin muistelmateokset Meri yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto on julkaistu yhteisniteenä Myrskyluoto muistoissani 2007.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa. Warelia 2023. 104 s.

Ylen sivuilla Myrskyluodon Maijan uudesta filmatisoinnista.

Elokuvan traileri YouTubessa

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helvi var handplockad. Ung och formbar, med kvicka rörelser och duktiga fingrar. Ett praktexemplar. (29)

Helvi Lampinen on vain viidentoista, kun hänestä tulee piika Dahlmaneille. Hän on ripeä ja osaava tyttö, josta Signe-rouva kuvittelee voivansa muokata juuri sellaisen palvelijan kuin haluaa. Helvillä on kuitenkin omat suunnitelmansa, sillä hänelle pesti pankinjohtajan perheessä on vain keino päästä kaupunkiin ja tehtaalle töihin. Marianne Peltomaan teos Om detta talar vi inte (2022) sijoittuu vuosiin 1917–1922 kuvaten eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten monisäikeisiä suhteita. Henkilöistä kasvaa moniulotteisia hahmoja, jotka painivat niin sisältä kuin ulkoa tulevien vaatimusten kanssa. Esittelenkin teoksen sen värikkään henkilögallerian kautta.

Marianne Peltomaan teoksen Om detta talar vi inte kansikuva.

Signe on lapseton viisikymmentäkuusivuotias nainen, joka pitää kotinsa moitteettomassa järjestyksessä. Kun aviomies Henrik holhouslautakunnan kokouksessa lupautuu heikkona hetkenään antamaan kodin orvolle kuusivuotiaalle Alicelle, joutuu Signe tyrmistyksekseen sopeutumaan kasvattiäidin rooliin. Tuntojaan hän purkaa päiväkirjaansa. Seuraavassa otteessa Signe pohtii, miten puhua lapselle ja valita sanansa:

Hur talar man med ett barn? Hur talar man om sorg och förlust? Om vardagliga ting? Hur väljer man sina ord så de inte låter som kommandon eller obekväma försök till vänlighet?
Hur nalkas man ett litet barn och hur lär man sig umgås med det? Lär man sig någonsin?
Och hur i all världen blir man en…
Signe andades tungt. Hur kunde ord vara så svåra? Några bokstäver i en nedärvd följd, inget mer. Och ändå, alla dessa betydelser de bar med sig. Alla minnen ett enda litet ord kunde väcka av sådant hon för eviga tider sedan lämnat bakom sig. (147)

Päiväkirjaote vaihtuu Signen ajatuksiin sanojen vaikeudesta ja niiden kantamista merkityksistä; sanan ’äiti’ mor kirjoittaminen on lähes mahdotonta. Erityisesti Signen, Alicen ja Helvin suhteissa näkyy vaikeus kommunikoida ja se, miten pieni asia voi johtaa väärinkäsityksiin. Henrik on nainut itseään vanhemman naisen ja päässyt arvostettuun asemaan. Signen veli tehtaanjohtaja Ragnar Haglöf on kova, naisia hyväksikäyttävä mies, jota ystävyys Henrikiin hyödyttää mutta joka halveksii tämän heikkoutta. Ragnarin miniä Maria edustaa uuden sukupolven naisia, joille lasten synnyttäminen ja kodinhoito ei riitä. Suhde appeen Ragnariin on molemminpuolista hyväksikäyttöä.

Alice menettää äitinsä sairaudelle ja merikapteeni-isänsä merelle. Suhde vanhempiin on ollut lämmin, ja kanssakäymistä äidin kanssa ovat värittäneet tarinat ja sanoilla leikittely. Niinpä päätyminen etäisen Signen hoiviin on järkytys. Alice auttelee Helviä ruoanlaitossa, mutta myös Helvi suhtautuu tyttöön varautuneesti. Kun perhe lähtee kesäksi maalle, löytää Alice ikäistään seuraa. Hän kuitenkin salaa leikkitoverinsa, sillä Signe ei hyväksyisi työläistaustaista Irmaa.

