Kirjallisuutta ja tutkimusta

Miten kertoa lapsille sodasta? Maailmalla riittää konflikteja siinä määrin, että kysymys olisi ajankohtainen ilman Ukrainan sotaakin. Viime kerralla esittelin Suomen sisällissodasta kertovan, Ulla Eton kuvittaman sarjakuvateoksen Nuori Priitu. Nyt vuorossa on lapsille suunnattu Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin kuvakirja Oravien sota, joka ilmestyi viime syksynä.

Riina Katajavuori on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu runokokoelmia, romaaneja ja novelleja. Hän on kirjoittanut myös paljon lapsille. Oravien sota -kuvakirjan kuvituksesta vastaa saksalainen Martin Baltscheit. Alkusysäyksen teokselle antoi Goethe-Institut Finnland, jossa huomattiin, että lapsille suunnattuja, Suomen sisällissodasta kertovia kuvakirjoja ei juuri ole. Teos on saanut paljon huomiota sanomalehdissä ja on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi – voittaja julkistetaan 1.11.

Ajatus kuvata sotaa eläinten kautta oli Baltscheitin. Katajavuori harkitsi hahmoiksi ensin lintuja, mutta päätyi lopulta oraviin. Tarina kertoo kahdesta oravaveljeksestä, jotka asuvat vierekkäisissä puissa, joita yhdistää silta. Pekan puussa on paljon vähemmän käpyjä kuin Valtterin. Pekka saa kerättyä talven varalle vain vähän ruokaa ja näkee ystävineen nälkää. Hän suuttuu ja hajottaa puita yhdistävän sillan. Veljekset kaatavat toistensa pesäpuut.

Pekka ja kumppanit lainasivat aseita Karhulta.
He lähtisivät taistoon ja kaikki muuttuisi paremmaksi!
Ei enää sortoa!

Pekan puolen oravilla on punaiset vaatteet ja Valtterin puolella joko harmaat tai valkoiset. Pekka saa apua Karhulta ja Valtteri Sudelta. Taisteluja kuvaavat aukeamat ovat vahvasti tyyliteltyjä ja värikontrastit jyrkkiä. Tykkien suuleikit leimuavat ja kivääreistä lähteviä luoteja saattaa katkoviiva: ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit puristivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Valtterin puoli voittaa, mutta ”kesä oli surullista aikaa. Monta rakasta ystävää oli poissa. Paulakin.” Aikuiselle lukijalle viittaukset sisällissotaan ja valkoisia tukevaan Saksaan ja punaisia tukevaan Neuvosto-Venäjään ovat selviä. Pekan menettämä ystävä Paula muistuttaa punaisten puolella taistelleista naisista. Lapselle tarina toimii riidasta ja sovinnosta kertovana satuna. Teos päättyy sovintoon niin kuin lastenkirjan sopii: anteeksipyyntöön, sillan uudelleenrakentamiseen ja rauhaan.

Katajavuori on haastatteluissa todennut, että mitä pitemmälle he teosta työstivät, sitä enemmän hän karsi tekstiä. Ratkaisu on onnistunut, sillä Baltscheitin värikkäät, tyylitellyt kuvat ja Katajavuoren tiiviit lauseet tukevat toisiaan, eivätkä sivut vaikuta täyteen ahdetuilta. Teoksen lopussa on kahden tunnetun historiantutkijan, Tuomas Teporan ja Marko Tikan, kommentit tarinasta ja todellisuudesta sen takana. Tepora tiivistää hyvin teoksen ajankohtaisuuden: ”Sisällissota on universaali tragedia, jonka tarinalla on yhtymäkohtia tämän päivän ja lähimenneisyyden konflikteihin.”

Lapset kuulevat ja näkevät uutisia maailmalla käynnissä olevista konflikteista. Oravien sota -kuvakirjan avulla aikuisen on helppo käsitellä sodan kaltaista vaikeaa aihetta lasten kanssa. Tuntematta muita Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ennustan teokselle menestystä!

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota. Tammi, 2021. 41 s.

Kuvakirjasta muualla:

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto, perustelut

Kari Vaijärvi esittelee Lastenkulttuurin vinkkari -blogissaan neljä sotaan ja pakolaisuuteen liittyvää teosta, mukana Oravien sodan lisäksi myös Nuori Priitu.

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on Lukuviikolta juttu Sodan ja rauhan kirjat, jossa lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys). Lue myös Päivi Heikkilä-Halttusen artikkeli Kun sota pelottaa, kirjasta saa turvaa ja tietoa.

Marko Tikka käsittelee artikkelissaan teoksen lisäksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen esittelyn herättämiä kommentteja. Ks. Hesarin juttu (14.9.2021, kirj. Susanna Laari).

Kuvakirjasta myös blogissa Sivuhenkilö.