Avainsana-arkisto: sodat

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen kansi hätkähdyttää: etualan hääkuvassa miehen pääkallomaisissa kasvoissa on tummat silmäaukot ja naisen silmistä kasvaa kukkia. Tausta on punasävyinen, ja lentokone, sotilas ja savupatsas vievät ajatukset sota-aikaan. Jokelainen kuvaa Epigenesis-teoksessaan, miten talvi- ja jatkosota ovat vaikuttaneet ja yhä vaikuttavat hänen suvussaan alkaen ”Paavolan” papasta ja mummusta eli isoisovanhemmista. Teoksen alussa on tekijän sukupuu, ja seuraavissa luvuissa kerrotaan jokaisesta sukupolvesta.

”Sota ei lymyä vain tavoissa elää toistemme kanssa, se tunkeutuu myös soluihin. Ympäristön stressitekijät, muun muassa koetut traumat, muuttavat ihmisen geenien toimintaa.
Epigenesis [– –] on solujen erilaistumista ympäristön vaikutuksesta.” (139)

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen kannessa on sotarintamaa kuvaava punainen tausta ja etualalla hääkuva, jossa parin kasvot viittaavat kuolemaan.

Ylisukupolvisesta traumasta ja jälkimuistista on puhuttu jo pitkään, mutta yhä useammin törmää epigenetiikkaan eli siihen, miten traumaattiset kokemukset voivat jättää jäljen perimäämme ja tulla esiin fyysisinä tai psyykkisinä oireina jälkipolvilla. ”Isä oli kuulemma ennen sotaa erilainen, viis vuotta rintamalla muutti sitä” (77), kirjoittaa Jokelainen pappansa näkökulmasta kerrotussa luvussa. Monet sodasta palaavat kärsivät painajaisista, ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Niiden lääkitseminen alkoholilla lisäsi puolestaan väkivaltaa tai sen uhkaa.

Mustavalkoiset piirrokset ovat ilmeikkäitä, kuvien koko ja asettelu vaihtelee, samoin tekstin tyyli ja fontti. Muutamissa kuvissa Jokelainen toisintaa sellaisia maalaustaiteen klassikoita kuin Pablo Picasson ”Guernicaa”, Hugo Simbergin ”Kuoleman puutarhaa” (jossa luurangot ovat saaneet kypärät ja aseet) ja Francisco de Goyan maalausta ”Saturnus syö poikansa”, jotka kertovat sodan aiheuttamasta tuhosta ja ahdistuksesta. Viimeksi mainitun tulkitsen tässä kuvaavan sotaa tuhovoimana, joka syö myös omat lapsensa eli sodan alullepanijat.

Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen sivu 152.
Jokelaisen piirrostekniikka on ilmeikästä. Kuvien asettelu, ruutujen koko ja tekstityyli vaihtelevat suuresti. Teoksen loppua kohden edellisten sukupolvien kokemukset laajenevat universaaleiksi: ihmisten hätä on kaikkialla samanlaista ja siksi meidän olisi kyettävä osoittamaan myötätuntoa. Sivu 152.

Epigenesis on informatiivinen teos, jossa Jokelaisen sukuhistoria ja henkilökohtaiset kokemukset laajenevat kilpavarusteluun ajautuneen maailman ja nykyhallinnon itsekkään politiikan kritiikiksi ja sitä kautta vakuuttavaksi ihmisyyden ja rauhan puolustukseksi. Jokelainen kirjoittaa: ”Usein mietin, että tällä määrällä kokemusasiantuntijuutta meillä kuuluisi olla kansakuntana paljon enemmän myötätuntoa konfliktialueilta saapuvia kohtaan ja täten myös poliittisia rakenteita mielenmaiseman tueksi.” (143) Sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta itsenäisenä selviytyneellä maalla luulisi todellakin riittävän myötätuntoa sodan jaloista pakenevia kohtaan.

Teos tihenee loppua kohden: alussa kuvat painottuvat tekstiä enemmän, kun taas seitsemännessä luvussa ”Perintö” teksti hallitsee tarkkoine lähdeviitteineen. Samalla Epigenesis onnistuu koskettamaan lukijaa tunnetasolla. Luin teosta osin omien muistojeni läpi, sillä isäni osallistui kaikkiin kolmeen sotaan (siis myös Lapin sotaan). Hän palasi mukanaan hiljaisuus ja painajaiset, joihin muistan hänen silloin tällöin heränneen vielä vanhoilla päivillään.

Jessi Jokelaisen edellinen teos Femokratia (2024) käsitteli politiikkaa naisten näkökulmasta ja sai ylistäviä arvioita. Nyt Jokelainen onnistuu vielä paremmin tarkastelemalla nykypolitiikkaa menneiden sukupolvien kokemusten läpi.

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 s. (Kiitän Into-kustannusta arvostelukappaleesta.)

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sara Harju

Arvio Maaseudun Tulevaisuudessa, kirj. Henna Lääveri

Epigenetiikasta Ylen sivuilla

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten kertoa lapsille sodasta? Maailmalla riittää konflikteja siinä määrin, että kysymys olisi ajankohtainen ilman Ukrainan sotaakin. Viime kerralla esittelin Suomen sisällissodasta kertovan, Ulla Eton kuvittaman sarjakuvateoksen Nuori Priitu. Nyt vuorossa on lapsille suunnattu Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin kuvakirja Oravien sota, joka ilmestyi viime syksynä.

Riina Katajavuori on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu runokokoelmia, romaaneja ja novelleja. Hän on kirjoittanut myös paljon lapsille. Oravien sota -kuvakirjan kuvituksesta vastaa saksalainen Martin Baltscheit. Alkusysäyksen teokselle antoi Goethe-Institut Finnland, jossa huomattiin, että lapsille suunnattuja, Suomen sisällissodasta kertovia kuvakirjoja ei juuri ole. Teos on saanut paljon huomiota sanomalehdissä ja on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi – voittaja julkistetaan 1.11.

Ajatus kuvata sotaa eläinten kautta oli Baltscheitin. Katajavuori harkitsi hahmoiksi ensin lintuja, mutta päätyi lopulta oraviin. Tarina kertoo kahdesta oravaveljeksestä, jotka asuvat vierekkäisissä puissa, joita yhdistää silta. Pekan puussa on paljon vähemmän käpyjä kuin Valtterin. Pekka saa kerättyä talven varalle vain vähän ruokaa ja näkee ystävineen nälkää. Hän suuttuu ja hajottaa puita yhdistävän sillan. Veljekset kaatavat toistensa pesäpuut.

Pekka ja kumppanit lainasivat aseita Karhulta.
He lähtisivät taistoon ja kaikki muuttuisi paremmaksi!
Ei enää sortoa!

Pekan puolen oravilla on punaiset vaatteet ja Valtterin puolella joko harmaat tai valkoiset. Pekka saa apua Karhulta ja Valtteri Sudelta. Taisteluja kuvaavat aukeamat ovat vahvasti tyyliteltyjä ja värikontrastit jyrkkiä. Tykkien suuleikit leimuavat ja kivääreistä lähteviä luoteja saattaa katkoviiva: ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit puristivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Valtterin puoli voittaa, mutta ”kesä oli surullista aikaa. Monta rakasta ystävää oli poissa. Paulakin.” Aikuiselle lukijalle viittaukset sisällissotaan ja valkoisia tukevaan Saksaan ja punaisia tukevaan Neuvosto-Venäjään ovat selviä. Pekan menettämä ystävä Paula muistuttaa punaisten puolella taistelleista naisista. Lapselle tarina toimii riidasta ja sovinnosta kertovana satuna. Teos päättyy sovintoon niin kuin lastenkirjan sopii: anteeksipyyntöön, sillan uudelleenrakentamiseen ja rauhaan.

Katajavuori on haastatteluissa todennut, että mitä pitemmälle he teosta työstivät, sitä enemmän hän karsi tekstiä. Ratkaisu on onnistunut, sillä Baltscheitin värikkäät, tyylitellyt kuvat ja Katajavuoren tiiviit lauseet tukevat toisiaan, eivätkä sivut vaikuta täyteen ahdetuilta. Teoksen lopussa on kahden tunnetun historiantutkijan, Tuomas Teporan ja Marko Tikan, kommentit tarinasta ja todellisuudesta sen takana. Tepora tiivistää hyvin teoksen ajankohtaisuuden: ”Sisällissota on universaali tragedia, jonka tarinalla on yhtymäkohtia tämän päivän ja lähimenneisyyden konflikteihin.”

Lapset kuulevat ja näkevät uutisia maailmalla käynnissä olevista konflikteista. Oravien sota -kuvakirjan avulla aikuisen on helppo käsitellä sodan kaltaista vaikeaa aihetta lasten kanssa. Tuntematta muita Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ennustan teokselle menestystä!

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota. Tammi, 2021. 41 s.

Kuvakirjasta muualla:

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto, perustelut

Kari Vaijärvi esittelee Lastenkulttuurin vinkkari -blogissaan neljä sotaan ja pakolaisuuteen liittyvää teosta, mukana Oravien sodan lisäksi myös Nuori Priitu.

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on Lukuviikolta juttu Sodan ja rauhan kirjat, jossa lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys). Lue myös Päivi Heikkilä-Halttusen artikkeli Kun sota pelottaa, kirjasta saa turvaa ja tietoa.

Marko Tikka käsittelee artikkelissaan teoksen lisäksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen esittelyn herättämiä kommentteja. Ks. Hesarin juttu (14.9.2021, kirj. Susanna Laari).

Kuvakirjasta myös blogissa Sivuhenkilö.