Herkullisin hahmo on Signen iäkäs äiti Amalia, joka on jo vuosia maannut sängyssä tekemässä kuolemaa. Jo Signen syntyminen kaikkien niiden poikien jälkeen, jotka eivät jääneet eloon, on Amalian mielestä petos. Piikikäs Amalia ei kunnioita ketään. Kun Signe viimein vie Alicen vierailulle äitinsä luo, on molemminpuolinen vastenmielisyys tuntuvaa:

– När ska tant dö? [Alice kysyy]
– Alice!
Gumman brydde sig varken om frågan eller om Signes utrop. Hon stirrade på Alice med bleka ögon, medan läpparna jobbade. – – Rummet fylldes av det envisa ljudet och Signe tvingade sig att inte se bort. – – Sug smack, sug smack.
– –
– Jag berättade ju för mor att det är Henrik och min fosterdotter.
– Du har inga barn. Du är för gammal!
Det korta skrattet var hårt. Alice ryckte till igen, men så fick hon lust att skratta hon med. Fast då skulle väl tanten bli arg, så hon höll sig. (173–174)

Koulun aloitettuaan alkaa Alice käydä yksinkin vierailulla Amalian luona huolimatta tämän kuvottavasta tavasta maiskuttaa suutaan ja pahalle haisevasta huoneesta. Valokuva-albumien selailu tutustuttaa Alicen uuteen sukuunsa, ja tytön ja vanhuksen välille kasvaa jonkinlainen ystävyys.

Mielenkiintoisin ja vahvin hahmo on kuitenkin Helvi. Hänen kauttaan tuodaan esiin sisällissodan alkuvaiheen riemu ja usko työläisten asiaan, vankileirin hirvittävät olot ja sodan jälkeinen toisen asteen kansalaisuus. Sotaa itsessään kuvataan niukasti ja suuri osa teoksesta keskittyykin sodanjälkeisiin vuosiin. Vähäinen ja surkea ruoka, pesemättömyys, lihavat täit, joita osa söi nälkäänsä, ja suolisto-ongelmat vaikuttavat vielä leiriltä päästyäkin. Helvi raapii itseään, kun olemattomat syöpäläiset iskevät hänen kimppuunsa – nähtyään jäljet Helvin kaulalla antaa Signe tälle käsineet. Dahlmanien puoltava kirje auttaa Helviä pääsemään vapaaksi, mutta hän saa neljä vuotta ehdollista. Kiitollisuus Signeä kohtaan vaihtuu pian katkeruudeksi siitä, että hän on sidottu perheeseen pitkäksi aikaa.

Tänk att hon var så nöjd den där tiden efter lägren, när hon fått krafter tillbaka och kunde njuta av allt. Men det var då det och nu visste hon bättre. Nu visste hon att den var trälens tacksamhet, den som måste göra som andra sa. Så på det viset var det ingen större skillnad mellan fånglägret och att vara piga åt Dahlmans. (161)

Helvin tavoin Amalian piialla Outi Heiskasella on punainen tausta, ja hänen kohtalostaan annettaan pitkään vain vihjeitä ennen teoksen lopun paljastuksia. Peltomaa on kirjoittanut muun tuotannon ohessa rikosromaaneja, mikä näkyy taidossa kasvattaa jännitystä. Inget ljus i tunneln (2004, suom. Ei valoa tunnelissa 2005) oli ehdolla pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi.

Teoksessa kohtaavat paitsi eri yhteiskuntaluokat ja aatteet myös ruotsin- ja suomenkieliset. Jälkimmäisiä edustavat Helvi ja Outi, mutta silti teoksessa on vain muutamia suomenkielisiä sanoja. Olisin toivonut, että kirjailija olisi tuonut enemmän esiin kielellisiä eroja – nyt Helvi vaikuttaa liiankin osaavalta, vaikka hankaluus lukea vaikeampaa ruotsia mainitaankin. Om detta talar vi inte päättyy tavalla, joka saa odottamaan jatkoa. Lisäksi Peltomaan hahmot ovat kuin omiaan näyttämölle tai valkokankaalle. Kirjailijan aiempaa tuotantoa on käännetty suomeksi, ja myös tämä romaani ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte. Scriptum, 2022. 375 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Hufvudstadsbladetissa 10.1.2023, kirj. Ylva Perera (vaatii kirjautumisen, luettavissa kaksi vuotta kirjastossa ePressin kautta)

Freja Rudels kirjoittaa Åbounderrättelser-lehdessä 20.12.2022 teoksesta otsikolla ”Kärlekslöshetens arv väger tyngre än krigets i Peltomaas roman”. Rudels kiittää tarkkaa psykologista kuvausta.

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »